Kirjat joita rakastan

”Minulla ei koskaan ole ollut sellaista murhetta, jota tunnin mittainen lukuhetki ei olisi kyennyt karkottamaan”

-Montesquieu

Minulle on luettu kirjoja pienestä pitäen ja kotonani on yleisesti ottaen luettu paljon, vanhemmillani oli aina yöpöydillään useampi kirja kesken, ja nukkumaanmenorutiineihin olen aina vahvasti liittänyt lukemisen. Osasin muutamat iltasatukirjat niin hyvin ulkoa kuulemani perusteella, että saatoin antaa huomautuksen, mikäli isäni oli aikeissa oikaista tarinassa nukkumaanmenoajan lähestyessä. Opin lukemaan 4-vuotiaana, kenties syystä, että joka ikisellä automatkalla pakotin vanhempani luettelemaan minulle edellä ajavien autojen rekisterinumerot ja myöhemmin sen, mitä joka ikisessä vastaantulevassa tienviitassa luki. Tästä huolimatta en ihme kyllä osaa suunnistaa autolla oikein minnekään ilman Google Mapsin tuomaa turvaa. Ensimmäiselle luokalle mennessäni luin siis jo sujuvasti, ja näinkin tarpeelliseksi ilmoittaa kohteliaasti aapistenjaon yhteydessä opettajalle, etten tarvitsisi aapista, koska osasin jo lukea. Oli aivan pöyristyttävää, että jakoi minulle sellaisen silti, vieläpä hieman naureskellen.

Rakastin ala-asteella lukutunteja, jolloin koulunkäynti ei tuntunut edes koululta, ja ahmin koulusta päästyäni hetkessä kaikki kirjaston Neiti Etsivät, Tiina-sarjan ja Babysitter’s Clubin. Sittemmin löysin Harry Potterit ja rakastuin tuohon maailmaan, eniten ehkä siihen, kuinka saatoin sukeltaa tuhatsivuisen tarinan syvyyksiin tunneiksi ja taas tunneiksi. Rakastin lukemista niin paljon, että yläasteen seitsemännellä luokalla päätimme parhaan ystäväni kanssa kirjoittaa oman kirjan. Tietokoneen näppäimistö sauhusi, kun vietimme kaiken yhdessäoloaikamme kirjoittaen. Varmoina tulevasta urastamme romaanikirjailijoina lähetimme teoksemme kaikkiin tunnettuihin kustantamoihin. Se, ettemme saaneetkaan kustannussopimusta, pöyristytti minua yhtä paljon kuin tuo taannoinen aapisjupakka. Olen kuitenkin edelleen ylpeä siitä, että saimme aivan oikean romaanin pituudelta tekstiä kasaan.

Rakastin lukemista myös lukiossa ja huomasin ilokseni, että kenties joidenkin mielestä silloin tylsät suomalaisen kirjallisuuden merkkiteokset, kuten Seitsemän veljestä ja Nummisuutarit, olivat sellaisia syystä – ne olivat oikeasti huikean hyviä, eivätkä ainoastaan opiskelijaressujen kiusaamiseksi valikoitua pakkopullaa. Edelleen haaveilen joskus oman kirjan kirjoittamisesta, mutta siihen projektiin tarvittavaa inspiraatiota odotellessani saan onnekseni nykyisin tyydyttää kirjoittamiseen liittyvän intohimoni tämän blogin kautta.

Kasvettuani edelleen hieman vanhemmaksi, olin onnessani, kun älysin, että vanhempieni kirjahyllystä löytyi lähestulkoon jokaikinen romaani, jonka olin halunnut lukea. Olen sittemmin rahdannut varmastikin ainakin kolmanneksen vanhempieni kirjahyllyn sisällöstä omaan kotiini. Tuolloin parikymppisyyden tienoilla ja opiskeluideni alettua haksahdin kuitenkin hetkellisesti lukemaan joitakin kirjoja vain siksi, koska niin kuului tehdä. Osin varmasti iästäni johtuen nuo kirjat jäivät helposti kesken, osin ehkä siksi että olivat vain oikeasti huonoja – minun mielestäni. Olen hyvin kaikkiruokainen kirjallisuuden suhteen ja kirjahyllyni onkin vuosien kuluessa täyttynyt niin dekkareista kuin niistä dostojevskeistakin – ja kaikella siltä väliltä.

Kuva: Pinterest

On kirjoja, jotka jättävät ikuisen jäljen lukijaansa, ja joihin tekee mieli palata aina vain uudelleen ja uudelleen. Jotkin tilanteet saavat minut mielessäni palaamaan johonkin aiemmin lukemaani kirjaan ja sen herättämiin tunnereaktioihin edelleen, vaikka kirjan lukemisesta olisi vuosia aikaa. Tämä on minulle itselleni yksi hyvän kirjan kriteereistä ja seuraavaksi luettelenkin kasan omia ehdottomia lempikirjojani, jotka ovat minuun jättäneet tällaisen jäljen. Kenties näistä joku päätyy sinunkin lukulistallesi. Olen lukenut näitä kirjoja erilaisissa elämäntilanteissa ja erilaisissa mielenmyrskyissä, joku kirja on saattanut sillä hetkellä osua juuri tästä syystä nautintohermooni, kun taas joissakin tarina on niin loistava, että se iskisi missä tahansa elämän vaiheessa. Lista on satunnaisessa järjestyksessä laadittu, koska en millään voi asettaa näitä rakkaita romaaneja järjestykseen. Kirjojen juonta on hankala kuvata omin sanoin kopioimatta sitä suoraan takakannesta, joten pahoittelen hieman kankeaa tekstiä tältä osin jo etukäteen. En myöskään halua paljastaa juonia kovin yksityiskohtaisesti, joten mikäli jokin herättää kiinnostuksesi ja haluat tarkempaa tietoa tarinasta, suosittelen hakemaan lisää tietoa netistä.

