Omaa aikaa

Nyt kun edellisessä kirjoituksessani on päästy haistelemaan tunnelmia 70 vuoden takaisista äitiyden haasteista ja pelosta kuinka pitää vauva ylipäätään hengissä, voidaankin palata takaisin uuden vuosituhannen mitättömiin ongelmiin.

Oma aika lienee kotitöiden ohella suurimpia perheensisäistä polemiikkia aiheuttavista aiheista siinä kohtaa, kun vauva-arki lähtee ison pyörän lailla pyörimään. Tämäkin asia oli hyvin etukäteen tiedostettu ja stressattu. Jos lapsemme oli riskissä kasvaa stressierkiksi heikon varhaisen vuorovaikutuksen ansiosta, niin olin aivan varma että samassa suossa oltaisiin pian me vanhemmatkin, ellei tämäkin asia olisi tarkkaan pohdittu. Hukkaisimmeko omat itsemme samoin tein ja tulisiko meistä sellaisia ihmisiä, jotka puhuivat toisistaan vain äitinä ja iskänä (myös vauvan poissaollessa)? Muodostuisiko meistä niin tiukka perhesymbioosi, ettei olisi enää kuunaan erotettavissa kolmea erillistä yksilöä, vaan olisi vain me?

”On järkevää tehdä sopimus, että ensimmäisenä kahtena vuotena vauvan syntymän jälkeen ei erota, tuli mitä tuli, koska vauvavuosi ja sitä seuraava ovat parisuhteen kuormituksen kannalta verrattavissa omakotitaloprojektiin.” luin keskustelupalstoilta kauhuissani rystysiäni purren ja naulasin teesin seinään saman tien. Olimmehan viettäneet huoletonta ja vapaata parisuhdeaikaa jo useamman vuoden, ja vaikka emme kumpikaan tuolloinkaan kokeneet tarvetta varsinaiselle omalle ajalle, niin yllättäen vauvan tuloon valmistuessa tämäkin asia ilmaantui ratkaistavaksemme kuin matematiikan yo-kokeen jokeritehtävä. On nimittäin hyvä stressata kaikesta mahdollisesta jo etukäteen, koska silloin on ainakin varautunut kaikkeen siihen, mikä kuitenkin menisi pieleen. Lukujärjestykset jätettiin tällä kertaa alakoululaisille, eikä kirjallista sopimustakaan harmikseni laadittu, mutta ajatuksen tasolla puntaroitiin kiivaasti. Riittäisikö kaksi tuntia viikossa omaa aikaa kummallekin? Miten mahdolliset illanvietot ystävien kanssa jaettaisiin? Koska kehtaisi jättää vauvan hoitoon ja lähteä illallistamaan kahdestaan? Kaikkia näitä punnittiin hartaasti ja etupainoisesti ymmärtämättä taaskaan faktaa, että usein asiat lutviutuvat omalla painollaan.

Monelle äidille tuottaa vaikeuksia jättää vauvaansa muutamaksi tunniksi edes isän, vauvan toisen vanhemman, huomaan tämän ensikuukausina. Olin aivan varma, että minähän en tuollaiseen hysteriaan lähtisi mukaan, vaan olisin valmis lähtemään nilkka suorana viettämään tyttöjen iltaa, kun sellainen mahdollisuus tulisi. Enhän haluaisi hukata itseäni. No, sain kokea tämän karvaan ensimmäisen erotilanteen vähän turhankin äkkiä viettäessäni ”nautinnolliset” kuusi tuntia naistentautien päivystyksessä jo ennen kotiutumista. Soittelin hoitajaa luokseni ja itkin vuolaasti, kuinka neljän päivän ikäinen vauvani oli joutunut odottamaan minua jo niin ja niin kauan, ja hoitaja kävi lohduttamassa minua pillimehua tarjoten, kun ei muutakaan keksinyt. Lopulta pääsin lähtemään edelleen sekopäisesti itkien, jättäen jälkeeni murhapaikkaa muistuttavan odotusaulan, kun kämmenselkääni jääneestä kanyylinreiästä suihkusi verta ympäriinsä. Takaisin potilashotelliin selvittyäni sängyllä pötkötteli kuitenkin tyytyväinen vauva ja viilipyttymäisen tyyni isä, ja tiesin heti, että he kyllä pärjäisivät jatkossakin keskenään – itsestäni en ollut niinkään varma enää.

