Vauvavuosi takana – miten se nyt sitten omasta mielestä oikein meni (part 1)?

Silloin kun sain tietää olevani raskaana, ajattelin ettei nt-ultra koittaisi ikinä, ja sen jälkeen loin saman ajatuksen rakenneultraa kohtaan, sitten kolmannen kolmanneksen alkua, ja lopulta jäljellä oli enää synnytys. Ja uskomatonta kyllä, sekin koitti lopulta. Sitten kun Mara oli syntynyt, ajattelin jokaikisestä virstanpylväästä, että kaikkiin olisi vielä niin hirveän pitkä aika, vaan ei ollut. Soseiden aloitus, ensimmäiset kääntymiset, omaan huoneeseen siirtymiset ja kaikki, ne tulivat lopulta niin nopeasti eteen, että hatustaan sai pitää kiinni. Kuten tuli myös se kaikkien virstanpylväiden äiti, vauvavuoden päättyminenkin, eteen ennen kuin kerkesin koko asiaa kunnolla sisäistää. Yhtäkkiä, viime lauantaina oli käsillä se hetki, joka siihen saakka oli siintänyt jossain kaukana tulevaisuuden hämärissä. Aivan kuin varkain meidän pieni vauvamme on kasvanut 1-vuotiaaksi pieneksi pojaksi – niin ihanaa, mutta samalla niin kamalan haikeaa!

Koko vauvavuosi on tarkasteltavissa niin monesta eri näkökulmasta, että tätä kaikkea on hyvin hankala tiivistää järkevästi yhdeksi postaukseksi, niinpä päätin suorilta jakaa meidän vauvavuotemme kahteen postaukseen. Ajallisesti tämän ensimmäisen postauksen kuvat ovat ensimmäisten kuuden kuukauden ajalta, mutta muuten ajattelin käydä vuottamme läpi ei-niin-kronologisessa järjestyksessä, ennemminkin pieninä läpileikkauksina. Jos yksityiskohtainen selonteko aiheista imetys, vauvan soseruokailu, synnytyksestä palautuminen ei nappaa niin kannattaa skipata tämä teksti suosiolla! 😉

Tässä olen synnytyspäiväni aamuna menossa täysin mistään tietämättömänä viimeiseen viralliseen neuvolaan, jossa vieläpä todettiin varsin epäkypsä tilanne. Vaan eipä tiennyt neuvolantäti saati meikäläinen sitä, että vielä saman vuorokauden aikana makoiltaisiin kankkuun isketyn Oxanest-piikin voimin synnytyspäivystyksessä.

Synnytys itsessään meni erinomaisesti. Vaikka tiesin näin niinkuin opintojeni näkökulmasta, mikä kaikki voisi potentiaalisesti mennä pieleen, en jotenkin osannut stressata tätä asiaa lainkaan. Hamusin kaiken mahdollisen kivunlievityksen mitä vain saatavilla oli, ja itse ponnistusvaihe kesti vajaan tunnin. Kipeää se ei sinänsä tehnyt, mutta hieman meinasi pakokauhu iskeä siinä kohtaa, kun vauva tuntui painuvan jokaisen ponnistuksen jälkeen takaisin sinne mistä oli tulossakin, ja kirosin epiduraalin turruttamana kuin merimies niin, että koko synnytysosasto raikasi. Onneksi ovat varmaan tottuneet sellaiseen. Melkein kahden litran verenvuoto veti hapen melko heikoksi, enkä muista ensimmäisistä tunneista juuri mitään muuta kuin sen että väsytti aivan hemmetisti. Luojan kiitos pääsimme perhehuoneeseen, jossa isä sai ottaa ohjat sillä välin, kun minä keräilin itseäni tapahtuneen jäljiltä. Ei se synnytys todellakaan mikään voimaannuttava jumalatarkokemus nyt sentään ollut, vaan raakaa työtä, mutta ottaisin kyseiseen touhuun osaa milloin tahansa uudelleenkin – tulehtuneesta ja aivan perkeleen kipeästä episiotomiahaavasta huolimatta.

Vaikka olin 38 viikon ajan ehtinyt totutella ajatukseen tulevasta elämänmuutoksesta, koitti kaikki kuitenkin lopulta niin äkkiä. Synnytys, kolme yötä synnyttäneiden vuodeosastolla ja yksi yö potilashotellissa – kaikki sujui kuin pikakelatussa unessa, ja yhtäkkiä olimmekin kotona tilanteessa, jossa meillä oli reilun kolmen kilon edestä pientä ihmistä elossa pidettävänä, eikä yhtään kätilöä napin painalluksen päässä!

Nyt näin taaksepäin katsoessa voin jo todeta, että työ se todellakin tekijäänsä opettaa, ja kaiken oppii aivan varmasti! Minua on aina ahdistanut suunnattomasti tämän tyyppiset rauhoittelevat ja epämääräiset lausahdukset – vähän niinkuin autolla ajamista opetellessa kaikki toitottivat, että kyllä sen sitten tuntee, kun vaihdetta pitää vaihtaa. No entäs jos minä juuri kuulun siihen pieneen marginaaliin, joka jostain syystä ei tuntisi sitä? Tai tunnistaisi sen lapsensa nälkää tai märkää vaippaa, tai älyäisi mitata siltä kuumetta oikeaan aikaan ja sitten oltaisiinkin pulassa. No, toistaiseksi olen osannut ja jos nyt jonkin neuvon voisin antaa itselleni samaiselle päivämäärälle vuonna 2019, niin kehoittaisin itseäni rentoutumaan ja luottamaan siihen että tosiaankin tulisin osaamaan.

Mutta tosiaan, mitenkäs se vauvavuosi 13.9.2019 – 13.9.2020 nyt sitten oikein meni?

IMETYS

Ennen vauvan syntymää suhtautumiseni imetykseen oli varsin suurpiirteistä, ja ajattelin että onnistuu jos onnistuu. Heti synnytysvuodeosastolla huomasin, kuinka imetyksen onnistumiseksi todellakin tehtiin kaikki mahdollinen, osa kätilöistä oli hormonien herkistämään mieleeni jopa hieman liian topakkaa sorttia. Imuotetta haettiin päiviä viimeisimpänä potilashotellin kätilö tiukkasi minulta melko vaativaan äänensävyyn, että näyttääkö minun mielestäni siltä, että vauvani saa henkeä siinä asennossa, jossa epätoivoisesti häntä yritin imettää – siinä ei kyllä ollut itku kaukana.

Kotiin päästyämme alkoi imetyskin sujua, kenties siksi, että tutussa ympäristössä rentouduin itsekin. Rintakumi oli käytössä alusta asti, ja alkuun stressasin kovasti sen käyttöä, kunnes totesin että aivan sama – mennään sen avulla vaikka hamaan tappiin saakka, pääasia että imetys jatkuu. Nimittäin siinä kohtaa, kun olin päässyt jo vähän hajuille koko touhusta, täytyi todeta, että sehän olikin aivan huippua hommaa kaikin puolin. Haikeudella muistelen yhä edelleenkin niitä aamu kolmen yöimetyksiä, kun hormonit pitivät virkeänä ja oli jotenkin niin maailman tunnelmallisinta olla kahdestaan vauvan kanssa hereillä keskellä yötä.