Hanya Yanagihara – Pieni elämä

Teos kertoo neljän ystävyksen tarinan ja sukeltaa päähenkilö Juden traumojen rikkoman mielen syvyyksiin kuvaten sen, mitä vuosikausia ihon alla kyteneet mielen haavat voivat saada ihmisessä aikaan, aina hänen lähipiiriinsä ulottuen. Alkuun minun oli vaikea päästä tarinaan käsiksi ja laskinkin tämän yli 700 sivuisen järkäleen joksikin aikaa sivuun, kunnes onnekseni tartuin siihen hetken kuluttua uudelleen. Tämä teos sai muutama vuosi sitten ilmestyttyään lukuisia tunnustuksia osakseen ja sitä kuvailtiin muun muassa mieltä järisyttävänä ja elämänhallinnan kaappaavana – allekirjoitan nämä kuvaukset täysin. Tarina imaisi pian minutkin mukaansa ja luin kirjaa maanisesti kykenemättä laskemaan sitä käsistäni, kunnes viimeisen sivun käännettyäni olo oli kuin hyökyaallon alleen pyyhkäisemäksi jääneellä. Kovinkaan moni kirja ei ole tähänastisessa lukuhistoriassani onnistunut virittämään niin laajalla skaalalla tunteita kuin tämä teos, ja kirjan luettuani tunsin monta päivää äärimmäistä tyhjyyttä ja surua siitä, että lukukokemus oli tullut päätökseensä. Jos aiot lukea tänä vuonna vain yhden kirjan niin lue tämä, et varmasti tule pettymään.

Deborah Spungen – Nancy

Nancy Spungenin ja Sid Viciousin repivä, intohimoinen ja tuhoisa rakkaustarina Nancyn äidin kirjoittamana. Nancyn elämä oli traaginen alusta alkaen ja tuli päätökseensä hänen ollessaan vain 20-vuotias. Hänet löydettiin hotellihuoneesta kuolleena, metsästysveitsellä vatsaan puukotettuna. Äiti kuvaa kirjassa tunteisiin vetoavasti tyttärensä surullisen tarinan ja ravisuttavinta lukukokemuksessa lieneekin se, että se on täyttä totta. Luin kirjan ollessani yläasteella ja siitä saakka olen suositellut sitä jokaiselle, joka erehtyy minulta lukuvinkkejä kysymään.

Donna Tartt – Jumalat juhlivat öisin

Romaani kertoo pennittömän nuoren miehen, Richardin, saapumisesta uudenlaiseen maailmaan collegessa, jossa kanssaopiskelijat ovat varakkaista perheistä ja keventävät raskaan työn tuomaa taakkaa vapaa-ajallaan huumeiden muodossa. Richard pääsee klassisten kielten opiskelijoiden ja heidän karismaattisen opettajansa porukkaan, joka muodostaa oman erikoisen kuplansa collegeyhteisössä. Omalaatuinen pieni ryhmä keskustelee keskenään muinaisilla kielillä ja väittelee kuolleista kulttuureista. Kirjan edetessä päähenkilö saa tietää rikoksesta, ja kietoutuu syyllisyyden ja valheen verkkoon, jossa käydään syvää kamppailua moraalin ja ystävyyden välillä. Tätä romaania on vaikea laittaa mihinkään tiettyyn kategoriaan, varmaa on kuitenkin se, ettei tätä oikein saa lasketuksi käsistään ennen loppua. Äärimmäisen koukuttava ja moniulotteinen tarina, jossa lukija pääsee kosketuksiin syyllisyydentunteen ja pelon kanssa niin voimakkaasti, että melkein tuntee olevansa itse osallisena rikokseen.

Anni Blomqvist – Myrskyluodon Maija

Rakas, rakas viisiosainen kirjasarja. Anni Blomqvistin mies ja poika hukkuivat myrskyssä ja kirjailija kertoo romaanisarjassa tarinan Maijasta ja Jannesta, jotka pystyttävät elämänsä keskelle merta. Kirja kertoo ujon tytön kasvutarinan sitkeäksi ja itsenäiseksi naiseksi, joka kaikkien uskomattomien vaikeuksien keskellä tekee sen, mikä on pakollista, yrittää selviytyä päivästä toiseen niillä eväillä, mitä kulloinkin on tarjolla. Luin sarjan ensimmäistä kertaa noin kymmenen vuotta sitten, ja siitä alkaen olen kokenut sydänalassani läikähdyksenomaisen kaipuun aina tätä lukukokemusta muistellessani. Tästä syystä aionkin nautiskella kirjasarjan piakkoin uudelleen.

Kuva: Pinterest

Oscar Wilde – Dorian Grayn muotokuva

Suomalaisen kirjakaupan kuvaus kirjasta kiteyttää tarinan täydellisesti:

”Nuori ja turmeltumaton Dorian Gray myy sielunsa paholaiselle: hän toivoo, että hänen muotokuvansa vanhenisi ja että hän itse saisi ikuisesti pitää kauneutensa.

Toive toteutuu. Dorian Gray muuttuu itsekkääksi nautintojen metsästäjäksi, jonka kasvoihin moraaliton elämä ei jätä jälkeäkään. Muotokuva sen sijaan muuttuu päivä päivältä iljettävämmäksi, kunnes Dorian ei enää kestä katsoa sitä itsekään.” (Suomalainen.com)

Sain aikanaan tähän kirjaan suosituksen ja onnekseni otin siitä onkeeni. Teos on heittämällä yksi parhaista koskaan lukemistani kirjoista, niin ajattoman tematiikkansa kuin kielellisen nokkeluutensa johdosta. Lordi Henryn ja Dorianin dialogi on sellaista verbaalista herkkua, että viivyttelin kirjaa lukiessani tovin jos toisenkin lukiessani näitä virkkeitä uudelleen ja uudelleen. Tämäkin kirja on sellainen, että odotan hetkeä, jolloin voin tarttua siihen uudelleen. Isäni usein sanoo lukeneensa tiettyjä kirjoja uudelleen aina tietyin väliajoin, koska tarinaa tulee tällöin tarkasteltua aina vain uudenlaisella kypsyydellä eri näkökulmista. Uskoisin, että jos tämä teos kohahdutti vajaa kolmekymppisen Jennin sisintä, niin saan varmasti tästä vielä erilaisen, varmasti yhtä vahvan, kokemuksen parinkymmenen vuoden kuluttua.

