23 kuvaa mökkiviikosta vauvan kanssa + pakkauslista!

Viimeinen kokonainen lomaviikkoni tuli vietetyksi Janakkalassa kolmen vartin ajomatkan päässä kotoa. Vuokrasimme mieheni perheen (appivanhemmat, ja mieheni kaksi siskoa perheineen) kanssa Timon Torppa-nimisen mökin Janakkalan Viralasta ja ensinnäkin lämmin suositus tälle, mikäli isommalla porukalla on tarkoitus viettää aikaa maalaismaisemissa.

Reissun tarkoituksena oli juhlistaa mieheni isän tasakymmeniä, ja pyörittelimme vaihtoehtoja aina Italian matkasta Lappiin ja Tallinnasta mökkimaisemiin – ja täytyy sanoa, että onneksi valitsimme jälkimmäisen! Aluksi meidän piti vuokrata mökki vain viikonlopuksi, mutta koska kesäkaudella hintaa tuli vain 100e lisää koko viikolta, eikä meillä ollut sen kummempia suunnitelmia, päätimme vuokrata sen koko viikoksi. Rakastan mökkeilyä, enkä voisi kuvitella parempaa kruunua ihanalle koko perheen kesken vietetylle kesälomallemme, kuin mitä tämä oli.

Tässä automme kotiin lähtiessä, näytti muuten tasan samalta menomatkallakin. Kohtuu tilava farmarimme oli niin ääriään myöten sullottu täyteen, ja siltikin palasimme kolmeen otteeseen kahdensadan metrin päästä hakemaan unohtuneita uimahousuja ja ties mitä. Itsehän olin varustautunut hyvissä ajoin kunnon paperisen listan kera (aloitan listan tekemisen ennen reissua yleensä hyvissä ajoin, jotta ehdin lisäillä siihen kaikkea mieleen tulevaa vielä tarpeen vaatiessa). Mieheni sen sijaan on toista maata ja heittelee kimpsunsa ja kampsunsa kasaan viimeisellä mahdollisella sekunnilta, joten tällaisilta takaisin kääntymisiltä ei oikein voida välttyä millään.

Tämän auton tilanhallinnan perusteella mietinkin, olisinko nyt välttämättä oikea henkilö julkaisemaan mökkitarvikelistausta, mutta toisaalta, Maran tavarat mitoitin mielestäni melko lailla oikein. Se, että minulla itselläni oli mukanani puoli vaatekaappia, 5 kirjaa, kolmet kengät ja koko ihonhoitoarsenaalini, ei nyt varsinaisesti nimittäin kuulu tähän muuta kuin sivuhuomautuksena.

Timon Torppa käsitti yhden päärakennuksen, eli itse 1928 rakennetun torpan, joka oli kunnostettu sisävessoineen palvelemaan tällaisen kaupunkilaisneidin tarpeita, mutta entisajan tunnelmalta ei siltikään voinut välttyä, ja hyvä niin. Alakerran kaikissa huoneissa oli komeat pönttöuunit ja keittiön alkuperäinen leivinuuni oli sekin vielä paikoillaan.

Yläkerran ullakko oli myös asuinkäytössä, eli päärakennuksessa oli yhteensä 4 makuuhuonetta, iso keittiö ja oleskeluhuone, yläkerrassa lisäksi tilava oleskeluaula sohvaryhmineen, drinkkibaaripöytineen, darts-tauluineen ja pöytäfutis-pöytineen. Lisää makuutilaa oli modernihkossa saunarakennuksessa vielä kahdelle, suihkutilat löytyivät saunarakennuksesta sekä päärakennuksesta, ja likapyykkiä työkseen tuottavan vauvan äitinä arvostin myös pyykinpesumahdollisuuksia. Yhteensä paikkaan kykenisi majoittumaan 15 henkeä. Ainoa miinus yläkerran oleskelutilaa koristavasta täytetystä saukosta, jonka ansiosta meinasin saada sydänkohtauksen.

Ulkoa löytyi ruokailuryhmä, kaasugrilli, muurikkapannu ja saunarakennuksen nurkalta idyllisissä peltomaisemissa palju, jonka sai vuokrata hintaan 100e/kerta. Tämän lystin tyyriys oli pienehkö miinus. Pellonvartta pääsi muutaman sadan metrin kävelymatkan myötä uimakelpoiseen jokirantaan, jossa oli laavu nuotiopaikkoineen ja muutaman hengen tynnyrisauna. Tynnyrisaunaa vuokrattiin myös kertaperiaatteella tai könttäsummalla koko viikoksi.