Maran ollessa hieman vajaa puolivuotias päädyimme erinäisistä syistä siirtymään korvikkeelle. Tämä otti itselläni yllättävän koville ja itkeskelinkin imetystaipaleemme päättymistä muutamia päiviä. Fyysiseltä kannalta imetyksen lopettaminen sujui varsin hyvin ja melkein seinään tulehduksilta ja kivuliailta tuntemuksilta vieläpä välttyen. Olimme totuttaneet Maran alusta asti juomaan silloin tällöin korviketta, mikä olikin suuri helpotus sitten siinä kohtaa, kun pumpattu maito syystä tai toisesta pääsi ehtymään. Oli onnekasta, että poika joi tyytyväisenä myös tuttipullosta, ja se olikin meidän harras toiveemme alusta alkaen, jotta saisin itsekin hieman liikkumavaraa kodin ulkopuolelle. Korvikkeeseen siirtyminen ei lopulta tuottanut minkäänlaisia ongelmia, liekö Mara edes tajunnut asiaa siinä kohtaa – äiti sen sijaan vääntelehti tunnontuskissaan, vaikken edelleenkään voi tajuta MIKSI, kun en kenenkään muun korvikkeenkäyttäjän kohdalla niin ajattele. Toisaalta hienoa, että on kokemus sekä täysimetyksestä että korvikeruokinnasta, ymmärtääpähän molempia näkökulmia.

Molemmissa on puolensa. On äärettömän nopeaa antaa 200ml korviketta vauvalle tuttipullosta, jolloin tietää että varmasti hyvä määrä maitoa menee perille ja koko prosessissa menee noin 10 minuuttia, siinä missä yöimetys saattoi pahimmillaan viedä kolme varttia sekä vauvan että äidin nuokkuessa puoliunessa koko toimituksen ajan. Toisaalta imettäessä maito on aina mukana, eikä sitä tarvitse lämmittää. Halvemmaksikin se tulee. Laskimme jossain kohtaa että kuukauden valmiskorvikkeisiin menee noin 60e/kk ja tämä vielä silloin kun kiinteitäkin jo oli mukana, summa olisi varmasti isompi ensikuukausina, joten vuositasolla melkoinen säästö, jos pystyy ja haluaa imettää. Kaiken kaikkiaan, olen iloinen ja ylpeä reilun viisi kuukautta kestäneestä imetystaipaleestamme, mutta myös hyvilläni siitä, että saimme kokea korvikeruokinnankin kaikkine omanlaisine näkökulmineen.

KIINTEÄT

Soseiden maistelun aloitimme 4kk iässä sillä perinteisellä porkkanalla ja bataatilla. Ensivastaanotto oli vähintäänkin jähmeä, mutta hiljalleen Mara alkoi lämmetä lusikkameiningille. Alkuun mentiin puhtaasti kaupan tarjonnalla ja muutamaan otteeseen tein kasvissoseita itse, mutta oli se sen päiväistä hommaa, että suosiolla päädyimme ostamaan paremmin uppoavat sapuskat valmiina.

4-5kk ikäisenä kiinteät olivat lähinnä pikkuruisia muutaman lusikallisen maisteluannoksia, mutta siinä imetyksen loputtua aloimme hieman tehostetusti maistattaa eri ruokia. Syödään yhdessä -ruokasuositukset lapsiperheille julkaisusta löytyy hyviä käytännön vinkkejä ja ennen kaikkea tuo yksityiskohtainen ruoka-ainelistaus. Itse tein kyseisestä listasta taulukon jääkaapin oveen ja tavoitteena oli maistaa jokaista ruoka-ainetta ainakin viisi kertaa, jokaisen maistamisen jälkeen ruksi ruutuun. Näin oli helppo seurata eri ruoka-aineiden maistamista ja muistaa ostaa kaupasta välillä uusia makuja.

Sormiruokailu hirvitti alkuun siinä 6kk tienoilla aloitettuna ihan kamalasti ja olin suunnilleen jatkuvassa elvytysvalmiudessa ruokapöydän ääressä, ja kun homma ei näyttänyt ottavan tuulta alleen, päätimme haudata sormiruokailut hetkeksi. Ihan hyvä päätös, miksi väkisin pakottaa jotain, mikä stressaa, kun toinenkin vaihtoehto on vähintään yhtä hyvä? Noin puolentoista kuukauden ajan menimme ihan tavan Piltti-meiningillä, ja helppoahan se oli. Suomessa on onneksi turvallista ostaa lastenruuatkin valmiina, enkä kyllä kokisi tästäkään pidemmässäkään juoksussa mitään omantunnontuskia.

Joskus siinä 7-8kk iässä Mara alkoi hiffata sormiruokailun meininkiä ja vaihdellen sitä sitten syötiin sosetta ja sormiruokaa. Sormiruokaa kun ei valmiina oikein myydä (tässä olisi kyllä ihan hyvä markkinarako!), niin olihan se sitten itsekin jotain tehtävä. Simppeli sormiruokakeittiö tarjosi reseptin toisensa perään ja sieltä on kokeiltu niin apinaeväät, puurorieskat, mikromunakkaat, mikromukimuffinssit kuin banaanipannaritkin. Iso suositus tälle sivustolle, jos sormiruokailun aloittaminen on ajankohtaista! Muuten meillä upposi ensimmäisinä sormiruokina keitetty bataatti, keitetty kukkakaali ja maissinaksut. Hiljalleen siirryin tekemään Maralle omia makaronilaatikoita, linssipyöryköitä ja kanapullia pakkaseen, ja välillä syötiin edelleen kaupan soseita. Näistä sormiruuista ja vauvan kotiruuista voisinkin tehdä kokonaan oman postauksen jossain kohtaa – alun kankeuden jälkeen opin jopa tykkäämään siitä, kun sain suunnitella vauvalle ruokia!

Siirryimme kiinteiden aloituksen myötä hiljalleen vähentämään maidon määrää ja viimeisinä kuukausina sitä menikin enää 150-200ml aamulla ennen sängystä nousemista ja 200ml illalla unimaitona. Muutama päivä sitten lopettelimme iltamaidot ja eilen Mara sai viimeisen aamumaitonsa. Jälleen kerran, äitiä saattoi hiukan itkettää tämäkin virstanpylväs siinä missä Mara ei ollut oikein moksiskaan. 😀

Kaikki ruuat ovat uponneet varsin hyvin ja etenkin maitotuotteista jogurtti, kermaviili ja piimä ovat iso hitti! Mitään allergioita ei ole tullut eikä poika ole kyllä ollut kertaakaan edes kipeänä koko vuoden aikana! Kahteen otteeseen olemme käyneet näyttämässä korvia lääkärissä, mutta onneksi antibioottikuureilta ollaan toistaiseksi vältytty.