Alexandre Dumas – Monte Criston kreivi

Tarina alkaa nuoren Edmond Dantésin joutuessa syyttömänä vankilaan. Sieltä paettuaan hän muuttaa nimensä Monte Criston kreiviksi ja aloittaa systemaattiset toimet kostaakseen niille, joiden kokee olevan osallisia kokemaansa vääryyteen sekä saadakseen rakastettunsa Mercedeksen takaisin rinnalleen. Edmond esiintyy lukuisilla eri henkilöllisyyksillä ja nauttii osaksensa saamastaan ihailusta Pariisin ylhäistön joukossa.

Tämän nokkelan, henkilöhahmoja vilisevän, seikkailuromaanin tarina imaisee mukaansa ja teemoina kulkevat kosto, rakkaus ja oikeudenmukaisuus ovat helposti samaistuttavissa tänä päivänäkin, 176 vuotta romaanin julkaisemisen jälkeen.

Frank McCourt – Seitsemännen portaan enkeli

Omaelämäkerrallinen teos kertoo McCourtin perheen elämästä köyhässä Irlannissa. Lapsen silmin kuvattu tarina kuljettaa lukijaa mukanaan oloissa, joissa ei paljoa ilon aiheita ole. Alkoholisoitunut isä kiikuttaa ansaitsemansa palkkapussin suorinta tietä kapakkaan ja perheen äiti yrittää kaikkensa perheensä hengissä pitämiseksi tuon ajan sairauksien vitsaamissa oloissa.

Kerronnassa pilkahtelee kuitenkin huumori kaiken aikaa, tavalla josta lukijakaan ei aina tiedä pitäisikö itkeä vaiko nauraa, se kuitenkin sopii kerrontaan kuin nenä päähän. Tämä kuitenkin tuo synkkään tarinaan kaivatunlaisen lisän, joka pitää lukijan tiukasti otteessaan alusta loppuun saakka. Kirja oli lukulistallani pitkään, mutta sain tartuttua siihen vasta muutama vuosi sitten, kun ystäväni esiintyi Rovaniemellä kyseisessä näytelmässä. Ahmin romaanin muutamassa päivässä ennen näytelmän näkemistä, jonka pääsin nauttimaan samasta tarinasta näyttämöllä, mikä huikea kokemus ja olen kiitollinen, että tätä kautta sain itselleni jotakin, mikä on jäänyt lämmittämään sydänalaani tuosta alkaen.

Suurin harmitukseni uudessa kodissamme on se, että kunnon kirjahyllylle ei ole olohuoneessa tilaa. Suurin osa on sijoitettuna arvonsa vastaisesti yläkerran Ikea-hyllykköön.

Carlos Ruiz Zafón – Tuulen varjo

Ilman erään ystäväni suorastaan vaativaa maanittelua tuskin olisin koskaan tähän kirjaan oma-aloitteisesti tarttunut. Juoni kuulosti hieman poikkeukselliselta siihen nähden, mitä normaalisti luin, mutta jestas, kun lopulta pääsin tähän tarinaan sisälle, tuntui kuin minut olisi imaistu täysin toisenlaiseen maailmaan.

10-vuotias Daniel päätyy kirjakauppiasisänsä myötä Unohdettujen kirjojen hautausmaalle, josta hän löytää romaanin nimeä toistavan teoksen. Kirjan kirjoittaja, kuin tuhka tuuleen kadonnut, Julián Carax muodostuu hänelle jonkinlaiseksi pakkomielteeksi. Vuosikymmenien ajan Daniel päätyy seuraamaan kirjailijan jälkiä yrittäessään löytää tätä havahtuen lopulta siihen, että tietyt elementit kirjailijan tarinassa alkavat toistua hänenkin elämässään. Teos on sekoitus trilleriä, romantiikkaa, osin kauhutarinaa ja fantasiaakin niin mielenkiintoisella tavalla, etten oikein osaa kunnolla edes kuvata tämän omalaatuisen tarinan vaikutusta minuun, muuta kuin että se iski ja lujaa.

Teoksen jälkeen ilmestynyt Enkelipeli on ikään kuin jatko-osa Tuulen varjolle, olematta kuitenkaan sitä suoranaisesti. Enkelipelistä onkin puhuttu Tuulen varjon pahana sisarpuolena. Kirjojen henkilöt ja tapahtumat nivoutuvat osin yhteen, mutta mielestäni kyseessä on kuitenkin kaksi erillistä romaaniaan ja ne voinee lukea kummassa järjestyksessä tahansa. Teoksia on kuvattu tunnelmaltaan usvaisiksi ja mystisiksi ja se pitää mielestäni hyvin paikkansa. Yliluonnollisiakin elementtejä näissä molemmissa tosiaan tavataan, kenties tämä oli minulle se hieman kulmiani kurtistava aspekti, mutta onnekseni päätin silti tarttua molempiin. Myöhemmistä kirjailijan teoksista en ole niinkään välittänyt.

Aleksis Kivi – Seitsemän veljestä

Tämän suomalaisen kirjallisuuden kulmateoksen Jukolan veljesten vaiheista luin lukiossa ensimmäisen kerran ja rakastuin siihen heti ensimmäiseltä sivulta alkaen. Ei tarvinne tämän enempää esittelyitä.

Audrey Niffenegger – Aikamatkustajan vaimo

Romaani kertoo taideopiskelija Claren ja kirjastonhoitaja Henryn rakkaustarinan. Rakkaustarina voisi olla sellainen, joita mahtuu kirjallisuuteen lukuisia (olkoonkin että rakkaustarinoiden suurena fanina rakastan varmastikin niistä lähestulkoon jokaista), ainoastaan sillä erotuksella, että Henry kärsii aikasiirtymähäiriöstä ainoana ihmisenä maailmassa. Tavatessaan toisensa Clare on kuuden vanha ja Henry kolmekymmentäkuusi. Naimisiin mennessään Clare on kaksikymmentä kolme ja Henry kolmekymmentäyksi. Henry näet tempautuu aika ajoin joko menneisyyteen tai tulevaisuuteen, etenkin tunnemyrskyjä kokiessaan. Sanomattakin selvää, että tästä koituu pariskunnan elämään suunnattomia ongelmia, niin koomisia tilanteita kuin dramaattisia surun hetkiäkin. Pariskunta yrittää kuitenkin elää aivan tavallista elämää Henryn tuota pyrkimystä hieman hankaloittavan ominaisuuden kanssa, ja uhmaa vääjäämätöntä kohtaloa rakkautensa tähden. Ihana, toiveikas, surullinen ja erilainen. Lue.

