Vauvan ja taaperon kanssa liikkeellä

Kiukkuinen taapero hakkaa ulko-ovea ”ULOS ULOS ULOOOS” samalla kun teet viimeisen tsekkauksen hoitolaukkuun: tutti on, tuttipullo on, kahden kokoisia vaippoja on ja on. Ulos astuttaessa kylmä tuuli iskee vasten naamaa – ai saakeli eihän tänään olekaan hellepäivä – äkkiä lisää vaatetta mukaan. Samassa taapero jo juoksee pihatiellä ihmetellen joka ikinen päivä näkemiään autoja. Kannat taaperon autoon ja tarkistat, että kaikki tuplarattaiden osaset ovat matkassa. Ai niin se vauva. Kaukalo autoon. Mies autoon. Jotain täytyi unohtua, mutta mikä hitto se oli? Ai niin, itse olet vielä yövaatteissa, joten ei kun ensimmäiset rievut puolipuhtaan pyykin kasasta päälle ja menoksi. Ja sitten palaat vielä ainakin kolme kertaa hakemaan jotain sisältä samalla, kun takapenkiltä viriävä valitusvirsi ja tuttinsa pudottaneen vauvan itku kiristävät ratin takana jalkaansa naputtavan miehen hermoja siihen malliin, että tiedät pian kuulevasi: ”Oliko niitä taaperon uusia lenkkareita aivan välttämätöntä lähteä katsomaan juuri tänään ja juuri koko revohkan voimin?”. Sitten voidaankin lähteä kiukkuisen stressaantuneissa tunnelmissa kohti keskustaa.

Me asutaan tosiaan noin viiden kilometrin päässä Tampereen keskustasta. Sieltä missä kaikki kivoimmat puistot ja aktiviteetit noin ylipäätään ovat. Vaikka kotipihassa viihdytäänkin, tulee etenkin viikonloppuisin pakattua pesue autoon ja lähdettyä niin sanotusti kylille. Pitkään aikaan ei toki ole ovesta tullut noin vain lähdettyä, mutta nyt vauvan myötä tämä matriisi on harpannut aivan uudelle levelille, vaikka vauva nyt toistaiseksi kulkeekin melkoisen lunkisti matkassa nukkui tai ei. Liikkumisen sovittaminen ajallisesti tapahtuu pääasiassa 1v8kk taaperon päiväagendan mukaisesti: joko aamulla aamupalan ja lounaan välissä (noin 9-11, kun kaikki siirtymiset huomioidaan) tai iltapäivällä päiväunien (12-14) jälkeen. Iltaruoka syödään yleensä viiden maissa, eli iltapäivällä aikaa on hieman enemmän. Iltaruuan jälkeen pysytellään yleensä kotosalla, koska iltapala ja iltatoimet aloitellaan seitsemän pintaan viimeistään. Jotta kapeahkossa aikaikkunassa tapahtuva liikkuminen sujuisi mahdollisimman jouhevasti, on suotavaa, että myös vauva nauttisi ennen lähtöä noin kolmen tunnin välein ottamansa maitoloudauksen. Yleensä myös jompi kumpi, tai parhaassa tapauksessa molemmat, toimittavat suolensa juuri ennen lähtöä, eli vaippasouvi on syytä aloittaa hyvissä ajoin taaperon vastarinta huomioiden. Tulee muistaa myös se, että vastarinta saattaa jatkua aurinkorasvan levitykseen asti, eli oma pukeutuminen tulee suosiolla jätettyä viimeiseksi. Sitten enää lapsosille sopivat tekstiilit niskaan ja säävarauksella loput hoitolaukkuun. Ilmatieteenlaitos taitaa olla vierailluin sivusto puhelimeni selaimessa tällä hetkellä.