Lääkärikäynnin vuoksi vauva jäi ensimmäistä kertaa kotiin isänsä kanssa kolmeksi tunniksi jo reilun viikon ikäisenä. Tuolloin käytin kaupungille jalkautumiseni hyödyksi ja tein samalla kaikki kotoa puuttuvat hankinnat, ja yksin kaupungilla oleminen olikin tuolloin varsin absurdi kokemus. Olin kuin eksynyt kauris liikkuessani yhtäkkiä yksinäni ihmisten ilmoilla samalla havaitessani, että koko muu maailma ei olekaan pysähtynyt minun lapsensaantiini. Tuntui että olin aivan väärässä paikassa ja kotiin oli kamala ikävä, mutta toisaalta tuossa hetkessä koin myös jonkinlaista tyytyväisyyttäkin. Vainoharhaisena arvelin tietenkin myös muiden pitävän minua huonona äitinä, kun eksyin Lindexille katsomaan hyllyvään kroppaani sopivia vaatteita tuon kolmituntisen aikana. Aivan varmasti nimittäin syyllinen katseeni ja vaappuva kävelyni antoivat minut tässä asiassa ilmi. Olin kuitenkin kaikista tunnontuskistani huolimatta salaa tyytyväinen kotiin päästessäni, olinhan jo todistanut kansakunnalle, että pystyn myös viettämään omaa aikaa keskenäni ja pitäisin myös kiinni omasta urbaanin naisen identiteetistäni – vaikka sitten väkisin.

Nautimme elämästämme symbioosissa vauvan kanssa ja noiden ristiriitaisten erossaolohetkien jälkeen ei ihan heti tehnytkään mieli lähteä kotoa mihinkään. Muutamien viikkojen kuluessa alkoi kuitenkin tuo oma aika-kysymys nostaa päätään, kun tajusimme ettemme ehkä voisikaan ihan aina liikkua yhtenäisenä kasvustona kaikkialle. Kenties tuo aiempi kotityökeskustelu mielessämme pystyimme tämänkin asian suhteen nostamaan kissan pöydälle, asiallisesti ja toisiamme kuunnellen.

Ensimmäisen iltani vauvan kanssa vietin yksin noin kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen, kun mies lähti poikien illanviettoon. Olin aivan paniikissa, ja onnekseni ystäväni tuli lopulta seurakseni. Muistan edelleen, kun vauva alkoi yhtäkkiä kesken imetyksen kakoa henkitorven suulle päätynyttä maitoa muuttuen hetkellisesti sinertäväksi ja sadasosasekuntien ajan mielessäni pyöri kysymys soittaako ambulanssi paikalle vai ei. Luojan kiitos tilanne oli ohitse yhtä nopeasti kuin alkoikin, mutta tuolloin tuoreen äidin epävarmuudella minut valtasi tunne siitä että en todellakaan pärjäisi lapseni kanssa yksin, vielä. Nykyisin onneksi tuntuu, että vauva ei välttämättä ole aivan välittömässä hengenvaarassa kanssani, mutta edelleenkin ne päivät, kun toinen on poissa iltamyöhään saakka, tuntuvat aivan äärimmäisen raskailta.