Ildefonso Falcones – Meren katedraali

Kirja sijoittuu sodan ja inkvisition aikaiseen Barcelonaan. Katalonialainen maaorjan poika Arnau Estanyol syntyy traagisiin olosuhteisiin ja pelastuu isänsä ansiosta kuolemalta. Arnau tekee hartiavoimin töitä kirkon rakennuksilla saavuttaakseen osin toivottomana näyttäytyvän vapauden mahdollisuuden ja kohotakseen vaatimattomasta asemastaan. Santa Maria del Marin kirkon rakennustöiden eteneminen linkittyy Arnaun oman elämän rakennustyöhön. Teos on tarina Arnaun elämästä, toivon vapautumisesta ja suuresta rakkaudesta, ja on samalla mielenkiintoinen aikansa kuvaus Barcelonasta vahvoine historiallisine viitteineen.

Ihana, ihana romaani. jossa minuun vetosi aivan toisenlaiseen aikaan ja kulttuuriin uppoutuminen ja tietenkin yksi tämän teoksen pääteemoista, rakkaus. Jokin näissä espanjalaisten kirjailijoiden teoksissa selvästi minuun uppoaa, täytyykin etsiä löytyisikö vastaavia lisää.

Kuva: Pinterest

Kjell Westö – Missä kuljimme kerran

Tartuin romaaniin lukion äidinkielen kurssilla, kun saimme valittavaksemme vapaavalintaisen teoksen esitelmää varten. En enää muista, mitkä olivat raamit tehtävänannossa ja mikä itse esitelmän aihe oli, mutta kirja on jäänyt elämään muistoihini siitä alkaen. Finlandia-palkittu kirja sijoittuu maamme vuosiin 1905-1938. Päähenkilöitä löytyy sekä porvarissuvusta että työläisperheestä ja heidän matkassaan lukija saa eräänlaisen kuvauksen muun muassa sisällissodasta. 20-luvun keventynyt ilmapiiri jazzeineen ja kieltolakeineen sekä sodan tuloa enteilevä 30-luku poliittisine virtauksineen luovat läpileikkauksen sen ajan Suomeen. Samalla henkilöhahmojen kautta kuvautuu hienolla tavalla konkreettinen elämä eri yhteiskuntaluokissa sekä tietenkin vääjäämättä näiden luokkien väliset ristiriidat ja jännitteet, ja se mihin nämä pahimmillaan voivat johtaa.

Rakastan historiaa, mutta olen aina ollut huono varsinaisesti opiskelemaan sitä. Tämän teoksen myötä sain ensimmäisen kunnollisen katsauksen Suomen kahtia jakaneeseen sisällissotaan ja sen vaikutuksiin kansassamme. Kirjaa lukiessani opiskelin samanaikaisesti näitä vaiheita aivan silkasta mielenkiinnosta ja tuolta alkaen olen ollutkin erityisen kiinnostunut maamme tapahtumista noina vuosina. En niinkään siitä mitä aikajanalla varsinaisesti tapahtui (joskin senkin tunteminen on asioiden ymmärtämiseksi välttämätöntä), vaan minkälaisia tuntemuksia, vaikutteita ja odotuksia oli aivan tavan suomalaisella noihin aikoihin, ja miten tästä ekstrapoloiden voi ainakin yrittää ymmärtää lähempien sukupolviemme historiaa ja heidän taakkaansa.

Haruki Murakami – Norwegian Wood

Murakamiin tutustuin jälleen suositusten kautta. Kirjassa Toru Watanabe muistelee romaanissa opiskeluaikaista ensirakkauttaan Naokoa, joka seurusteli alunperin hänen ystävänsä Kizukin kanssa. Kizukin tehtyä itsemurhan nuoret tukeutuivat toisiinsa, lopulta toisiinsa varovasti rakastuen. Naoko kamppaili kuitenkin yhtäällä omien sisäisten demoniensa kanssa, ja päätyykin muuttamaan erityislaatuiseen mielisairaalaan kauas maaseudulle. Toru yrittää päästä rakkaudestaan ja jatkaa opintojaan Tokiossa, kuitenkin kaiken aikaa Naokoa kaivaten ja ajatuksissaan menneisiin palaten. Tokiossa Toru viettää railakasta opiskelijaelämää ja tutustuukin naiseen nimeltä Midori, jälkimmäisen mahdollisista toiveista huolimatta heidän suhteensa kuitenkin jää ystävyyden tasolle. Toru myös vierailee Naokon luona mielisairaalassa myös tämän persoonalliseen ketjussa tupakoivaan kämppikseen samalla tutustuen.

Kirjan juoni on melko tavanomainen, ei itsessään mitenkään maata mullistava ja sitä onkin tässä hankala kuvata siten, että itse romaani pääsisi oikeuksiinsa. Juoni ei lienekään tarinassa se kaikkein oleellisin osuus, vaan tapahtumista huokuva suuri tunnelataus, rakkaus, menettäminen, kaiho, suru ja toiveikkuus jatkaa elämää kaikesta huolimatta lähes runoutta lähestyvällä kerronnalla täydennettynä. Kerronta on melko verkkaista, mutta hyvällä tavalla. Ennen kaikkea hyvin realistinen kuvaus elämästä itsessään. Tätä kirjaa on hankala kuvailla, se täytyy kokea itse.

Mika Waltari – Sinuhe egyptiläinen

Luin kirjan reilu 12 vuotta sitten eräällä lomamatkalla.