Pihapiiri oli osin hiekkaa, osin nurmikkoa ja vasta ryömien etenevän vauvan kanssa suurin osa ajasta tulikin vietettyä sisällä. Jonkin verran istuskelimme myös nurmikolla, mutta ulkona oleskelu jäi muutoin melko harmillisen vähäiseksi, sillä rattaissakaan vauvaa ei oikein viitsinyt vain istuttaa, etenkin kun yöunien toteutumista varten purettavaa energiaa oli – ja paljon.

Mutta asiaan. Minä, mieheni ja Mara vietimme mieheni vanhempien kera mökillä koko viikon, muut kävivät pistäytymässä viikon varrella ja viikonloppuna meitä oli sitten 12 hengen porukka juhlistamassa päivänsankaria.

Alkuun olin hieman epäileväinen yhden asian suhteen: miten pärjäisimme vauvan kanssa uusissa ympyröissä kokonaisen viikon? Etenkin kun kotirutiineissakin on vielä hiukan viilattavaa, ja päiväunien rytmitys hakee uomiaan.

Huoleni osoittautui turhaksi heti alkutekijöissään. Mökkiolosuhteissa oli yllättävän helppoa lomamoodista huolimatta pitää yllä tuttuja rutiineja, mitä nyt etenkin päiväunille nukahtaminen oli oletettavasti runsaista virikkeistä johtuen hieman haastavaa. Rennolla otteella pärjää kuitenkin pitkälle, eikä ne päiväunetkaan ole niin justiinsa – nukkuu sitten kun nukkuu.

Rutiinien ylläpitämistä helpotti se, että meidän aikuisten ruokailuajat noudattelivat melko pitkälti kotona totuttuja. Mara osallistui siis yhteisiin ruokailuhetkiin, kuten hänen arvolleen toki kuuluukin, pöydän päästä käsin showta johtaen, ja nakerteli tyytyväisenä vesimelonin paloja jälkiruuaksi sillä välin, kun me muut nautimme ruuastamme kaikessa rauhassa.

Poika viihtyy onneksemme erittäin hyvin ihmisten seurassa, eikä syöttötuolissa pönöttäminen tuottanut lainkaan ongelmia. Juokseva vesi helpotti tietenkin vaipanvaihtoja merkittävästi, eikä vauvanhoidollisesti tullut eteen oikeastaan minkäänlaisia ongelmia noita unia lukuunottamatta. Vanha torppa oli sikäli pelkistetysti sisustettu, että pojan uskalsi antaa rauhassa ryömiä pitkin lattioita. Minähän olin pakannut pistokkeensuojatkin mukaan, mutta pistorasiatkin olivat niin piilossa, ettei niitäkään tarvinnut.

Mara nautti tietenkin silminnähden siitä, että sai huomiota osakseen, ja aina joku oli kädet ojossa ottamassa syliin. Myös me vanhemmat nautimme siitä, että saatoimme kerran jos toisenkin antaa pojan mummun syötettäväksi tai papan leikitettäväksi, ja vetäytyä päiväunille omaan huoneeseemme, tai ihan vain hetkeksi oleskelemaan.

Kiitos ihanien vauvanvahtijoiden, mekin saimme saunoa joka ilta aivan kaikessa rauhassa sekä jokirannassa, että saunamökissä! Minä epäröin hieman alkuun, kuinka kehtaisin pyytää apua vauvan hoidossa, sikäli kun me nyt kuitenkin kaiken aikaa siinä olimme itsekin läsnä, mutta eipä tarvinnut edes pyytää. Kun Maran huuto alkoi yltyä matkasängyssä kiukuttelun puolelle, mummu ja pappa pakkasivat pojan rattaisiin pyytämättä, ja lähtivät kävelylenkille.

En ole koskaan aikaisemmin mökkeillyt ikään kuin lapsiperheiden kesken, enkä olisi suoraan sanoen osannut kuvitella sellaisesta vielä muutama vuosi takaperin nauttivani, mutta kyllä vaan nautin ja täysin siemauksin sittenkin! Oli ihanaa seurata Maran vuorovaikutusta serkkujensa kanssa, joista nuorinkin on jo pian kolmasluokkalainen, mutta aina vain löytyi leikkiseuraa. Mara vilkutteli innoissaan kaikille, jotka suinkin hänen näköpiiriinsä sattuivat, ja lähtöpäivänä tyyppi odotti auton starttaamista turvaistuimessaan yhä itsekseen vilkutellen, kuinka liikuttavaa!

