Mammahommia

(Seuraava teksti on kirjoitettu pilke silmäkulmassa)

Mammat ovat eräänlainen kultti. He ovat joukko arjen supernaisia ja metatyön sankareita, jotka jonglööraavat suvereenisti kotitöiden, parisuhteen, lasten ja itsensä kehittämisen kanssa. He tietävät kaiken imetyksestä, sormiruokailusta, välikausivaatteista ja siitä mitkä toppasaappaat kannattaa ostaa ja mitkä kannattaa jättää kauppaan. He käyvät äiti-vauvajoogassa, muskarissa, vauvakahvilassa ja pitävät huolta, että vauva saa päivittäin aivoja aktivoivat loruhetkensä, selkälihaksia vahvistavat leikkimattotreeninsä ja rentouttavat vauvahierontansa. He tietävät miten tärkeää varhainen vuorovaikutus on, toimivat sen mukaisesti ja ymmärtävät miten vauvan kello toimii – siitä hermostumatta. Mammat verkostoituvat keskenään heti synnytyslaitoksella ja kulkevat sen jälkeen organisoituneena rintamana vaunulenkeillä ponnarit viuhuen, reippaimmat kahdesti päivässä. Se on mahdollista, sillä he ovat heti hyvässä kunnossa, koska ovat pitäneet itsestään ja lantionpohjistaan huolen jo raskausaikana. Vauvan nukahtaessa vaunulenkille on mammojen aika istahtaa lattekupillisen äärelle ja keskustella rintaraivareista, tiheän imun kausista, hulinoista, pöllönkaulavaiheesta, tahdistetusta pulloruokinnasta ja niskapaskoista – kaikki nämä ovat sellaisia termejä, jotka olen oppinut kuluneiden kuukausien aikana. Olo on ollut kuin kaninkolosta pöllähtäneellä suurimman osan ajasta.

Koputtelen usein pessimismin rajoja realismini kanssa ja Murphyn laki voisi olla suurimman osasta aikaa mottoni, joten olin aivan varma, että pelkäisin aamusta iltaan koko raskauden ajan kaikkea mahdollista mitä vauvalle voisi tapahtua – mutta ei. Kuten aiemmin totesin, niin pelkäsin enemmän sitä miten minä tulen pärjäämään tuossa maailmassa, mammamaailmassa.

Koska olen tietyissä asioissa kovin mustavalkoinen, olin mielessäni jakanut todennäköisyydet lähitulevaisuudelleni 50-50: joko viettäisin vauvavuotta täysin oppikirjan mukaan täysveriseksi mammaksi kasvaen tai sitten vetelehtisin koko vuoden neljän seinän sisällä ja vauvastani kasvaisi jonkinlainen susilapsi. Introvertti luonne kun olin niin näin mahdollisuuteni päästä mukaan tähän mammakulttiin yhtä hyvinä kuin saada vapaapassi vapaamuurareihin. 

Kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen sujui ihanasti vauvakuplassa, olihan mieheni kotona ja henkisenä tukena kaikessa. Mutta sitten tuli se päivä, kun jäin yksin kotiin ja piti tehdä valinta susilapsen kasvattamisen ja urbaanin kaupunkilaisäitiyden välillä. Pelkäsin etukäteen mammojen katseita, kun ensimmäistä kertaa lähtisin vaunujen kanssa liikenteeseen, osaisinko toimia lastenhoitohuoneessa oikein, vai pitikö siellä noudattaa jonkinlaista etikettiä, mihin vaunut ylipäätään kuului jättää ja istuttaisiinko kauppakeskuksen imetysteltassa kuin rippileirin iltahartaudessa? Tein pari tutkimusmatkaa kauppakeskusten lastenhoitohuoneisiin, jotta osaisin varmasti liikkua siellä vaunuineni (olivatkohan nekään oikeaa merkkiä, vai olimmeko sittenkin ostaneet liian halvat ja pistäneet eurot pienokaisemme edelle?), jotta en vaikuttaisi aivan bambilta jäällä kun ensimmäistä kertaa joutuisin tositoimiin rääkyvän vauvan kanssa.