Sinuhe on löytölapsi, joka kasvaa köyhän lääkärin poikana Thebassa ja ryhtyy itsekin lääkäriksi. Kohtalo vie hänet seikkailuihin silloisen maailman merkittäviin valtakuntiin Syyriaan, Babyloniaan ja jälleen Egyptiin. Thebassa Sinuhe nimitetään faarao Ekhnatonin aivokirurgiksi ja hän seuraa läheltä kiihkoilevan hallitsijan uudistuspyrkimyksiä. Monien myrskyisten vaiheiden, rakkauksien ja pettymyksien jälkeen Sinuhe muistelee maanpakolaisena elämäänsä. (WSOY.fi)

Päädyin lainaamaan juonikuvauksen WSOY:n sivuilta, koska se tiivisti oleellisimman. Itselleni kirja kolahti monestakin eri syystä. Seikkailuromaani, jossa toistuvat lukuisat universaalit ja ajattomat teemat aina rakkaudesta ihmisyyteen, sekä historiallinen kuvaus niin maantieteellisesti kuin lääkärin ammatistakin. Mielettömyyttä on myös se, miten Waltari on luonut tämän tarinan koskaan itse käymättä Egyptissä. Suosittelen Sinuhea aina ja kaikille, koska uskoisin jokaisen lukijan saavan siitä itselleen jotakin. Tähän kirjaan aion niin ikään palata myös joidenkin vuosien kuluttua.

Reko ja Tina Lundán – Viikkoja, kuukausia

Tämän kirjan löysin yhtenä monista vanhempieni kirjahyllystä ja olen lukenut sen nyt kaksi kertaa. Teos kertoo aivokasvaimeen kuolevasta Akista ja tämän puolisosta Minnasta. Kun ihminen saa kuolemandiagnoosin, tulevaisuudelta katoaa vääjäämättä pohja. Teoksen toinen kirjoittaja Reko Lundán kuoli kirjan ilmestymisvuonna aivokasvaimeen, eli tarina oli fiktiivisesti nimetyistä päähenkilöistään huolimatta tarina kirjoittajistaan. Pariskunnan välisenä dialogina etenevä teksti paljastaa vereslihalle sen, miten tieto kaiken loppumisesta vaikuttaa parisuhteeseen sen kaikissa eri sävyissä. Kirja ei ole mikään kuolemaa lähestyvän ihmisen carpe diem-tarina, vaan ennemminkin hyvin realistinen ja inhimillinen kuvaus luopumisen tuskasta ja siitä kuinka elämää on kuitenkin vielä tämän varjon alla elettävänä. Ahdistava kirja, mutta suosittelen lukemaan.

Khaled Hosseini – Tuhat loistavaa aurinkoa

Tarina sijoittuu Afganistaniin ja on kuvaus kahdesta naisesta, Mariamista ja Lailasta, jotka ovat saman miehen kaksi vaimoa. Pakkoavioliitto, naisen alisteinen asema, omien toiveiden ja haaveiden hiipuminen hiljalleen tässä jyrkässä miesten hallitsemassa yhteiskunnassa sodan runnomassa maassa ovat kirjan kantavia teemoja. Niiden vastapainona kaikessa nöyryytyksessä ja toivottomuudessa viriää kuitenkin lämmin ystävyys kahden naisen välillä. Mieletön lukukokemus.

Yaa Gyasi – Matkalla kotiin

Romaani useasta sukupolvesta saa alkunsa 1700-luvun Afrikassa, jossa sisarpuolista toinen päätyy vaimoksi, toinen orjaksi samaan brittisotilaiden hallitsemaan linnoitukseen. Tarina jatkuu läpi vuosisatojen aina orjaplantaaseilta nykyhetkeen Amerikassa. Sorron aiheuttamat haavat siirtyvät sukupolvelta toiselle ja jokainen päähenkilö kuvataan niin mielettömän elävästi ja taiten, että aina seuraavaan siirryttäessä melkein harmittaa, että edellisen tarina päättyi. Kirjan alussa on kuvattuna koko sukupuu, josta on välillä tarkistettava kunkin henkilön asema tässä sukupolvien ketjussa, mutta hahmojen suuri määrä ei alun hämmästyksen jälkeen olekaan niin haastava asia lukukokemuksen kannalta. Kuvaus historiasta, kaikista ihmiskuntamme tekemistä vääryyksistä ja ennenkaikkea ihmisyydestä, ja siitä miten yksi ihminen rakentuu lopulta näistä lähtökohdista omaksi persoonakseen tavoitellakseen niitä asioita, jotka kulloinkin mahdollisilta näyttäytyvät. Teos julkaistiin 2017 ja niitti mainetta ansaitusti, olipa jopa niin pitkään loppuunmyytynä kirjakaupoista, että pääsin itse tähän käsiksi vasta vuosi sitten.

Torey Hayden – Tiikerin lapsi

Tositapahtumiin perustuvassa kirjassaan Torey Hayden toimii opettajana vaikeasti häiriintyneiden lasten luokalla, johon päätyy kuusivuotias Sheila. Tyttö on nuoresta iästään huolimatta kohdannut äärimmäisen paljon pahaa, tullut äitinsä hylkäämäksi ja alkoholisoituneen isänsä pahoinpitelemäksi. Sheila ei puhu pitkään aikaan sanaakaan ja Hayden lähtee työstämään suhdettaan tyttöön hitaasti lukuisilta takapakeilta välttymättä. Hiljalleen kuori kuitenkin avautuu ja kaltoinkohdeltu lapsi alkaa uskaltaa jälleen luottaa. Kirjan toisessa osassa Hayden on lähtenyt työstämään kirjaansa ja tapaa jo teini-ikäisen Sheilan. Mielenkiintoinen, surullinen tarina. Olen lukenut kaikki muutkin Haydenin kirjat ja voisin suositella niistä jokaista, etenkin näitä, jotka perustuvat Haydenin omaan elämään erityisopettajana. Haydenilla on pari fiktiivistäkin romaania, mutta niihin en päässyt samalla tavalla mukaan.

Åsne Seierstad – Yksi meistä

Teos kertoo Anders Behring Breivinkin tekemästä joukkomurhasta Utøyan saarella, jossa surmansa sai 77 ihmistä. Se kertoo Breivikin tarinan aina synnytyslaitokselta saakka valottaen mielenkiintoisella yksityiskohtaisuudella tapahtumia, jotka johtivat tähän traagiseen päätepisteeseen. Teoksessa paneudutaan niin Breivikin elämänvaiheisiin, teinivuosiin, radikalisoitumiseen ja persoonaan kuin yksityiskohtaisiin kuvauksiin joukkoiskun suunnittelun vaiheista. Tarinan ohessa kulkee tapahtumien järkyttävyyttä korostavia kertomuksia Breivikin uhreista. Jos jokin teos saa tuntemaan surua, vihaa ja epäreiluutta, se on tämä, ja jos kirjaa lukiessa voisi peittää silmänsä, niin olisin sen varmasti tehnyt lukiessani julman yksityiskohtaisia kuvauksia murhayön tapahtumista. Tapahtuneen järjettömyys lienee kaiken ihmillisen ymmärryskyvyn yläpuolella, mutta teoksen myötä kapea ymmärrys saattaa kehittyä sille, mikä voi olla seuraus siinä kohdin, kun kaikki menee alusta alkaen pieleen. En millään tavoin pyri osoittamaan sympatiaa joukkomurhaajaa kohtaan, mutta muistettakoon kuitenkin, että kukaan ei synny pahaksi (olkoonkin genetiikalla ja muilla biologisilla lähtöpelikorteilla varmasti osansa kuitenkin).