Ruokailu on helpottunut kaiken aikaa vauvan kasvaessa ja isoimpana helpotuksena koin maitotuotteiden mukaantulon. Ruokien varioiminen on rutkasti helpompaa, kun voi käyttää jogurttia ja raejuustoa ja iltapuurokin pitää kylläisenä aamuun asti, kun sen sekoittaa pieneen määrään jogurttia (ja muuten myös jäähtyy nopeammin, koska kukas sitä koskaan muistaa keittää ajoissa valmiiksi jäähtymään!)

NUKKUMINEN

Itsehän uhosin taas kerran mistään mitään tietämättömänä, että kyllä vaan siirtyy vauva sitten mahdollisimman aikaisin omaan huoneeseensa nukkumaan. No, kuinkas taas kävi: Mara nukkui meidän huoneessamme hieman vajaat kymmenen kuukautta, ja lopulta siirtyi omaan huoneeseensa äitinsä vuodattaessa kyynelen jos toisenkin. Poika ei ollut tästäkään muutoksesta millänsäkään, oli varmaan lähinnä tyytyväinen päästessään pakoon meidän molempien kuorsaamista.

Tähän asti olimme heräilleet antamaan korvikettakin 1-2 kertaa yössä, mutta omaan huoneeseen siirtymisen jälkeen jätimme sitten oikeastaan kerrasta yömaidot pois. Mitään ongelmia ei seurannut tästäkään, ja siitä asti Mara on nukkunut melko tarkalleen 19.00/20.00 – 06/07. Joskus herää yöllä itkemään vaippaansa, mutta muuten nykyisin saa jo luottaa siihen, että yöunet eivät itselläkään yleensä katkea. Ehkä raastavin vaihe oli siinä, kun herätyksiä oli 01 ja 04 aikaan ja yövuorossa oleva ei todellakaan saanut kolmea tuntia enempää unta kerrallaan. Loppujen lopuksi voin kuitenkin hyvällä omalla tunnolla sanoa, että ei minulla tämän vuoden jäljiltä nyt mitään kovin isoa univajetta ole, helpolla ollaan päästy!

Mara on nukkunut kaiken aikaa omassa sängyssään, perhepeti ei tuntunut oikein meille sopivalta jutulta. Päiväunia sen sijaan on nukuttu kainalokkain kerran jos toisenkin, ja oli aika jolloin kainaloon nukuttaminen oli ainoa varma tapa saada herra päiväunille. Itsekin sitä jotenkin nukahti siihen kepeästi, kun vauva oli tukevassa otteessa kainalossa, kuitenkaan kokonaista yötä ei niska- ja yläselkäparkani olisi antanut myöden nukkua näin. Sitten nämä kainalounet katkesivat kuin seinään ja jälleen kerran parkui tämä äiti sitä, kuinka vauvansa itsenäistyy liian nopeaan tahtiin. Nykyään pinnasänky on ainoa paikka, missä unet onnistuvat, vaunuissa tai rattaissa meillä ei oikein koskaan opittu nukkumaan.

Mitään unikoulua emme siis varsinaisesti pitäneet, mutta ehkä jonkinlaisella tassuttelumetodilla kävimme ensimmäiset päivät rauhoittelemassa unille. Omaan huoneeseen siirtyminen rauhoitti unia todella paljon ja samoin pilkuntarkat iltarutiinit. Joka ilta iltapalan jälkeen pestään hampaat (tai itketään ja pestään), käydään pesulla, leikitään hetki vielä omassa huoneessa, sitten siirrytään petiin iltasadulle ja tuutulaululle ja se on siinä. Nykyisin Mara saattaa haeskella unta joitakin hetkiä, mutta mitään itkua tai tutin heittelyä harvemmin enää iltaisin ilmenee.

MUU KEHITYS

Liikkumisen suhteen Mara on edennyt leppoisan verkkaisella aikataululla. Siinä missä osa ikätovereistaan suunnilleen jo käveli, meillä vielä harjoiteltiin kääntymistä lattialla. Tuossa 9kk tienoilla alkoi kuitenkin tapahtua harppomista, kun ensin lähdettiin ryömimään, sitten alettiin istua ja lopulta noustiin seisomaan ja viimeisimpänä ryömiminen on vaihtunut konttaamiseksi. Kävelemisestä ei ole vielä tietoakaan, mutta eipä tässä mikään hätä olekaan, nyt sentään ehtii helposti vielä perään, kun alkaa kuulostaa siltä, että jotain pahaenteistä on tapahtumassa.

Kovinkaan paljoa sanoja ei vielä tule, mitä nyt äite ja äijä (toivottavasti ei tarkoita tälläkin minua), sekä tietenkin ei ja hei hei. Sanan ei merkitys lienee kuitenkin vielä varsin epäselvä herralle itselleen. Kovasti hän kyllä juttelee ja on vuorovaikutuksessa, välillä sitten vaan nauretaan vedet silmissä niille käsittämättömille höpinöille. Jälleen kerran, ihmettelin aiemmin mikä siinä vauvan jokeltelussa nyt sitten voi muka olla niin hauskaa, että aikuiset ihmiset nauravat itsensä tärviölle sen parissa, mutta hieman häpeissäni tunnustan nykyisin itsekin kuuluvani tähän outoon sakkiin.

Suuremmilta mukuilta on vältytty, mitä nyt Mara putosi 7.5kk ikäisenä parisängystämme lattialle, kun minä idiootti jätin kääntymään oppineen vauvan muutamaksi sekunniksi sänkyyn hakeakseni maitoa. Mitään ei käynyt ja minä itkin pidempään kuin itse haverin uhri, mutta voi hyvänen aika sitä paska äiti-fiilistä! Vaikka olen aiemmin mutissut jonkin verran somen hankaluuksista siinä mitä tulee kaikenlaisiin eriäviin mielipiteisiin ja muihin, niin on siinä jotain hyvääkin, nimittäin vertaistukea saa tällaisissa tilanteissa ja nopeasti!

Kokonaisuudessaan sanoisin, että vauvavuosi meni kaikkien tällaisten fyysisten ja kehityksellisten virstanpylväiden osalta varsin hienosti, vaikka olimmekin epävarmoja tuoreita vanhempia lähes asiassa kuin asiassa ja pelkäsimme vähintäänkin vammauttavamme lastamme henkisesti, mikäli tekisimme jotakin väärin. Uskon ettemme suinkaan ole ainoita, joille edellä mainittu kuulostaa tutulta. Vaikka koko vauvavuosi tuntui silloin sitä eläessä varsin haparoivalta taapertamiselta, näin jälkikäteen katsottuna mikään ei varmaankaan olisi voinut mennä paremmin ja mielestäni meidän vauvavuotemme oli hyvä!

No, jos itse tarinan päätähden vuosi meni mallikkaasti, miten sitten kävi äidin?

