Arjen pieniä suuria iloja

Eilen nousin sängystä totaalisen väärällä jalalla. Oikeastaan tuntui siltä, kuin minulla ei olisi ollut jalkoja ollenkaan, vaan olisin raahautunut pelkän ylävartaloni varassa yhdestä paskamaisesta hetkestä toiseen. Kaiken kruunasi tietenkin se, että hampaita puskeva Mara on pisti neljättä päivää parastaan kestävyyslajissa nimeltä päiväunien välttely. Lounaan jälkeisille päiväunille nukahtamiseen meni lopulta kevyet NELJÄ tuntia ja mietin, kuka on käynyt vaihtamassa meidän säyseän vauvamme tähän demoniin. Väsyttää. Ei väsytä. Hysteeristä naurua. Hysteeristä itkua. Vaippa pitää taas vaihtaa. Nyt siellä onkin kakka. Pitäisi varmaan ruokkia. Taas väsyttää, kunnes minuutin kuluttua ei väsytä – ja lista jatkuu.

Lopulta mieheni tuli kotiin ja itse painelin nilkka suorana tuulettamaan päätäni ystävieni seuraan lenkille (kyllä, turvavälit huomioitiin). Tällä välin molemmat pojat vetivät unta palloon sellaiset kolme tuntia ja kotiin palasi hieman vähemmän kireä äiti perjantaipizzojen kera.

Eilinen päivä ei siis varsinaisesti täyttänyt luksusarjen määritelmää, mutta toisaalta, nousipahan taas arvostus niitä hieman vähemmän huonoja päiviä kohtaan. Olettaen siis, että tämä nukkumaanmenopelleily ei ole mikään kolmevuotiaaksi jatkuva vaihe.

Postaushistoriastanikin voi päätellä, että minä olen suurimman luokan arkifani, tai sellainen minusta on ainakin tässä äitiysloman pumpulissa kasvanut. Arjen luksus ei tarkoita minulle tällä hetkellä shampanjalasi kourassa vaahtokylvyssä lilluttelua (ikään kuin siihen olisi ensinnäkään varaa), vaan ennemminkin aivan pikkuisia juttuja, jotka ilahduttavat tässä varsin rutinotujen päivien jatkumossa. Ei sillä, eilen olisin mielelläni istunut vaikka pesuvatissa halvimman mahdollisen kyykkyviinipullon kera, jos sellaiseen olisi mahdollisuus suotu.

Onneksi eilinen oli kuitenkin poikkeus, ja näitä arjen ilahduttajia on kyllä aivan postaukseksi asti, olkaapa hyvät:

Aamupala. Välillä aamujen kulun sanelee äänihuulet oikosenaan kiljuva Mara, mutta niinä aamuina, kun herra (enkä tarkoita jumalaa) sen minulle suo, on mukava panostaa hieman aamiaiseen. Amerikkalaiset pannukakut ovat parasta, mitä aamiaislautaseltaan voi löytää, ja muokkasin tästä Anna-lehden reseptistä hieman arkisemman ja terveellisemmän version ihan tavan arkiaamuja sulostuttamaan:

Korvasin toisen jauhodesilitran kaurahiutaleilla ja vähensin sokerin teelusikalliseen ja vaniljasokerin hyppyselliseen. Sokeria ei oikeastaan välttämättä tarvitsisi lainkaan, etenkin jos lisukkeet ovat makeita. Itse kaivelin kaapeista pakastemustikoita, kaakaonibsejä ja agavesiirappia. Vielä hieman luksuriöösimmän vaihtoehdon saa käyttämällä ylikalliita tuontivadelmia ja -pensasmustikoita. Jos ulkona paistaa aurinko, niin sinnehän on mentävä, joten lappasin annokseni suuhuni muutamassa plussa-asteessa terassilla hytisten. Ainakin virkisti.

Kuten olen aiemminkin todennut, meikkaan yleensä päivittäin edes hiukan, kiitos teinivuosieni muistoina säilyneiden viivanohuiden kulmakarvojeni ja epätasaisen värisen pintakuivan sekaihoni. Tähän toimitukseen menee yleensä kolme minuuttia.

