Kaksi aikuista vetovastuussa? En suosittele!

Minulla oli raskausaikana hyvin vähän mitään sen kummempia periaatteita, mitä tulisi vauva-arkeemme sen koittaessa, mutta tasa-arvoisen vanhemmuuden suhteen olin ehdoton. Toki sen laajemmassakin merkityksessä siinä mitä tulee vanhempainvapaisiin ja muuhun, mutta ennen kaikkea meidän kohdallamme halusin varmistua, etten kaikessa jääräpäisyydessäni jyräisi miestäni omien mielipiteideni alle. Kodinhoidollisissa asioissa saatan välillä sortua nalkuttamiseen, minkä toki itse miellän ennemminkin ystävällismieliseksi kehoittamiseksi, mutta kuitenkin. Ja vaikken vauvoista itsekään mitään tiennyt (toisin kuin siivoamisesta, ainakin luullakseni), pelkäsin, että vietettyäni aikaa kotona kahden kesken vauvan kanssa, alkaisin ennen pitkää besserwisseröidä ja kulkea mieheni perässä oikeaoppista vauvanhoitoa varmistellen. Tai mikä pahinta, tekisin kaiken itse omien vauvan hoidon kokonaan itselleni, koska en luottaisi varsin terävällä maalaisjärjellä varustetun kanssaeläjäni taitoihin. En myöskään halunnut, että joutuisin puhumaan siitä, kuinka mieheni auttaisi vauvan hoidossa – mitä hittoa, molempien vastuullahan se vauva on, eikä isän osallistuminen oman lapsensa hoitoon pitäisi olla mikään laupiaan samarialaisen hyvän tahdon ele, vaan itsestäänselvyys. Olin siis luonut toiveen siitä, kuinka me molemmat vanhemmat sekä haluaisimme että saisimme osallistua vauvamme hoitoon tasavertaisesti.

Onnekseni isän tahtotila osallistua vauvan hoitoon oli alusta alkaen varsin vahva, eikä minun ole kertaakaan tarvinnut vaivata tällä asialla päätäni. Erityisen vahvasti mieleeni on painunut hetki, kun mieheni opetti minua kädestä pitäen, kuinka alle kolmekiloisen ryppyisen tyypin vaippa vaihdetaan, itse kun olin maannut synnytyksen ja verenhukan aiheuttamassa horroksessa sillä välin, kun kätilö piti ensiopastuksensa.

Sen sijaan omaa päällepäsmäriyttäni jouduin hieman toppuuttelemaan, koska jostain ihmeen syövereistä se ”annas kun minä”– mentaliteetti puski kuin puskikin esiin, siis siitäkin huolimatta, että olin itsekin pihalla kuin lumiukko. Tein kaikkeni välttääkseni omien mutuilujeni korostamista (koska mutullahan sitä mentiin ja mennään suurimmaksi osaksi vieläkin). Kerran jos toisenkin purin hammasta ja laskin hitaasti kymmeneen – ei siksi, etteikö mieheni olisi osannut, vaan siksi kun tuntui niin hankalalta välillä jakaa vastuuta vauvan hoidosta. En tiedä, syytän äitihormoneita, koska mitään muutakaan syytä en keksi.

Olemme tässä koronakevään ja kesän aikana viettäneet useamman kuukauden yhdessä perheenä niin, että miehenikin on ollut päivät kotona – kiitos vanhempainvapaiden, kesälomien, isyyslomien ja myös sen taloudellisesti hampaita kiristävän palkattoman kuukauden. Aluksi olin tietenkin suunnattoman riemuissani tästä harvinaislaatuisesta mahdollisuudesta jakaa kuluttava vauva-arki tasapuolisesti toisen aikuisen kanssa. Älkääkä käsittäkö väärin, koen edelleen, että kuluneet kuukaudet ovat olleet parasta aikaa elämässäni. Tällaista mahdollisuutta vauvavuoden perhe-elämään harvoin tulee, ja ottaisin saman mahdollisuuden koska tahansa uudelleenkin vastaan.

