Viikonloppu kahdestaan vauvan kanssa – ehkä se töihinpaluu ei olekaan niin huono ajatus?

Sunnuntaina iltapäivällä olo oli kuin olisin juossut maratonin ja laskenut samanaikaisesti päässäni pitkän matematiikan jokeritehtävät vuosilta 99-2019 – siis henkisesti ja fyysisesti lopen uupunut. Olin viettänyt tasan kaksi päivää ja kaksi yötä Maran kanssa kahdestaan mieheni ollessa viettämässä ystävänsä polttareita. Iisipiisi, ajattelin edeltävästi, mutta kuten otsikostakin selviää, kohtasin koitokseni realiteetit hyvin nopeasti. Tästä syystä kykenen vasta nyt kirjoittamaan näistä päivistä, kiitos rappeutuvan kolmekymppisen kroppani.

Perjantaina nukuttiin jopa kahdeksaan asti, ja aamupäivän unet nukuin niska kenossa sohvalla Mara kainalossani. Hykertelin onnessani, sillä kainalounia ei ole meillä nukuttu enää aikoihin. Tästähän tulisi ihanaa, ajattelin. Aamupäivä sujui nimittäin muutenkin vaivattomasti, energiapalkkini olivat täydet, ja jaksoin kontata lattioilla järkyttävää kyytiä ryömivän vauvan perässä. Yhden maissa kävimme juomassa mummuni syntymäpäiväkahvit palvelutalon tapaamishuoneessa, ja jatkoimme äitini kanssa kiertämään lastenvaateliikkeitä. Päiväuniaika meni liikenteessä ollessa ohitse, vaikka poika kitisi väsymystään hyvän aikaa, mutta kun rattaissa ei vaan malta nukkua – aivan liikaa mielenkiintoista katseltavaa. Ai niin, nukkuihan hän autossa viisi minuuttia, mutta ilmeisesti vauvat eivät tunne termiä power nap.

Kotiin pääsimme puoli viideltä, ja lykkäsin tyypin omaan sänkyynsä siinä luulossa, että rauhallinen unituhina täyttäisi lastenhuoneen alta aikayksikön. Luulin erittäin väärin, ja oikeastaan tässä kohtaa käsitykseni viikonlopun kulusta alkoi valjeta vaaleanpunaisen sumuverhon takaa. Tunnin verran juoksin pinnasängyllä laskemassa vauvaa takaisin makuuasentoon – herra kun on oppinut nousemaan polvilleen, muttei suinkaan laskeutumaan sieltä alas. On tämäkin oikea evoluution riemuvoitto. Välissä tajusin, että päivällistä ei oltu vielä syöty, joten ei kun syöttötuoliin syömään, ehkä kitinä johtuikin nälästä? Ei johtunut, joten sitten vaihdettiin vaippa, taas kerran. Siellä oli kakat. Taas kerran. Kokeiltiin nukkua kainalossa, mutta se poiki mielipuolisen huudon, joten palattiin pinnasänkyyn. Mielipuolinen huuto jatkui pinnasängyn kaltereiden välistä – voi LUOJA mitä touhua. Puoli kuudelta (jolloin normaalisti aloittelemme jo hiljalleen iltatoimia) hän sitten uinahti sikeään uneen, tietenkin, ja vieläpä meidän parisänkyymme, joten olin itsekin jumissa siinä univahtina.

Puoli seitsemän tienoilla olin äärimmäisten kysymysten äärellä: herättääkö sikeässä unessa oleva vauva, vai antaako nukkua? Itse en ollut ehtinyt tehdä juuri mitään kodinhoidollisia askareita, saati syödä, ja maanantaista kakkutilaustakin varten olisi pitänyt saada kakkupohjat uuniin. Otin riskin ja herätin. VIRHE.