Mekin pakkasimme autoon kaikenlaista aktiviteettia mukaan, oli lautapelejä, ne viisi kirjaa, lehtiä, sekä useampia pihapelejä, mutta oikeastaan ainoa minkä pariin tuli syvennyttyä, oli kirja. Alkuun koin tästäkin hieman stressiä, koska kyllähän nyt mökillä kuuluu pelata lautapelejä ja heittää mölkkyä, mutta toisaalta, miksi ihmeessä? Ovathan tällaiset aktiviteetit toki hauskoja, mutta itse ainakin koin rentoutuvani kaikkein parhaiten, kun sain vain olla, tehdä ruokaa ja istuskella aloillani silloin kun siltä tuntui. Eipähän ainakaan tullut suoritettua!

Ainoa haasteeksi luettava piirre reissussamme oli tosiaan Maran nukkuminen. Poika on nyt tottunut nukahtamaan omaan huoneeseensa sekä yö- että päiväunille, ja selvästikään meidän huoneessamme matkasängyssä nukkuminen ei ihan käynyt hänen pirtaansa.

Matkasängyn verkkojen rapistelun lisäksi erityisen mukavaa oli nojailla kontillaan laitoihin ja huutaa suoraa huutoa – aivan sinne totaaliseen simahtamispisteeseen asti. Nukuttaminen olikin sekä päivä- että yöunien osalta varsinainen prosessi, ja huolimatta liukuvasta nukkumaanmenoajasta, heräsi hän joka ikinen aamu kello 05. Tähän kun ynnää sen, että seuran vuoksi emme itse malttaneet painua unille paljoa ennen puolta yötä, olimme aika saamarin väsyneitä aamuisin. Onneksi saimme mekin sitten yleensä vielä nukutuksi torkut aamupäivästä. Loppua kohti meno tuntui vain yltyvän, mutta syy selvisi kotona: ylös oli puhkeamassa hammas, olisinpa älynnyt antaa sitä Panadolia, jonka olin kuitenkin kaikessa viisaudessani pakannut mukaan.

Ruokaa tuli laitettua joka ikinen päivä, mutta rennolla otteella ja taakkaa jakaen. Yksi keitti perunat, toinen pilkkoi kasvikset ja niin edelleen. Mökillä on ihanaa puuhastella tällaisia asioita aivan kaikessa rauhassa, ja ihaninta oli tietenkin istuutua yhteisen pöydän ääreen joka ilta ennen saunaan menoa. Mökkikuumeeni kasvoi aivan toisiin sfääreihin tämän viikon myötä, kuinka huippua olisi, jos tällainen elämänmeno olisi mahdollista toteuttaa vaikka jokaisen kesäloman ajaksi!

Palju oli tosiaan vuokrattuna lauantaina ja sunnuntaina, ja kakkakatastrofia vältelläksemme otimme aivan viimeisimmän paljuvuoron sunnuntailta, ja voi mitä riemua! Tyyppi läpsytteli vedessä niin, että koko lähitienoo sai osansa ja nauroi katketakseen. Kyllä harmittaa, että vauvauinti katkesi meidän osaltamme koronasulkuun, emmekä sitten katsoneet oikein mielekkääksi palata harrastukseen enää nyt syksyllä. Onneksi uimaan pääsee vauvauinnistakin huolimatta sitten jossain vaiheessa taas.

Mutta mitäs me tosiaan pakkasimmekaan Maralle mukaan:

VAATTEET:

  • 1-2 sisävaatekertaa (=housut + paita/body/haalari) PER PÄIVÄ. Jos pyykinpesumahdollisuutta ei ole, kannattaa varata se kaksi vaatekertaa päivään. Itse pakkasin kaikki vaatteet mitä meillä vain oli ja silti jouduimme pyykkäyshommiin. 😀
  • 5 yöhaalaria (nämäkin olivat yltä päältä soseessa jo yhden käyttökerran jälkeen)
  • Muutamat sukat
  • Ohut takki
  • Aurinkohattu / pipo

RUOKAILU

  • Ruokalappu
  • Omat lusikat
  • Tuttipullo
  • Korvikkeet (3 x 200ml per päivä, eli 21 purkkia yhteensä)
  • Syöttötuoli (tuo meidän Ikean Antilop menee ainakin varsin pieneen tilaan, joskin paikan päälläkin olisi syöttötuoli ollut)
  • Soseita ja valmispuuroa (mökkiarkea helpottaaksemme menimme valmisruualla koko viikon: 1 purkki liha-kasvisosetta tms. lounaaksi ja päivälliseksi, jälkiruuiksi ja välipaloiksi hedelmä- ja marjasoseita (yht. 3 per päivä), sekä Valion Onni-valmispuuroja – luojan kiitos normipuuro maistuu edelleen näiden makumaailmasta huolimatta)
  • Naposteltavaksi maissinaksuja, marjoja, vesimelonia, puurorieskoja.