Ei täällä nyt aivan kellokortin kanssa kuitenkaan eletä, ja viikoittain tuleekin syötyä jokin ateria muualla kuin kotona, ja näin kesällä uskon niin tapahtuvan useamminkin. Silloin on kylläkin tärkeää olla koko reitti valmiiksi suunniteltuna ruokailupaikkaa myöden – nälän iskiessä ollaan jo tuntuvasti myöhässä, enkä nyt tarkoita itseäni. Välipala on helpointa antaa kahvilassa kuin kahvilassa, mutta nykyään lisääntyvästi nirsoilevan taaperon lämpimästä ruuasta ei tee mieli kauheasti maksaa (tässä yhtenä päivänä söi buffetpöydästä melkein pelkkää purkkiananasta kuuden euron hintaan). K-Marketien salaattibuffetista olenkin reissun päällä ollessa silloin tällöin napannut taaperolle oman rasiallisen niitä juttuja, mitä hän todennäköisimmin syö: kurkkua, tomaattia, makaronia, leipäjuustoa, lihapullia jne. Mahdollisimman siistiä syötävää siis kiitos, bolognesepilttien kanssa sottaaminen jätetään kotiin.

Jos kotiinlähtö tapahtuu ruokailun alla, on kuunneltava tuntosarvet erityisen herkälle viritettynä sitä, kuinka a) väsyneeltä ja b) nälkäiseltä nämä ennustamattomat veljekset vaikuttavat. Vaikka taapero painaisi puistossa kuin duracellpupu, tapahtuu käännös vastakkaiseen suuntaan yleensä nanosekunnissa, ja eiköhän silloin olla yleensä vasta suunnittelemassa kotiinlähtöä. Auton takapenkille kun ei kaukalon ja turvaistuimen väliin aikuista mahdu, on harvinaisen hermoja riipivää kuunnella molempien toisiaan komppaavaa huutoa koko ajomatkan ajan – yleensä kaikki liikennevalot muuttuvat myös juuri meidän kohdallamme punaisiksi. Voi muuten tuntua viisi kilometriä pitkältä matkalta.

Yleisesti ottaen näiden kanssa on kuitenkin mukavaa olla liikenteessä ja se itse tuplilla liikkuminen on jouhevaa. Olettaen tietysti, että kaikki liikkuvat osaset, kuten vaippa-ja nälkätilanne, väsymyksen ja kiukun aste sekä yleinen yllämme leijuva aura ovat kohdillaan. Taapero matkustaa päällimmäisenä ja selostaa tarkasti kaiken näkemänsä ja selvästi nauttii ihmisten ilmoilla olemisesta. Tunnin verran hän jaksaa helposti istuskella rattaissaan, kunhan ympäristö vaihtuu välillä, ja ohikulkijat saavat tällöin yleensä vastaansa iloisen tervehdyksen. Kahviloissa ja ravintoloissa hän viihtyy, kunhan on käsille jotain tekemistä ruuan tai pikkuautojen muodossa. Näin kesällä talvisen haalarisouvin puuttuessa ja taaperon sujuvasti kävellessä (=joka paikkaan juostessa) täytyy myöntää, että on se puistoilukin ihan kivaa. Parasta on tietysti nähdä kuinka innoissaan toinen on, vaikka se tarkoittaisi liukumäessä avustamista välilevyt hoosiannaa huutaen. Lasten välistä vuorovaikutusta ja oman lapsen persoonan kehittymistä on mielestäni huippua seurata sivusta, etenkin näissä puisto-olosuhteissa, kun päiväkotiinkaan ei kärpäseksi kattoon pääse. Vauva onneksi tuntuu myös viihtyvän liikkeessä ja nukahtaa liikkuviin vaunuihin nopeasti. Näin helteillä lähinnä stressaan minä siitä, onko vauvalla liikaa päällä, ja onko vaunukoppa mahdollisimman hyvin ilmastoitu ilman, että aurinko porottaisi tuuletusverkon läpi suoraan pienen päähän.

Muistan kuinka esikoisen kanssa se ensimmäistä kertaa liikkeelle lähteminen tuntui aivan järkyttävän pelottavalta. Ja totta kai, kyseessä oli paitsi tikittävän aikapommin kanssa liikkuminen, sekä ennen kaikkea se oma epävarmuus siellä pommiryhmän johdossa. Räjähdysvaarasta ei ole tokikaan vielä päästy yli eikä ympäri, vaan nyt näitä pommeja on vieläpä kaksi, mutta ehkä tässä on päästy tietynlaiseen aivan sama-mielentilaan sen suhteen, arvioiko joku minua ihmisenä, kun lapseni saa raivarit kesken kauppareissun. Toki vähän häpesin, kun viikonloppuna rantalokaatiomme valittuamme taapero puhkesi järven yli kantautuvaan raivoon ja heittäytyi selälleen nurmikolle – sori vaan kun tulimme pilaamaan seesteisen rantapäivänne. Onneksi ihmisillä on yleensä huumorintajua ja suurin osa hymyileekin hyväntahtoisesti, kun pistää itsekin tilanteen huumoriksi. Ele, jota saatoin aiemmin pitää jonkinlaisena irvailuna.