PALAUTUMINEN

Kroppa palautui synnytyksestä ihan hyvin, ainoastaan tuo kivuliastakin kivuliaampi tulehtunut epparihaava oli alkuun kyllä jotain aivan kamalaa. Laskin siis tunteja siihen, että olisi sallittua ottaa seuraava annos särkylääkettä, ja makoilin osastolla vuorokauden läpeensä jääside niiden jättimäisten verkkopöksyjen sisällä. Itse synnytyshän oli aivan lastenleikkiä verrattuna sisätutkimukseen tuon haavan ollessa tulehtuneimmillaan – kylmät väreet menevät vieläkin, kun ajattelen tuota tilannetta. Olin toki jo valmiiksi hormoneiden herkistämänä ja maannut 4h naistentautien päivystyksessä itkien vuolaasti sitä, että olin erossa lapsestani. Kun sitten viimein pääsin lähtemään, raahustin sairaala-alueen läpi 80 hemoglobiinillani takaisin potilashotelliin niin, että kanyylinreiästä suihkuava veri sai koko tilanteen vaikuttamaan jonkinlaiselta sairaalta k-18 versiolta Hannusta ja Kertusta.

Jos tämä yllä kuvattu horror story nyt unohdetaan, niin toipuminen ja palautuminen muuten sujuivat ihan hyvin. Hitaasti, mutta varmasti. Tammikuussa balettitunneille mennessäni sain kyllä tuta, että keskikropan pito on tiessään, eikä reisissäkään paljoa ytyä ollut. Hiljalleen keskikropan ja lantionpohjan voimat ovat palautuneet, kiitos säännöllisten poikittaisen vatsalihaksen ja lantionpohjan aktivointiharjoitusten. Suosittelen jokaista tulevaa äitiä panostamaan näihin, ihan oikeasti, kiität vielä itseäsi siinä kohtaa, kun säästyt vauvanvaippojen lisäksi piipahdukselta sinne aikuisten vaippahyllylle!

Liikunta on ollut pitkälti arkiliikuntaa, kuten kävelyä ja nyt toki pitkin huushollia konttaavan Maran perässä juoksemista, mutta myös jumppakuminauhatreeniä ja muutaman kerran olen pyöräilemässäkin käynyt. Yleinen jaksaminen on melko hyvää arjessa ja koen että tällainen liikunta riittää tässä kohtaa ihan hyvin. Raskauskiloista, liikunnasta ja kropan muuttumisesta kirjoittelin aikaisemmin tässä postauksessa.

(ÄIDIN) HENKINEN KASVU

Pohdiskelin aikaisemmin paljon läsnäolosta vauvalle ja sen aiheuttamista epävarmuuden tunteista. Siinä kohtaa, kun vauva alkoi ottaa itse enemmän kontaktia ja vuorovaikutus kävi molemminpuoliseksi, alkoi tämäkin ongelma helpottua. Jospa vaan olisin taas kerran malttanut olla murehtimatta asioista etukäteen.

Tällä hetkellä koen, että läsnäolo ja vauvan kanssa vuorovaikuttaminen tulee niin luonnollisesti, ettei sitä tarvitse erikseen miettiä tai pohtia. Tietysti on hetkiä, kun tekisi mieli sulkeutua vessaan selaamaan puhelinta rauhassa edes kymmeneksi minuutiksi, mutta toisena hetkenä jaksan istua Maran vieressä lattialla ja katsoa tyypin oppimaa uutta istumistemppua kaksikymmentä kertaa putkeen ja hurrata suunnilleen vuvuzelat raikuen tätä suoritusta. Päivät vaihtelevat ja voimavarat vaihtelevat ja se on elämää se.

Vaikka lässytän Maralle tunnista toiseen kuinka äiti sitä ja äiti tätä, niin edelleen oikein välillä hätkähdän, kun tajuan tosissaan olevani jonkun äiti. Se tuntuu ihan käsittämättömältä edelleen. Vaikka kyseinen fakta luo melko pitkälti pohjan kaikelle tämän hetkiselle toiminnalle, niin silti sitä on välillä vaikea oikeasti ymmärtää. Äiti-itsetunnon kehittymisestä kirjoitin juuri.

Mikä sen sijaan ei milloinkaan unohdu, on jatkuva huoli ja pelko siitä, että mitään pahaa ei tapahdu. Onneksi tiedostan omat ongelmani siinä, että tietynlainen neuroottisuuden varjo on elämässäni varmaan lopun ikääni läsnä, mutta olen opetellut hiljalleen luottamaan siihen, että kaikki menee todennäköisimmin kuitenkin ihan hyvin. On ollut pakko nöyrtyä sen faktan edessä, että lapsen kohdalla se pelko ja huoli tulee olemaan joka tapauksessa tietyssä määrin läsnä koko loppuelämän ajan, joten sen kanssa on vain opittava elämään. Siinä kohtaa, jos jokin menee huonosti, en varmastikaan kiittelisi itseäni siitä, että olisin pelännyt kyseistä asiaa jo rutkasti etukäteen.

PARISUHDE

Parisuhteen kannalta vuosi on mennyt myös hyvin, opettavaisesti, mutta hyvin. Olemme aina osanneet mielestäni keskustella asioista kuin asioista, mutta tässä kuluneen epävarmuuden täyteisen vuoden aikana on todellakin tullut selväksi se, että puhua pitää nimenomaan myös silloin, kun se ei vähempää voisi kiinnostaa ja tekisi ennemminkin mieli painua vihaisena nukkumaan. Kulmia on hiottu ja vastaan on tultu molemmin puolin, mutta missään kohtaa ei ole käynyt mielessäkään se, että olisi parempi vaikkapa erota.

Vauvavuottahan pidetään yleisesti ottaen melkoisena koetinkivenä suhteen kannalta ja usein tehdäänkin sopimuksia, joissa päätetään, että lapsen ensimmäisten 1-3 elinvuoden aikana ei erota, vaikka mitä kävisi. Poislukien tietysti väkivallan, päihdeongelmat ym. mielestäni tällainen sopimus on ihan hyvä ajatus ja mekin sellaisen teimme suusanallisesti. Siinä missä epävarmuus ulottuu välillä sieltä vauvanhoidollisista asioista myös omaan itseen, omaan ulkonäköön ja siihen, kuinka aina vain kiukkuaa ja tiuskii ihan mitättömistä asioista, on oikeasti helpottavaa tietää, että tässä painetaan yhdessä eteenpäin, oli mitä oli. Antaa ikään kuin tilaa olla oma itsensä ja päästellä niitä höyryjä ulos pelkäämättä, että jättääköhän tuo minut nyt, kun olen tällainen hirviö.

Olen kirjoitellut postauksia omasta ajasta, tiskikoneen tyhjentämisestä ja siitä, kuinka on haastavaa, jos kaksi aikuista on vetovastuussa kaiken aikaa.