Mutta. Siinä missä sitä arjen vastuuta jakaa kellon ympäri kaksi aikuista, niin samalla täytyy ottaa huomioon kaiken aikaa myös kahden aikuisen – usein eriävätkin – mielipiteet asiassa kuin asiassa. Siinä missä mieheni on kylmähermoisempi sängyssään kiukkuavan ja tuttiaan viskelevän vauvan itkun suhteen, juoksen minä oitispäätä paikalle lohduttamaan, koska en kestä kuunnella toisen parkumista. Ja sitten jupisen, kuinka minä saan aina olla se, joka siellä selkä vääränä sitä tuttia metsästää pitkin lattioita. Tässä yhtenä päivänä pinnasängyssä sinnikkäästi unta uhmaava Mara oli noussut kymmenettä kertaa seisomaan, ja minä katsoin parhaaksi nostaa pojan hetkeksi lattialle touhuamaan. Tällä välin mieheni oli katsonut parhaaksi ummistaa silmänsä päivänokosia silmällä pitäen, ja siitäkös minä peliverkkarini revin. Kuinka se kehtasi katsoa oikeudekseen ottaa nokoset, kun minä jouduin (=ihan itse menin, vaikka olimme juuri sopineet, ettemme ryntää huoneeseen samoin tein, koska tutin viskominen alkoi vaikuttaa jonkinlaiselta manipulatiiviselta leikiltä) istumaan lattialla aivan yhtä väsyneenä katsomassa vauvaa, joka oli hänkin aivan yhtä väsynyt.

Mieheni mielestä on myös äärimmäisen raivostuttavaa, kun minä kehtaan tiedustella onko hän sattumoisin muistanut antaa maitoa, tai katsoa vaippatilanteen siinä kohtaa, kun Mara huutaa äänihuulet väristen toista tuntia. Kyllä. Kyllä hän on ne muistanut. Mutta mistäs helkkarista minä sen voisin tietää, minähän vain istun viereisessä huoneessa näennäisesti omaa aikaani viettämässä, enkä suinkaan kuulostele jokaista asiaa, mitä tässä huushollissa tapahtuu.

Siinä missä toisen aikuisen läsnäolo tarjoaa välillä harvinaislaatuisen mahdollisuuden jatkaa unia silloin kun väsyttää niin saamaristi, aiheuttaa tämä mahdollisuus myös jatkuvaa vääntöä siitä, kumpi on kulloinkin oikeutettu siihen tarttumaan. Vaikkei alkuun siltä suinkaan vaikuttanut, olen todennut, että loppujen lopuksi olisi huomattavasti helpompaa suhtautua näihin tuskaisiin aamuviiden herätyksiin, jos olisi vauvan kanssa kahden. Silloin pitäisi herätä ja piste.

Sama pätee ylipäätään kaikkiin vauvanhoidollisiin askareisiin aina syöttämisestä vaipanvaihtoon. Jos olisin yksin, tekisin nämä sen kummempia miettimättä ja mukisematta – ehkä saattaisin hieman kirota sen neljännen kakkavaipan kohdalla, mutta kuitenkin. Nyt kaikkien viiden ruokailun, kymmenen pissavaipan ja niiden neljän kakkavaipan kohdalla käydään sama vääntö siitä, kumpi sen tekee. Lasketaan kumpi on vaihtanut vaipan viimeksi ja käydään kauppaa sillä, että jos nyt vaihdat tämän niin minä syötän seuraavan ruuan, ja niin edelleen.

Myös oman ajan käsite häilyy vakavasti, toki tietyt harrastukset, lenkillä käynti, ystävien näkeminen ynnä muut ovat asia erikseen, mutta muutoin sen oman ajan ottaminen ihan kotona loikoillen on täysi mahdottomuus tässä yhtälössä, ellei sitä sitten erikseen sovita jonkinlaisella vuoromeinigillä. Tulee huono omatunto itse vetäytyä puhelimen kanssa sohvalle, kun toinen viihdyttää vauvaa, mutta sitten toisaalta tuntuu hölmöltä sekin, että istumme molemmat siinä lattialla lässyttämässä kuinka hienosti Mara hakkaa epävireistä kosketinsoitinta. Jos jompi kumpi meistä olisi vauvan kanssa kahden, ei tällaista loikoilumahdollisuutta juuri olisi, ja se olisi sitten sillä selvä, ei siinä mitään. En sitten tiedä olisiko ollut järkevämpää jakaa päivät jotenkin muutaman tunnin vastuuvuoroihin, mutta se nyt kuulostaa ajatuksenakin jotenkin luotaantyöntävältä. Ollessani tuon yhden viikonlopun Maran kanssa kaksin, oli se tietenkin raskasta, mutta toisaalta nautin siitä, että minulla oli hyvin selvät sävelet kaiken suhteen ja mieheni on samaa mieltä niistä hetkistä, kun rooli on toisinpäin.

