Äiti-itsetunnon kehittymisestä

Aivan blogini alkutaipaleella kirjoittelin mammailuun perehtymisestä ja siitä, kuinka koin oikeastaan kaiken aikaa olevani epämukavuusalueellani vauvan kanssa tuolla muiden äitien ja isien seassa liikkuessani. Ensimmäisen kahdenkeskisen reissuni tein muutaman viikon ikäisen Maran kanssa, minnekäs muuallekaan, kuin Stockmannin Hulluille Päiville. Lähtö oli aikataulutettu sekunnilleen niin, että vauva nukkui tyytyväisenä kuivissa vaipoissa ja täydellä vatsalla vaunuissaan, enkä ole varmaan koskaan imuroinut porkkanakakkua niin nopeasti kitusiini, kuin silloin kun istahdin shoppailureissun päätteeksi ”rentoutumaan” kahville. Olisin suunnilleen kuollut, jos vaunuista olisi kajahtanut itkukonsertti kesken kaiken, ja olin jo suunnitellut takaporttina juoksevani parkkihalliin autoon imettämään, mikäli niikseen tulisi.

No, tästähän alkaa näillä näppäimillä olla vuosi aikaa, ja alan pikku hiljaa tuntea olevani tasavertainen jäsen mammayhteisössä. Enkä olisi tätä kyllä silloin Hulluilla Päivillä hikoillessani uskonut!

Nykyisin ei enää tule stressattua ruokailujen ajoittamisesta suhteessa kodin ulkopuoliseen liikkumiseen. En ole toki imettänyt enää kuukausiin, mutta uskoisin etten stressaisi, vaikka yhä imettäisinkin. Mikäli Maran ravitsemishetki sattuu ajoittumaan kaupunkireissun kanssa päällekkäin, nappaan yksinkertaisesti purkin Pilttiä, lusikan ja ruokalapun mukaan – ja syötän tarvittaessa vaikka rattaissa. Toki vauvan ruokailuajatkin ovat helpommin ennakoitavissa kuin silloin naftisti kuukauden ikäisenä, mutta merkittävin muutos omien korvieni välissä on se, etten enää pelkää mahdollista kanssaihmisten kulmia kurtistavaa välikohtausta. Vauvat nyt sattuvat itkemään, ja välillä raivoamaan ja karjumaan ihan muuten vain, mitä sitten? Yleensä siihen löytyy jokin syy, joskus taas ei, ja ehkä silloin sitten pakenemmekin sinne parkkihalliin ja suuntaamme kohti kotia. Tämä ei kuitenkaan onnekseni ole koskaan estänyt minua lähtemästä vauvan kanssa liikenteeseen, mutta voin hyvin kuvitella, kuinka joku äiti saattaa eristäytyä vauvansa kanssa neljän seinän sisälle juuri tästä syystä. Rohkaisenkin vain jalkautumaan ihmisten ilmoille, kerta toisensa perään, kyllä se joskus helpottaa!

Olen useaan otteeseen maininnut, kuinka ennen lasta koin hankalaksi hahmottaa sen vauva-arjen muuna kuin suunnattoman pelottavana hyppynä tuntemattomaan – pelkäsin, että mitäs jos en pidäkään sitten sellaisesta elämästä, jos se olisikin ainoastaan stressiä ja itkupotkuraivareita toisensa perään? Olen nyt tajunnut, että yhtenä syynä tähän tähän on ollut varmasti se, että edelleen vauva-arjella ja lapsiperhe-elämällä on jotenkin negatiivinen leima. Ruuhkavuosiensa keskellä taapertavat aikuiset yrittävät sinnitellä päivästä toiseen arjessa, jossa oma identiteetti hukkuu, parisuhde väljähtyy, ja jossa viimeisistä kunnon yöunista on vuosia aikaa. Kuulostaa aika kamalalta. Tämän lisäksi lapsiin suhtautuminen ylipäätään on jotenkin negatiivista. On itsestään selvää, että lapsia tulee hyssytellä olemaan häiritsemättä muita, mielellään siellä heille rajatulla alueellaan. Ja auta armias, jos ne lapset vain jollakin tavoin antavat kuulua olemassaolostaan. Osittain tästä syystä etenkin alkuun vauvan kanssa liikkuminen ahdisti suunnattomasti, ja pyrinkin olemaan mahdollisimman näkymätön karavaanini kanssa, ja toki pyytelemään anteeksi vuolaasti, jos vain suinkin satuin jonkun kiireisen kanssakulkijan eteen vaunuineni. Pelkäsin ravintoloita syystä, että kiljuva vauvani saattaisi pilata jonkun rauhallisen ruokailuhetken ja kenties vaatia jatkossa, ettei lapsia päästettäisi kyseiseen ravintolaan.