RUTIINIT:

  • Hammasharja ja -tahna
  • D-vitamiini
  • Kosteuspyyhkeet
  • Pyyhe
  • Vaippoja
  • Sinkkivoide
  • Panadol-mikstuura
  • Talkkia
  • Xylitol-pastillit
  • Hydrocortison

NUKKUMINEN:

  • Matkasänky
  • Petauspatja
  • Lakanat
  • Unilelu
  • Tutteja
  • Iltasatukirja

MUUTA:

  • Leluja (pakattiin yksi kestokassillinen lempileluja mukaan)
  • Rattaat
  • Viltti

Mökkiviikko oli siis kaiken kaikkiaan erittäin onnistunut, enkä epäröisi vastaavaa reissua vauvan kanssa enää lainkaan. Pakkausvinkkinä lienee hyvä listata aamusta iltaan kaikki päivän aikana vauvan kanssa tarvitsemasi asiat, ja kertoa se lomapäivien lukumäärällä toki hieman ekstraa lisäten. Erikseen toki sitten lääkkeet ynnä muut. Ja ehkä tosiaan se kaikkein tärkein: rento mieli tässäkin.

Oletteko reissanneet vauvan kanssa ja miten on sujunut? Vinkkejä matkasänkyyn tottumiseen pitkien aikojen jälkeen?

Viikonloppu kahdestaan vauvan kanssa – ehkä se töihinpaluu ei olekaan niin huono ajatus?

Sunnuntaina iltapäivällä olo oli kuin olisin juossut maratonin ja laskenut samanaikaisesti päässäni pitkän matematiikan jokeritehtävät vuosilta 99-2019 – siis henkisesti ja fyysisesti lopen uupunut. Olin viettänyt tasan kaksi päivää ja kaksi yötä Maran kanssa kahdestaan mieheni ollessa viettämässä ystävänsä polttareita. Iisipiisi, ajattelin edeltävästi, mutta kuten otsikostakin selviää, kohtasin koitokseni realiteetit hyvin nopeasti. Tästä syystä kykenen vasta nyt kirjoittamaan näistä päivistä, kiitos rappeutuvan kolmekymppisen kroppani.

Perjantaina nukuttiin jopa kahdeksaan asti, ja aamupäivän unet nukuin niska kenossa sohvalla Mara kainalossani. Hykertelin onnessani, sillä kainalounia ei ole meillä nukuttu enää aikoihin. Tästähän tulisi ihanaa, ajattelin. Aamupäivä sujui nimittäin muutenkin vaivattomasti, energiapalkkini olivat täydet, ja jaksoin kontata lattioilla järkyttävää kyytiä ryömivän vauvan perässä. Yhden maissa kävimme juomassa mummuni syntymäpäiväkahvit palvelutalon tapaamishuoneessa, ja jatkoimme äitini kanssa kiertämään lastenvaateliikkeitä. Päiväuniaika meni liikenteessä ollessa ohitse, vaikka poika kitisi väsymystään hyvän aikaa, mutta kun rattaissa ei vaan malta nukkua – aivan liikaa mielenkiintoista katseltavaa. Ai niin, nukkuihan hän autossa viisi minuuttia, mutta ilmeisesti vauvat eivät tunne termiä power nap.

Kotiin pääsimme puoli viideltä, ja lykkäsin tyypin omaan sänkyynsä siinä luulossa, että rauhallinen unituhina täyttäisi lastenhuoneen alta aikayksikön. Luulin erittäin väärin, ja oikeastaan tässä kohtaa käsitykseni viikonlopun kulusta alkoi valjeta vaaleanpunaisen sumuverhon takaa. Tunnin verran juoksin pinnasängyllä laskemassa vauvaa takaisin makuuasentoon – herra kun on oppinut nousemaan polvilleen, muttei suinkaan laskeutumaan sieltä alas. On tämäkin oikea evoluution riemuvoitto. Välissä tajusin, että päivällistä ei oltu vielä syöty, joten ei kun syöttötuoliin syömään, ehkä kitinä johtuikin nälästä? Ei johtunut, joten sitten vaihdettiin vaippa, taas kerran. Siellä oli kakat. Taas kerran. Kokeiltiin nukkua kainalossa, mutta se poiki mielipuolisen huudon, joten palattiin pinnasänkyyn. Mielipuolinen huuto jatkui pinnasängyn kaltereiden välistä – voi LUOJA mitä touhua. Puoli kuudelta (jolloin normaalisti aloittelemme jo hiljalleen iltatoimia) hän sitten uinahti sikeään uneen, tietenkin, ja vieläpä meidän parisänkyymme, joten olin itsekin jumissa siinä univahtina.