Mara jäi tosiaan hoitoon ensimmäistä kertaa ollessaan 3kk ikäinen ja siitä alkaen, poislukien viime kevät, on yökyläilyjä ollut noin 1-2/kk jommassa kummassa mummulassa. Kahdenkeskiset illanvietot ovat olleet ihan parasta ja suosittelen kyllä pitämään treffi-illat ihan rutiinina. Voisipa tässä itsekin taas pistää seuraavan illan kalenteriin!

Vauvan yökylään jättämisen ajankohta on turvaistuinkeskustelujen jälkeen suunnilleen toisiksi tulenarin aihe mammapalstoilla. Osa on sitä mieltä, että vauva voi olla vanhemmistaan erossa yhden yön yhtä ikävuotta kohden (siis ensimmäisen kerran tämän mukaan yksivuotiaana), kun taas osa on jättänyt vauvansa hoitoon hyvin varhaisessa vaiheessa. Meidän kohdallamme ratkaisu on ollut hyvä, Marasta on kasvanut sosiaalinen pieni poika, joka selvästi luottaa muihin ihmisiin ja hakeutuu vieraidemme tykö, vaikkei juuri hetkeen olisi nähtykään. Tämä voi toki olla täysin riippumatonta tuosta yökyläilyasiasta, mutta en jaksa uskoa, että ainakaan kovin suurta hallaa olisimme toiminnallamme saaneet aikaan.

TÖIHINPALUU

Itse aloin tehdä satunnaisia sunnuntaivuoroja jo tammikuussa, ja se oli kyllä kaikin puolin virkistävää. Kesän pidin täysin vielä lomaa ja varsinaisiin päivätöihini palasin elokuun alussa. Töihinpaluu arvelutti jonkin verran alkuunsa, ja koin että olisin ehkä sittenkin halunnut olla vielä jonkin aikaa kotona, etenkin kun Mara oli juuri päässyt siihen vaiheeseen, että hänen kanssaan oli ihan oikeasti kivaa touhuilla lattialla ja käydä puistoilemassa. Näistä fiiliksistä kirjoittelin ennen varsinaista töihin palaamista tässä postauksessa. Ja ensimmäisen työviikon tuntemuksia löytyy täältä.

Kaiken kaikkiaan koen, että töihinpaluu oli hyvä juttu, ja koen olevani huomattavasti energisempi ja jaksavampi kotona, kun saan tehdä aikuisten parissa töitä päivän ensimmäiset kahdeksan tuntia. Onneksi työni on kuitenkin sen kaltaista, että työasiat todellakin jäävät sinne työmaalle, ja saan pyhittää arki-illat ja viikonloput täysin perheen kanssa olemiselle. Kaikenlaiset viikonloppupäivystykset ovat nyt toistaiseksi historiaa, en aio tuhlata tuntiakaan ihanaa viikonloppuaikaa vapaaehtoiseen töissäoloon.

Vauvavuosi siis meni ja se oli hyvä vuosi se. Suurin kiitos kuuluu tässä kuvassa unen rajamailla olevalle herrasmiehelle, jonka hellässä huomassa sain opetella tätä äitihomaa aivan kaikessa rauhassa. Tässä kuvassa olemme suunnattomasti etukäteen jännittämilläni vauvatreffeillä ensimmäistä kertaa, ja kumma kyllä, uusiin ihmisiin tutustuminen ei olekaan niin pelottavaa, kun esiliinana saa käyttää omaa vauvaansa. Myös jossain määrin Maran lunki asenne tarttui minuunkin, ihan kuin olisin tuolta puolitangossa olevien silmien takaa saanut viestin, että ei äiti mitään hätää, kyllä me tää klaarataan.

Äiti-itsetunnon kehittymisestä

Aivan blogini alkutaipaleella kirjoittelin mammailuun perehtymisestä ja siitä, kuinka koin oikeastaan kaiken aikaa olevani epämukavuusalueellani vauvan kanssa tuolla muiden äitien ja isien seassa liikkuessani. Ensimmäisen kahdenkeskisen reissuni tein muutaman viikon ikäisen Maran kanssa, minnekäs muuallekaan, kuin Stockmannin Hulluille Päiville. Lähtö oli aikataulutettu sekunnilleen niin, että vauva nukkui tyytyväisenä kuivissa vaipoissa ja täydellä vatsalla vaunuissaan, enkä ole varmaan koskaan imuroinut porkkanakakkua niin nopeasti kitusiini, kuin silloin kun istahdin shoppailureissun päätteeksi ”rentoutumaan” kahville. Olisin suunnilleen kuollut, jos vaunuista olisi kajahtanut itkukonsertti kesken kaiken, ja olin jo suunnitellut takaporttina juoksevani parkkihalliin autoon imettämään, mikäli niikseen tulisi.

No, tästähän alkaa näillä näppäimillä olla vuosi aikaa, ja alan pikku hiljaa tuntea olevani tasavertainen jäsen mammayhteisössä. Enkä olisi tätä kyllä silloin Hulluilla Päivillä hikoillessani uskonut!

Nykyisin ei enää tule stressattua ruokailujen ajoittamisesta suhteessa kodin ulkopuoliseen liikkumiseen. En ole toki imettänyt enää kuukausiin, mutta uskoisin etten stressaisi, vaikka yhä imettäisinkin. Mikäli Maran ravitsemishetki sattuu ajoittumaan kaupunkireissun kanssa päällekkäin, nappaan yksinkertaisesti purkin Pilttiä, lusikan ja ruokalapun mukaan – ja syötän tarvittaessa vaikka rattaissa. Toki vauvan ruokailuajatkin ovat helpommin ennakoitavissa kuin silloin naftisti kuukauden ikäisenä, mutta merkittävin muutos omien korvieni välissä on se, etten enää pelkää mahdollista kanssaihmisten kulmia kurtistavaa välikohtausta. Vauvat nyt sattuvat itkemään, ja välillä raivoamaan ja karjumaan ihan muuten vain, mitä sitten? Yleensä siihen löytyy jokin syy, joskus taas ei, ja ehkä silloin sitten pakenemmekin sinne parkkihalliin ja suuntaamme kohti kotia. Tämä ei kuitenkaan onnekseni ole koskaan estänyt minua lähtemästä vauvan kanssa liikenteeseen, mutta voin hyvin kuvitella, kuinka joku äiti saattaa eristäytyä vauvansa kanssa neljän seinän sisälle juuri tästä syystä. Rohkaisenkin vain jalkautumaan ihmisten ilmoille, kerta toisensa perään, kyllä se joskus helpottaa!