Viime sunnuntai vietettiin huushollin päiväunien jälkeen menossa aina iltatoimiin saakka ja olipahan ihana päivä! Tallipihan avajaisissa katseltiin heppaa, syötiin jätskiä ja pistäydyttiin pikaisesti leikkimässä puistossa. Sen jälkeen käveltiin Näsinkalliolle juoksentelemaan hieman lisää, ja auringon porottaessa edelleen lämpimänä päätimme pakata iltaruuan mukaan ja lähteä vielä uimarannalla käymään. Taapero paineli veteen muina miehinä ja vauvakin viihtyi varjossa – ainakin sylissä. Monta kiukkuitkua, sopivan vaipanvaihtopaikan etsimistä ja rattaiden kasaamista myöhemmin oli sellainen fiilis, että nämä päivät ovat juuri niitä, joita kesänä muistellaan. Ei sitä, että vauvan ensimmäinen maitosatsi (jonka lämmittämiseksi vielä etuilin kymmenen metriä pitkässä jonossa) valui pullosta vauvan rinnuksille, ja huomasin asian vasta lopuksi (vaihtovaatteiden merkitystä voi tuskin liikaa korostaa!). Ei sitä, että seuraavaa satsia varten etsittiin jo vartin päästä pää hiessä varjoisaa paikkaa isoveljen kirmatessa liian lujaa edellä. Eikä edes sitä, että vauva ei vieläkään ollut tyytyväinen, vaan kakkasi vaippansa täyteen paikassa, jossa ei ollut mitään muuta paikkaa vaihtaa vaippa, kuin keskellä vilkasta puistoa harso nurmikon päälle levitettynä. Tai oikeastaan, saatankin perua sanani heti kättelyssä, koska kyllä näitäkin hetkiä on syytä muistella – ne ovat juuri sitä elämää, jota olen aina toivonutkin eläväni, olkoonkin että tuskanhiki saattaa värittää kuvaa aina silloin tällöin hikikarpalon jos toisenkin verran.

Lopuksi vielä muistiinpano itselle aivan helvetin syvälle kalloon painettavaksi:

  • Älä kerro taaperolle puistosuunnitelmista tai ulosmenosta ylipäätään ennen kuin lähtö on mahdollista toteuttaa viiden minuutin sisällä (sain eräänä päivänä karvaasti tuta sen, etten tiennyt kuinka hyvä muisti Maralla on – käytin päiväunihoukuttimena puistolupausta ja sehän muisti. ”Puistoon” kuului nimittäin pinnasängystä päikkäreiden päätteeksi jo ennen kuin tällä oli silmät edes kunnolla auki.)
  • Jos vauvan syöttö osuu juuri lähdön alle, katso nyt ihmeessä että sekin on tehty ennen kuin närkästynyt isoveli saa slaagin.
  • Pakkaa se saamarin hoitokassi valmiiksi silloin kun rauha on vielä maassa.
  • Laita itsesi valmiiksi silloin kun olet pesueellesi mahdollisimman hyödytön, eli päiväuniaikaan, mikäli korkeammat voimat sallivat sellaisen autuuden tapahtua, että molemmat nukkuvat samaan aikaan.
  • Tarkista nyt vielä kerran, että siellä hoitokassin uumenissa tosiaan on niitä molempia vaippoja. Nimimerkillä meinasin joutua pukemaan kolmeviikkoiselle viikonloppuna vitoskoon Liberot, kun kakka yllätti kesken puistoilun. Onneksi siellä pohjalla oli vielä yksi pikkuruinen vaippa. Muista myös kurkata niihin vaippoihin jo ennen lähtöä, ettei tarvitse selvittää kakkakatastrofia heti ensimmäisenä ihmisten ilmoilla.
  • Tarkista se ulkolämpötila ja pakkaa silti vaihtoehtoja mukaan. Muista lotrata aurinkovoiteella silloin, kun taapero pysyy vielä kohtuullisen säyseästi paikoillaan.
  • Muista huumori. Suurin osa vastaantulevista haasteista on selätettävissä sen avulla.