Puoli seitsemän tienoilla olin äärimmäisten kysymysten äärellä: herättääkö sikeässä unessa oleva vauva, vai antaako nukkua? Itse en ollut ehtinyt tehdä juuri mitään kodinhoidollisia askareita, saati syödä, ja maanantaista kakkutilaustakin varten olisi pitänyt saada kakkupohjat uuniin. Otin riskin ja herätin. VIRHE.

Sisulle lienee kaksi määritelmää. Toinen on Jussi kuokkansa kanssa, ja toinen on Tasmanian tuholaista muistuttavan vauvan iltatoimien läpivieminen yksin. Iltapuuro syötiin vaippasillaan, ja sen jälkeen roudasin pojan syöttötuoleineen päivineen kylpyhuoneeseen, jossa syöttötuolista muuttui suihkutuoli. Yllätyksekseni Mara taisi ihan diggailla tästä toimituksesta; hän säästyi käsien ja kasvojen pyyhkimisen aiheuttamalta äärimmäiseltä mielipahalta, ja minä sain hoidettua sekä syöttötuolin puhdistamisen että pojan iltapesut samalla kertaa. Normaalistihan olemme ottaneet Maran suihkuun mukaan, ja poika tykkää tästä yli kaiken, mutta yksin vauvan kanssa suihkussa käyminen ei ole tässä pakonomaista kääntyilyä ja eteenpäin vipeltämistä sisältävässä vaiheessa enää niin yksinkertaista. Sitten olikin enää hampaiden pesu jäljellä, ja voi hyvänen aika, jos jollakin on antaa tähän vinkkivitosia, niin otan kernaasti vastaan! Julmettu huuto nostattaa Keskustorin pulut ilmaan samoin tein, kun hammasharja lähestyy noita kolmea maitohampaan nysää, jotka sentään kaikki ovat yhdessä rivissä alhaalla. Tuntuu kamalalta yrittää pitää vauvan päätä paikoillaan ja kammeta sitä perhanan hammasharjaa ulostyönnetyn kielen alle. On yritetty tehdä toimitusta peilistä katsellen, on yritetty lauluja, ja sitä, että Mara saisi ensin kokeilla harjaa itse, mutta ei. Tekohampailla pelottelukaan ei oikein vielä toimi, ymmärtäisipä edes jo rahan päälle, niin voisi vaikka lahjoa.

Puoli kahdeksalta tuo pieni pippuri sitten kuitenkin nukahti, tällä kertaa ihan kohtuullisen helposti. Luin kappaleen Vaahteramäen Eemeliä, lauloin Tuiki Tuiki Tähtösen ja annoin hyvänyönpusut hikikarpaloita otsaltani pyyhkien. Ja voi, kun olisin älynnyt itsekin painella unille samoin tein. Olin jotenkin niin ylivirittyneessä tilassa, etten saanut oikein unta, ja tuijottelin tv-sarjaa reilusti puolen yön toiselle puolen. VIRHE numero kaksi.

Puoli kolmelta lykkäsin vaaville tutin suuhun ja viideltä kuulin ensimmäiset kiekaisut pinnasängystä. Kävin toteamassa, että nyt ei vielä ole aika herätä, ja sainkin venytettyä pojan unia ruhtinaallisilla neljälläkymmenellä minuutilla. 05.40 nousin ja päällimmäinen ajatukseni oli, kuinka unideprivaatio lienee kidutuskeinoista se kaikkein tehokkain. Olen siis tosiaan saanut parin kuukauden ajan tottua siihen, että olemme mieheni kanssa molemmat kotona, jolloin aina on maaniteltavissa ja lahjottavissa (toimivin on yleensä lupaus siitä, että toimii koko päivän ajan kakkavaippavastaavana) se vaihtoehto, että saa itse ummistaa silmänsä vielä hetkeksi. Nyt ei ollut vaihtoehtoja, joten tuplaespresso tulille ja aamupuuron keittoon.

Kahvi virkisti, ja jaksoinkin yllätyksekseni täytellä tiskikonetta, laittaa pyykkejä pyörimään ja hurruutella kämpän varsi-imurilla läpi. Tämä toki sen lomassa, että joka toinen minuutti kävin opastamassa kontillaan ulisevaa vauvaa siitä, miten noista pilvenpiirtäjäkorkeuksista olisi mahdollista laskeutua alas.