Varsinaista arjen luksusta on kuitenkin saada kokonaiset puoli tuntia itselleen Maran kuorsatessa aamupäiväunillaan. Tänään kaivelin pitkästä aikaa sudit ja rajauskynät esiin, ja vetelin lilaa luomiin ihan vain huvikseni. Syvä kumarrus puhelimeni etukameran automaattiselle mattaefektille, se tulee kyllä tarpeeseen, kun tällainen kolmekymppinen univajekroonikko alkaa kuvailla itseään suorassa auringonvalossa.

Metsälenkit. Olemme siitä onnekkaassa asemassa, että ulko-oveltamme kävelee pieneen metsään parissa minuutissa. Koulusuunnistaminen sai minut vuosiksi kavahtamaan kaikkea, mikä vähänkin liittyy metsään, enkä vieläkään ole mikään eräjorma, saati kuvittelisi koskaan esimerkiksi yöpyväni teltassa.

Viime vuosina olen kuitenkin huomannut nauttivani metsässä kävelemisestä aina vain enemmän ja enemmän, ja nykyisin pieni happihyppely puiden lomassa tuntuukin virkistävän huomattavasti enemmän kuin se ainainen asvalttiteillä vaunuttelu.

Kantoreppu on tähän saakka ollut harmillisen vähällä käytöllä, mutta nyt kun mieheni suostui sen pukemaan, pääsemme eräilemään kolmisinkin. Mara tuntui viihtyvän hovikuskinsa kyydissä ja itse sain pysytellä asiantuntevan ryhmänjohtajan roolissani.

Päiväkahvit ulkoilun lomassa. Ulkoilma ja kahvi saavat mielihyvähormoneideni radat siinä määrin virittyneiksi, että tekee lähestulkoon mieli rallatella – siellä metsässä hymy korvissa lompsien näytän varmastikin siltä, että olen nauttinut annoksen jos toisenkin jonkinlaisia epäsovinnaisia piristeitä.

Kolmen kerroksen suklaakakku. Tähän ei varmastikaan tarvitse kommentoida sen enempää.

Ystävien näkeminen. Kävelimme tosiaan eilen läheiselle lintutornille syömään palat tuota syntistä suklaakakkua. Ilma oli viileä kuin mikä ja varsinaiseksi liikunnaksi tuota yhdistelmää on hieman arveluttavaa kutsua, mutta virkistipä mieltä senkin edestä. Aina ei tarvitse miettiä kaloreiden kuluttamista.

Arjen luksukseksi lasken myös hyvän lounaan – ja sen, että sen saa syödä rauhassa. Ylläolevasta kuvasta on rajattu pois kaula pitkällä lattialta syömistäni kyyläävä Mara, joten tämä kuva on täyttä huijausta siinä luksusmielessä. No oli se hyvää. Elimistöni on säädetty nauttimaan ruokaa melko tarkasti neljän tunnin välein, ja on aivan ihanaa, kun aina välillä ehdin vastata sen tarpeisiin ennen kuin on helvetti irti.

Riittävä määrä kofeiinia. Raskausaikana kofeiinia sai nauttia noin 200mg päivässä, vastaten paria kahvikupillista. Säännöstelin päivän kahviannoksiani kädet täristen, ja nyt nautin suunnattomasti mahdollisuudestani juoda kahvia juuri niin paljon kuin sielu sietää. Ainiin, kofeiiniton kahvi – kuka hitto sitä juo?

Omassa pihassa istuskelu. Kaltaiseni introvertti on joutunut suuremman luokan henkiseen mankeliin muuttamalla rivitaloyhtiöön, jossa kaikki naapurit tuntevat toisensa suunnilleen vuosikymmenien takaa. Kerrostalossa asuessa en tiennyt naapureistamme kuin ehkä kolme – edes seinänaapuriimme en tainnut törmätä kertaakaan (syystä että kiristin tahtia pihassa kuin mikäkin valentinkononen yhteisen hissimatkan uhan ilmaantuessa näköpiiriini).