Hankinnat toisen lapsen kohdalla

Laajan esikoisen kohdalla kirjoittamani postauksen vauvahankinnoista löydät täältä. Esikoisen ja kuopuksen välille tuli noin 1v 8 kk ikäeroa, joten melkoisen pienillä hankinnoilla on pärjätty, vaikka ne Lindexin vauvanvaaterekit niiiin houkuttelivatkin. Onnistuin kuitenkin pitämään pääni kylmänä ja kukkaronnyörit supussa, koska olin tietysti säästänyt kaikki vauva-ajan vaatteet ja tarvikkeet aina rintapumpuista ensisänkyyn, joten loppujen lopuksi toisen kohdalla ei olisi tarvinnut oikeastaan ostaa mitään. Raskauden loppuvaiheessa alkoi kuitenkin tuntua, että jotain pientä olisi kiva uudelle tulokkaallekin hankkia, ja siinä kohtaa kun pesänrakennusvietti alkoi lyödä kunnolla vettä myllyyn, klikkailinkin jo Jollyroomilla tavaraa ostoskoriin. Olihan tulevalle vauvalle nyt aivan ehdottomasti saatava esimerkiksi MOOSESKORI! 😀

Onneksi sain toppuuteltua tätä kevyttä hankintaintoani kuitenkin, ja lopullinen lista näyttää siis tältä:

  • No se mooseskori. Kyseessä siis kantokopan näköinen punottu kori (kuvassa), jossa vauva voi nukkua, ja jota voi siirtää huoneesta toiseen (ei kuitenkaan vauva kyydissä). Vaavisänkyä mietimme alkuun helpon siirreltävyytensä vuoksi, mutta joka paikkaan kiipeävä taapero sai miettimään asiaa uudelleen. Kantokoppa tai äitiyspakkauksen laatikkohan olisi ajanut ihan saman asian, mutta kun nyt päähäni sain tarpeen mooseskorista, oli se saatava – vaikken aiemmin edes tiennyt mikä se on, kiitos vaan Instagram! Otin korin reunapehmusteet vielä turvallisuuden vuoksi pois ja vauva nukkuu tässä ihan tyytyväisenä yleensä päiväuniansa niin olohuoneessa kuin terassin varjossakin.
  • Tuplarattaat. Asia joka ahdisti jo etukäteen, eikö tämä saakelin rattaidenmetsästys jo kertaalleen tehty!? Ei muuta kuin jälleen kerran sukellus Facebookin asiantuntijaryhmiin. Alkuun olin vakuuttunut, että haluaisin rattaat, jossa vauva ja taapero matkustaisivat vierekkäin, olkoonkin että olisivat hieman leveämmät. Joka paikassa hehkutettiin Bugaboo Donkey 3 Duo-rattaita, jotka kieltämättä hivelivät silmää ja onhan kyseiseltä merkiltä yleisesti laatua odotettavissakin. Ikävää vain, että kyseiset rattaat maksavat uutena reilut 1500 euroa ja käytettynäkin ihan riittävästi jäädäkseen meidän budjettimme ulkopuolelle. Toisena vaihtoehtona olivat Mountain Buggy Duetit, ja ne olisimme varmaan ostaneetkin, ellen olisi sattunut puhumaan vaunuasiasta työkaverini kanssa. Heillä oli nimittäin tarve yksilörattaille tuplien jäädessä tarpeettomiksi, joten vaihdoimme päikseen ja saimme Britaxin B-Readyt, jotka kaiketi ovat jo poistuneet markkinoilta. Vaihtokauppa oli sikäli aivan unelma, että ylipäätään Britaxit olivat tutut aiemmasta (esikoisella Smilet) ja kaiken lisäksi turvakaukalon (Britax i-size Baby Safe 2) saa näihinkin vain napsauttamalla – aivan ehdoton ominaisuus kauppareissuja ym ajatellen. Se, että vauva ja taapero matkustavatkin päällekkäin rinnakkaisten systeemien sijaan, ei oikeastaan edes ole sekään hassumpi ratkaisu. Etenkin, kun rattaat mahtuvat nyt helposti kulkemaan ovista. Säästimme siis ensinnäkin rahaa, ja toiseksi ja tärkeimmäksi vaivannäön uusien hankinnalta ja vanhojen myymiseltä.