Kaiken tämän jälkeen tulimme yhdessä siihen lopputulokseen, että kyllä se vain on kaikkien kannalta parempi, että toinen meistä on pääsääntöisesti töissä ja toinen vetovastuussa siitä vauvan hoidosta sillä välin. Tai ainakin me tulisimme hulluiksi, jos meillä jostain kumman syystä olisi varaa jatkaa tätä kolmisin kotona olemista tästä eteenpäin. Päivärutiinit tulee luotua aivan eri tavalla, kun vauvan kanssa on vain yksi aikuinen, ja toisaalta toisen työssäolo rytmittää myös sen kotona olevan arkea.

Eilen oli minun ensimmäinen työpäiväni vuoden kotona olon jälkeen, ja jo tämän yhden päivän perusteella tuntuu siltä, että arjen palaset alkavat loksahdella paikoilleen. Kotiin tultuani vietin enemmän kuin mielelläni melkein koko illan Maran kanssa, hoidin iltapuurot, -pesut ja nukuttamisen, ihan vain koska oli niin kova ikävä, enkä siksi, että oli minun vuoroni ottaa vetovastuu – sellaisesta emme olleet edes sopineet. Tasa-arvoinen arkivanhemmuus on erittäin tärkeää, mutta se ei suinkaan tarkoita sitä, että jokaikinen kakkavaippa vaihdetaan puoliksi.

Kaiken tämän purnaamisen jälkeen totean vielä kerran, etten vaihtaisi kuluneita kuukausia mistään hinnasta mihinkään. Arkisista asioista on kiistelty, ja omia paikkojamme haettu, mutta vieläkin enemmän yhdessä on naurettu ja ihmetelty tuon pienen tyypin kehittymistä kokonaan omaksi persoonakseen. On myös Maralle aivan ainutlaatuisen ihanaa, että molemmat vanhemmat ovat olleet kotona läsnä näin kauan, eikä minkäänlaista toiseen ripustautumista ole ainakaan vielä tullut esiin (sitähän tässä toki nyt työt aloittaneena sydän sykkyrällä odotan, että niin käy).

Kaikken parasta on se, että voimme molemmat varmasti allekirjoittaa olevamme ja ennen kaikkea tuntea olevamme täysin tasaveroisia siinä, mitä vauvan hoitoon tulee. 92-vuotias mummuni päivitteli tuossa eräänä päivänä, että kai se (mieheni) Maran kanssa kotona pärjää, ja tuo kysymys tuntui jotenkin niin absurdilta – miksei pärjäisi? Toki ymmärrän sukupolvien eron siinä mitä tulee isän osallistumiseen lasten hoitoon, mutta tiedän kyllä aivan omankin sukupolveni äitejä, jotka epäröivät isän kykenevyyttä hoitaa lasta. Ehkä siinä helposti käy niin, että äiti ottaa vauvan hoidon herkemmin omalle kontolleen, jolloin tietenkin toisen kokemus jää vähäisemmäksi. Mikä tässä sitten on taustalla, sitä en tiedä, eikä minulla asian ratkaisemiseksi mitään poppaskonsteja ole jakaakaan. On kuitenkin selvää, että siinä missä nämä kuluneet kuukaudet on kasvatettu lasta, niin ehkä vielä enemmän on kasvatettu kahta aikuista.

Miten teillä jakaantuu vauvan hoito? Onko hankaluuksia antaa tilaa toiselle tämän asian suhteen?

Yksi ajatus artikkelista “Kaksi aikuista vetovastuussa? En suosittele!”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s