Päätin aloittaa raflaavasti ja rikkoa jään lähtemällä pienokaiseni kanssa Hulluille Päiville ensimmäistä kertaa yksin. Ajattelin, että jos siitä selviäisin niin selviäisin mistä tahansa. Vaunujen kasaaminen oli harjoiteltu etukäteen, samoin turvakaukalon käyttö ja hoitolaukun sisältö oli moneen otteeseen tsekattu. Olin valmistautunut niin hyvin kuin se suinkin oli mahdollista. Olin myös onnekseni paikantanut katalogista jo hyvissä ajoin ne asiat, jotka halusin ostaa, ja tein ostokseni ripeästi, pyytelin vuolaasti anteeksi kaikilta vastaantulijoilta ja toivoin sydämeni pohjasta, ettei vauva alkaisi itkeä. Olin itse aina päivitellyt, kuinka joku viitsii lähteä toikkaroimaan Hulluille Päiville lastenvaunujen kanssa, mutta niin vaan kävi itsellenikin tässä avioliiton ja rivitaloasumisen jatkumossa. Totesin kuitenkin tämänkertaisen hulluttelun jäävän viimeiseksi kerraksi, koska viisien muiden lastenvaunujen kanssa hisseihin jonottaminen oli täyttä helvettiä. Siinä yritin nyökytellä muiden vanhempien kanssa ikään kuin ongelma olisi tuttu jo pitkältä ajalta, ”tässä sitä taas ollaan, me perheelliset”. Paniikissa melkein väärään kurkkuun vedetyn leivonnaisen ja kahvin jälkeen ymmärsin onnekseni lähteä kohti parkkihallia, koska hississä matkalla maan alle lapsi parkaisi ensimmäisen kertansa ja huokaisin helpotuksesta etten ollut enää lähtenyt ruokaostoksille. Lastenhuonettakaan ei tarvittu kertaakaan, koska vauva nukkui kokonaiset kolme tuntia ja ostoksetkin kulkivat kätevästi vaunujen alaosassa. Selvisin. 

Kaupoilta selvittyäni olikin jo seuraavan haasteen aika, nimittäin linja-autolla kulkemisen. Olen tosiaan asunut koko 31-vuotisen elämäni ajan keskustassa ja kosketukseni bussilla kulkemiseen oli hyvin vähäinen, miltei olematon, ja olinkin alunperin sopinut ystäväni kanssa, että hän tulisi tuekseni ensimmäiselle bussireissullemme. Edellisestä koettelemuksestani sisuuntuneena päätin kuitenkin eräänä aamuna ottaa härkää sarvista ja lähteä bussilla keskustaan sovittuun tapaamiseen. Tarkistin reitin moneen otteeseen ja olin pysäkillä hyvissä ajoin ja hyvä niin, koska ehdin opiskella TKL:n sivuilta miten linja-autossa kuuluisi vaunujen kanssa toimia. Olin edeltävästi kuullut kauhukokemuksen siitä, kuinka toista tuoretta äitiä oli tiukkaan sävyyn ojennettu siitä, miten vaunut tulisi bussissa sijoitella, joten voitte uskoa kuinka paniikissa olin. Bussikuski ei laskenut astinlautaa, joten vaunut 90 asteen kulmassa nousin kyytiin ja jälleen kerran loin pahoittelevia katseita kanssamatkustajiini ja rukoilin kohtaloa säästämään minut vauvan raivareilta täydessä linja-autossa. Kaikeksi onnekseni vauva tuntui nauttivan kyydistä. Tarkoituksenani oli jäädä pois linja-autoaseman pysäkillä ja bussin hytkyessä yritin jälleen opiskella sivustolta, miten menetellä poisjäännin suhteen. Painoin hyvissä ajoin STOP-nappia ja heti perään sinistä nappia, jossa oli vaunujen kuva, koska oletin sen liittyvän siihen että kuski madaltaisi keskikohtaa poispäästäksemme. Ilmeisesti painoin nappia liian kevyesti (nykyään tiedän, että siitä kuuluu omanlaisensa ääni) ja jälleen laskeuduin kadulle veikkagustafssonilaisittain. Mutta tästäkin selvisin, enkä (ehkä) saanut suuntaani pahansuopia katseita. 

