Pari sanaa ruuasta

Istun tässä sohvalla vatsa viimeistä raskauskolmannesta muistuttaen ystävien kanssa nautitun herkkubrunssin jäljiltä, ja ajattelin, että mikäpä olisikaan tässä mielentilassa sen parempi aihe seuraavalle kirjoitelmalle kuin ruoka.

Rakastan ruokaa. Naurettavan kallista ja hienoksi piperrettyä fine diningia, konstailematonta kotiruokaa ja kaikkea siltä väliltä. Ruoka on minulle enemmän kuin pelkkää välttämättömien elintoimintojen ylläpitämiseksi tankattua energiaa. Se on tapa rentoutua ja viettää aikaa ystävien kanssa, se on loputon inspiraation ja uuden oppimisen alusta, ja asia, johon huomaan nykyisin ystävieni kanssa käytyjen keskustelujen vääjämättä jossakin kohtaa vievän. Kerran keskustelimme ystäväni kanssa koko illan ruuanlaitosta ja siivoamisesta ja siinä kohtaa oli lopulta todettava, että kai tässä jonkin sortin aikuiseksi itseään olisi tituleerattava – ainakin puheenaiheiden perusteella. Kaksikymppinen Jenni olisi kiskaissut perry lightinsa väärään kurkkuun, jos olisi tiennyt minkälaisella intohimolla tulisi muutamien vuosien kuluttua näihin asioihin suhtautumaan.

Kotoa tuolloin parikymppisenä muuttaessani osasin tehdä ainoastaan jauhelihaa ja makaronia, nakkikeittoon soitin myöhemmin ohjeita äidiltäni. Pikkuhiljaa kiinnostus ruuanlaittoon on kasvanut ja on ihanaa, että näinkin arkisessa asiassa on aina vain lisää opeteltavaa ja näin hyötyaspektia arvostavana ihmisenä nautin siitä, että kädenjälki näkyy suoraan lautasella. Ruuanlaitto on äärimmäisen rentouttavaa. On ihana varastaa parituntinen omaa aikaa ja pilkkoa antaumuksella kasviksia ja valmistella hartaasti etukäteen suunniteltua annosta uusine makupareineen, välillä toki myös hartaasti epäonnistuen. Kaikkein lähimpänä sydäntäni on kuitenkin aivan tavallinen kotiruoka ja olenkin käyttänyt lukuisia tunteja opetellakseni tekemään sitä aivan tavallisinta perusruokaa ruskeasta kastikkeesta lähtien. Alkuvaiheessa kun nakkikeitot, jauhelihakastikkeet ja makaronilaatikot oli tehty, hain inspiraaiota etsimällä kaupungin koulujen ruokalistoja (itseasiassa erittäin suositeltava asia, jos päässä lyö tyhjää kauppareissulla). Kanaviillokkia tekemään siis.

Suurimmaksi osaksi kokkailemme siis tavan kotiruokaa, jonka puolesta liputan tässä kaikenlaisten ketodieettien ja muiden hömpötysten maailmassa. Kenties vuosien takaisesta syömishäiriötaustastani johtuen karsastan nykyisin kaikenlaista ehdottomuutta siinä mitä ruuanlaittoon ja syömiseen tulee, ja pyrin kaikin keinoin ylläpitämään sellaista balanssia, jossa ruuasta saatu nautinto on maksimoitu suhteessa mahdollisimman pieneen terveysriskiin. Foliohattuilijoiden demonisoimat kansalliset ravitsemussuositukset muodostavat lavean pohjan meidän ruuanlaitossamme. Rakastan pastaa ja pastakoneen myötä sitä tuleekin tehtyä nykyisin paljon, ja kyllä, aivan sitä vitivalkoisista jauhoista tehtyä pastaa. Vastineeksi yritän sitten kaapia ravintokuituni ja muut oleelliset ravintoaineet kasaan muualta. Kaikenlaiset pastan proteiinikyhäelmäversiot koen lähinnä irvikuvina tuolle rakkaalle ruualle.

Ruokafilosofiaani kuvastaa ehkä parhaiten se, että elämä on liian lyhyt syödä huonoa ruokaa, mutta jotten lyhentäisi sitä entisestään antautumalla täysin sepelvaltimoita tukkiville mieliteoilleni, pyrin tasapainottamaan valintojani sitten niissä ruuissa, joissa raaka-aineiden rasvaisuus tai jauhojen valkoisuus ei ole niin perustavanlaatuisen tärkeää. On ruokia, jotka pitää tehdä aidon kerman ja voin kanssa ja sitten on ruokia, joissa voi käyttää hieman kevyempiä vaihtoehtoja aivan yhtä hyvin. Nautin mielelläni ruispalani kumimaisella Polarilla ja kevytmargariinilla, käytän kanakastikkeessa kevytkermaa ja syön aamupalajugurttini rasvattomana, koska ne maistuvat ihan hyvältä ja antavat sitten liikkumavaraa syödä sitä vitivalkoista pastaa ja juustolautasia rasvaprosenttiin katsomatta silloin tällöin, vaikka keskiviikkona.