Olen useaan otteeseen maininnut, kuinka ennen lasta koin hankalaksi hahmottaa sen vauva-arjen muuna kuin suunnattoman pelottavana hyppynä tuntemattomaan – pelkäsin, että mitäs jos en pidäkään sitten sellaisesta elämästä, jos se olisikin ainoastaan stressiä ja itkupotkuraivareita toisensa perään? Olen nyt tajunnut, että yhtenä syynä tähän tähän on ollut varmasti se, että edelleen vauva-arjella ja lapsiperhe-elämällä on jotenkin negatiivinen leima. Ruuhkavuosiensa keskellä taapertavat aikuiset yrittävät sinnitellä päivästä toiseen arjessa, jossa oma identiteetti hukkuu, parisuhde väljähtyy, ja jossa viimeisistä kunnon yöunista on vuosia aikaa. Kuulostaa aika kamalalta. Tämän lisäksi lapsiin suhtautuminen ylipäätään on jotenkin negatiivista. On itsestään selvää, että lapsia tulee hyssytellä olemaan häiritsemättä muita, mielellään siellä heille rajatulla alueellaan. Ja auta armias, jos ne lapset vain jollakin tavoin antavat kuulua olemassaolostaan. Osittain tästä syystä etenkin alkuun vauvan kanssa liikkuminen ahdisti suunnattomasti, ja pyrinkin olemaan mahdollisimman näkymätön karavaanini kanssa, ja toki pyytelemään anteeksi vuolaasti, jos vain suinkin satuin jonkun kiireisen kanssakulkijan eteen vaunuineni. Pelkäsin ravintoloita syystä, että kiljuva vauvani saattaisi pilata jonkun rauhallisen ruokailuhetken ja kenties vaatia jatkossa, ettei lapsia päästettäisi kyseiseen ravintolaan.

Muistan kuin eilisen sen yhden kerran, kun istuin yksinäni ensimmäistä kertaa lounaalle Mara vaunuissaan nukkuen. Siis nukkuen siihen asti, että nostin ensimmäistä kertaa haarukan kohti leipäläpeäni – sitten alkoi tietenkin julmettu huuto. Hytkytin tomaatinpunaisena vaunuja paikoillaan täpötäydessä lounasravintolassa ja kirosin itseni alimpaan helvettiin siitä hyvästä, etten ollut lähtenyt kotiin hyvän sään aikana. Yhtäkkiä näin lapsiensa kanssa lounastavan naisen nousevan läheisestä pöydästä ja lähtevän kävelemään minua kohti – menin aivan paniikkiin, sillä olin varma että joutuisin jonkin sortin neuvonnan kohteeksi ja siis, paljastuisin juuri siksi keltanokkaäidiksi, joka silloin olin. Mutta ei, nainen kysyi hyvin ystävällisesti, haluaisinko että hän ottaisi vauvani hetkeksi hyssyteltäväksi, jotta saisin syödä rauhassa. Olen nimittäin ollut tuossa tismalleen samassa tilanteessa joskus, hän vielä naurahti vielä päälle niin empaattisesti, että olin siinä hormoneissani alkaa itkeä. Tokikaan en kehdannut tarjoukseen tarttua, mutta ai että tuo tilanne lämmittää sydänalaani edelleen. Aina, ja etenkin jos olen liikkeellä ilman vauvaa, yritän muistaa hymyillä jokaiselle epätoivoissaan vauvaansa hyssyttelevälle vanhemmalle, koska muistan edelleen hyvin elävästi, kuinka tuollainen tilanne saattaa ahdistaa.

Eilen lounastin Maran kanssa kahdestaan, samassa paikassa kuin silloin vajaa vuosi sitten. Mara karjui pahaenteisesti jo paikalle saapuessamme, heitteli palastelemaani sämpylää ympäriinsä, karjui sitten jotta antaisin sitä kuitenkin lisää, ja oman ruokansa syötyään karjui vielä hieman päälle, huomiota saadakseen. Söin toisella kädellä omaa salaattiani ja höpöttelin pojalle niitä näitä. Kielsin heittelemästä kaikkea ruokaansa pitkin pitäjiä, mutta myös nauroin hänen kanssaan, kun hän availi ääntään mitä käsittämättömämmin vokaaliyhdistelmin. En tiedä häiritsimmekö muita, en oikeastaan pälyillyt juurikaan ympärilleni. Olen oppinut olemaan (ainakin kohtuu) rennosti lapseni kanssa ihmisten ilmoilla ja mikä parasta, nauttimaan hänen seurastaan välittämättä siitä, pitävätkö muut ihmiset minua häpeällisenä yksilönä, jonka kuuluisi istua mieluummin kotona. Tietenkin valitsen ruokapaikkamme sen mukaan, että tiedän sen olevan ok, että lapsi on mukana.

Toinen paikka, jossa Mara mielellään testailee äänensä kantavuutta ja paikan akustiikkaa, on ruokakaupat. Mitä ruuhkaisempi aika sen parempi. On erittäin miellyttävää työnnellä kärryjä, joissa venkoileva vauva saattaa keuhkojensa pohjasta karahtavalla karjaisullaan pahimmillaan aiheuttaa jollekulle pahaa aavistamattomalle sydänhalvauksen. Hieman näitä karjahduksia ennakoiden pyrin välttämään ihmisten perässä kulkemista, mutta siinä kaikki. Yritän parhaani mukaan viihdyttää poikaa kauppareissun ajan, mutten pelkästään siksi, etteivät muut ihmiset häiriintyisi. Minun mielestänihän tuo karjahtelu on oikeastaan aika hauskaa ja välillä naurammekin salaa hyllyjen välissä koko touhulle.

Kun olin ensimmäisiä kertoja Maran kanssa liikenteessä, pelkäsin kuollakseni sitä tilannetta, kun joko vaippa ei enää olisikaan kuiva, tai vatsa ei enää olisikaan täynnä. Siis joutuisin astumaan lastenhoitohuoneeseen. Paikkaan, jossa toimimisesta minulla ei ollut minkäänlaista käryä. Muistaakseni kysyin silloin jopa ystävääni tuekseni ihan ensimmäisellä kerralla. Pelkäsin että tekisin jotain väärin ja jälleen kerran nokkani keltaisuus paljastuisi karmeimmalla mahdollisella tavalla. Onneksi altistin itseni tälle epämukavuusalueelle aina vain uudestaan, ja nyt voin jo sanoa, etten enää ihan kauheasti pelkää noita tilanteita. Tänään sain Maran päivällisen hoidettua ihanassa ja rauhallisessa Ratinan hoitohuoneessa (vinkkinä vain muillekin tuoreille äideille, täällä on ihanat kääntyvät nojatuolit, joissa saa imettää aivan rauhassa ja kaikella epävarmuudellaolen ikuisesti kiitollinen neuvolaterkalleni tästä vinkistä, joka kenties pelasti minut neljän seinän sisään eristäytymiseltä aikoinaan) ja sitten jatkettiin matkaa. Vaipanvaihtokin sujuu jo varsin suvereenisti (olenpa yhden vaihtanut itse asiassa keskellä metsäkävelyreittiäkin), ja on oikeastaan vaikea muistaa, miksi pelkäsin tätäkin niin paljon aikoinaan. Nyt tiedän varmastikin jokaisen keskusta-alueen lastenhoitohuoneen sijainnin ja käytän niitä hyvin kiitollisena niiden olemassaolosta.