Rattaiden tärkeimmät ominaisuudet meille:

  • Saa myös yksilörattaiksi/-vaunuiksi, koska enemmän sitä tulee nyt vauvan kanssa kuljettua kaksistaan esikoisen ollessa päivähoidossa
  • Turvakaukalo mahdollista kiinnittää suoraan runkoon
  • Menevät kasaan näppärästi, eikä tuplien kasaamiseen mene liikaa aikaa tai vaivaa (kasaaminen vaatii kaksi klikkausta tilaa lisäävistä adaptereista ja kaksi vaunukopasta ja ratasosasta – melko näppärää)
  • Kulkevat pienessä tilassa ja etupyörät kääntyvät, mutta ne saa tarvittaessa lukittua
  • Kulkevat kohtuullisen keveästi lähinnä asfaltilla ja hiekkatiellä, mihinkään isompaan lumisohjoon rattaiden ei meillä tarvitse taipua
  • Ainoa puuttuva asia ovat ilmakumirenkaat, joiden ansiosta tärähtely jäisi pienemmäksi, mutta kuten sanottua, meidän liikkumismaastoissamme tällä ei ole niin väliä. Enemmän vaunupohdintaa löytyy tosiaan tuolta aiemmasta postauksesta.
  • Baby’s Only – kevytlämpöpussi. Esikoinen syntyi syksyllä ja silloin kevääseen asti käytössä oli toppapussi niin kaukalossa kuin vaunuissakin. Kevätvauvaa ajatellen päädyin tilaamaan kyseisen kevytpussin ja oli kyllä hyvä hankinta! Pussi menee viisipistevöiseen turvakaukaloon ja vauvan saa nostettua pussissa pois sitä avaamatta. Menee myös ohuena patjana lattialla ja vaunuissa, jos makuupussityyppiselle ratkaisulle ei kelien puolesta ole tarvetta. Viileämmillä keleillä vauva on pussissa ihan sisävaatteilla ja tälle on varmasti käyttöä pitkälle syksyynkin, ennen kuin siirrytään toppapussiin. Tätä kyttäsin torissa ja vauvakirppiksillä aikani, mutta ovat ilmeisen haluttua tavaraa, joten uutena ostettiin.
  • Uusi itkuhälytin. Esikoinen ei oikein nukkunut vaunuissa ja myimme edellisen itkuhälyttimemme pois, tajutaksemme sitten kesällä, että sitä olisi voinut käyttää myös vauvan nukkuessa sisällä, kun itse istuskelimme kesäillassa terassilla. Onneksi appivanhemmat lahjoivat meitä nyt sitten uudella Philipsin hälyttimellä, jota ei varmasti myydä pois ennen kuin kaikki mahdolliset käyttötarkoitukset on koluttu läpi!
  • Uusi mobile. Hankintalistalla vielä, pelastaa aamun hammaspesu-vessa-kahvikuppi käteen-viuhahduksen!

Tämän lisäksi oikeastaan ainoastaan uusia tutteja, tuttipulloja, harsoja, harsotaitoksia, tops-puikkoja, baby oilia, sinkkivoidetta, bepanthenia ja talkkia. Näin vastasyntyneellä käytössä nyt ei tarvitse juurikaan tavaraa ollakaan, melko vähällä pärjää ja mielestäni aiemman postaukseni listaus pitää hyvin paikkansa edelleen. Näillä mennään siis siihen asti, kunnes se saamarin välikausivaaterumba alkaa tämänkin kohdalla 😀