Corinne Hofmann – Valkoinen masai

Tositapahtumiin perustuva omaelämäkerrallinen teos valkoisesta sveitsiläisnaisesta, joka lomamatkallaan rakastuu kenialaisen maasai-heimon jäseneen, hylkää kaiken totutun ja turvallisen ja muuttaa Keniaan osaksi heimoa perustaakseen lopulta maaseudulle muun muassa kaupan. Erittäin mielenkiintoinen kuvaus arjesta kenialaisessa heimossa, elämästä alkeellisissa olosuhteissa ja kulttuurierojen aiheuttamista ristiriidoista, joiden suhteen ainakin alkuun rakkaus näyttäytyy vahvempana voimavarana.

Lionel Shriver – Poikani Kevin

Romaani kertoo äidin ja pojan vaikeasta suhteesta, jossa äiti ei tunnu saavuttavan yhteyttä huippuälykkääseen, mutta sulkeutuneeseen ja laskelmoivaan poikaansa. Äidinrakkaus ylittää rajoja, mutta inhimillisyys tulee vääjäämättä vastaan, kun poika tekee jotakin kamalaa. Äiti ruotii kirjassa omaa osuuttaan tapahtumiin, rakastiko hän poikaansa koskaan ja voiko joku olla syntyjään paha?

Kovin yksityiskohtaisesti en juonta viitsi tässä avata, jotten pilaisi sitä, ellet ole kirjaa lukenut. Kirjasta on ilmestynyt myös elokuva, joka oli mielestäni melkoinen pettymys ja sivuutti muun muassa paljon olennaisia seikkoja. Tämä psykologinen trilleri pitää otteessaan alusta saakka ja oman ymmärryksensäkin saa virittää äärimmilleen, jotta kykenisi suhtautumaan kirjassa kuvattuihin hirveyksiin muutoin kuin tuntemalla suunnatonta järkytystä. Ilon aiheita teoksessa ei juurikaan ole, eikä siitä jää kovinkaan hyvä mieli, lähinnä jollakin tapaa inho, suru ja kysymys miksi kuvaavat tuntemuksiani viimeisen sivun käännettyäni.

Kuva: Pinterest

Agatha Christie – Idän pikajunan arvoitus

Idän pikajuna on hädin tuskin päässyt liikkeelle, kun amerikkalainen miljonääri Ratchett löydetään kuolleena. Belgialainen salapoliisi Hercule Poirot ryhtyy omaleimaiseen tapaansa selvittelemään syyllistä. Taattua Christietä. Neiti Marple on rakas hahmo, mutta rauhallisella, hymähtelevällä tavallaan analyysia kaiken aikaa tuottava herra Poirot on näistä kahdesta ehdoton suosikkini.

Agatha Christie – Eikä yksikään pelastunut

Tämä Christien kenties tunnetuin romaani on mahdollisesti paras koskaan lukemani dekkari. Suljetun paikan teeman ympärille rakentuva teos kertoo kahdeksasta toisilleen tuntemattomasta vieraasta, jotka saavat epämääräisen kutsun saapua lomasaarelle majataloon, jossa onkin isäntäväen sijaan ainoastaan palvelusväkeen kuuluva pariskunta paikalla. Jokaisen vieraan huoneessa on kymmenestä sotilaspojasta kertova loru, jossa kerrotaan kuinka lopulta yksikään ei jäänyt jäljelle, ja lomatunnelma saa synkän käänteen, kun ensimmäisenä iltana gramofonista soi viesti, jossa jokaista vierasta syytetään murhasta. Ensimmäinen vieras saa ennen pitkää surmansa ja lopulta alkaa näyttää siltä, että tuo sotilaspoikaloru on käymässä karmivalla tavalla toteen. Klassinen asetelma suljetusta ympäristöstä, jossa kaikki ovat epäiltyjä.

Ruth Ware – Nainen hytissä 10

Toimittaja Lo saa kutsun luksusristeilijän neitsytmatkalle lehtiarviota tehdäkseen. Heti alussa Lo uskoo nähneensä ihmisen heitettävän yli laidan, mutta kukaan muu risteilijällä ei ole huomannut mitään, eikä kukaan tunnu puuttuvan. Ennen pitkää Lo:n valtaa pahaenteinen tunne koko risteilystä ja etenkin hytissä numero 10 asuvasta naisesta, josta kukaan koko risteilijällä ei tunnu tietävän mitään. Nykyisin tehdään paljon dekkareita ja luen niitä paljon, harva on kuitenkaan sellainen, että se pääsee enää todella yllättämään, tämä oli yksi niistä. Christiemäinen kirjoitustyyli ja edelleen suljetun paikan teema vetoavat minuun siinä määrin että luin kirjan muutamassa tunnissa. Toinen Waren romaani Lukitut ovet on minulla piakkoin tulemassa päätökseensä äänikirjana, sekin kannattaa lukea/kuunnella, joskaan aivan edeltäjänsä tasolle se ei mielestäni pääse.

