Vauvavuosi puolivälissä

Aika menee niin nopeasti vauvan kanssa, muistakaa nauttia siitä ajasta, minulle toisteltiin kuorossa. Joojoo, nyökyttelin, mutta en olisi ikipäivänä uskonut, että se ihan oikeasti suorastaan juoksee. Parin viikon kuluttua meillä on puolivuotias vauva, aivan käsittämätöntä, juurihan se putkahti minusta ulos. Tai ei, juurihan minä vasta sain tietää odottavani sitä. Jos jonkinlaista toivetta, pelkoa, odotusta ja ennakkoluuloa kohdistui tähän aikaan, ja ajattelinkin seuraavaksi listata hieman asioita, miten meidän puolikas vauvavuotemme on mennyt tähän saakka. Osin kumoten, osin vahvistaen minun tai meidän odotuksiamme.

  • En olekaan niin väsynyt kuin luulin tässä kohtaa olevani, tai sitten tässä on kaksi vaihtoehtoa: joko pahin on vasta tulossa tai kuuppani on niin tottunut käymään puoliteholla, etten edes itse huomaa sitä. Mutta aivan sama, tässä kohtaa en vielä tulevasta tiedä ja jos kyse onkin jälkimmäisestä, niin tuplaespresson virittämässä harhamaailmassa on mukava elää. Aiemmin mieheni kanssa kinastelimme siitä, kumpi nukkuisi sohvalla toisen kuorsatessa. Nykyisin se, joka kerää kimpsunsa ja kampsunsa sohvalle, on syntynyt onnellisten tähtien alla. Olkoonkin, että tiedossa on vain kaksi vaivaista tuntia unta, mutta kaksi tuntia keskeytyksetöntä sellaista. Kesällä raskaana ollessani nukuin myös sohvalla paljon selkäkolotusteni (=mieheni kuorsaamisen) takia, ja silloin taiteilin koko talon leveydeltä olevat ikkunat piiloon verhoilla, koska pelkäsin näkeväni jonkun seisovan ikkunan takana sinne katsoessani. Nykyisin on aivan se ja sama vaikka itse viikatemies seisoisi siellä, heilutan hyvät yöt ja uni tulee sekunnissa.
  • Ehkä edellä mainitussa onkin kolmas vaihtoehto, josta on kiittäminen sitä, että suorituskeskeisyyteni on käytännössä enää muisto vain. Alankin epäillä, saako mikään vetovoima maailmassa minua enää palaamaan viulunkireälle radalleni, kun nyt kerran olen tähän leväperäiseen kaninkoloon eksynyt. Olen hyvällä omallatunnolla käpertynyt vauvan viereen päiväunille melkein päivittäin ja antanut tiskien levähtää vielä tovin tiskialtaassa, johon ne on kasattu niin taiten (ja hiljaa, ettei vauva herää), että minut pitäisi saada äänettömän tiskitetriksen kunniakruunu (tiskikone olisi tyhjennetty ja täytetty yleensä kolmesti tuossa samassa ajassa, mutta eihän se olisi läheskään yhtä luovaa).
  • Vaunulenkkeily on tosi kivaa. Se on mukavaa koko perheen voimin ja yksin hyvää äänikirjaa kuunnellen. Siis silloin kun vaunuilemaan huvittaa lähteä. Näin itseni karistamassa raskauskiloja päivittäisillä vaunulenkeillä suunnilleen ylämäkeen askelkyykkyjä samalla tehden. Njääh. Hyvä jos pari kertaa viikossa vaunuilemassa jaksaa käydä, toki tässäkin kohtaa on syyttäminen tätä kamalaa talvea (sopii moneen asiaan, suosittelen). Onnekseni valitsin vaunut sen perusteella, että ne kääntyvät näppärästi Stockmannin sisustusosaston posliiniesinehyllyjen välissä. Mutta ei se mitään, vaunulenkkeily onkin sitä kivempaa, mitä harvemmin sitä jaksaa tehdä.
  • Paino ei ole laskenut grammaakaan synnytyksen jälkeen. Hypistelin sormiani yhteen miinuskilojen kuvat silmissäni, kun kuulin kuinka paljon imetys kuluttaisi kaloreita. Satunpa vaan ilmeisesti sitten kuitenkin kuulumaan siihen pieneen osaan naisista, joiden kroppa pitää kiloista kiinni kaksin käsin imetyksen ajan. Tai sitten se johtuu siitä, että minä olen pitänyt kaksin käsin kiinni turkinpippurijäätelöpurkistani. Minähän ajattelin jo vuosia ennen raskautumistani, etten varmasti antaisi itseni lihoa raskausaikana – eikä tarvinnutkaan, kun ylipainoa jo löytyi valmiiksi siinä kohtaa kun koko asia kävi ajankohtaiseksi. Edelleen positiivisuuslasit silmilläni ajattelin sitten raskauskilojen jäädessä osastolle kutistaneeni muutaman rasvasolun vaivihkaa raskausaikana (olinhan syönyt terveellisesti ja jokunen punaviinikalori oli jäänyt nauttimatta), ja palautuvani ihannepainooni kuin taikaiskusta imettämällä. Ehkäpä jopa tuskailisin sitä kuinka kroppani kuihtuisi käsiin runsaasta hiilihydraattien nauttimisesta huolimatta. No, tällä nimenomaisella huolella minun ei ole tarvinnut puolivaloista päätäni vaivata, mutta eipä minua täällä periferiassa kukaan näekään (johtuen edellisestä kohdasta).
  • Synnytyksen jälkeisiin elimistön ihmeisiin lukeutunee myös tämä aivan järkyttävä hiustenlähtö, josta olen saanut nauttia jo kuukauden päivät. Ajattelin jo säästyväni siltä (ja lähes rukoilin sitä, nimittäin puhkiblondatut hiukseni ovat jo valmiiksi puoliksi päästä irti, eikä määräkään päätä huimaa), koska reiluuden nimissä, joko paino tai hiukset. No ei. Nyt olen sitten sekä ylipainoinen että rotanhäntähiuksinen. Ehkäpä kuitenkin jokaisesta ruuastakin löytyvät lukuisat hiukset pitävät kylläisyyttä yllä kiertämällä suolistoni jonkinlaiseen solmuun.