Ensimmäiset 2 viikkoa vauvan kanssa

Tässä sitä taas ollaan, vauvakuplassa nimittäin! Oltu jo itse asiassa kolmen viikon ajan toisen poikamme putkahdettua maailmaan 11.5 viikoilla 38+2. Putkahdukselta se nimittäin tuntuikin: synnytyksen käynnistäneestä lapsiveden menosta meni noin viisi tuntia ja poika oli maailmassa. Itse synnytys sujui melkein kuin tanssi. Sain ensimmäisen epiduraalini tunnin kuluttua sairaalaan saapumisesta, ja ilmeisesti sen tuoma kivuttomuus ja rentoutuminen jumppapallon päällä kahvia hörppien ja somettaen edistivät synnytystä niin, että kahden tunnin kuluttua saatu toinen annos ei ehtinyt edes vaikuttaa, kun ponnistin pojan seitsemässä minuutissa pihalle. Jotta kaikki ei kuitenkaan menisi kuin oppikirjassa, vuosin jälkeisvaiheen jälkeen rapsakat kolme litraa verta. Syy jäi epäselväksi, kuten edellisessäkin synnytyksessä (vuotomäärä oli tosin silloin vain vajaa 1.5 litraa), mutta luojan kiitos ympärillä oli nopea ammattilaistiimi, jonka ansiosta tilanne korjaantui äkkiä runsaan nesteytyksen, verenvuotoa hillitsevän lääkityksen ja jo salissa saatujen kahden punasolupussin myötä. Koko vuototilanne alkoi hyvin ennakoimatta, joten tässäpä jälleen yksi konkreettinen syy sille, että kyllä se vaan kannattaa synnyttää siellä sairaalassa, eikä missään kotona. Minulla ei tälläkään kertaa ollut kummempia synnytykseen liittyviä toiveita, ainoastaan riittävä kipulääkitys, ja näillä pärjättiin. Kätilön lisäksi paikalla oli kätilöopiskelija ja kaikesta etenkin tuohon loppuvaiheeseen liittyvästä härdellistä huolimatta koin olevani hyvissä käsissä, kiitos vain TAYSin synnärihenkilökunnalle (ja myös anestesia- ja gynepäivystäjille ja leikkurihoitajille, jotka kiisivät paikalle verenvuodon lähdettyä niin sanotusti hieman lapasesta)!

Osastolla olimme kaksi yötä lähinnä minun tilanteeni vuoksi, ja perhehuoneesta huolimatta osastolla oli tällä kertaa jotenkin aivan kamalaa olla. Pääasiassa tähän vaikuttivat esikoisen kova ikävöinti, aivan järkyttävä ensipäivien hormonimyrskystä johtuva tunteiden seilaaminen ja siitä seurannut ahdistus sekä tietysti se, etten oikein osannut nukkua sairaalasängyssä. Hemoglobiinini oli jo seuraavana päivänä runsaasta nesteytyksestä huolimatta yllättävän hyvä, 90 luokkaa, paineet pysyivät, minä pysyin tolpillani ja vauva voi hyvin, joten kotiuduimme vauvan ollessa kahden päivän ikäinen – en ole varmaan koskaan ollut niin helpottunut päästessäni kotiin.

Esikoinen oli mummulahoidossa sairaalassaolomme ajan ja voi jestas tosiaan sitä ikävän määrää, mikä ehtii parissa yössä tulla! Minä porasinkin kuin Niagara jälleennäkemisen koittaessa, esikoinen puolestaan suhtautui varovaisen maltillisesti uuteen tulokkaaseen. Itse kohtasin heti synnytyksen jälkeen muutaman päivän järkyttävän baby bluesin, ja ensipäivät kotona olivat melko itkun, ahdistuksen ja irrallisuuden tunteen täyteisiä. Vaikka palasimme sairaalasta hyvin rutinoituneeseen taaperoarkeen (merkittävä ero edelliseen kertaan nähden, kun tuntui että putosimme uuden arkemme kanssa täysin tyhjän päälle ja koko arki oli ikään kuin kasattava pienistä palasista uudelleen), tuntui silti, kuin olisin saapunut vieraaseen paikkaan, jossa kaikki palaset olivat aivan levällään. Toisaalta sitten kun pahin tunnemyrsky ja ensipäivien alakulo alkoi helpottua, tuntui taaperoarjen tuomiin rutiineihin kiinnipääseminen varsin helpottavalta uuden elämänmuutoksen keskellä. Itse nimittäin haen ahdistuksen ja epävarmuuden keskellä useinkin turvaa niistä kaikkein simppeleimmistä rutiineista, ja vaikka uusi vauva onkin pelkästään positiivinen, ihana ja maailman rakkain asia, koen herkästi ahdistuvani myös positiivisten muutosten edessä. Tähän auttoi juurikin niinkin puisevat rutiinit, kuin pyykkääminen, keittiön siivoaminen ja automarketissa käyminen.