Siinä missä ennen ostettiin kauppa-auton rajatusta valikoimasta se mitä ei omasta maasta saatu, joutuu nykyihminen jonglööraamaan sekä ruuan terveellisyyden, eettisyyden/ekologisuuden että taloudellisuuden keskellä. Nämä kolme mainittua tuntuvat olevan kuin kolmio, jonka kärjistä voit valita kaksi. Kaikki kolme kriteeriä täyttäviä vaihtoehtoja ovat lähinnä tietyt kasvisruuat, kuten käsittääkseni esimerkiksi linsseistä ja pavuista tehdyt ruuat. Soijantuotannolla on omat ongelmansa ja myöskin pitkälle prosessoidut kasvivalmisteet kurtistavat kulmiani jossain määrin terveydellisestä näkökulmasta. Naudanlihaa saa luomuna ja myös lähituotettuna lyhyen matkan päästä Ahlmanin tilalta, mutta siitähän saa suolistosyövän jos tarpeeksi nauttii. Kana on terveellisempää, mutta epäeettistä ja pirun kallista luomuna. Possua en syö paitsi pitkään kypsennettynä, sekin on epäeettistä. Riistaa voisi syödä, jos sitä jostain halvemmalla saisi. Kala on pahaa, samoin ne linssit ja pavut, pierettävätkin vielä. Halvimmalla pääsisi kun hakisi Prisman ilta-alesta sikanautaa, mutta sitä ei omatuntoni kestä. Mikäli suolistoni ja hedonistiset makunystyräni siihen tottuisivat, niin pyrkisin tietenkin elämään kasviravinnolla, mutta koska tässä(kin) asiassa joudun myöntämään olevani varsin keskiverto itsekäs paska, niin yritän luovia tässä viidakossa edes jotenkin kultaista keskitietä pitkin.

Olen pohtinut tätä taloudellis-eettis-terveellistä syömistä tässä jo jonkin tovin ja kehitellyt muutamia meidän ruokakuntamme kohdalla toimivia ratkaisuja sen suhteen. Yksi suurimmista tavoitteistamme on ollut ruokahävikin vähentäminen. Aikaisemmin nähkääs taloudellisesta näkökulmasta päätimme käydä kaupassa kerran viikossa. Viikon menu oli tarkoin suunniteltu ja hairahduksetta kaupasta kannettu, mutta viikon lopulla huomasimme toistuvasti, että jokin ruoka jäi tekemättä (koska juuri sinä päivänä ei tehnytkään juuri sitä ruokaa mieli) tai kasviksia jäi käyttämättä, koska emme oikein osanneet hyödyntää jääkaapin jämävarastoja. Salaattitarpeita ostimme aina kiltisti, koska niin kuului, mutta vaikka joskus salaatti tulikin tehtyä niin harvoin sitä loppuun syötiin, koska pahaa. Tästä syystä valtavat määrät ruokaa päätyi roskikseen ja valtavat määrät rahaa hupeni kukkaroistamme, kun haimme mielihalujemme ohjaamina sitä mitä sittenkin tekisi enemmän mieli. Yleensä noutoruokaa. Liikaa hyvää ruokaa rakastavana näin kävi, koska en osannut tehdä sellaisia ruokia, joihin saisi upotettua ne jääkaapin nahistuneet kasvikset, ja jotka vielä maistuisivat hyvältä. En myöskään ole koskaan osannut syödä samaa ruokaa montaa päivää putkeen, tottumiskysymys sekin, mutta jotta jotakin pysyvää muutosta saisi aikaan, niin lienee järkevintä lähteä operoimaan omalla mukavuusalueellaan. Kyse on kuitenkin loppuelämästä eikä mistään muutaman viikon puserruksesta.

