Keskinkertainen ja onnellinen tavis

Elä täysillä! Tartu hetkeen! Elät vain kerran! Ihminen ei kadu tehtyjä asioita, vaan tekemättä jätettyjä! Elä niin että kiikkustuolissa on jotakin muisteltavaa!

Tällaisten lauseiden ympäröimänä tiukasti mukavuusalueensa syvyyksissä viihtyvä introvertti ahdistuu suunnattomasti. Onko kotona Netflixin ja tuttujen rutiinien keskellä viihtyminen hukkaan heitettyä elämää? Ei siitä ainakaan järin raflaavia tarinoita jälkipolville kerrottavaksi jää.

Teini-iässä uhrasin ajatuksen jos toisenkin sille, kuinka käyttäisin elämäni mahdollisimman hyvin – niin että minusta jäisi jokin jälki johonkin. Siis muutenkin kuin painaumana sohvannurkkaan. Ajattelin, että tavallinen elämä keskisuuressa suomalaisessa kaupungissa olisi kaukana siitä, mitä nuo ”voimaannuttavat” lausahdukset edustavat. Pohdin vimmatusti millaista olisi sellainen elämä, jota voisin ylpeänä muistella, kun sitten joskus potkuttelisin kiikkustuolilleni vauhtia Emmerdalen tunnarin tahtiin.

Britney Spearsin inspiroimana harkitsin hetken laulajan uraa – ja hautasin haaveeni sillä siunaaman sekunnilla, kun olin saanut päätökseen epävireisen tulkintani Rafaelin enkelistä koko koulun edessä. Menee vieläkin kylmät väreet, kun kuulen kyseisen kappaleen.

Epäonnisen ja lyhyen laulajan urani jälkeen löysin elämäni intohimon tanssista, jota treenasin vuosien ajan tavoitteellisesti, jopa ammattitanssijan ura mielessäni. Tiedän nyt, että siihen minusta ei kuitenkaan koskaan olisi ollut, ja se oli nähtävissä jo kauan sitten. Rakastin nimittäin harjoittelemista yli kaiken, mutta kammoksuin yksin esiintymistä vähintään yhtä paljon.

Ulkomailla asuminen ajatuksena sisälsi myös jonkinlaista kiikkustuolikelpoista gloriaa, ja vuosien ajan haaveenani olikin Suomesta pois muuttaminen. En oikeastaan edes ymmärrä miksi, kun minulla oli täällä kotimaassani kaikki mitä toivoa saattoi. Kaipa silloin teini-ikäisen aivoilla ajateltuna ulkomailla asuminen olisi ollut niin kertakaikkisen tavallisesta ja tylsästä poikkeavaa jo itsessään, että mielenkiintoinen ja muistorikas elämä olisi ollut taattu. Näin itseni Sinkkuelämää-tyyliin käyskentelemässä New Yorkin kaduilla take away-kahvikuppi kädessä takinliepeet hulmuten – ja menossa minne? Siitä viis, kyllä sen olisi oltava parempaa, kuin tepastella Hämeenkadulla R-kioskin juhlamokkamuki kädessä.

Ensimmäisen ja viimeisen kosketukseni ulkomailla asumiseen sain Yhdysvaltojen Wisconsinissa, kun pääsin toteuttamaan pitkäaikaisen haaveeni vaihto-oppilasvuodesta. Lähdin sinne 16-vuotiaana suurin odotuksin elokuvien luomat kuvat high school-elämästä mielessäni – palatakseni vain viittä kuukautta myöhemmin niin sanotusti maitojunalla kotiin. Tuossa reissussa meni pieleen oikeastaan kaikki, mikä vain oli pieleen mentävissä. Ongelmat isäntäperheen kanssa, sopeutumisvaikeudet, järkyttävä koti-ikävä ja kenties näiden kaikkien yhteisvaikutuksesta lauennut syömishäiriö pakottivat minut terveyteni nimissä palaamaan kotiin. Moneen vuoteen en kyennyt oikein luomaan ajatustakaan tuon matkani suuntaan, niin traumaattinen kokemus se lopulta oli.