Muistan kuin eilisen sen yhden kerran, kun istuin yksinäni ensimmäistä kertaa lounaalle Mara vaunuissaan nukkuen. Siis nukkuen siihen asti, että nostin ensimmäistä kertaa haarukan kohti leipäläpeäni – sitten alkoi tietenkin julmettu huuto. Hytkytin tomaatinpunaisena vaunuja paikoillaan täpötäydessä lounasravintolassa ja kirosin itseni alimpaan helvettiin siitä hyvästä, etten ollut lähtenyt kotiin hyvän sään aikana. Yhtäkkiä näin lapsiensa kanssa lounastavan naisen nousevan läheisestä pöydästä ja lähtevän kävelemään minua kohti – menin aivan paniikkiin, sillä olin varma että joutuisin jonkin sortin neuvonnan kohteeksi ja siis, paljastuisin juuri siksi keltanokkaäidiksi, joka silloin olin. Mutta ei, nainen kysyi hyvin ystävällisesti, haluaisinko että hän ottaisi vauvani hetkeksi hyssyteltäväksi, jotta saisin syödä rauhassa. Olen nimittäin ollut tuossa tismalleen samassa tilanteessa joskus, hän vielä naurahti vielä päälle niin empaattisesti, että olin siinä hormoneissani alkaa itkeä. Tokikaan en kehdannut tarjoukseen tarttua, mutta ai että tuo tilanne lämmittää sydänalaani edelleen. Aina, ja etenkin jos olen liikkeellä ilman vauvaa, yritän muistaa hymyillä jokaiselle epätoivoissaan vauvaansa hyssyttelevälle vanhemmalle, koska muistan edelleen hyvin elävästi, kuinka tuollainen tilanne saattaa ahdistaa.

Eilen lounastin Maran kanssa kahdestaan, samassa paikassa kuin silloin vajaa vuosi sitten. Mara karjui pahaenteisesti jo paikalle saapuessamme, heitteli palastelemaani sämpylää ympäriinsä, karjui sitten jotta antaisin sitä kuitenkin lisää, ja oman ruokansa syötyään karjui vielä hieman päälle, huomiota saadakseen. Söin toisella kädellä omaa salaattiani ja höpöttelin pojalle niitä näitä. Kielsin heittelemästä kaikkea ruokaansa pitkin pitäjiä, mutta myös nauroin hänen kanssaan, kun hän availi ääntään mitä käsittämättömämmin vokaaliyhdistelmin. En tiedä häiritsimmekö muita, en oikeastaan pälyillyt juurikaan ympärilleni. Olen oppinut olemaan (ainakin kohtuu) rennosti lapseni kanssa ihmisten ilmoilla ja mikä parasta, nauttimaan hänen seurastaan välittämättä siitä, pitävätkö muut ihmiset minua häpeällisenä yksilönä, jonka kuuluisi istua mieluummin kotona. Tietenkin valitsen ruokapaikkamme sen mukaan, että tiedän sen olevan ok, että lapsi on mukana.