Taapero oli vauvan syntymän jälkeiset kaksi viikkoa tosiaan kotona päiväkodista, ja tuo nelisin kotosalla vietetty aika olikin parasta ikinä sitten, kun pääsin itsekin taas henkisesti tolpilleni. Samanaikaisen isyysloman ansiosta taaperollakin oli aina syli vauvan tulon aiheuttaman hämmennyksen keskellä ja se, että vauva on korvikkeella, antoi myös minulle mahdollisuuden viettää enemmän aikaa hänen kanssaan ja näyttää, ettei äiti ole mennyt mihinkään. Imetyksen puuttuminen tekee omalla kohdallani tästä vauva-ajasta kovin erilaista edelliseen verrattuna, mutta nyt kun tietynlainen surutyö asian suhteen on tehty, on todettava että meidän perheemme kokonaiskuvan kannalta tämä helpottaa monia asioita.

Yleisesti ottaen taapero on ottanut vauvan ihanasti vastaan. Jo ensimmäisinä päivinä vauvalle kiikutettiin milloin sukkaa ja milloin tuttia (ja siis hei, taapero itse vieroittautui tutista vasta muutama kuukausi sitten!). Esikoinen myös pitää huolen, että varmasti kuulemme kun vauva alkaa itkeä ja varmistaa, että muistamme antaa hänelle maitoa. ”Ei hätää vauva”, kuului takapenkiltä ensimmäisellä autoreissulla vauvan itkiessä – en kestä kuinka liikuttavaa! Samaan huoneeseen näitä kahta ei kuitenkaan uskalla valvomatta jättää, nimittäin innostuksissaan taapero on vielä hieman turhan kovakourainen, eikä ymmärrä, ettei vauva oikein nauti nipistämisestä. Sydäntä särkevää on joutua kieltämään toista koskemasta vauvaan, mutta tässä asiassa on tietysti edettävä vauvan turvallisuus edellä.

Kuten aiemmin todettua, en juurikaan jännittänyt vastasyntyneen hoitamista tällä kertaa, vaan kaikki päänsisäiset paineeni kohdistuivat nimenomaan siihen, miten esikoisemme ottaisi tulokkaan vastaan. Vauva itsessään onkin ollut varsin lunki tapaus, kuten vauvat nyt noin pääsääntöisesti ovatkin: nukkuu, syö ja kakkaa. Paitsi ettei kakannut ensimmäiseen kuuteen päivään. Sinnikkäällä masuhieronnalla, jalkojen pumppaamisella ja lopulta korvikemerkin vaihdolla se kakka sieltä viimein kuitenkin tuli. Tuon tapahtuman aikaansaamat hurraa-huudot olivat sitä luokkaa, että melkein luulisi meidän olleen torille lähdössä. Kaikkiaan vauvan kanssa kaikki on lähtenyt sujumaan hienosti, ja kuten aavisteltuakin, vauvan hoito sujuu tässä ikään kuin kaiken sivussa hyvin luonnostaan.

Yöt sujuvat tällä hetkellä kahden syötön voimin noin yhdeltä ja neljältä. Pulloruokinnan hyödyksi on näyttäytynyt ehdottomasti sen nopeus, eikä edellisen vauva-ajan kaltaisia imetysmaratoneja ole tarvinnut nuokkua hereillä. Vieläpä kun olemme hoitaneet yösyötöt nyt toistaiseksi vuoroissa. Omaa yöuntani nakertaa kuitenkin vauvan jatkuva ähinä ja puhina, ilmeisesti vatsavaivoihin liittyen, eikä omassa sängyssä nukkuminen oikein tunnu olevan tämän pienen herran mieleen. Olen aina kammoksunut neuroottisuuttani perhepetiajatusta vastasyntyneen kanssa, mutta pelastaakseni edes osan yöunen rippeistä, olen taipunut ottamaan vauvan yleensä viereeni loppuyöksi. Mitään sen kummempia rutiinejahan tämän ikäiselle on mahdotonta kuvitellakaan, lähinnä nyt yritetään aloittaa yöunet omassa sängyssä, mutta luotan siihen että nukkuminen löytää omat uomansa ennen pitkää. Rinnalle kuukausien ajan nukutettu esikoinenkin kuitenkin nukkuu ympäripyöreitä yöunia ja nukahtaa omatoimisesti tuutulaulujen jälkeen, joten tästä asiasta en nyt jaksa sen kummemmin stressiä ottaa – etenkin kun vauva vaikuttaa pysyvän hengissä perhepedissäkin.