Olin äärimmäisen onnellinen päästyäni takaisin Suomeen, ja lukiossa aloin pikku hiljaa hahmotella hieman realistisempaa tulevaisuutta itselleni. Olin kypsynyt itsetuntemukseltani nöyrtyäkseni myöntämään, ettei minusta luultavastikaan tulisi minkään sortin esiintyvää taiteilijaa saati ulkomailla asujaa.

Lukiossa ajatus lääketieteelliseen hakemisesta muuttui varovaisesta haaveilusta konkreettisiksi teoiksi, kun marssin opinto-ohjaajan puheille kääntämään käytännössä koko kurssitarjottimeni päälaelleen. Opo pudisteli päätään, kun vaihdoin lyhyen matematiikan pitkään kesken lukion ja raivasin tilaa luonnontieteille. Onneksi olen omistanut aina ihan hyvät istumalihakset, koska niitä todellakin tarvittiin. Lukion suorittaminen ja opiskelupaikan tavoitteleminen toi elämään jälleen hetkeksi jonkinlaista päämäärää, enkä muista sinä aikana juuri uhranneeni ajatusta olemassaoloni merkitykselle.

Lääkisopintojen keskellä arjen rullatessa havahduin jälleen orastavaan ahdistukseen täysillä elämisen vaikeudesta, kun ympäriltäni lähti yksi jos toinenkin vaihtoon ulkomaille. Todellinen fear of missing out iski taas. Olisiko vaihtarius sittenkin vastaus kaikkeen? Suorastaan kammosin ajatusta lähteä turvallisista ympyröistäni tuntemattomien ihmisten keskelle asumaan, mutta edellä mainittu pelko edellisen reissuni arvista huolimatta sai minut jälleen pohtimaan ulkomailla asumista.

Luojan kiitos tapasin mieheni samana vuonna, kun vaihtarisuunnitelmani olivat jo varsin konkreettisessa vaiheessa – huokaisin suunnattomasta helpotuksesta, kun sain parisuhteesta hyvän syyn laittaa nuo suunnitelmat jäihin.

Lääkiksestä valmistuttuani olin jälleen nöyrtynyt tavanomaisuuteni edessä ja todennut, että kyllä se koti vain olisi Suomessa, ja ennen kaikkea Tampereella. Asia sinetöitiin ensimmäisellä omalla kodilla ja ajattelin, että lähitulevaisuus toisi tullessaan huolettoman arjen ilman opiskelupaineita. Olin siirtynyt kahdenkymmenen vuoden yhtäjaksoisen opiskelun jälkeen työelämään, ja hahmottanut siihen astista elämääni pitkälti erilaisen päämäärien ja virstanpylväiden kautta – yhtäkkiä tuntuikin kuin olisin jäänyt elämässäni tyhjän päälle. Pitkästä pitkästä aikaa elämässä ei ollut sen suurempia etappeja saavutettavana, oli vain arki – hyvässä ja pahassa.

Matkustelimme paljon, vietimme aikaa ystävien kanssa, juhlimme ja elimme kaikin puolin huoletonta kahden aikuisen elämää. Haimme kuitenkin kaiken aikaa merkitystä arjellemme, vaikkei siinä sinänsä mitään vikaa ollutkaan. Elämän tavallisuus ja arjen tasapaksuisuus ne vain tietyllä tapaa ahdistivat ja pohdin pohtimistani, että elinkö nyt varmasti elämääni niin, etten myöhemmin tulisi katuneeksi mitään. Tuntui että elämä valui osin hukkaan kaiken sen keskinkertaisen arjen pyörityksessä, ja viikot hujahtivat ohitse viikonlopun alkamista odottaen. Tulevaisuuden toiveissamme oli tietenkin kaiken aikaa perheen perustaminen, mutta se ei tuntunut silloin vielä ajankohtaiselta – asia mikä lisäsi entisestään paineita elää nuoruutensa viimeiset vapaat vuodet carpe diem-henkeä puhkuen.