Toinen paikka, jossa Mara mielellään testailee äänensä kantavuutta ja paikan akustiikkaa, on ruokakaupat. Mitä ruuhkaisempi aika sen parempi. On erittäin miellyttävää työnnellä kärryjä, joissa venkoileva vauva saattaa keuhkojensa pohjasta karahtavalla karjaisullaan pahimmillaan aiheuttaa jollekulle pahaa aavistamattomalle sydänhalvauksen. Hieman näitä karjahduksia ennakoiden pyrin välttämään ihmisten perässä kulkemista, mutta siinä kaikki. Yritän parhaani mukaan viihdyttää poikaa kauppareissun ajan, mutten pelkästään siksi, etteivät muut ihmiset häiriintyisi. Minun mielestänihän tuo karjahtelu on oikeastaan aika hauskaa ja välillä naurammekin salaa hyllyjen välissä koko touhulle.

Kun olin ensimmäisiä kertoja Maran kanssa liikenteessä, pelkäsin kuollakseni sitä tilannetta, kun joko vaippa ei enää olisikaan kuiva, tai vatsa ei enää olisikaan täynnä. Siis joutuisin astumaan lastenhoitohuoneeseen. Paikkaan, jossa toimimisesta minulla ei ollut minkäänlaista käryä. Muistaakseni kysyin silloin jopa ystävääni tuekseni ihan ensimmäisellä kerralla. Pelkäsin että tekisin jotain väärin ja jälleen kerran nokkani keltaisuus paljastuisi karmeimmalla mahdollisella tavalla. Onneksi altistin itseni tälle epämukavuusalueelle aina vain uudestaan, ja nyt voin jo sanoa, etten enää ihan kauheasti pelkää noita tilanteita. Tänään sain Maran päivällisen hoidettua ihanassa ja rauhallisessa Ratinan hoitohuoneessa (vinkkinä vain muillekin tuoreille äideille, täällä on ihanat kääntyvät nojatuolit, joissa saa imettää aivan rauhassa ja kaikella epävarmuudellaolen ikuisesti kiitollinen neuvolaterkalleni tästä vinkistä, joka kenties pelasti minut neljän seinän sisään eristäytymiseltä aikoinaan) ja sitten jatkettiin matkaa. Vaipanvaihtokin sujuu jo varsin suvereenisti (olenpa yhden vaihtanut itse asiassa keskellä metsäkävelyreittiäkin), ja on oikeastaan vaikea muistaa, miksi pelkäsin tätäkin niin paljon aikoinaan. Nyt tiedän varmastikin jokaisen keskusta-alueen lastenhoitohuoneen sijainnin ja käytän niitä hyvin kiitollisena niiden olemassaolosta.