Kahdeksan maissa alkoi vihdoin näyttää siltä, että motoriikkaharjoittelu oli tehnyt tehtävänsä, ja vaivihkaa silmiään harova vauva sai passituksen kainalooni päiväunille. Väsytti itseäkin jo, mutta piru vie en saanut millään nukahdetuksi. En ole muutenkaan järin hyvä päiväuninukkuja, koska yleensä tarvitsen aikaa nukahtaa, ja alituinen stressi mahdollisesti heräävästä vauvasta ei todellakaan tätä aikaa lyhennä. Tälläkin kertaa olin juuri vaipunut höyhensaarille, kun vieressäni alettiin maireasti haukotella ja suorittaa unien jälkeisiä venytysharjoituksia. Ei hemmetti.

Kello oli kymmenen ja hetken lattialla touhuilun jälkeen Mara alkoi uudelleen osoittaa väsymyksen merkkejä. Pieni toivonkipinä heräsi minussakin, pääsisinkö kenties sittenkin jatkamaan keskeytyneitä päiväuniani? Kannoin haukottelevan pojan pinnasänkyynsä, ja palatessani sinne jälleen muutaman minuutin kuluttua, vastassani olikin laitaa vasten seisova pikkuihminen! Siinä kohtaa molemmilta taisi kadota viimeisimmätkin unihiekan rippeet, kun minä taputin käsiäni yhteen ylpeänä tästä harppauksesta, ja Mara hymyili kolmihampaista hymyään tyytyväisenä suoritukseensa. Ehdin jopa napata kuvan tästä virstanpylväästä muistoksi. Oli selvää, että päiväunet olivat siltä erää molemmilta ohi.

Tunnit kello 10 ja 14 välillä lienevätkin ne, jotka lopulta saivat minut tuntemaan nahoissani sen, että ei tässä itsekään enää niin kovin nuoria ja vetreitä olla. Konttasin ja kuljin selkä yhdeksänkymmenen asteen kulmassa Maran perässä, kun tämä otti asiakseen testata uusia taitojaan jokaikistä potentiaalista ja ei-niin-potentiaalista huonekalua vasten. Välissä syötiin kissanhiekkaa. Ja eilisiä iltapuuron jämiä lattialta.

Iltapäivällä otimme vihdoinkin allemme auton ja lähdimme viettämään iltaa ystäviemme luo. Siellä oli sylejä ja viihdyttäjiä yllin kyllin, ja itsekin ehdin käydä saunassa ja paljussa lilluttelemassa, kun ihana kummityttöni piti huolen, että Maralla oli parhaat lelut käsissään kaiken aikaa. Kotona olimmekin vasta uniajan lähestyessä ja iltanukutus meni päivän aktiviteettien ansiosta varsin mallikkaasti. Ehdin kuin ehdinkin täytellä kakut valmiiksi ja kympin maissa rojahdin reporankana sänkyyn pohtien, kuinka ihmeessä yksinhuoltajat oikein pystyvät tähän kaikkeen yksin.

Sunnuntaina putosin sitten viimeistään maan päälle ikäni ja laiminlyötyjen fysioterapeuttisten harjoitteideni kanssa – yläselässä jossain oikealla lavan alla oli kohta, joka tuntui siltä kuin sinne olisi isketty stiletti pystyyn. Kaikki tuo yhteen suuntaan tapahtunut nostelu ja kääntely olivat tehneet tehtävänsä, ja hädin tuskin sain puurolusikkaa nostettua omaan suuhuni. Kipulääkkeiden tehottomuuden todettuani koin parhaaksi vaihtoehdoksi lähteä viemään Maraa vanhemmilleni hoitoon, koska en olisi mitenkään pystynyt jatkamaan touhukkaan tyypin perässä konttaamista raajapuolena.

Mutta selvisin, kipulääkkeiden voimin lopulta, mutta selvisin! Viikonloppu kahdestaan vauvan kanssa voi kuulostaa läpihuutojutulta, mutta siinä kohtaa, kun on tottunut toisen vanhemman jatkuvaan läsnäoloon, se ei todellakaan ole sitä.