Vaikka kyseessä onkin vain vauva, tai ehkä juuri siksi, koen edelleen vuorokauden mittaiset yhdessäolot kuormittavana introvertille luonteelleni – varmaankin koska koen vuorovaikutuksen tuottamisen olevan kaiken päivää harteillani (ai eikö se olekaan yksinkertaisia äänteitä, kakkaa ja pissaa tuottavan vauvan tehtävä?). Olkoonkin ensimmäisen maailman ongelmista se kaikkein turhin, mutta on ihan oikeasti raskasta seurustella koko päivä vauvan kanssa. Nostankin tässä kohdin kuvitteellisen hattuni kohti taivasta kaikille yksinhuoltajille ja heti perään kaikille, joilla on myös vanhempi lapsi viihdytettävänään, en käsitä miten teette sen. Myös tuon edellisen kirjoitukseni jälkeen tuntuu hieman häpeälliseltä tästä asiasta ylipäätään puhua, mutta toisaalta, ajat ovat hyvin erilaiset.

Olemme mieheni kanssa melko samanlaisia siinä mitä tulee sosiaaliseen kanssakäymiseen (joskaan hän ei ole ihan näin estynyt) ja koska itselläni oli tämänkaltaisia tuntemuksia 24h treffeistä vauvan kanssa, koin vielä vaikeammaksi altistaa hänet samalle kokemukselle. Ahdistuin myös siitä, että olisiko kohtuullista pyytää miestä hoitamaan vauvaa heti rankan työpäivän jälkeen, olihan hän ollut kuitenkin koko päivän töissä ja minä vain kotona. Kuumeisesti luin muiden mielipiteitä asiasta ja yritin muodostaa päässäni jonkinlaisen käsityksen siitä, mikä olisi oikein, ikään kuin tässäkään asiassa nyt jokaisen perheen kohdalla toimivaa ratkaisua tulisi ikinä vastaan. Tiesin, että hormonit suojelivat minua väsymykseltä ja antoivat varmasti lisäkestävyyttä tuossa tuoreen vanhemmuuden tulikokeessa, eli ennakoimattomuuden sietämisessä, ja osittain halusin suojella miestäni tuolta stressiltä ottamalla kontolleni enemmän vauvan hoitoa. Toisaalta tiesin, että molempien olisi löydettävä omat keinonsa sietää noita tilanteita ja ennen pitkää tekisin miehelleni vain karhunpalveluksen näin toimimalla.

Urheasti siis päätin pitää kiinni suunnittelemastani omasta ajasta, kävin kahvittelemassa ja viettämässä muutamia tunteja aikaa ilman vauvaa – joka sekunti sitä tietenkin ikävöiden (pakko mainita huonoksi äidiksi leimaamisen pelossa). Tämän tietenkin mahdollisti se, että vauva nautti maitonsa mielihyvin myös tuttipullosta, ja jälleen koen pistoksen omassatunnossani, kun tiedän, että moni äiti on tosiaan vauvaansa sidottu ihan senkin takia, ettei voi poistua tuttipulloa hylkivän lapsensa luota kuin hetkeksi. Jälkeenpäin ajateltuna nämä hetket eivät olleet kuitenkaan minua varten, vaan miestäni, sillä väkisin kotoa edes hetkeksi poistuminen mahdollisti miehelleni sen kokemuksen, että hänkin pärjää vauvan kanssa aivan kahdestaan. Päivittelin nimittäin isyysloman aikaisina harhaviikkoinani sitäkin, miten jotkut äidit ottavat sen roolin, että mukamas tietävät vauvan hoidosta enemmän kuin isä. Onhan vauvassa puolet isän geeniperimää, kyllähän isän tällöin pitäisi tietää miten sen väliin herttaisen ja väliin tulipunaisena rääkyvän paketin kanssa pitäisi toimia. Mieheni totesi silloin, että ehkä siksi, kun äidit ovat vauvan kanssa lopulta enemmän, kaikki päivät ja taisin kohauttaa olkapäitäni. No juurikin siksi. Oli kiusallista huomata tässäkin asiassa, kuinka olisin kovasti ollut tarjoamassa vinkkivitosiani tilanteeseen kuin tilanteeseen ja kerran taisin jopa saada palautetta asiasta. Olen kuitenkin alusta asti yrittänyt kaikessa kontrollifriikkeydessäni välttää sitä, että tunkisin joka paikkaan neuvoineni, vaan antaisin myös mieheni löytää tapansa toimia vauvan kanssa ja vahvistaa heidän välistään sidettä, joka jää väkisinkin täysimetetyllä vauvalla hieman äitisuhteen jalkoihin. On muuten äärimmäisen vaikeaa silloin, kun vauva itkee selvästi märkää vaippaansa (tässä pikkuhiljaa alkaa erottaa erilaiset itkut, jos näin ei kohdallasi ole niin ei huolta, poissulkutaktiikka toimii kuitenkin), eikä isä älyä sitä mennä katsomaan. Edelleen myönnän häpeillen saavani pienen henkisen erävoiton, kun mies puhisten lähtee katsomaan vaippatilannetta, ja se märkä vaippahan se oli.