  • Jos kuitenkin jotain hyvää, niin eipähän tarvitse enää stressata small talkista vieraiden tai puolituntemattomien kanssa. Aina voi puhua vauvasta! Ja sitten kun ei enää keksi mitään sanottavaa, niin voi työntää päänsä vaunujen uumeniin mukamas tuttia korjatakseen, ehkäpä jopa viettää siellä vaunuverhon takana hyvän tovin, jotta tunkeilevat kyselijät älyävät keskittyä jälleen omiin asioihinsa – kuten heidän olisi pitänyt alun alkaenkin tehdä.
  • Ai niin, olihan meillä se vauvakin. Nyt kun olen viiden kohdan verran jaaritellut itsestäni, niin voinen sanoa sanasen myös tuosta pikkuhöpötitipallerosta, jollaiseksi omaksikin kammotuksekseni tuota pikkuherraa kutsun, ärsyttävällä lässytysäänellä tietenkin. Hyi. Mutta ihan oikeasti, vilunväristykset selkäpiitäni väristäen lueskelin aiemmin ihmisten kertomuksia siitä, kuinka he nuuhkuttelevat ja tuijottelevat vauvaansa kaiket päivät. Eikö teillä ihmisillä muka parempaa tekemistä ole? No ei itseasiassa ole, koska tuo on parasta ikinä. Minä kellonkyttääjä aikatauluhirmu saatan ihan tosissani unohtua tunneiksi vain tuijottelemaan vauvaa ja lepertelemään sille. Iltaisin oikein odotan, että se herää syömään, koska minulla on niin ikävä sitä, vaikka se nukkuu vieressäni. Härregyyd enpä olisi ikinä itsestäni uskonut.
  • Toinen asia mitä en olisi ikipäivänä uskonut, on se, että minä (joka sain alavireisestä Täällä pohjantähden alla-alttosuoritusfiaskostani yläasteen laulukokeessa seiskan) laulaa luikauttaisin vauvalleni yhtikäs mitään, vaikka se itse sitä sormet ristissä pyytäisi. No, opettelinpa tuossa taannoin Finlandia-hymnin sanat, jotta vauvalla olisi muutakin kuultavaa, kuin Päivänsäde ja menninkäinen. Täytyy myöntää, että kahden ollessamme melkein taivahan kansi soikin, kun antaumuksella lauluuni eläydyn.
  • Vauva tarttuu kaikkeen. Joojoo. Tänään se antoi minulle elämäni tukkapöllyn niin että viimeisetkin ohimohaiveneni irtosivat ja silmälasini ovat lentäneet useaan otteeseen pitkin pitäjiä. Yhtenä päivänä se tarttui kaulani ihoon niin lujaa sitä puristaen, että melkein itku pääsi (osittain myös siksi, että oletin että sentään tuo osa kehostani olisi säästynyt kurveilta). Myös isohkot poskeni ja pitkä nenäni ovat saaneet uudenlaisen merkityksen vauvan löytäessä nämä ulokkeet naamastani. No, vauvaa vartenhan tässä ollaan.