Ruokahävikkiin koen löytäneeni ratkaisun ensinnäkin siitä, että jääkaapista ja kuivaruokakaapista löytyy aina perustarvikkeina tietyt ainekset: etikkaa, soijaa, kalakastiketta, osterikastiketta, ruokakermaa, voita, hyvää juustoa (raasteena pakkasessa), tortillalättyjä (pakkasessa), vehnäjauhoja, kananmunia, öljyä, riisiä, sipuleita ja tomaattimurskaa. Meidän ruokahävikkiämme ovat vähentäneet merkittävästi muun muassa seuraavat ruuat: paistettu riisi, quesadillat millä tahansa täytteellä (kunhan on runsaasti juustoa), pasta ja suolaiset piirakat. Kun nämä perusjutut löytyvät kotoa, ei myöskään tarvitse lähteä hakemaan mitään kaupasta, eli toisinsanoen päivälliseksi ei päädy pakastepizzaa suunnitellun jämäruuan sijasta. Salaatteja en ole koskaan oikein osannut syödä, enkä ymmärrä oikein ihmisiä, jotka sanovat rakastavansa salaatteja, niiden on pakko valehdella. Niinpä nykyään kasvispuoli tuleekin upotettua vaivihkaa näihin lämpimiin ruokiin kuten lapsilla ikään ja jos joskus hairahdun salaattia syömään, niin nautin sen hyvällä omallatunnolla salaatinkastikkeen kanssa, koska se on ainoa tapa miten kyseinen ruokalaji ohittaa ruokatorveni ylemmän sulkijalihaksen.

Toinen suosikkini on ahkera kokkiohjelmien katselu. Viihdearvon lisäksi näistä oppii valtavasti erilaisia tapoja sekä valmistaa ruokaa että yhdistellä erilaisia raaka-aineita ja makuja. Lisäksi kokkiohjelmat ruokkivat kekseliäisyyttä ja nautin nykyisin jopa haasteenomaisesti siitä, että joudun miettimään mitä loihtisin jääkaapin valosta ja muutamasta nahistuneesta kasviksesta. Tiukka viikkokohtainen ruokalista ei ehkä siis ollutkaan se meidän juttumme, vaan ostamme nykyisin muutamaa eri sortin proteiinia (lihaa edelleen, anteeksi ilmasto), peruskasviksia (salaattia, tomaattia, ruohosipulia, persiljaa, pinaattia, juureksia) ja esimerkiksi fetaa tai vuohenjuustoa ja lisäksi maitoa ja jugurttia. Muu löytyy oikeastaan kotoa valmiiksi ja edellämainituista aineksista sitten tulee tehtyä milloin mitäkin, oma viehätyksensä tosiaan siinäkin. Ruokaohjelmia tuijotellessa törmää lisäksi väistämättä muiden kulttuurien herkkuihin, joihin ainekset saattavat yllättäen löytyä jo valmiiksi kotoa, pidämme yllä puhelimissamme listaa, joihin keräämme näitä ruokia käytettäväksi inspiraationpuutteen iskiessä. Gözleme (turkkilainen piiras), Murtabak (malesialainen täytetty ”leipä”), Lyonin kana ja niin edelleen, tavan raaka-aineista valmistettu ruoka toisen kulttuurin tyyliin tuo vaihtelua tuttuihin sooseihin. Leivän siirtäminen pakkaseen on myös pelastanut yhden jos toisenkin ruispalapussin homeiset jämät biojäteastialta ja suoraan pakastimesta leivänpaahtimeen heitetty ruispalapari on kenties vielä parempaa kuin tuoreena.

Toki nyt olen äitiyslomalla ja tiedostan, että töihin palatessani en varmaankaan ehdi liiaksi inspiroitua yhtään mistään, joten tavoitteenani onkin nyt lähinnä kasvattaa repertuaariani erilaisten raaka-aineiden hyödyntämisessä. Näin listaihmisenä haaveilen siitä, että voisin tehdä kattavan listan kaikista mahdollisista kotiruuista siten, että listassa huomioidaan kyseisen ruuan jatkojalostusmahdollisuus. Näin voisi kierrättää vaikkapa samaa viikkolistaa aina muutaman viikon välein mihinkään liiaksi kyllästymättä.

Etenkin nyt lapsen saamisen myötä olemme joutuneet pohtimaan, minkälaiseksi syöjäksi kasvatamme lapsemme. Olisi erittäin hienoa, jos pystyisimme toteuttamaan kasvisruokavaliota, koska tuohon kolmioon palatakseni se tukisi sekä terveyttä, ilmastoa että lompakkoa. Kuitenkin ojasta allikkoon päätymistä välttääksemme lienee viisainta toimia omat rajoitteemme (olkoonkin sitten kyse päänsisäisistä ja itsekeskeisistä rajoitteista) huomioiden ja yrittää kasvattaa lapsestamme jotakin piereskelevän vegaanin ja mitään tiedostamattoman sika-nautatyypin väliltä. Kuitenkin toivoisin, että jälkeläisemme oppisi arvostamaan ruokaa, laittamaan ruokaa ja ennen kaikkea nauttimaan siitä. Ja elämästä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s