Viikot 9-12: raskauspahoinvointi – auttaako siihen mikään?

Varoitus: seuraava kirjoitelma sisältää lähes vain ja ainoastaan oksentamisen ja siihen liittyvien ilmiöiden tarkastelua selviämisen näkökulmasta käsin. Emetofoobikot, suosittelen skippaamaan tämän.

Tosiaan, ensimmäisessä raskaudessa se pahin yrjöäminen ohittui parissa viikossa – vaan eipä tällä kertaa. Raskauspahoinvointi on siitä hankala noidankehä, että pahoinvointi on pahinta tyhjällä mahalla, mutta kerta kaikkiaan kun juuri silloin ei tee mieli katsoakaan ruokaan päin. Melkoista väkisin syömistä sisältyi siis näihin viikkoihin, ja myös kohtuullisen paljon sai mielikuvitustaan käyttää, että keksi kerta toisensa jälkeen jotain edes jotenkuten alas menevää ruokaa. Jokaista ruokaa kun kykeni syömään suunnilleen sen yhden kerran, siitä seuraava oksetus nimittäin takasi sen, että toista kertaa ei tullut. Opinkin pian valitsemaan ateriani sen perusteella, kuinka helppo ne olisi oksentaa hetkeä myöhemmin. Oli myös suotavaa, että pikantti mahahappolisä sopi makuun takaisinpäin tullessa. Ai että. Käytännössä tämä siis tarkoitti erilaisia jogurtteja ja viilejä. Kaikki ruuat, joiden toivoi maistuvan jatkossakin, kannatti rajata ruokavalion ulkopuolelle hyvän sään aikana.

Alkuun pahoinvointi tuotti myös ahdistusta sikäli, kun en yhtään tiennyt millä kaavalla tuo homma tulisi päivän mittaan menemään. Olisiko se aamuyrjö ja that’s it, vai laatoittaisinko auringonnoususta aina sen laskuun saakka? Hetken aikaa ajelin moottoritietä pitkin töihin yrjösanko repsikan paikalla – luojan kiitos sitä ei tarvinnut sentään täyttää ja viikossa onneksi opin melko hyvin, minkälaista lukujärjestystä yrjöhomma noudattaisi myös jatkossa. Pahoinvointi sen sijaan jatkui 24/7 lukujärjestyksistä viis veisaamatta.

Jokaisessa raskauspahoinvointia käsittelevässä jutussa painotetaan riittävän usein syömistä, ja se ei kyllä mitään humpuukia ole. Hoksasin nopeasti, että aamuyrjöjen jälkeen sain pidettyä mahansisältöni sille tarkoitetussa paikassa sillä, että joka ikinen tunti aukaisin suuni syödäkseni jotain. Erittäin hankalaa ihmiselle, joka on tottunut syömään neljästi päivässä ilman välipaloja. Tästä oli kuitenkin välttämätöntä pitää kiinni, sillä jos päästin ruokailuvälin liian pitkäksi, oli pahoinvointi päällä ennen kuin kerkesi sitä yrjöä sanoa, ja sitten ei tosiaan enää tehnytkään mitään mieli. Kerran jos toisenkin päädyin kiroillen imeskelemään sängyssä Hesen ranskalaisista suoloja päältä, kun en muutakaan enää tuossa kohtaa saanut alas. Pääasiallisesti kuitenkin kun tämän low pointin muisti, alkoivat työpäivätkin sujua oksentamatta, ja ennen kaikkea sain hieman luottoa sille, etten ehkä kuolekaan sinne työpaikalle.

Itse oksentelua oli varmaan näinä viikkoina pahimmillaan 1-4 kertaa päivässä ja sen lisäksi päiviäni sulostutti tietenkin jatkuva ällötys ja etova olo. On erityisen mukavaa, että alkuraskaudessa hajuaisti tuntuu terävöityvän vainukoiran tasolle – mieheni joutui melkein kirjaimellisesti ulkoruokintaan, kun en voinut sietää nenässäni oikeastaan yhdenkään lämpimän ruuan tuoksua. Paitsi niiden Mäkin juustojen.