Luulin olleeni tässä oma-aikadebatissa jo oikeilla jäljillä, kunnes sitten päädyin lukemaan lisää muiden kokemuksia sosiaalisessa mediassa: ”Ei ole olemassa omaa aikaa, on vain perheen yhteistä aikaa ja se jaetaan sitten perheenjäsenten kesken – jos jaetaan” Hetkinen, olinko taas lähtenyt väärään suuntaan, pitikö meidän sittenkin istua siinä hartaassa symbioosissa kaikki päivät keskenämme kotona ja antaa molempien henkisten voimavarojen laskea kohti kaakkoa? Oliko kuitenkin nykyihmisen itsekkyyttä ylipäätään miettiä mitään omaa aikaa ja oliko tuo oma aika vain pakokeino näivettyneestä perhe-elämästä? Apua.

Nykypäivänä informaatiovirta on valtava, eikä pelkästään faktuaalisen tiedon, vaan ennen kaikkea kaikenlaisten mutu-tuntumalla kirjoitettujen mielipiteiden ja ”näin meillä tehdään”-kommenttien. Koen että olen normaalisti ihan realismilasien läpi elämää tarkasteleva ihminen ja kykenen suodattamaan kaikenlaisia jonninjoutavuuksia hyvinkin paljon. Kuitenkaan tässä asiassa, vanhemmuudessa ja perhe-elämässä, kun ei ole yhtä oikeaa tapaa toimia, ja sekös minua tiukasti tutkimustiedon varaan laskevaa ihmistä ahdistaa. Luin yhden kommentin sieltä ja toisen täältä, yhtenä päivänä talouteemme astui sääntö säännöllisestä omasta ajasta ja toisena päätin että eläisimme enemmän perhe edellä. Yksi tapa pilaisi parisuhteemme, toinen lapsemme ja kolmas meidät yksilöinä – mieluisa ruletti etten sanoisi.

Vauvan yöksi hoitoon jättäminen lienee eniten riidelty aihe äitipalstoilla. Virallinen suositushan taitaa olla tunti per ikäkuukausi ja vuoden iästä eteenpäin vuorokausi per vuosi. Luin kuinka vauva joutuisi niin kutsutun annihilaatiokauhun valtaan, jos joutuisi eroon vanhemmistaan ennen näiden aikamääreiden täyttymistä. Tarkoittaa siis sitä, että vauva kokee hajoavansa, koska ei ole kyennyt muodostamaan itsestään erillistä käsitystä, vaan kokee edelleen olevansa yhtä äitinsä kanssa. Otimme kuitenkin tietoisen riskin ja jätimme vauvamme isovanhempiensa huomaan sen ollessa reilut kolme kuukautta ja karkasimme vuosipäivän viettoon hotelliin. Kaikki oli mennyt erinomaisesti ja vauva oli ollut oma tyytyväinen itsensä. Seuraavana päivänä luin kauhuissani keskusteluita siitä, kuinka ero vanhemmista on ollut liian pitkä, jos vauva ei erityisemmin reagoi vanhemmat tavatessaan. 21 tuntia oli meidän vauvallemme siis liikaa, ja sydänala puristuksissa muistelin, kuinka se katseli mieluummin mummulansa seinällä olevia tauluja kuin minun kasvojani mennessämme sitä hakemaan. Olin odottanut ennenkuulumatonta jälleennäkemisen riemua ja vähintäänkin konfettisadetta ja torvensoittoa ottaessani sen jälleen syliin. Sinä iltana en malttanut laskea vauvaa sylistäni koko iltana, joten mahdollisesti edes pieni osa tuosta syntyneestä tyhjiöstä saatiin täytettyä – tai sitten voitaisiin toivottaa tervetulleeksi tulevaisuus emotionaalisesti rikkoutuneena hylkiönä. Onneksi huoltani lievensi ystäväni, joka kertoi ettei hänenkään vauvansa ollut millänsäkään vastaavassa tilanteessa. Huh.