Samoihin aikoihin useampikin tuttavani repäisi, ja lähti kiertämään maailmaa. Jälleen kerran tunsin pistoksen jossakin sisimmässäni tiedostaen, että mekin elimme niitä viimeisiä aikoja, jolloin tuollainen irtiotto olisi mahdollinen. Ristiriita oli valtaisa sikäli, että kaikessa introverttiudessani rakastin kotona olemista ja sitä rutinoitunutta ja tavallista arkea, mutta vanha kunnon FOMO siirtyi jälleen sulostuttamaan läsnäolollaan. Siellä sitä sitten katseltaisiin sitä Emmerdalea kyynelverhon läpi tuota elämäksi kutsuttua harmaata massaa katkerana muistellen, kun olisin kuluttanut koko elämäni syvällä mukavuusalueeni syövereissä.

En toden totta olisi voinut kuvitellakaan lähteväni asumaan johonkin bambumajaan koko omaisuus rinkkaan mahdutettuna, mutta samalla koin, etteivät meidän hotellilomamme olleet sitä todellista maailman näkemistä. Neljän tähden hotellin altaalla makoilun sijaan olisi pitänyt ennemmin keinua Balilla liaanikeinussa hiukset hulmuten ja huristella skootterilla päivälliselle paikallisen perheen luo.

Viime vuonna annoin vihdoin periksi – siis henkisellä tasolla. Vetäisimme koko värisuoran rivitalonpätkän, farmariauton ja lapsen myötä, ja alamme pian vastata melko tarkasti sanakirjamääritelmää tavallisesta. Ja voi sitä helpotuksen määrää, kun tajusin, että nyt voisin vihdoin ja viimein haudata nämä päänuppini kehittelemät ristipaineet, ja alkaa nauttia tästä keskinkertaisuudestani oikein toden teolla. Katsella jatkossakin maailmaa all inclusive-perhehotellien turvalliselta uima-allasalueelta käsin, koska eihän nyt lapsen kanssa sopisi minnekään viidakkoon lähteäkään.

Olen ollut nyt kohta yhdeksän kuukautta äitiyslomalla ja olen nauttinut tästä kaikin siemauksin, mutta palaan mielelläni myös töihin elokuussa. Työambitioni ovat niin ikään melko tavallisia. Haluan käydä töissä kahdeksasta neljään niin, että aikaa jää myös muulle elämälle. Haluan valmistua jossakin kohtaa yleislääketieteen erikoislääkäriksi (noin puolet tästä on nyt jäljellä), ja jatkaa työntekoa terveyskeskuksessa, koska terveyskeskuslääkärin työssä kiteytyy kaikki se, mitä tältä ammatilta lukioikäisenäkin jo odotin. Minulla ei ole suunnitelmissa väitöskirjaa tai mitään muutakaan uraa uurtavaa, enkä sellaista kaipaakaan, koska koen työn olevan vain yksi osa elämääni – onnekseni kuitenkin hyvin mielekäs sellainen (enkä toki väitä, että esimerkiksi väitöskirjan tehneillä työ olisi koko elämä, ymmärrätte varmaan pointin).

Tämä äitiysloma toi kauan kaivatun hengähdystauon elämääni. Vaikka vauva-arki on omalla tavallaan myös raskasta, on tämä kuitenkin minun kohdallani tarkoittanut perusasioiden äärelle pysähtymistä ja oman elämäni tarkastelua hieman etäämmältä käsin. Moni aiemmin itsestäänselvyytenä pitämäni asia on saanut uudenlaisen merkityksen ja olen oppinut nauttimaan arjesta aivan eri tavalla. Sellaisella tavalla, jossa tuikitavalliset tiistait ja keskiviikot ovat nousseet yhtä merkityksellisiksi päiviksi viikonloppujen rinnalle, enkä enää koe eläväni vain viikonloppuja varten. Tämän kirjoitan senkin uhalla, että kuulostan harvinaisen ärsyttävältä ja läsnäolon voimasta paasaavalta joogaretriittiläiseltä, joka on löytänyt kosketuksen omaan sisimpäänsä. Hyi olkoon.