Nyt esikoinen on palannut jo normaaliin rytmiinsä päivä- ja mummulahoitoon, ja me vauvan kanssa ihmettelemme elämää kotona. Tässä kohtaa, kun vauva vielä tosiaan pääsääntöisesti nukkuu, ovat päivät varsin rauhallisia, jopa unenomaisia. Ainakin aamupäivät, sillä olen surutta ottanut takaisin huonoja yöunia vauvan kanssa lähes puolille päivin torkahdellen. Hieman suoristuskeskeinen piru olkapäälläni meinaa ottaa valtaa huomauttelemalla, kuinka tuntuu ettei päivässä ehdi saada mitään aikaan, mutta teen parhaani ignoraatakseni tuon äänen. Tämä neljäntenä raskauskolmanneksena puhuttu lapsivuodeaika kun nyt kuitenkin on niin ainutlaatuista aikaa, ja tarkoituksenani on kuitenkin olla kotona seuraavat neljätoista kuukautta – kyllä niille vaunulenkeille vielä ehtii.

Mikä yllätti:

  • Jälleen kerran se, kuinka kamalaa kohdun painaminen on synnytyksen jälkeisinä päivinä. Kätilö runnoo jo valmiiksi arkaa vatsaa täydellä voimalla samalla, kun itse pidättelee suurin piirtein itkua.
  • Baby bluesin voimakkuus ja se, että se todellakin meni ohi, vaikka olo oli kuin maansa myyneellä.
  • Fyysinen palautuminen synnytyksestä on ollut nopeaa, olo on aivan erinomainen ja tuntuu että olen paljon paremmassa voinnissa kuin esikoisen syntymän jälkeen.
  • Jälkisupistusten voimakkuus. Vaikken imetä, sain noin viikko synnytyksen jälkeen puoli tuntia kestävän jälkisupistuskrampin juuri, kun olin vauvan kanssa kahdestaan kotona, vaikka tätä ennen jälkisupistukset olivat olleet hyvinkin maltillisia. Kipulääkkeen vaikutusta odottaessani pohdin vakavissani pitäisikö minun soittaa ambulanssi, sillä kipu oli aivan sietämätön ja jopa kovempi kuin itse synnytyssupistukset. Luojan kiitos tämä oli ensimmäinen ja viimeinen tätä laatua.
  • Kuinka ihanan empaattisesti tuollainen 1v8kk ikäinen taapero osaa suhtautua vauvaan. Samoin se, kuinka esikoisesta kuoriutui niin iso poika sillä siunaaman hetkellä, kun pikkuveli saapui maailmaan. Jo tietysti pelkästään kokoeron vuoksi, mutta nyt oikein korostuu se, kuinka paljon tämä itsekin vielä niin pieni taaperomme ymmärtää ja osaa. Ja puheripuli on taukoamaton, uusia sanoja ja jopa lauseita tulee päivittäin ja on ihanaa voida kommunikoida esikoisen kanssa jo hyvin ymmärrettävällä tasolla. Tämä tietysti korostuu, kun vertailukohteena on vastasyntynyt, jonka ähinöistä ja itkun sävyistä ei ota mitään selkoa, vaan tuttuun hyväksi havaittuun poissulkutaktiikkaan on turvautuminen.
  • Toisaalta kuinka simppeliltä vauvan hoito tuntuu vilkkaan taaperon rinnalla. Riittävästi maitoa, sopivan lämpimät vaatteet, unta, taipeiden ja navan peseminen sekä vaippavarannoista huolehtiminen sekä paljon syliä. Miten silloin esikoisen kohdalla tuntuikin siltä, että kädet olivat täynnä työtä kaiken tämän kanssa?
  • Kuinka kuluttavaa ja kerrassaan aivan hirveää on se, että katkeamattomat yöunet on menetetty taas määräämättömän pitkäksi ajaksi. Ja kuinka raivostuttavan viheliäistä on roikkua ensisängyn laidalla nostamassa tuttia vauvan suuhun ties kuinka monetta kertaa kymmenen minuutin sisään.
  • Kuinka huonoista yöunista huolimatta sitä jotenkin vain jaksaa, koska onhan tämä kahden pienen pojan äitinä oleminen nyt aivan parasta!