  • Vauvanvaatteiden ostaminen. Tiesin jo raskausaikana, etten tulisi olemaan mikään vauvanvaatehifistelijä ja sellaista minua ei kyllä rehellisyyden nimissä tullutkaan. Olen iloinen, että suurin osa vauvamme vaatteista on ostettu tai saatu käytettynä, ja ihmettelen hieman tätä vauvanvaatehysteriaa. Vaikka olen muuten hyvinkin höveli rahojeni suhteen ja olen tukenut häpeäkseni liikaakin riistokapitalismia shoppailemalla yhdessä jos toisessa lapsityövoimalla tuetussa ketjuliikkeessä, mutta tässä vauvojen muotipukeutumisessa en vain näe mitään järkeä. Kauhulla olen seurannut keskusteluja, joissa vertaillaan Reiman ja P.OP:in (Polarn o pyret, te vauvoista mitään tietämättömät idiootit) kuorihaalareita ja mietin saisiko vielä tattina paikoillaan istuvalle vauvalleni jostakin vastaavan hieman halvemmallakin. Vinkkinä siis vaan kummeille ja muille, me olemme pihejä tässä asiassa, otamme ilolla kuitenkin vastaan kaikki mitä teillä on antaa, jääpähän enemmän rahaa minun sekunnissa puhkikuluneille mammalegginsseilleni (joita edelleen käytän, koska mahani mahtuu niihin kivasti).