Chimamanda Ngozi Adichie – Puolikas keltaista aurinkoa

”1960-luvun Nigeriassa eletään sodan kynnyksellä. Vallankumouksellinen professori Odenigbo on palkannut palvelijakseen nuoren maalaispojan Ugwun. Professorin kuvankaunis rakastajatar Olanna totuttelee uuteen elämäänsä pölyisessä yliopistokaupungissa. Englantilainen idealisti Richard, joka ihonväristään huolimatta tuntee itsensä afrikkalaiseksi, on rakastunut Olannan arvoitukselliseen kaksoissisareen. Kun Biafran sota puhkeaa, Ugwu, Olanna ja Richard pakenevat henkensä edestä. Heidän ystävyytensä ja uskollisuutensa punnitaan kipeästi, ja sodan keskellä rakkaus mutkistaa asioita entisestään.” (Suomalainen.com)

Historiallinen kuvaus vuosikymmenten takaisesta Nigeriasta rakkaustarinoineen iski vahvasti. Myös muut Adichien teokset ovat lukemisen arvoisia.

Kim Hyun Hee – Sieluni kyyneleet

Tositapahtumiin perustuva kertomus pohjoiskorealaisesta tytöstä, joka murhasi 115 ihmistä. Hyun Hee vietiin 18-vuotiaana suoraan yliopistosta salaiselle erikoisagentteja kouluttavalle armeijan leirille. Hän opiskelee aseidenkäyttöä ja vakoilua – myös tappamista. Valmistuttuaan agentiksi hän saa tehtäväkseen matkustaa Eurooppaan japanilaisena turistina valmistautuakseen lopulliseen tehtäväänsä, eteläkorealaisen matkustajakoneen tuhoamiseen.

Olen lukenut suunnilleen kaikki Pohjois-Koreaa käsittelevät omaelämäkerralliset teokset ja kahminut tietoa tuosta maailman suljetuimmasta yhteiskunnasta niin paljon kuin vain suinkin olen kyennyt. Tämä nopeahkon mukaansatempaavaan tyyliin kirjoitettu kirja on näkökulmaltaan hieman erilainen, kuin aiemmat lukemani Pohjois-Korea-kirjat – lämmin suositus.

Daniel Keyes – Kukkia Algernonille

Jälkeenjääneen Charlie Gordonin haaveena on tulla älykkääksi, joskin hän elelee muutoin tyytyväisenä elämäänsä. Charlien toive toteutuu hänen päästessään osallistumaan uraauurtavaan aivoleikkaukseen, jossa hänen älykkyyosamääränsä nousee huimasti tehden miehestä suoranaisen neron. Muutoksella on kuitenkin hintansa, kun Charlien elämästä hiljalleen katoavat ne asiat, jotka aikaisemmin tekivät hänestä Charlien. Algernon-hiirelle on tehty sama operaatio ja huomatessaan hiiren alkavan ennen pitkää taantua aikaisemmalle tasolleen, Charlie ymmärtää, että sama on edessä myös hänen kohdallaan.

Luin kirjan aikanaan englanniksi lukioaikoina ja se vaikutti monitasoisuutensa ansiosta minuun syvästi. Jo eettinen näkökulma teoksessa on riittävän vahva herättämään kysymyksiä, ja samalla se laittaa lukijansa pohtimaan kysymyksiä tieteen kääntöpuolista, inhimillisyydestä ja siitä mikä tekee ihmisestä sellaisen kuin hän on.

Tämän listauksen lisäksi on pakko mainita dekkaririntamalta Camilla Läckbergin Fjällbacka-sarja, Tess Gerritsenin Rizzoli/Isles-sarja ja tietenkin rakkaassa kotikaupungissani seikkaileva komisario Koskinen, eli Seppo Jokisen romaanit. Myös Läckbergin erillinen Kultahäkki-romaani oli erinomainen.

Seuraavat kirjat ansaitsevat vielä maininnan tuon pääasiallisen listani ulkopuolella:

  • Shari Lapena – Hyvä naapuri
  • Maria Semple – Missä olet, Bernadette?
  • Gail Honeyman – Eleanorille kuuluu ihan hyvää
  • Harper Lee – Kuin surmaisi satakielen
  • Clare Mackintosh – Annoin sinun mennä
  • Joël Dicker – Totuus Harry Quebertin tapauksesta
Tara Westoverin Opintiellä on vielä kesken, mutta minulla on vahva aavistus, että se tulee ansaitsemaan paikkansa ylläolevassa listassa myös.

Olen sitä mieltä, että jokaisen ihmisen olisi hyvä lukea.

On olemassa romaani-ihmisiä ja elämäkertaihmisiä. On ihmisiä jotka lukevat mielellään ainoastaan faktapohjaisia kirjoja, joista oppii jotakin kouriintuntuvaa. On ihmisiä, jotka käyttävät kirjoja unensaannin välineenä. On ihmisiä, jotka lukevat ainoastaan Finlandia-ehdokkaat sekä klassikon aseman saavuttaneet merkkiteokset ja ihmisiä, jotka lukevat chick litinsä lähinnä lomamatkoilla aurinkotuolissa. Nykyisin on olemassa myös täysin äänikirjaihmisiä. Kaikki nämä tavat ovat aivan yhtä arvokkaita, koska jokainen ottaa kirjoista sen, minkä kokee palvelevansa omia tarpeitaan ja uskon, että äänikirjat ovat mahdollistaneet yhä useammalle ”lukemista vihaavalle” tavan nauttia kirjallisuudesta.

Ja sitähän sen nimenomaan pitäisi olla, nautinto, ei tapa suorittaa ja hienointa on se, että varmasti jokainen luettu kirja on parempi kuin se, ettet olisi lukenut lainkaan. Tämä siis sillä oletuksella, että olet päättänyt lukea sen kirjasi loppuun, jolloin ainakin todennäköisesti olet pitänyt siitä. Itse saatan lopettaa jonkin kirjan kesken, mikäli sen lukeminen vielä sadannenkin sivun kohdalla tuntuu pakkopullalta, oli sitten kyseessä minkälainen klassikkoteos hyvänsä. Suhtaudun tähän asiaan vähän kuin ruokaan, elämä on liian lyhyt huonoja kirjoja varten. Ja mikä kirja sitten on huono, se olkoon kunkin itse määriteltävissä. Toki ymmärrän, että suurin osa palkituista kirjoista varmastikin on lukemisen arvoisia, mutta näistäkin palkinnoista vastaa muutaman ihmisen joukko, kyseessä ei siis ole suinkaan mikään absoluuttinen totuus.

