Mitä jäi käteen 10-luvusta

”2000´s was 20 years ago which is really funny because 1980´s was 20 years ago”

Edellä oleva melko lailla kuvastaa tuntemuksiani siirryttäessä uudelle vuosikymmenelle. Muistan juhlineeni 12- vuotiaana vuosituhannen vaihdetta Thaimaassa perhelomalla vanhempieni kanssa – miten jostain, minkä minä muistan kuin eilisen, voi olla 20 vuotta aikaa? Tähän asti olen päivitellyt ajan kulumista sen perusteella, minkä ikäisiä vuonna -00 syntyneet milloinkin ovat, no ensi vuonna ovat parikymppisiä, eli lienee syytä lopettaa laskeminen. Yhtä hullulta kuulostaa se, että huomenna voin sanoa eläneeni viidellä eri vuosikymmenellä, voi apua. Jo kuusivuotiaana itkin illalla nukkumaanmennessäni, etten halua koskaan kuolla, joten lienee itsestään selvää, etten suhtaudu edellä olevaan kovinkaan huumorilla. ;D Koko vuosituhannen alku (käsitän edelleen eläväni vuosituhannen alkuvuosia) tuntuu kuluneen sellaista vauhtia, että ihan pelottaa mitä tuleman pitää, etenkin kun kaikki toitottavat, että nyt se aika vasta lähtee juoksemaan. 

Kuitenkin kun tarkemmin miettii, on kuluneeseen vuosikymmeneen mahtunut ihan oikeasti paljon ja isoja asioita. Olen opiskellut puolet tuosta ajasta ja tehnyt töitä toisen puolikkaan, huomannut myös että töitä on erittäin helppo tehdä liikaa. Olen muuttanut pois kotoa ja myös asunut ensimmäistä kertaa yksin koko elämäni aikana, tavannut nykyisen mieheni, mennyt naimisiin, ostanut ja myynyt ensimmäisen yhteisen asuntomme ja hetkellisesti kahden lainan loukussa uskaltanut yhdessä mieheni kanssa luottaa tulevaan ja muuttaa unelmakotiimme hieman kauemmas keskustasta. Kruununa kaikelle on tietenkin syyskuussa syntynyt pieni poikamme, jonka tuomaa onnea en olisi koskaan osannut etukäteen kuvitella.

Olen listaihmisiä ja pidän siitä, että asiat voi asettaa jonkinlaiselle aikajanalle, pitää järjestyksessä. Aina on kuitenkin hyvä kaiken uuden saavutetun ohella myös muistaa se, mitä on onnistunut säilyttämään vanhasta. Kuluneen kymmenen vuoden aikana olen onnistunut vaalimaan elämässäni läheisiä suhteita vanhempiini ja sukumme rakkaaseen tervaskantoon, 91-vuotiaaseen mummuuni. Ala-asteen ensimmäisillä luokilla syntyneet ystävyyssuhteet kantavat edelleen, kenties vahvempana kuin koskaan ja näiden lisäksi on ilo todeta, että myös muutama uudempi rakas ystävä kulkee matkassani nykypäivänä. Olen myös tehnyt hurjan määrän töitä itseni kanssa ja yksi elämäni parhaista päätöksistä olikin aloittaa säännölliset terapiakäynnit kolme vuotta sitten, asia jota en voi kuin suositella ihan jokaiselle, joka edes häivähdyksen verran asiaa pohtii. Olen onnistunut terapian myötä säilyttämään sen osan itseäni, joka oli hautautua käsittelemättömien asioiden alle – ja matka jatkuu edelleen. 

Vuoden vaihdetta katseltiin tänä vuonna omalta terassilta, kun vauva oli nukahtanut vihdoin ja viimein useamman nukuttamisyrityksen jälkeen. Päivällinen valmistui vasta reilusti puolen yön jälkeen ja alkupalatkin syötiin ainakin kaksi tuntia ennen pääruokaa, seurueemme kolmas jäsen tomerasti sitteristä vieressä tuijottaen. Kolmannen kerran väsymyskiukkua rauhoitellessani kaappasin vauvan kainaloon ja kuusikiloisen tuhisijan vihdoinkin syliini nukahtaessa ehdin kokea yhden kenties vuoden arvokkaimmista hetkistä. Hetki, jolloin keskityin vain olemaan ja aistimaan kaiken minkä vain viidellä aistillani suinkin kykenin. Ajattelematta parikymmenminuuttista, joka vauvalla menee syvän unen saavuttamiseen, ajattelematta sitä kuinka ihanan kuvan tilanteesta saisi, ja ennen kaikkea ajattelematta sitä kuinka tuo hetki olisi pian ohi. Elämästä tulee helposti viikoittaisia to do-listoja, vuodenaikojen mittaisia bucket listejä ja aikajanoja, joissa asiat seuraavat toisiaan kronologisessa järjestyksessä. Nuo hetket ovat ohi ennen kuin ehtii niille varattua boksia kuitata tehdyksi.

Joskus elämä on kiteytetty minulle seuraavasti: lasipurkkiin valitaan isompia kiviä, jotka täyttävät kipon ja nuo kivet edustavat elämässä kohokohdiksi koettuja asioita. Kiviä mahtuu purkkiin muutamia. Sen jälkeen sinne ripotellaan hienompijakoisia kiviä, joita mahtuu isompien kivien lomaan hieman enemmän ja kuvastavat muita asioita elämässä, niitä, joita täytyy myös olla, jotta kohokohdat erottuvat joukosta. Purkki näyttää näennäisesti täydeltä, mutta sinne mahtuu vielä runsain mitoin sitä kaikkein hienojakoisinta hiekkaa, joka täyttää loputkin kolot tehden purkista lopullisesti täyden, arkihiekkaa. Arkihiekkaa on kaikkein eniten ja ilman sitä purkin sisältö koostuisi vain erikokoisista keskenään kolisevista kivistä.

Tuo pieni hetki vauvaa nukuttaessa oli yksi pieni arkihiekanjyvänen, joita toivottavasti mahtuu purkkiini vielä tuhansia.

Uudelle vuodelle ja vuosikymmenelle, 20-luvulle, en aiokaan asettaa yhden yhtä tavoitetta tai lupausta, ainoastaan toivomuksen, että osaisin enemmän olla. 

Yksi ajatus artikkelista “Mitä jäi käteen 10-luvusta”

  1. Tämä lasipurkki kiteytys on hyvä ja isojen kivien joukkoon ripottelut!
    Toiveella lähden myös uudelle vuosikymmenelle, että tulisin hiukan paremmaksi ihmiseksi ja sehän onnistuu olemalla oppilaana nöyrästi, eikä opettajana. Voin vieläkin oppia tätä elämää ihan Martin vinkkelistä lähtien, enkä aio Marttiakaan opettaa, vaan kysyessä parasta annettavaa hänelle olisi oma kokemus . Jos olisi vastoinkäyminen, niin kertoisin myös siitä selviytymisen.
    Kaiken pohjalle virittäisin sen, että tämä on sittenkin kaunis maailma! Toivoa, unelmia ja hyvää toisten kohtelua, niin siinä sitä yhdelle Hannu vaarille riittämiin!

    Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s