Palatakseni hieman tuohon lapsiarjen negatiiviseen leimaan, olen viimeisimpänä havahtunut sellaiseen asiaan, että tuo leima kumpuaa itse asiassa jostain aivan muualta kuin itse lapsiarjen keskeltä. Mistä sitten, en tiedä, mutta tuntuu siltä että oikeastaan kaikki perheelliset ovat hyvinkin fiiliksissä koko touhusta. Törmään jatkuvasti sellaisiin tilanteisiin ja keskusteluihin, joissa käy ilmi, että vauva-arki ja perhe-elämä ovat parasta ikinä. Ja jotenkin kaiken aikaa minusta on tuntunut siltä, että tämän ääneen sanominen olisi jotenkin väärin. Siis julkisesti lausua se, että oikeasti nauttii siitä kakkavaippojen ja puklujen sävyttämästä elämästä. Ja oikeastaan sain itsenikin kiinni juuri äsken siitä samasta asiasta, josta olin aikeissa seuraavaksi virkkeen muodostaa: miksi ihmeessä nuo saakelin kakkavaipat pitää mainita joka kerta puhuttaessa vauva-arjesta? Joo, onhan niitä lukuisia, mutta ei se elämä nyt herranen aika pelkkää kakkavaippaa ole. Mutta siis, lähes säännönmukaisesti kohtaan itsekin tunteen, että ikään kuin vauva-arjen hehkuttamisen vastapainoksi minun pitäisi muistaa mainita myös ne (kirjaimellisesti) paskat puolet. Entä jos niitä ei ole? Entä jos ihan oikeasti tämä on aivan mielettömän kivaa ja ihanaa, enkä vaihtaisi hetkeäkään pois? Mutta onhan se varmasti aika rankkaa? kysytään varmasti seuraavaksi. No, ei se itse asiassa ole. Tokikin tiedostan että meidän vauvavuotemme on sujunut varsin helposti kaikkinensa, mutta koen ikävänä siltikin sen, että minun kuuluisi tavallaan tehdä tästä rankemman kuuloista kuin tämä oikeasti on. Ja miksi, kai miellyttääkseni kysyjää ja asettuakseni tilanteeseen, jossa joku pääsee sanomaan, että sen siitä saa kun niitä lapsia tekee. Ja siis ymmärrän täysin sen, että vauva-arjen hehkuttaminen on aivan suunnattoman tökeröä tilanteissa, joissa on läsnä esimerkiksi lapsettomuutta, mutta en usko että tämä vallitseva ilmapiiri asian suhteen on kuitenkaan missään tapauksessa lähtöisin siitä. Tuntuu vain jotenkin yleisesti paheksutulta olla tyytyväinen tilanteeseensa. Eikä kyseessä tarvitse tosiaan olla edes minkään sortin hehkuttaminen, vaan yksinkertaisesti se, että on tyytyväinen elämäänsä niiden kaikkien ovista ja ikkunoista tursuavien kakkavaippavuorien keskellä. En sitten tiedä onko kyseessä jokin kansakuntaamme juurtunut kellä onni on, se onnen kätkeköön– mentaliteetti, mutta jotenkin tämä tuntuu korostuvan nimen omaan siinä, mitä tulee perhe-elämään. Ja ei, ei meidänkään elämämme ole aina yhtä onnea, sekaan mahtuu niitä aivan helvetin huonoja päiviä ja viikkoja, mutta se nyt on tietenkin vain elämää.

Koen että edellä mainituista syistä minun oli esimerkiksi hyvin vaikea myöntää sitä, että ikävöin Maraa aivan hemmetisti aina, kun vietän aikaa ilman häntä. Jo ennen synnytystä uhosin, kuinka todellakin lähtisin ulos viettämään iltaa heti kun mahdollisuus tulisi, enkä todellakaan olisi se äiti, jonka elämä pyörisi lähestulkoon ainoastaan sen lapsensa ympärillä. Viimeisimpänä antaisin itseni muuttua ihmisenä. Puhuin jo kauan ennen äitiyslomaa siitä, kuinka todennäköisesti kaipaisin töihin jo muutaman kuukauden kuluttua synnytyksestä. Ja kuinka kävi, olisin voinut jatkaa vanhempainvapaatani loputtomiin, ja koin oikeastaan siitäkin hieman huonoa omaatuntoa siksi, etten ollutkaan pitänyt sanaani. Kuinka myös vollotan joka ikinen kerta, kun Mara lähtee yökylään mummulaansa. Ja kuinka oikeastaan elämäni pyörii hänen ympärillään – enkä voisi muuta kuvitellakaan. Vaikka visiteeraan lastenhoitohuoneissa varsin sutjakasti ja käyn reippaasti vauvani kanssa järkyttämässä kanssalounastajien ruokarauhaa, ei mikään tästä opista ole edes verrattavissa siihen osa-alueeseen äiti-itsetunnossani, jonka myötä olen hyväksynyt käyttäytyväni tässä kappaleessa mainituin tavoin. Minä olen muuttunut ihmisenä – ja olen siitä erittäin iloinen. Ja aion piru vie itkeä jatkossakin vuolaasti, kun joudun eroon lapsestani.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s