Sisulle lienee kaksi määritelmää. Toinen on Jussi kuokkansa kanssa, ja toinen on Tasmanian tuholaista muistuttavan vauvan iltatoimien läpivieminen yksin. Iltapuuro syötiin vaippasillaan, ja sen jälkeen roudasin pojan syöttötuoleineen päivineen kylpyhuoneeseen, jossa syöttötuolista muuttui suihkutuoli. Yllätyksekseni Mara taisi ihan diggailla tästä toimituksesta; hän säästyi käsien ja kasvojen pyyhkimisen aiheuttamalta äärimmäiseltä mielipahalta, ja minä sain hoidettua sekä syöttötuolin puhdistamisen että pojan iltapesut samalla kertaa. Normaalistihan olemme ottaneet Maran suihkuun mukaan, ja poika tykkää tästä yli kaiken, mutta yksin vauvan kanssa suihkussa käyminen ei ole tässä pakonomaista kääntyilyä ja eteenpäin vipeltämistä sisältävässä vaiheessa enää niin yksinkertaista. Sitten olikin enää hampaiden pesu jäljellä, ja voi hyvänen aika, jos jollakin on antaa tähän vinkkivitosia, niin otan kernaasti vastaan! Julmettu huuto nostattaa Keskustorin pulut ilmaan samoin tein, kun hammasharja lähestyy noita kolmea maitohampaan nysää, jotka sentään kaikki ovat yhdessä rivissä alhaalla. Tuntuu kamalalta yrittää pitää vauvan päätä paikoillaan ja kammeta sitä perhanan hammasharjaa ulostyönnetyn kielen alle. On yritetty tehdä toimitusta peilistä katsellen, on yritetty lauluja, ja sitä, että Mara saisi ensin kokeilla harjaa itse, mutta ei. Tekohampailla pelottelukaan ei oikein vielä toimi, ymmärtäisipä edes jo rahan päälle, niin voisi vaikka lahjoa.

Puoli kahdeksalta tuo pieni pippuri sitten kuitenkin nukahti, tällä kertaa ihan kohtuullisen helposti. Luin kappaleen Vaahteramäen Eemeliä, lauloin Tuiki Tuiki Tähtösen ja annoin hyvänyönpusut hikikarpaloita otsaltani pyyhkien. Ja voi, kun olisin älynnyt itsekin painella unille samoin tein. Olin jotenkin niin ylivirittyneessä tilassa, etten saanut oikein unta, ja tuijottelin tv-sarjaa reilusti puolen yön toiselle puolen. VIRHE numero kaksi.

Puoli kolmelta lykkäsin vaaville tutin suuhun ja viideltä kuulin ensimmäiset kiekaisut pinnasängystä. Kävin toteamassa, että nyt ei vielä ole aika herätä, ja sainkin venytettyä pojan unia ruhtinaallisilla neljälläkymmenellä minuutilla. 05.40 nousin ja päällimmäinen ajatukseni oli, kuinka unideprivaatio lienee kidutuskeinoista se kaikkein tehokkain. Olen siis tosiaan saanut parin kuukauden ajan tottua siihen, että olemme mieheni kanssa molemmat kotona, jolloin aina on maaniteltavissa ja lahjottavissa (toimivin on yleensä lupaus siitä, että toimii koko päivän ajan kakkavaippavastaavana) se vaihtoehto, että saa itse ummistaa silmänsä vielä hetkeksi. Nyt ei ollut vaihtoehtoja, joten tuplaespresso tulille ja aamupuuron keittoon.

Kahvi virkisti, ja jaksoinkin yllätyksekseni täytellä tiskikonetta, laittaa pyykkejä pyörimään ja hurruutella kämpän varsi-imurilla läpi. Tämä toki sen lomassa, että joka toinen minuutti kävin opastamassa kontillaan ulisevaa vauvaa siitä, miten noista pilvenpiirtäjäkorkeuksista olisi mahdollista laskeutua alas.

Kahdeksan maissa alkoi vihdoin näyttää siltä, että motoriikkaharjoittelu oli tehnyt tehtävänsä, ja vaivihkaa silmiään harova vauva sai passituksen kainalooni päiväunille. Väsytti itseäkin jo, mutta piru vie en saanut millään nukahdetuksi. En ole muutenkaan järin hyvä päiväuninukkuja, koska yleensä tarvitsen aikaa nukahtaa, ja alituinen stressi mahdollisesti heräävästä vauvasta ei todellakaan tätä aikaa lyhennä. Tälläkin kertaa olin juuri vaipunut höyhensaarille, kun vieressäni alettiin maireasti haukotella ja suorittaa unien jälkeisiä venytysharjoituksia. Ei hemmetti.

Kello oli kymmenen ja hetken lattialla touhuilun jälkeen Mara alkoi uudelleen osoittaa väsymyksen merkkejä. Pieni toivonkipinä heräsi minussakin, pääsisinkö kenties sittenkin jatkamaan keskeytyneitä päiväuniani? Kannoin haukottelevan pojan pinnasänkyynsä, ja palatessani sinne jälleen muutaman minuutin kuluttua, vastassani olikin laitaa vasten seisova pikkuihminen! Siinä kohtaa molemmilta taisi kadota viimeisimmätkin unihiekan rippeet, kun minä taputin käsiäni yhteen ylpeänä tästä harppauksesta, ja Mara hymyili kolmihampaista hymyään tyytyväisenä suoritukseensa. Ehdin jopa napata kuvan tästä virstanpylväästä muistoksi. Oli selvää, että päiväunet olivat siltä erää molemmilta ohi.