  • Vauvauinti on kivaa. Ilmoittauduin kärppänä kaupungin vauvauintiin saaden suunnilleen viimeisen paikan 07.30 lauantaiaamuna alkavasta ryhmästä, koska pihiys. Ja toisaalta myös se, että Kalevan uimahallissa minä olen uinut lapsuuteni uimahallireissut ja paikka tuntui jotenkin kotoisalta aloittaa lapsemme valmennus tulevaisuuden Antti Kasvioksi. Joka lauantaiaamu väsynyt triomme suuntaa halliin allaskakat painajaismaisesti mielessämme välkkyen, mutta ai että. Se ilo, jonka saamme tuon käsiään vedessä läpsyttelevän pikkutermiitin kanssa jakaa, on jotain niin huikeaa. Ja edellinen ei ollut sarkasmia. Olkoonkin että uintiin meno, siellä toimiminen kylmissään kaukalossa värjöttelevän ja suihkussa yhdellä kädellä uimavaatteisiinsa puettavan vauvan kanssa muistuttaa toisinaan lähinnä Normandian maihinnousua, niin se puolituntinen on sen arvoista. Väsyneenä kotiin päästyämme syömme kaikki kunnon aamiaisen ja painumme vielä muutamaksi tunniksi pehkuihin, ihanaa. Ja oikeasti.
  • Koen että saan viettää ystävieni kanssa aikaa aivan kuten ennenkin ja ennen kaikkea tuntuu siltä, että olen ehkä vielä se sama Jenni kuin ennen vauvaa (tai sitten tämä on vain päänsisäisen harhamaailmani tuotosta) ja ainakin omasta mielestäni kykenen edelleen keskustelemaan muustakin kuin kakkavaipoista ja olemaan vain hymähtelemättä puolivaloilla ystävien jutuille samalla pelkästään vauvaan keskittyen. Ainakin ystäväni vakuuttelevat minulle niin, tai sitten pelkäävät kuollakseen, mitä harhoissani tekisin, jos vastaisivat toisin. Kuitenkin, on ollut ihanaa huomata, että elämä ei muuttunutkaan aivan täysin, ainakaan siltä osin minkä halusin säilyttää ennallaan. Tai ehkä ennemminkin minä olen saanut säilytettyä ennallaan sen osan itsestäni, jonka niin kovasti pelkäsin vauvan myötä menettäväni. Tästä kuuluu myös suuri kiitos ystävilleni, jotka ovat ottaneet minut ja vauvani äärimmäisen luonnollisesti vastaan. Eräs parhaista ystävistäni kerran totesi, että tässähän tämä vauva menee siinä missä kahdestaankin oltaisiin, kun kerran ääneen mietiskelin muuttuneita kahvittelu (VIINITTELY) olosuhteitamme. Riittävän pitkissä ystävyyssuhteissa parasta onkin se, että he hyväksyvät sinut myös elämäntilanteiden muuttuessa ja suhtautuvat sinuun omalta osaltaan niin entisenkaltaisesti, kuin se vain tällaisen elämänmuutoksen tapahtuessa vain on mahdollista. Kiitos tytöt.
  • Pelot. Olen neuroottinen luonne ja pelkäsin tämän puolen ulottavan itsensä myös vauvaan. Tieto lisää tuskaa ja niin edelleen. Kumma kyllä tässäkin asiassa jotenkin tiesin olevani melko rauhallinen asioiden suhteen, ja se on ihmetyksekseni pitänyt. Pohdimme pitkään vauvavakuutuksen ottamista, koska toisaalta haluaisin kovasti luottaa suomalaiseen julkiseen terveydenhuoltojärjestelmään ja siihen, että mikäli tilanne sen vaatisi, niin pääsisimme kyllä hoitoon. Toisessa vaakakupissa painoi kuitenkin huoli siitä, että alkaisin terveyskeskuksissa jonottamista välttääkseni puoskaroida lastani liikaa ja tekisin ehkä jonkinlaisen virhearvion alun alkaenkin. Muutamat viisaat keskustelut työkavereideni kanssa käytyäni päädyimme ottamaan vakuutuksen, ja olemme käyttäneet sitä kerran, kun vauva huusi taukoamatta yhden päivän ajan ja olin varma että sillä olisi korvatulehdus. Ei ollut, se itki muuten vaan. Onnekseni kuitenkin vauvamme tutki objektiivinen lääkäri ja me saimme olla vain vanhempia, niinkuin pitäisikin. Vakuutusasia onkin luonut turvallisuudentunnetta ympärilleni, minun ei tarvitse kuin äidinvaistolla ymmärtää, että jokin on vialla ja kiikuttaa jälkeläiseni oikealle lääkärille. Sen sijaan vakuutus ei tuo turvaa aivan järkyttävään pelkoon siitä, että vauvallemme tai jommalle kummalle meistä käy jotakin ja tämä kaikki ihanuus ja onni katoaa ympäriltämme. Onneksi on terapia – ja mieheni, joka vakuuttaa minulle joka ilta, että kaikki on ihan hyvin.