Opin kuitenkin monta asiaa. Ensinnäkin sen, että sormiruokailuhifistelyn sijaan tällaisina viikonloppuina kannattaa suosia purkkiruokaa (etenkin siis silloin, jos sormiruokailu on yhtä kuin ruuan heittely lattialle, parhaimmassa tapauksessahan sitä saa itsekin aikaa aamiaisensa syömiseen, mutta vain, jos vauva natustelee ateriansa kuin ihmiset). Toiseksi opin sen, että konstit on monet, kun epätoivo iskee, ja suosittelen tuota syöttötuolipesua lämpimästi kaikille, joiden vauvat a) sotkevat iltapuuronsa kanssa ja b) eivät osaa käydä itse suihkussa. Kolmanneksi opin, että tekemistä kannattaa varata, sillä tunnit ovat sanoinkuvaamattoman pitkiä viettää kotona kahdestaan liikkumaan ja nousemaan opettelevan vauvan kanssa. Muutama tunti menee hujauksessa ihmisten ilmoilla, vaikka sitten lähtisit yksinäsi kahvittelemaan Prisman kahvioon. Ja viimeisenä, kenties tärkeimpänä, opin sen, että mikään ei ole niin kamalan vakavaa. Kun antaa itsekin naurun purkautua sieltä epätoivon kiristämien hampaiden läpi, on kaikki hieman helpompaa. Ainakin hetkellisesti. Ja toisaalta, edessä siintävän töihinpaluun aiheuttama ahdistus lieveni myös hetkeksi, en nimittäin muista koska olisin edes pidempien päivystysten jälkeen ollut näin puhki, kuin sunnuntaina olin.

Onko töihin pakko palata?

Ensinnäkin kiitos kaikesta vertaistuesta ja lohdullisista kommenteista, mitä edelliseen postaukseeni tulee. Sain laidasta laitaan kommentteja aina samanlaisia fiiliksiä läpikäyviltä kuin jo monen lapsen kokemuksella puhuvilta äideiltä. Haluan toki nyt vielä tarkentaa, että tyylinihän nyt sattuu olemaan hieman karrikoitu, enkä minä nyt sentään istu täällä lapseni vieressä sormi paniikkinappulalla, ainakaan ihan koko aikaa. 😉

Mutta niin, itse aiheeseen. Palaan takaisin töihin 6.8, ja tuossa kohtaa olen ollut kotona tasan vuoden (jäin sairauslomalle paria viikkoa ennen äitiysloman alkua järkyttävän yläselkäkivun ja rannekanavaoireyhtymän vuoksi). Minähän kailotin maailman turuilla ja toreilla, kuinka tuskin viihtyisin kotona muutamaa hassua kuukautta pidempään. Pohdin jo pitkään ennen äitiysloman alkua, kuinka saisin kulutettua päiväni kotona – siis henkisellä tasolla.

Olen työskennellyt yleislääkärinä nyt vajaat viisi vuotta, ja kotiin jäämisessä pelkäsin etukäteen, kuinka sietäisin kokopäiväistä epämukavuusalueellani olemista ennalta-arvaamattoman vauvan kanssa – melko hassua sikäli, että yleislääkärin työssä epävarmuus ja ennalta-arvaamattomuus ovat arkipäivää – mutta se onkin erilaista epävarmuutta, sellaista jota varten olen opiskellut kuitenkin kuusi vuotta. Nyt minulla oli yhdeksän kuukautta aikaa valmentautua tähän koitokseen. Ja ottaen huomioon, kuinka tarkalleen ottaen synnytyssaliin astumiseen saakka tuleva elämänmuutokseni kuvautui mielessäni lähinnä epäuskoisen ihanan kamalana ja absurdina mielikuvana, oli minulla tähän hommaan lähtiessäni fiilis kuin olisin mennyt tenttiin, johon en ollut lukenut päivääkään. Eli sikäli vähän eri homma. Olin tottunut tietynlaiseen päivärytmiin, ja siihen, että kun sitten kotiin pääsisin, niin voisin vain nostaa jalat sohvan selkänojalle, ja olla. Ja etenkin siihen, että jos en jotain aivan lonkalta osaisi heittää, niin asian laidan voisi aina tarkistaa kirjallisuudesta (ei tietenkään ihan aina).

Millään tavoin kotiäitejä väheksymättä (etenkään nyt), ajattelin silloin, että minun persoonalleni todennäköisesti sopisi se, että saisin käyttää tietyn osuuden päivästäni tietynlaiseen älylliseen toimintaan, ja että sitten loput ajasta olisin täällä kotona iloitsemassa pienestä lapsestani. Kuvittelin, etten voisi sietää sitä, että tuijottaisin tonnin seteli-ilmeellä vauvani edesottamuksia ja päivääni rytmittäisivät kakkavaippojen vaihtaminen, vauvan unihetket ja syöttötuolin vieressä lässyttäminen. Kuka helvetti tuollaista muka jaksaisi muutamaa kuukautta pidempään?