Tunnit kello 10 ja 14 välillä lienevätkin ne, jotka lopulta saivat minut tuntemaan nahoissani sen, että ei tässä itsekään enää niin kovin nuoria ja vetreitä olla. Konttasin ja kuljin selkä yhdeksänkymmenen asteen kulmassa Maran perässä, kun tämä otti asiakseen testata uusia taitojaan jokaikistä potentiaalista ja ei-niin-potentiaalista huonekalua vasten. Välissä syötiin kissanhiekkaa. Ja eilisiä iltapuuron jämiä lattialta.

Iltapäivällä otimme vihdoinkin allemme auton ja lähdimme viettämään iltaa ystäviemme luo. Siellä oli sylejä ja viihdyttäjiä yllin kyllin, ja itsekin ehdin käydä saunassa ja paljussa lilluttelemassa, kun ihana kummityttöni piti huolen, että Maralla oli parhaat lelut käsissään kaiken aikaa. Kotona olimmekin vasta uniajan lähestyessä ja iltanukutus meni päivän aktiviteettien ansiosta varsin mallikkaasti. Ehdin kuin ehdinkin täytellä kakut valmiiksi ja kympin maissa rojahdin reporankana sänkyyn pohtien, kuinka ihmeessä yksinhuoltajat oikein pystyvät tähän kaikkeen yksin.

Sunnuntaina putosin sitten viimeistään maan päälle ikäni ja laiminlyötyjen fysioterapeuttisten harjoitteideni kanssa – yläselässä jossain oikealla lavan alla oli kohta, joka tuntui siltä kuin sinne olisi isketty stiletti pystyyn. Kaikki tuo yhteen suuntaan tapahtunut nostelu ja kääntely olivat tehneet tehtävänsä, ja hädin tuskin sain puurolusikkaa nostettua omaan suuhuni. Kipulääkkeiden tehottomuuden todettuani koin parhaaksi vaihtoehdoksi lähteä viemään Maraa vanhemmilleni hoitoon, koska en olisi mitenkään pystynyt jatkamaan touhukkaan tyypin perässä konttaamista raajapuolena.

Mutta selvisin, kipulääkkeiden voimin lopulta, mutta selvisin! Viikonloppu kahdestaan vauvan kanssa voi kuulostaa läpihuutojutulta, mutta siinä kohtaa, kun on tottunut toisen vanhemman jatkuvaan läsnäoloon, se ei todellakaan ole sitä.

Opin kuitenkin monta asiaa. Ensinnäkin sen, että sormiruokailuhifistelyn sijaan tällaisina viikonloppuina kannattaa suosia purkkiruokaa (etenkin siis silloin, jos sormiruokailu on yhtä kuin ruuan heittely lattialle, parhaimmassa tapauksessahan sitä saa itsekin aikaa aamiaisensa syömiseen, mutta vain, jos vauva natustelee ateriansa kuin ihmiset). Toiseksi opin sen, että konstit on monet, kun epätoivo iskee, ja suosittelen tuota syöttötuolipesua lämpimästi kaikille, joiden vauvat a) sotkevat iltapuuronsa kanssa ja b) eivät osaa käydä itse suihkussa. Kolmanneksi opin, että tekemistä kannattaa varata, sillä tunnit ovat sanoinkuvaamattoman pitkiä viettää kotona kahdestaan liikkumaan ja nousemaan opettelevan vauvan kanssa. Muutama tunti menee hujauksessa ihmisten ilmoilla, vaikka sitten lähtisit yksinäsi kahvittelemaan Prisman kahvioon. Ja viimeisenä, kenties tärkeimpänä, opin sen, että mikään ei ole niin kamalan vakavaa. Kun antaa itsekin naurun purkautua sieltä epätoivon kiristämien hampaiden läpi, on kaikki hieman helpompaa. Ainakin hetkellisesti. Ja toisaalta, edessä siintävän töihinpaluun aiheuttama ahdistus lieveni myös hetkeksi, en nimittäin muista koska olisin edes pidempien päivystysten jälkeen ollut näin puhki, kuin sunnuntaina olin.

2 vastausta artikkeliin “Viikonloppu kahdestaan vauvan kanssa – ehkä se töihinpaluu ei olekaan niin huono ajatus?”

  1. Ei hajuakaan toimiiko, mutta meidän fb-vauvaryhmässä (elokuiset 2019) moni on suositellut sähköhammasharjan kokeilua, jos vauva ei tykkää hampaiden harjaamisesta. Jos sellainen sattuisi jo valmiiksi löytymään, niin vois olla kokeilun arvoinen? Kai niihin jotain vauvaharjaksia saa. ’:D

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s