Kun vauvan kanssa liikkuminen oli otettu joten kuten haltuun, oli aika pureutua mammaelämän ytimeen: osallistua vauvatreffeille. Jännitin kyseistä tilaisuutta niin paljon, että meinasin perua osallistumiseni moneen otteeseen. Olen aina ahdistunut suunnattomasti kaikenlaisesta small talkista ja sellaisista tilanteista, joissa vapaa suunvuoro otetaan itse. Yleensä mietin sanomisiani tarkasti etukäteen ja odotan hetkeä, jolloin kukaan muu ei osoita aikomusta jatkaa keskustelua. Useinkaan en siis saa sanotuksi yhtään mitään, koska sellaista hetkeä harvemmin isoissa porukoissa tulee. Psyykkasin itseäni tulevaan suoritukseen ja ajattelin, että menisin paikalle vaikka sitten istumaan hiljaa nurkassa – ja kuten muistakin koettelemuksistani tähän saakka, tästäkin ihmetyksekseni selvisin. Puhuin muutamia virkkeitä (toki tarkkaan etukäteen sanottavani miettien, onnekseni ajoitukseni osui siten, ettei kukaan muu vetänyt henkeä aloittaakseen oman puheenvuoronsa) ja koin että sovin porukkaan ihan hyvin. Itse asiassa, kaikki olivat äärettömän mukavia, tavallisia ja ennen kaikkea keskenään erilaisia ihmisiä, ja mikä parasta, kaikki tuntuivat olevan kutakuinkin yhtä ulalla äitiydestä. Koin että olin siinä hetkessä osa erilaista yhteisöä kuin koskaan aiemmin ja se oli omalla tavallaan äärimmäisen virkistävää. Kuten nimittäin aiemmin todettua, operoin mielelläni mukavuusalueellani ja minut kauimmin tuntenut rakas ystäväni jopa kutsui minua tyttönimelläni päivitellessään osallistumistani kyseiseen tapaamiseen – kertonee jotain siitä kuinka luontaista tällainen toiminta minulle on. Uskallan ehkä osallistua seuraavaan vauvatapaamiseen hieman löysemmin rantein.

Paljosta olen siis selvinnyt, ja viimeistään silloin, kun samaan hissiin osunut vanhempi tiedusteli minulta PO.P:n (Polarn o pyret – luojan kiitos olin juuri juonut kahvin, aivoni raksuttivat täydellä teholla ja hoksasin mistä puhutaan) sijaintia kauppakeskuksessa, koin olevani uskottava vaunuineni, vieläpä kun tiesin oikean vastauksen.

Kokemistani koettelemuksista voisi kirjoittaa paljon laajemminkin, mutta tässä nyt tärkeimmät tällä erää, ehkäpä vielä jonain päivänä saatan kokemukseni seikkailuromaanin muotoon. Kuitenkin, tänä päivänä uskallan lähteä vauvan kanssa liikkeelle ja ennen kaikkea nautin siitä, että voin poiketa muina mammoina keskenäni kahville.

Lähipiirini tietääkin kammoni yksin kahvitteluun. Olen julistanut suureen ääneen aiemmin, kuinka en kuunaan tulisi istumaan yksin kakkupalasen kanssa kahvilassa, koska jokainen tilanteen todistaja ajattelisi minun olevan säälittävä yksinäinen nainen hakemassa lohtua elämänsä ainoasta ilosta – kakkupalasta. Totean heti perään, että tämä oletus koski aina vain ja ainoastaan itseäni, enkä ole itse koskaan luonut sääliviä katseita soolokakuttelijoita kohtaan. Tämä onkin mahdollisesti suurin meriittini tämän kehityskaareni ajalta, nautiskelen nykyään leivonnaiseni hyvän kahvin kera kahvilassa sen suurempia miettimättä ja ennen kaikkea omasta rauhallisesta hetkestäni nauttien, ehkä lienen parantunut myös jonkinlaisesta narsisismista, koska ketä nyt oikeasti kiinnostaa toisen ihmisen kahvilatilaukset ja taustat niiden takana – ei yhtään ketään. 

Olen saanut kosketuspintaa pelkäämääni mammaelämään ja saanut ilokseni samalla todeta, ettei mitään myyttistä, homogeenista mammajoukkoa ole olemassakaan. Tässä tekstissä tuomani esimerkit lienevät suurimmalle osalle ihmisistä aivan arkipäiväisiä ja toki nyt tätä itsekin lukiessani vaikutan kieltämättä harvinaisen estyneeltä ihmiseltä, mutta olen tyytyväinen, että olen kyennyt astumaan sille kuuluisalle epämukavuusalueelleni ja luomaan uudenlaista arkea tällä saralla. Ensimmäinen kolmannes vauvavuotta on pian takana ja innolla odotan tulevaa, olemme ilmoittautuneet muskariin ja vauvauintiin ja äiti-vauvajumppaa olisi myös tarkoitus kokeilla – siis sitä kaikkea mitä hentoinen sarkasmin vivahde äänessäni aiemmin päivittelin. Kaikki tämä kumpuaa kerrankin halusta tehdä näitä asioita, eikä suorittaa tätä vuotta jonkinlaista mammameriittiä tavoitellen. Mammoja on niin paljon erilaisia kuin on ihmisiäkin ja koen että olen pikkuhiljaa löytämässä oman tapani tehdä näitä mammahommia, suuresti tästä ainutlaatuisesta ajanjaksosta nauttien. 

5 vastausta artikkeliin “Mammahommia”

  1. Hei!
    Ihanasti kirjoitat! Niin kiva lukea sun kokemuksia ja kertomuksia vauva-arjesta. Monia samoja ajatuksia itsellä ollut ☺️
    T: Petra

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s