Palatakseni hieman tuohon lapsiarjen negatiiviseen leimaan, olen viimeisimpänä havahtunut sellaiseen asiaan, että tuo leima kumpuaa itse asiassa jostain aivan muualta kuin itse lapsiarjen keskeltä. Mistä sitten, en tiedä, mutta tuntuu siltä että oikeastaan kaikki perheelliset ovat hyvinkin fiiliksissä koko touhusta. Törmään jatkuvasti sellaisiin tilanteisiin ja keskusteluihin, joissa käy ilmi, että vauva-arki ja perhe-elämä ovat parasta ikinä. Ja jotenkin kaiken aikaa minusta on tuntunut siltä, että tämän ääneen sanominen olisi jotenkin väärin. Siis julkisesti lausua se, että oikeasti nauttii siitä kakkavaippojen ja puklujen sävyttämästä elämästä. Ja oikeastaan sain itsenikin kiinni juuri äsken siitä samasta asiasta, josta olin aikeissa seuraavaksi virkkeen muodostaa: miksi ihmeessä nuo saakelin kakkavaipat pitää mainita joka kerta puhuttaessa vauva-arjesta? Joo, onhan niitä lukuisia, mutta ei se elämä nyt herranen aika pelkkää kakkavaippaa ole. Mutta siis, lähes säännönmukaisesti kohtaan itsekin tunteen, että ikään kuin vauva-arjen hehkuttamisen vastapainoksi minun pitäisi muistaa mainita myös ne (kirjaimellisesti) paskat puolet. Entä jos niitä ei ole? Entä jos ihan oikeasti tämä on aivan mielettömän kivaa ja ihanaa, enkä vaihtaisi hetkeäkään pois? Mutta onhan se varmasti aika rankkaa? kysytään varmasti seuraavaksi. No, ei se itse asiassa ole. Tokikin tiedostan että meidän vauvavuotemme on sujunut varsin helposti kaikkinensa, mutta koen ikävänä siltikin sen, että minun kuuluisi tavallaan tehdä tästä rankemman kuuloista kuin tämä oikeasti on. Ja miksi, kai miellyttääkseni kysyjää ja asettuakseni tilanteeseen, jossa joku pääsee sanomaan, että sen siitä saa kun niitä lapsia tekee. Ja siis ymmärrän täysin sen, että vauva-arjen hehkuttaminen on aivan suunnattoman tökeröä tilanteissa, joissa on läsnä esimerkiksi lapsettomuutta, mutta en usko että tämä vallitseva ilmapiiri asian suhteen on kuitenkaan missään tapauksessa lähtöisin siitä. Tuntuu vain jotenkin yleisesti paheksutulta olla tyytyväinen tilanteeseensa. Eikä kyseessä tarvitse tosiaan olla edes minkään sortin hehkuttaminen, vaan yksinkertaisesti se, että on tyytyväinen elämäänsä niiden kaikkien ovista ja ikkunoista tursuavien kakkavaippavuorien keskellä. En sitten tiedä onko kyseessä jokin kansakuntaamme juurtunut kellä onni on, se onnen kätkeköön– mentaliteetti, mutta jotenkin tämä tuntuu korostuvan nimen omaan siinä, mitä tulee perhe-elämään. Ja ei, ei meidänkään elämämme ole aina yhtä onnea, sekaan mahtuu niitä aivan helvetin huonoja päiviä ja viikkoja, mutta se nyt on tietenkin vain elämää.

Koen että edellä mainituista syistä minun oli esimerkiksi hyvin vaikea myöntää sitä, että ikävöin Maraa aivan hemmetisti aina, kun vietän aikaa ilman häntä. Jo ennen synnytystä uhosin, kuinka todellakin lähtisin ulos viettämään iltaa heti kun mahdollisuus tulisi, enkä todellakaan olisi se äiti, jonka elämä pyörisi lähestulkoon ainoastaan sen lapsensa ympärillä. Viimeisimpänä antaisin itseni muuttua ihmisenä. Puhuin jo kauan ennen äitiyslomaa siitä, kuinka todennäköisesti kaipaisin töihin jo muutaman kuukauden kuluttua synnytyksestä. Ja kuinka kävi, olisin voinut jatkaa vanhempainvapaatani loputtomiin, ja koin oikeastaan siitäkin hieman huonoa omaatuntoa siksi, etten ollutkaan pitänyt sanaani. Kuinka myös vollotan joka ikinen kerta, kun Mara lähtee yökylään mummulaansa. Ja kuinka oikeastaan elämäni pyörii hänen ympärillään – enkä voisi muuta kuvitellakaan. Vaikka visiteeraan lastenhoitohuoneissa varsin sutjakasti ja käyn reippaasti vauvani kanssa järkyttämässä kanssalounastajien ruokarauhaa, ei mikään tästä opista ole edes verrattavissa siihen osa-alueeseen äiti-itsetunnossani, jonka myötä olen hyväksynyt käyttäytyväni tässä kappaleessa mainituin tavoin. Minä olen muuttunut ihmisenä – ja olen siitä erittäin iloinen. Ja aion piru vie itkeä jatkossakin vuolaasti, kun joudun eroon lapsestani.

Rutiineista rentoutta – kuinka hemmetissä tämä paletti pidetään kasassa?

Minä olen varsin pedantti ihminen ja pidän itseäni melko kyvykkäänä siinä mitä tulee järjestelmällisyyteen ja asioiden organisointiin. Toisin sanoen siis en voi sietää sitä, että asiat ovat levällään – en sanan konkreettisessa merkityksessä enkä muutenkaan. Vaan nytpä, kun olen harjoittanut työssäkäyvän äidin elämää reilut kolme viikkoa, löydän itseni tilanne toisensa jälkeen keskeltä suoranaista leväperäisyyttä ja kaaosta. Kuten olen aikaisemminkin tainnut mainita, olen sekä sotkuinen että siisteyttä rakastava ihminen – kombinaatio, joka on jollakin ilveellä pidetty kurissa siisteyden voitoksi kuluneiden vuosien ajan. Mutta nyt. Nyt täällä elää myös pyörremyrskyn lailla etenevä vauva, jonka statuksen muuttuminen taaperoksi aivan pian ei varsinaisesti helpota asiaa.

Silloin kun Maraa ei vielä ollut ja elelimme aivan tavallista kahden työssäkäyvän aikuisen arkea, pidin itseäni hyvinkin kiireisenä ihmisenä, ja sovittelin jatkuvasti menojani kalenterin sivut viuhuen. Silloin puolestaan, kun olin Maran kanssa kotona äitiyslomalla ja vanhempainvapaalla, päivät tuntuivat vilisevän ohitse erinäisten menojen ja no, niiden rutiinien lomassa. Nyt voisin ottaa pikajunan takaisin menneisyyteen ja antaa pienen kipakan opetuksen entiselle, muka-kiireiselle, itselleni – tai kuten täällä Tampereella sanotaan: älä nyvviitti.