Kuva: Pinterest

Palkittujen kirjojen ohella on lukuisia klassikoita, joista kirjakonservatiivit kohkaavat, että kirjallisuudesta ei tiedä mitään, ellei ole hampaat irvessä kahlannut tiettyjä teoksia lävitse. Osa kirjoista on saattanut olla ns. klassikoita jo ilmestymisensä aikaan, kenties ovat osoittautuneet erityisen ansiokkaaksi kuvaukseksi aikansa elämästä tai muutoin palvelleet suuren joukon kirjallisuudennälkää poikkeuksellisen suotuisasti. Sitten on klassikoita, joista on tullut sellaisia vasta vuosikausia ilmestymisensä jälkeen, syystä tai toisesta. Näidenkin kirjojen lukemista kannattaa tietenkin harkita. Karsastan kuitenkin ajatusta siitä, että jokin teos olisi automaattisesti hyvä, koska se on klassikko. Esimerkkinä vaikkapa Rikos ja Rangaistus, kelpo romaani ajan hampaan kestävine teemoineen, mutta ei se mielestäni mikään tajunnanräjäyttävä lukukokemus ollut, olen lukenut parempia keskinkertaisia ärräpokkareitakin. Pointtina kuitenkin on, että kirjallisuus on subjektiivista ja ne kirjat, jotka sinun mielestäsi ovat hyviä, ovat hyviä kirjoja ja toisinpäin. Tästä syystä en ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka väheksyvät toisten mieltymyksiä lukea esimerkiksi ”vain dekkareita”.

Vaikka sitten lukisit pelkkiä harlekiiniromaaneja, opettaa sekin sitä, mikä lukemisessa on minulle kenties kaikkein arvokkainta: asioiden tarkastelua erilaisten linssien läpi ja erilaisiin rooleihin asettumista. Sen keskinkertaisimmasimmankin R-kioskin alelaaripokkarin lukemisen jälkeen olet todennäköisesti tullut tarkastelleeksi maailmaa hetkisen verran toisesta näkökulmasta, mikäpä sen opettavaisempaa olisikaan. Ja vaikkei kirjasta mitään muuta käteen jäisikään, niin ainakin olet saanut nautiskella viihteestä lukukokemuksesi ajan (toivottavasti, koska olet lukenut sen loppuun), sekin on aivan riittävä syy lukea kirjoja.

Koenkin omalla kohdallani, että kirjojen lukemisen ansiosta näkövinkkelini moneenkin asiaan on hyvin laaja ja kykenen asettumaan erilaisiin tarkasteluasemiin helpohkosti. Minulla ei välttämättä ole tuoreinta faktapohjaa isoihin yhteiskunnallisiin, poliittisiin tai maailmankatsomuksellisiin asioihin, mutta koen, että kirjojen myötä näen usein pelkän mustan ja valkoisen lisäksi kokonaisen spektrin muitakin sävyjä. Nautin siitä, kun saan pohtia asioita usealta eri kantilta, ja voinkin rehellisesti myöntää, että kovinkaan monessa asiassa minulla ei ole yhtä absoluuttista mielipidettä, vaan ennemminkin kasa erilaisia lähestymistapoja. Kaikkein parasta tässä on kuitenkin se, että kaikki tämä on vain bonusta siihen, että pääsen antautumaan tuhansien erilaisten tarinoiden kuljetettavaksi ja ihan vain nauttimaan kirjoista viihdykkeenä.

Kaikki edellä mainittu täytynee nykyisin laajentaa koskemaan myös äänikirjoja, joita karsastin alkuun jossain määrin. Ehkä siksi, että niiden kanssa tuntui pääsevän mukamas jotenkin liian helpolla. Tämä on kuitenkin ehkä enemmänkin jäänne ajasta, kun itsekin yritin suorittaa lukemisellani. Eikös se nyt ole aivan se ja sama, missä muodossa kirjallisuutensa nauttii, kunhan niin tekee. Itse olen edelleen enemmän perinteisten kirjojen ystävä, rakastan sivujen kääntämistä ja koen, että pääsen syvemmin tarinaan sisälle, kun se on luettavassa muodossa. Rakastan sitä, että minulla on kirjahyllyssäni ne kirjat, joita rakastan, ja kannen nähdessäni saatan hetkeksi viivähtää jonkin lukukokemuksen nostattamien muistojen parissa. Nykyisin olen kuitenkin ottanut äänikirjatkin käyttööni, ja koen ainoastaan suunnatonta iloa siitä, että saan viihdyttää itseäni kirjallisuudella myös silloin, kun viikkaan pyykkejä tai teen joitakin muita muutoin niin kovin tylsiä kotiaskareita.

Muistaakseni äidinkielenopettajani aikoinaan kielsi koskaan lopettamasta esseetä sitaattiin, mutta tässä tapauksessa teen niin silti, koska siinä kiteytyy kaikki.

Kuva: Pinterest

2 vastausta artikkeliin “Kirjat joita rakastan”

  1. Kivasti esitelty!
    Joitakin poimintoja lukemistani: Dorian Grayn muotokuva on mulla vielä hiukan kesken, mutta samaa
    mieltä verbaalisesta annista ja mukaansa tempautumisesta. Monte Griston kreivin luin Hua Hinissa
    melkein samalta istumalta. Kjell Weston Missä kuljimme kerran avasi taas kerran meidän aikaa ennen
    itsenäisyyttä! Poikani Kevin oli huima omasta ahdistavasta vinkkelistä, muttei tosiaan elluna niin hyvä.
    Aleksis Kiven Seitsemän veljestä on varmaan meistä useimmat lukeneet, kuten Linnan Täällä pohjan-
    tähden alla, jossa kuvataan hyvin sen ajan torppari/ agraariyhteiskuntaa!
    Olen myös palannut lukemiini kirjoihin , jopa vuosikymmenten kuluttua ja aina saan eri vinkkelin
    aiempaan, joka on rikkaus ja tietty uusi tulokulma eletystä elämästä tähän päivään!
    Tämä on sitä rikkautta, mitä ei mikään mammona korvaa, eikä tätä myöskään menetä!
    Kiitti, kun saan olla näinkin mukana

    Tykkää

    1. Samaa mieltä! Pohjantähden alla on jäänyt kesken mulla ainakin kahdesti, enkä tiedä miks, kun oikeasti se oli hyvä kirja. Ei muuta kun uutta yritystä kehiin vaan! 😀

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s