No, omaksikin yllätyksekseni minä ainakin jaksaisin. Enkä voi uskoa, että tasan kahden viikon kuluttua joudun palaamaan töihin. Mihin on kadonnut pian vuosi? Ei sillä, tiedän että vastassani on aivan ihana työyhteisö ja maailman paras työ, mutta en minä vain ole vielä valmis ponnistamaan tästä kuplasta tuohon arkiseen maailmaan. Siihen maailmaan, jossa päätökset eivät pyörikään tiskikoneen tyhjentämisen, vaunulenkkien ajoittamisen, ruuanlaiton aloittamisen ja kaiken tämän, mikä nyt on kuitenkin sitä kaikkein olennaisinta elämän ydintä, ympärillä. Siihen maailmaan, jossa minä otan työssäni kantaa kaikkien muiden ihmisten asioihin – ja uskokaa minua, nautin siitä äärimmäisen paljon ja suhtaudun työhöni suurella intohimolla – mutta kuitenkin, kun minun elämäni on täällä kotona, tuon pienen vauvani luona. Ja minun kun ei pitänyt ikinä olla se ihminen, joka lässyttää tämmöisiä.

Tänään heilueassani imurinvarressa huomasin yhtäkkiä Maran nousseen kontilleen alinta rappusta vasten ensimmäistä kertaa niin, että hän jopa pysyi siinä. Laskin imurin hurruuttamaan paikoilleen alas ja jäin taustajoukkoihin kannustamaan poikaa seisomaannousuyrityksessään, ja mietin samalla, kuinka monta vastaavaa hetkeä tulisin pian menettämään. Kuinka monta spontaania yhteistä naurunremakkaa ja kuinka monta syliin käpertyneen vauvan lohduttelua minulta tulisi menemään ohitse. Kuulisin niistä tietysti työpäiväni päätteeksi, mutta eihän se nyt sama olisi. Niin, mieheni siis jää loppuvuodeksi kotiin, mikä on aivan ihanaa ja aivan sanoinkuvaamattoman arvokasta, mutta silti, kun minäkin haluan! Etenkin nyt, kun olemme olleet pari kuukautta tiiviisti perheenä yhdessä, kiitos palkattomien lomien, palkallisten lomien ja vanhempainvapaiden, minusta tuntuu siltä, että joudun jättämään tämän meidän ikioman lämpöisen arkemme ja palaamaan tuonne jonnekin, mihin en ehkä vielä kuitenkaan olisi valmis.

Tiedän, että töihin palattuani saan nopeasti jutun juonesta kiinni, ja arki saa uudet uomansa hyvinkin pian, mutta tässä kohtaa sitä on jotenkin vaikea hahmottaa. Töihinpaluuni on kaiken aikaa lähempänä, ja huomaan suhtautuvani tuosta päivästä alkavaan ajanjaksoon lähes yhtä suurella hämmennyksellä ja epävarmuudella, kuin lähestyvään synnytykseeni. Ja ollaanhan tässä totta vie jälleen yhden suuren elämänmuutoksen äärellä. Juuri kun olen tottunut uuteen rooliini äitinä, joudun omaksumaan seuraavan, työssäkäyvän äidin roolin.

Kuten olen todennut, olen kovin rationaalinen ja pidän siitä, että osaan ennakoida asioita, enkä niinkään nauti tilanteista, joissa joudun heittäytymään virran vietäväksi. Ja siinä missä jollekin tuo vertaus tarkoittaisi asuntonsa myymistä ja ulkomaille muuttamista, niin minulle se tarkoittaa minkä hyvänsä muuttuvan elämäntilanteen kohtaamista. Onnekseni kuitenkin nojaan jossain määrin myös todennäköisyyksiin, ja todennäköistähän nyt kuitenkin on, että kaikki menee tässäkin muutoksessa vallan hyvin. Nyt pitää vain yrittää uskoa siihen ja ennen kaikkea yrittää nauttia näistä viimeisistä kahdesta lomaviikosta, mitä on vielä jäljellä. Sormet ristissä toivon, että muutaman kuukauden kuluttua kirjoittelen täällä, kuinka antoisa työssäkäyvän äidin rooli on, ja totean vastauksena postauksen otsikkoon: kyllä, kyllä sinne on pakko palata, mutta ei se ole niin kamalaa.

Miten teillä on sujunut työhönpaluu äitiysloman jälkeen?