Olen tehnyt viimeiset kolme viikkoa kellon ympäri töitä. Siis tullut töistä kotiin ja jatkanut täällä täyttä höyryä niin, että ensimmäistä kertaa olen istunut alas usein siinä yhdeksän maissa illalla. Mieheni, joka on tosiaan loppuvuoden Maran kanssa kotona, aloitti tässä hiljan (etä)opiskelut, ja ensimmäisen viikon kissanhännänvedon jälkeen sovimme kaikessa sovussa, että arkena minä hoitaisin huushollin ja Maran töistä palattuani, jotta mieheni saisi keskityttyä opintoihinsa. Ratkaisu tyydytti molempia sikäli, että tässä lyhyiden aikablokkien tahdittamassa arjessa on aivan suoranaista haaskausta, että me molemmat pällistelisimme ruokaansa pitkin keittiötä viskelevää Maraa ja laulelisimme muina tiernapoikina siellä tuutulauluja nukkumaanmenoajan koittaessa. Mieheni saisi lukea rauhassa ja minä saisin tahdittaa arki-ilta-askareeni omalla tavallani.

Tosiaan, kuten on ehkä jo saattanut käydä selväksi, en voi sietää keskeneräisyyttä, vaan pidän siitä että asiat saatetaan kerralla loppuun. Olen myös ajanut itsenikin lähes loppuun tämän nimenomaisen asian tavoittelussa. Yleislääkärin työssä kun asiat ovat aina enemmän tai vähemmän kesken, eikä työ todellakaan lopu tekemällä – vaikka resepti- ja labrapiikin tyhjentää joka päivä, odottaa siellä seuraavana aamuna samanlainen kattaus uusia. Ja vauvan kanssa, silloin sitä vasta keskeneräisyyttä joutuu sietämäänkin. Vaikka kuinka siivoaisit ne vauvan heittelemät ruuat muina tuhkimoina pois, sama setti on siivottavana jälleen muutaman tunnin kuluttua. Kuten ne lelut. Ja pyykit. Ja ruuat ja tiskit ja IHAN KAIKKI.

Tätä keskeneräisyyden tunnetta olen sietänyt aikaisemmin kenties siksi, että se on koskettanut vain osaa elämästäni aina kerrallaan, mutta näin kokonaisvaltaisen keskeneräisyyden tunteen varalle en ole vielä kehittänyt kompensaatiomekanismeja. Ja erittäin hyvä niin, koska jossain kohtaa paska osuisi kyllä tuulettimeen – mahdollisesti kirjaimellisesti. Olen siis tullut siihen johtopäätökseen, että sikäli kun nykyinen elämäni ei ole mahdutettavissa kontrollinhaluisiin muotteihini, minä olen se jonka tulee muuttua.

Olen aikaisemmin ollut sitä mieltä, että mieluummin siivoan kerran kunnolla kuin useana päivänä vähän. Liikun mieluummin kolme kertaa viikossa hampaat irvessä kuin joka päivä hieman. Olen mieluummin yhtenä päivänä viikossa kaksi tuntia ylitöissä kuin vartin joka päivä ja toisena päivänä pesen apinanraivolla pyykkejä sen sijaan, että pesisin koneellisen päivittäin. Tajuatte varmaan ajatuksenkulkuni. Kuitenkin nyt, kun töiden jälkeen käteen jäävä aika on suunnilleen vakio, en todellakaan halua kuluttaa yhtään liikaa Mara-aikaa edellä mainittuihin asioihin, ja näinpä olen hiljalleen alkanut muokata omia tottumuksiani sen mukaisiksi.

Pyrin tekemään ruokaa kahdesti (arki)viikkoon, mahdollisimman helppoja laatikkoruokia tai isoja satseja pastaa – hyvästi kasarien parissa nyhjääminen, se on suurtalouskeittiömeininkiä nyt. Pyrin myös tässä ohessa tekemään Maralle ruokaa pakkaseen, Simppelin sormiruokakeittiön ohjeilla on tehty yhdet jos toisetkin pannarit ja linssipyörykät, ja hyvin maistuvat. Jatkossa pyrin kehittämään toimintaani vielä enemmän siihen suuntaan, että söisimme kaikki samaa ruokaa, toki suolattomana vauvalle.

Pyrin pesemään pyykkiä joka toinen päivä, näin ollen tästä maailman veemäisimmästä toiminnosta ei tule ylitsepääsemättömän tuskaisaa, vaan pyykkikoriin mahtuu aina likaisia pyykkejä – ja niitähän meinaan tulee.

Pyrin kerryttämään askeleita arjessa ainakin sen 10 000 per päivä, jos jonakin päivänä askeleet uhkaavat jäädä vajaaksi, voin lähteä Maran kanssa puistoon kävellen ja täyttää liikunta-annokseni samalla. Lisäksi pyrin jumppaamaan 15 minuutin ajan joka ilta jumppakuminauhan (well hello vanhuus!) kanssa. Tämä on ollut testissä nyt kuluneen viikon ja voin sanoa että toimii! Siinä missä en todellakaan löydä ikinä kokonaista tuntia tuon kuminauhan kanssa touhuamiseen, menee vartti helposti Maran nukahtamista valvoessa ja tauoilla tuttia nostellessa. Tällä metodilla ehtii hyvin käydä koko kropan kahdesti viikossa läpi, ja silti tuntuu, ettei siihen kulu aikaa yhtään ylimääräistä – normaalistihan selailisin Facebookia tuon nukuttamistouhun ajan.

Heti Maran nukahdettua käyn nopeasti koko huushollin läpi ja vien kaikki ympäriinsä lojuvat tavarat paikoilleen, olkoonkin että ne löytyvät lattialta taas seuraavana iltana. Näin säilyy edes jonkunlainen tolkku siisteyden suhteen ja ikinä ei ole tekemistä juurikaan enempää kuin edellisenäkään iltana.

Kun olen nyt toiminut edellä mainitulla tavalla noin pari viikkoa, koen että arki on ihan oikeasti selkeämpää, vaikka joudunkin joka päivä tekemään vähän jotain. Kuitenkin suurin muutos on tapahtunut korvieni välissä, koska en tiedä missä neuroottisuudessani muuta kuvittelin, mutta elämähän on yhtä keskeneräisyyttä kaikkinensa. Jos aina ajattelee elämäänsä projektina projektin perään, tai hahmottaa oman aikajanansa ainoastaan erilaisina etappeina ja niiden väliin jäävänä harmaana massana, jää oikeasti aika paljon elämää elämättä.

On ollut aika ihanaa pysähtyä ruokapöydän ääreen ja tietoisesti antaa niiden tiskien vielä hetken olla. Käyttää mieluummin se aika määrätietoisesti bataattilohkojaan heittelevään Maraan ja oikeasti huomata se, että joistakin asioista – myös siitä omasta hallinnantarpeesta – voi tulla aivan toissijaisia kun jotain tärkeämpääkin on.