Mieheni on onnekseni raivannut minunkin tietäni olemalla meistä se sosiaalisempi, ja kuvanottohetkeä seurasikin pieni läpänheitto kaikkien kolmen (kolmen ERILLISEN) pihanaapurimme kanssa pensasaidan harvennuksen lomassa. Ihmeekseni aidan yli huutelu olikin aika hauskaa! Oikeasti tässä naapurustossa kaikki ovat äärimmäisen mukavia ja vastaanottavaisia, eikä itselleni ole kertaakaan tullut sellainen fiilis, etteikö omaa rauhaa olisi kaikesta huolimatta. Naapurin rouvan antamat puutarhavinkit ja niitä näitä-jutustelu lämmittivät mieltäni vielä seuraavana päivänäkin. Seuraavaksi ehdotan varmaankin kommuuniin muuttamista!

Siisti koti edes hetken verran. Nyt kun tulee vietettyä kotona paljon aikaa, ehtii ensinnäkin sotkua kertyä paljon normaalia enemmän, ja sotkuahdistus puolestaan nousee eksponentiaalisesti ajan funktiona kohti taivasta.

Tänään tapahtui jotakin täydellistä auringonpimennystäkin harvinaisempaa, nimittäin olimme mieheni kanssa samaan aikaan samaa mieltä siitä, että nyt olisi siivottava. Suit sait saimme tavarat järjestykseen ja minun imuroidessani seurasi mies vanavedessäni lattiamopin kanssa. Marakin viihtyi kiitettävästi leikkimatollaan omaa kuvajaistaan taikinakulhosta ihastuneesti tuijotellen. Nyt täällä onkin jo samanlainen sotku kuin aamulla, mutta se olkoon huomisen murhe se.

Pienet kauniit sisustukselliset yksityiskohdat ja niiden jatkuva uudelleen asemointi ja mallailu. Kuvan taulu ja pussukka molemmat GIDE lahja- ja sisustusliikkeestä tilattuja. Putiikki, jonka todella toivon pärjäävän tämän korona-ajan yli.

Leikkokukat. Siis miksi, miksi en ikinä muista ostaa näitä kotiin, vaikka joka kerta kun niin teen, ihastelen kukkasia huokaillen aina niiden ohi kulkiessani.

Maran ensimmäinen vappupallo. Ajattelin, että ostetaan nyt ihan hassuttelumielessä sellainen, vaikka tokkopa siitä mitään ymmärtää. Ja vielä mitä. Kikattaa melkein tikahtuakseen tuolle hymynaamalle ja läpsii menemään kuin vanha nyrkkeilijä. Maailman parasta.

Tämä pähkinäpatukka (löytyy ainakin suuremmista Citymarketeista)! Voitaneen laskea suorastaan ruokavaliooni pakollisena terveyslisäravinteena, nyt kun olen saanut päätökseen turkinpippurijäätelö-rehabini. Sea salt ja salted caramel – kumpaa tahansa sisältävä tuote päätyy ostoskoriini satavarmasti.

Ja viimeisenä se kaikkein paras, nämä hetket tämän tyypin kanssa. ❤ Hitot mistään unikouluista, Mara nukahtaa silloin tällöin kainaloon siihen asti, kun Supernanny sen meiltä kieltää.

Mitkä asiat, suuret tai pienet, ilahduttavat juuri sinun arkeasi tällä hetkellä?

3 vastausta artikkeliin “Arjen pieniä suuria iloja”

  1. Aamu alkaa usein samoin hiukan alavirei-
    sesti, mutt käynnistyy esim siten , kun
    katson ulos ka näen aurinkoa.
    Olen myös oppinut arvostamaan luontoa
    aina enemmän ja mietin jostakin vanhasta
    puusta, että oli jo ennen minua , sekä jälkeeni jäävä. Ihmetyttää myös niiden keväinen virittyminen kesän loistoon!😁

    Liked by 1 henkilö

  2. Jatkuu: On upeata teidän yhdessä oloa kera
    Martin, joka on se ylimääräinen osinko,
    mitä ette mistään muualta tule saamaan!
    Näin on käynyt meillekin Jenni sun kohdalla .
    Pienelle lapselle on tärkeimpiä asioita tulla
    nähdyksi , kuulluksi ja syliin otetuksi ja
    Martti saa näitä kaikkea yllin kyllin ja jakaa
    sitten itse seuraaville. Kiva seurata!❤️

    Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s