Oikeastaan hirveästi muuta noilta viikoilta ei mieleen muistukaan, kuin tuo pahoinvoinnin perkele ja se, että päivät olivat oikeastaan iltaan asti selviytymistä. Huonosta syömisestä johtuva heikotus ja jaksamattomuus tuntui erityisen pahalta, kun alkusyksystä oli saanut ihan mukavan syysdraivin päälle liikuntoineen kaikkineen – sitten tuli seinä vastaan. Muutenkin tuntui, että lempivuodenaikani valui kokematta ohi, kun en jaksanut nauttia edes ulkona kellastuvista lehdistä. Kaikenlainen fyysinen toimintahan nostatti samoin tein sykkeen pilviin ja pisti puuskuttamaan lyhyenkin kävelyn jälkeen. Ei siis paljoa tehnyt mieli lähteä edes happihyppelylle, kun happi tuntui loppuvan jo kotiovella. Kaikkea tätä alkuraskauden rankkuutta lisäsi tietenkin se, etten voinut edes olla varma kärsisinkö ns turhaan – toisin sanoen, oliko siellä kohdussa ylipäätään elämää lainkaan? Alkuraskauden seulat antoivat vielä niin ikään odottaa itseään, eikä raskaus ollut konkretisoitunut oikeastaan mitenkään muutoin, kuin jäätävänä turvotuksena ja kestokrapulana. Oli siis hankalaa ajatella, että se kaikki kärsimys olisi kuitenkin jonkin väärti. Nyt asia onkin aivan eri, kun vauvaa on päässyt tapaamaan useampaan otteeseen ruudun välityksellä, eivätkä useita kertoja päivässä tapahtuvat potkusarjatkaan anna unohtaa, minkälaisen ihanuuden vuoksi tässä edetään krempasta toiseen. Luulen, että hormonaalisten tekijöiden lisäksi osalla raskauspahoinvointi tasoittuu juurikin tuossa 12.viikon tienoilla myös siksi, että pahin keskenmenopaniikki ja epävarmuus alkaa olla ohi.

Viikot 9-12 olivat ehdottomasti pahimmat koko raskausaikana, mutta onneksi kotoa löytyy varsin itseohjautuva ja avulias puoliso, ja korona-aikana kotona möllöttäminen ei oikeastaan muuttanut elämää mihinkään suuntaan. Ei tarvinnut harmitella sitä, ettei päässyt mihinkään (paitsi niille kävelylenkeille ruskan aikana). Taaperon puolesta toki harmitti, kun äitiä vähän väsyttää – klisee taisi tulla tuona aikana niin tutuksi, etten ihmettelisi vaikka olisi hänen ensimmäinen lauseensa. No, ehkäpä tuosta ei kovin syvää haavaa hänen sieluunsa jäänyt.

No onko sille pahoinvoinnille sitten mitään tehtävissä?

Kokonaan pahoinvointia en kyennyt välttämään millään loitsulla, mutta jotkin asiat tuntuivat hieman helpottavan elämää noiden viikkojen aikana:

  • Ensimmäiset suupalat sängyssä. Pahoinvointi itselläni oli kaikkein pahinta aamusta tyhjällä mahalla (ja varmaan yleisintä näin onkin), joten yritin juoda lasillisen jogurttia sängyssä jo ennen ylösnousua. Ei se oksentamista estänyt, mutta helpotti muuten oloa hiukan. Joskus öisellä vessareissulla saatoin syödä jotain pientä, helpotti sekin aamun tuskaa.
  • Töihin mukaan tarpeeksi välipaloja, mikä nyt vain alas menee. Hedelmät, välipalapatukat, suklaapatukat, suolakeksit yms. Syö tasaisesti tunnin välein kuten neuvovat, vaikkei tekisi yhtään mieli – pahoinvoinnin iskiessä on jo liian myöhäistä.
  • Syö sitä mikä vain suinkin menee alas, poikkeuksia lukuunottamatta tulee vielä se vaihe, kun se terveellinenkin ruoka maistuu.
  • Oksenna jos oksettaa. Itselläni oksennuksen pidättely ei ainakaan helpottanut asiaa, vaan pöntön halaaminen oli vääjäämättä jossain kohtaa edessä – mitä pikemmin sen hoiti pois alta, sen nopeammin oli valmiina odottamaan seuraavaa pahoinvoinnin aaltoa. Myös olo oli sen jälkeen parempi edes sen tunnin verran, ja tuon aikaikkunan aikana sai yleensä syötyä edes hiukan paremmin ja näin ollen paikattua päivän kalorivajetta. Yleensä oli olikin loppupäivän ihan siedettävä, jos jossakin kohtaa sai syötyä tukevammin.
  • Pieni puuhastelu ja jalkeilla olo, jos mitenkään mahdollista. Kaikkein pahinta pahoinvointi oli, outoa kyllä, silloin kun olin muun muassa flunssan takia kotona ja käytännössä makasin sängyssä koko päivän. Sen sijaan töissä käydessä (toimistotyö) ja kotona pienessä liikkeessä pysyessä olo oli hieman siedettävämpi, edellyttäen tietysti että muisti edelleen lapata sapuskaa suuhunsa sen tunnin välein. Mahdollisesti seuraava kohta selittää tätä.
  • Pyri unohtamaan koko pahoinvointi hetkeksi. Asian ajattelu tuntui voimistavan oloja ja sainkin olla mm. kiitollinen mielelleni, joka suuntasi ajatukseni suorilta yleensä niihin kaikkein eniten ällötystä aiheuttaviin ruokiin ja asioihin (jostain syystä ultimateinhokkini ja oksennuskatalysaattorini oli ajatus siitä, että pureskelisin raakaa kanan rintafilettä – MITÄ HITTOA, kysynpä vaan?!). Mitä enemmän pahoinvointia ajattelee, sitä enemmän se tuntuu – yritä olla vellomatta huonossa olossasi (ja edellä mainitun kaltaisissa oudoissa ajatuksissasi) kaikkea aikaa.
  • Lepää ja nuku. Väsymys pahentaa pahoinvointia, joten yritä levätä kaikki liikenevä aika. Jos öisin uni katkeaa, ota päiväunet päivällä. Usein alkuraskauden unentarve on aivan hillitön, joten yöunien menettämistä ei tarvitse pelätä. Nyt jos koskaan on sallittua maata sohvalla tekemättä mitään (jos vain kotitilanne sen suinkaan sallii).
  • Jätä tarvittaessa tekemättä kaikki, mikä ei ole pakollista. Koti saa olla hiukan sotkuisempi, eikä kukaan kuole, jos ruuat haetaan muutaman viikon ajan kaupan valmistiskistä tai vaikka sieltä einesaltaasta (itsehän tuskin pystyt niitä kuitenkaan syömään).
  • Suurimalla osalla pahoinvointi ohittuu ensimmäisen kolmanneksen jälkeen. Ensimmäisinä viikkoina tuokin aika saattaa kuitenkin tuntua pieneltä ikuisuudelta, joten päivien laskemisen sijaan kannattaa ottaa päivä ja tarvittaessa tunti kerrallaan. Itselläni pahimman vaiheen aikana mielessä pyöri sen hemmetin raa’an kanafileen lisäksi kauhuskenaario siitä, että pahoinvointi voisi ihan hyvin jatkua aina sinne synnytykseen saakka. Ei kauheasti auttanut tilannetta, nimimerkillä ikuinen optimisti.

Ja vaikkei se oksentaminen ja etominen lakkaisikaan maagisesti siinä 12.viikon tienoilla, ainakin siihen tottuu (poislukien nyt ehkä hyperemeesi), ja ennen pitkää kyseinen aamurutiini menee siinä missä hampaiden pesukin. Nimimerkillä: aamuyrjöistä huolimatta edelleen 25 minuutissa sängystä ratin takana!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s