  • Viimeiseksi kysyin mieheltäni, olisiko hänellä jotakin kommentoitavaa tähän blogikirjoitukseen. Totesi seuraavaa: kakka ei haise niin pahalta kuin luulisi.
  • Mainittakoon kuitenkin, että pääsin todistamaan lähietäisyydeltä kenties konkreettisinta isäksi muuntumista, mitä kuunaan on nähty. Ajoimme auringon noustessa kohti uimahallia eräänä lauantaiaamuna, vauva puolinukuksissa takapenkillä kaukalossa, samoin minä, mutten kaukalossa. Kaiuttimista pauhasi valtakunnan aggressiivisin grime-rapmusiikki ja kaihoisalla äänellä kuskin paikalta kuului toteamus, kuinka ajat ovat muuttuneet (viittasi kenties siihen kuinka aiemmin kaupungin silhuetti piirtyi verkkokalvoille baarista kotiin kävellessä vs. nykyään ratin takaa ennen sianpieremää vauvauintimatkalla). Jupisipa vielä pukuhuoneeseen mennessäänkin, kuinka hänestä ei koskaan tulisi kireissä polvimittaisissa uimahousuissa ryhti painuneena kulkeva kantoreppuiskä. Aamu kuitenkin etenee, ja vauvauinnissa on aina tapana kierrellä alkuun altaassa ”tervehtimässä” muita vauvauintikavereita (oikeasti, meinasimme lähteä ensimmäisellä kertaa tässä kohtaa simmarit suhisten takaisin kotiin), mutta kohteliaita kun olemme, niin esittäydyimme parille pakolliselle vastaantulevalle. Olkoon toinen näistä vaikkapa Reino. Paria anttikasvioharjoitusta myöhemmin tapaan mieheni hihkumasta minulle keltainen kumiankka toisessa ja punainen ämpäri toisessa kädessään: ”Katso, Reino nakertaa rengasta!”, osoittaen naama vilpittömän leveässä hymyssä tätä renkaannakertajaa. Minun kyyninen toinen puoliskoni on aidosti innoissaan tästä helvetinperkeleenmeiningistä. Tässä kohtaa oli löytynyt jonkinlainen leikkauspiste entisen ja nykyisen väliltä.
  • Oikeasti mieheni on käynyt valtavan muutoksen viime kuukausien aikana. Puhutaan, että isät luovat siteensä lapseen vasta sitten, kun se ottaa jonkinlaista kontaktia. Meillä mieheni on ollut alusta alkaen äärimmäisen kiintynyt vauvaan ja saanut luotua siihen sellaisen siteen, josta tiedän jo nyt, että vauvastani tulee isänsä poika. Tavat, joilla vauva kikattaa mieheni kutitellessa sitä parrallaan, ja jolla se kuikuilee rinnalta toisaalle odottaen tuon maailman hauskimman tyypin paluuta, ovat sellaisia, ettei muusta väliä ja välillä tunnenkin jopa kateuden piston itsessäni seuratessani näiden kahden suhteen kehittymistä. Toisaalta, ehkä minullekin kasvaa vielä parta näiden kaikkien muiden mieluisten fyysisten muutosten ohessa.

Ja oikeasti, tämä puoli vuotta on ollut elämämme parasta aikaa. Kävelimme taannoin juottolasta kotiin (kyllä, silloin kun hylkäsimme vauvamme ensimmäistä kertaa kolmikuukautisena isovanhempiensa huomaan) ja pohdimme, kuinka elämämme olisi tyhjää ilman tuota pientä tyyppiä. Ei sillä, etteikö meillä olisi ollut aiemmin jo kaikki mitä olisimme ikinä osanneet toivoa – nyt meillä on vielä enemmän.

Yksi ajatus artikkelista “Vauvavuosi puolivälissä”

  1. Olin joskus Kalevan uimahallissa Jennin kanssa, niin eräs herrasmies seurasi touhujamme ja totesi minulle, että lapsesi on sellainen ylimääräinen osinko elämässänne, ettette tule sitä mistään, ettekä millään muotoa !! Nyt saadaan seurata Jenniä, Samulia ja Marttia, niin edellinen ” osinko” jatkuu
    ja uusi pyörähti käyntiin Martin kautta. Em onkin ainoita kokemuksia, jota voin suosittaa pienten lasten
    vanhemmille seuratessani heidän touhuja pikkuistensa missä tahansa toreilla tai turuilla !

    Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s