Olen lakannut tavoittelemasta hetkiin tarttumista, ja sen sijaan antautunut niiden vietäväksi. Olen ylipäätään lakannut tavoittelemasta yhtään mitään, ja se on antanut tilaisuuden pitkästä aikaa hengittää vapaammin.

Tämän ansiosta olen viime kuukausien aikana jaksanut taas innostua asioista aivan spontaanisti. Olen maalannut, leiponut, laittanut kotia, valokuvannut ja viimeisimpänä innostunut pihanhoidosta (on muuten aivan äärimmäisen rentouttavaa hommaa, eivät ne Japanissa aivan turhaan asiasta kohkaa). Olen alkanut rakastaa metsälenkkejä ja asioiden tekemistä ihan vain huvin vuoksi. Olen huomannut, että rakastan hassutella Maran kanssa ihan vain silkasta hassuttelun ilosta. Olen saanut takaisin jotain minulle kovin ominaista, nimittäin tapaa innostua asioista ja olla höpsö, ja muistan jälleen miltä tuntuu nauraa vedet silmissä jollekin aivan typerälle asialle. Olen viime kuukausien aikana vapautunut niin monista henkisistä kahleista, että väliin tuntuu, kuin olisin aloittanut kaiken alusta.

Elämässä ei saavuta mitään, ellei koskaan poistu mukavuusalueeltaan. No joo, ehkä, mutta tällä hetkellä viittaan tälle ajatukselle kintaalla, ja kaivaudun entistä syvemmälle tänne mukavuusalueeni pumpuliin. Olen varmaankin sitten jonkinlainen elämän myötävirrassa lilluva vastenmielinen ihmisameeba, kun en jaksa innostua näistä joka tuutista tulevista kehotuksista, joiden mukaan pitäisi jatkuvasti haastaa itseään ja kehittyä päivä päivältä paremmaksi versioksi itsestään. Pitäisi elää kuin viimeistä päivää ja ottaa jokaisesta päivästä ilo irti. Kertokaa minulle, missä on se ihminen, joka ei tällaisesta ahdistu? Lopulta nimittäin tällaisessa elä täysillä-tartu hetkeen-elät vain kerran-tavoittelussa käy helposti niin, että elämän hukkaan valumisen pelossa etsii kaiken aikaa niitä uusia elämyksiä, jolloin – paradoksaalista kyllä – merkitys siltä aivan tavalliselta ja arkiselta elämältä katoaa tyystin. Itse uskon, että joskus kannattaa ottaa askel taaksepäin ja ihan vain katsella hetki rauhassa. Lillutella vain virran vietävänä – tällöin on ainakin mahdollisuus huomata se kaikki, mitä ympärillä jo on.

Kuten sanottua, nyt kun olen tämän oman mukavuusalueeni vihdoin löytänyt, minulla ei ole aikomustakaan täältä poistua. Ja vaikka teenkin asioita, jotka tuntuvat minulle luontevilta ja mukavilta, koen silti eläväni täysillä – enemmän täysillä kuin koskaan aikaisemmin. Ei näistä asioista mitään MacGyver-stooreja kiikkustuolista käsin kerrota, mutta tärkeämpää lienee se, että ainakin muistan elämäni olleen onnellista. Arkisen ja tavallisen onnellista.

Yksi ajatus artikkelista “Keskinkertainen ja onnellinen tavis”

  1. Olipa hienon rehellinen stoori. Näin matka voi jatkua, kun oppii tuntemaan itseänsä, nöyrtyy, niin vapauttaa itsensä siihen, että mistä kaikki alkoi, mitä tapahtui ja mitä nyt.
    Näitä lukiessa ja itsekin opetellessa tulee vahva tunne siitä, ettei elämäntaitoa voi opettaa, se on ope-
    teltava itse, hitaina hitaina vuosina. Juuri kun luulen oppineeni jotakin , käy kuin vieraan, joka alkaa
    viihtyä kylässä ; onkin lähdön aika!

    Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s