Kuten luultavasti kaikissa suureellisissa odotuksissani ja kauhukuvissani tähän asti, tässäkin asiassa olen onnekseni saanut todeta, että ne asiat todellakin lutviintuvat. Kyllä kaikki järjestyy, oli isäni äidillä tapana sanoa, ja niin tapahtui tässäkin asiassa. En siedä sitä, että asioihin ei muka voi varautua listojen ja excel-taulukoiden kera ja vihaan ilmaisua ”katsotaan sitten”. Onneksi kuitenkin antauduimme molemmat uuden elämänvaiheen vietäväksi ja katsoimme sitten. Ja nyt, sitten, tilanne on se, että katsomme viikon kerrallaan (päivä kerrallaan on kohdallani yhä utopiaa), mietimme menojamme ilman minkäänlaisia muistiinpanovälineitä ja teemme molemmat tarvittaessa tilaa toisen menoille, jos sellaisia on. Sosiaalista kuormitusta on molemmilla, miehelläni oikeasti ihmisten kanssa työskennellessään, ja minulla vauvalle päivät pitkät leperrellessä, joten olemme kokeneet toimivaksi sen, että molemmat saavat tarvittaessa päivässä sen tunnin käytettäväksi omaan tekemiseensä. Mies tarttuu usein konsolipelin ohjaimeen ja minä alan kirjoittaa, ja vaikka voisi luulla muuta, niin emme kellota näitä aikoja ihan sekuntikello kourassa. Osaamme myös onneksemme haistella toisen unentarvetta ja varsin saumattomasti se, kumpaa vituttaa kulloinkin vähemmän tyynnytellä vauvaa uneen, antaa toisen painua sohvalle peittoinensa nukkumaan keskeytyksettömät muutaman tuntia.

Työhyvinvoinnistakin puhuttaessa käytetään erilaisia termejä koskien palautumisen kestoa ja tasoa. On mikrotaso, joka käsittää työpäivän aikaisen ja työpäivien välisen palautumisen ja sitten makrotaso, joka tarkoittaa jo pidempiä lomia. Makrotason lomaa ei tietenkään elämästä voi ottaa, emmekä sitä haluaisikaan, koska tämähän on ihaninta ikinä, oikeasti. On myös karkeaa tehdä vertaus työelämään, mutta uuteen tilanteeseen tottuminen on vanhaan verraten kuitenkin täyttä työtä ja uuden opettelemista, joten kaikesta tästä ihanuudesta huolimatta mikrotason palautumisesta on syytä huolehtia – etenkin jos on taipumusta stressata itsensä tärviölle asiasta kuin asiasta. On kummaa, kuinka jo pari tuntia poissa kotoa saa ikävöimään sinne niin, ettei muusta väliä. Nyt kirjoittaessani tätä tekstiä olemme mieheni kanssa kahdestaan kotona. Vauva jäi hyvillä mielin mummulaansa yökylään, ja me tulimme hiljaiseen kotiin todetaksemme, että täältä puuttuu se jokin, mikä tästä tekee nykyisin kodin. Noin 17 tunnin kuluttua haemme vauvan kotiin, ehkä otammekin näitä tunteja kuluttaaksemme jälleen muistiinpanovälineet esiin ja pohdimme elämää paperilla – tai sitten emme.

Yksi ajatus artikkelista “Omaa aikaa”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s