No se sairaalakassi

Sairaalakassin pakkaaminen on yksi raskauden virstanpylväistä ja listafriikille odottajalle se juttu (tietysti nyt itsensä synnytyksen lisäksi). Itselläni sairaalakassin sisältö on ollut puhelimen listasovelluksessa jo viikkoja, ja nyt viimein sain sen pakattua valmiiksi, kun kaikki olennaiset hankinnat on tehty.

On odottajia, jotka nappaavat takintaskuihinsa deodorantin ja puhelimen laturin, saahan kaiken oleellisen sairaalasta. Ja niin saakin, mutta olisihan suorastaan luontoni vastaista jättää näin tärkeä kassi huolellisesti suunnittelematta ja ääriään myöten pakkaamatta. Kaikkien lomamatkojenkin, olivat ne kuinka lyhyitä visiittejä tahansa, varhainen suunnittelu nimenomaan matkatavaroiden osalta on aivan parasta! Enkä minä nyt sentään matkalaukun kanssa tälle seuraavalle reissulleni aio lähteä, mutta hieman enemmän lähtee mukaani kuin nuo aiemmin mainitut. Vaikka toista kertaa synnyttämään lähdenkin, jännittää se tietysti silti, ja kenties sairaalakassin merkitys piilee siinäkin, että se on ainoa asia minkä suhteen synnytyksessä oikeastaan voi suunnitelmia tehdä.

Ensimmäisenä tarvitaan tietenkin kiva kassi, johon pakata. En voisi kuvitellakaan sullovani kamppeitani johonkin satunnaiseen hikiseen urheilukassiin tai vielä pahempaa: muovipussiin. Otankin mukaan hoitolaukun virkaa jatkossa palvelevan Petite Cherien mustan repun ja Nanson vaaleanpunaisen kestokassin.

Mitä sinne sairaalakassiin sitten tuli pakattua:

  • Hygieniatuotteet (hammasharja, – tahna, deodorantti, shampoo ja hoitoaine matkakokoina)
  • Kuivashampoo, hiusharja, ponnareita
  • Huulirasva
  • Korvatulpat
  • Lanoliinivoide
  • Silmälasit
  • Liivinsuojia
  • Välineet kevyeen ehostautumiseen (primer, CC-voide, valokynä ja voidemainen poskipuna) ja kyllä, olen niin turhamainen että otan meikit sairaalaan mukaan – ainakin nyt kotiutuessa meikatakseni. Viime synnytyksessä tosin menetin melkein 2 litraa verta, hemoglobiini oli 65 ja naama turvoksissa kuin viikon risteilyrännin jäljiltä, joten isoja ihmeitä näillä ei tehdä.
  • VESIPULLO! Synnytyksen jälkeen ja etenkin, kun maito alkaa nousta, jano on valtava ja jatkuva, joten oma iso juomapullo on aivan ehdoton!
  • Puhelimen laturi
  • Kuulokkeet (viimeksi saimme perhehuoneen, jossa näille ei ollut tarvetta, mutta mikäli pahin painajaiseni eli monen hengen huone tulee ajankohtaiseksi, voinpahan katsella sarjoja aikani kuluksi puhelimelta)
  • Pienokaisen kotiutumisvaatteet. Laskettu aika on 23.5 ja silloin lämpötila voi olla oikeastaan mitä vain takatalven ja kesän väliltä. Omalla autolla liikuttaessa ulkona kävellyt askeleet jäävät kuitenkin muutamaan metriin, joten ei hätää, vaikka olisi hieman viileämpikin.
  • Meillä vauvelille puetaan siis body + pöksyt, sukat, pipo, sisätumput ja trikoohaalari ja koko komeus sujautetaan sitten vielä kevään/kesän/syksyn ajaksi hankkimaani Baby’s Only kevytlämpöpussiin (menee siis kaukaloon, kirjoittelen tästä enemmän vauvantarvikepostauksessa lähiaikoina). Syyskuussa syntynyt esikoinen taisi kotiutua muutoin samankaltaisissa tamineissa, paitsi että tuli kevytpussin sijaan sujautetuksi toppapussiin.
  • Swaddle up-unipussi. Esikoinen nukkui ensimmäiset yönsä jo osastolla tässä pussukassa ja jatkoikin siinä nukkumista useamman kuukauden kotona.
  • Omat kotiutumisvaatteet: trikoolegginsit, imetystoppi ja huppari kaikessa yksinkertaisuudessaan. Omat aamutossut taidan ottaa lisäksi mukaan. Ehkä katson varuiksi vielä toiset vaatekerrat meille molemmille. Tämä siis siksi, että uudelleensynnyttäjänä voisi olla hyvätkin tsäänssit päästä melko pian potilashotelliin, ja siellähän ei sairaalavaatteita käytetä. Kaikkein parasta olisi, jos sairaalasta pääsisi siis siirtymään jo synnytyspäivänä tuonne potilashotellin puolelle. Ihan jo siksi, että siellä on kenties paras aamupala koko Suomessa ja toisekseen, yksi yö hotellilakanoissa uuteen tulokkaaseen tutustuen ei kuulosta lainkaan huonolta ennen kotiinpaluuta. Tietysti esikoista on varmasti ihan kamala ikävä ja toivon, että kokonaisuudessaan pääsisimme kotiin tietenkin mahdollisimman pian.
  • Oma käsikäyttöinen pumppu. Sairaalasta ja potilashotellista käsin kyllä tämänkin saa sähköisenä, mutta koin viimeksi käsikäyttöisen paremmaksi ja siksi se lähtee mukaan.
  • Herkkuja! Olen kärvistellyt 8kk ajan ilman lakritsia ja salmiakkia, ja se näkyy sairaalakassin sisällössä. On tärkeää huomioida, että mukaan pakatuksi tulee eri koostumuksin ja suolaisuuksin valikoituja karkkeja. Viimeksi vetelin kyltymättömään himooni osastolla ollessani kaksi pussia Porvoon lakuja, pussin Turkinpippureita ja pussin Pandan täytelakuja. Tämänkertainen määrä ei siis suinkaan ole liioiteltu, vaan ennemminkin pohdin onko tässä tarpeeksi?
  • Synnytyksen jälkeiseen aikaan varustautuessa pitäisi muistaa myös, että itse synnytys saattaa hieman kestää. Eväitä ei viimeksi ollut, enkä niitä kyllä tarvinnutkaan, koska synnytyksen käynnistyminen kävi niin leppoisasti, että ehdin hyvin syödä kotona vielä Hesburgerin kerrosaterian ennen tositoimiin ryhtymistä. Nyt toisen kohdalla asiat voivat edetä nopeastikin niin etten kerta kaikkiaan ehdi aterioida tai sitten synnytys itsessään saattaa kestää kauemmin, joten täytynee pakata jotain tätäkin silmällä pitäen vielä mukaan (suolakeksejä, pähkinöitä, huoneenlämmössä säilyviä smoothieita, proteiinipatukoita ym.)
  • Evästä myös miehelle. Tosiaan, viimeksi tämäkin unohtui, ja itse kun en kivuissani ja ilokaasupöhnässäni kauheasti osannut syötävää kaivata, olivat synnytykseen kuluneet 9h miehelleni kuitenkin pitkät olla syömättä.

Jos lista kuulostaa kamalan pitkältä, ei hätää, suurimman osan tavaroista saa kyllä sieltä sairaalasta: sairaalavaatteet, -sukat ja -tohvelit, verkkoalushousut ja ne naurettavan suuret siteet, liivinsuojat, rintakumit, sähköiset rintapumput (tietysti osastoilla näitä on rajallinen määrä, eli jos oma on, niin se kannattaa ottaa mukaan, mutta pakko ei ole), vauvalle on vaipat ja yöpymisvaatteet. Hammasharjankin varmasti saa, jos oma unohtuu. Tosin, kuten jo sanoin, jos aikeissa / toiveissa on viettää öitä potilashotellissa, niin omat vaatteet pitää olla sitten mukana molemmille, muutoin kaikkia edellä mainittuja saa sieltäkin, tai ainakin Tampereella syksyllä 2019 sai.

Mitään sen kummempaa tekemistä en taida ottaa nytkään mukaan, siis kirjaa, lehtiä, yms. Viimeksikin olin ensinnäkin niin väsynyt, että tuijottelimme telkkarista lähinnä kaikenmaailman Rekkakuskit jäällä – uusintoja ja muun ajan sitten tuhisevaa vauvaa. Jos jotain jaksoi tämän lisäksi valveilla ollessa tehdä, meni aika ihan kivasti puhelinta selaillessa. Ja viimeksi tosiaan osastolla meni 4 yötä!

Nonniin, lähtökuopissa ollaan (= jumppapallon päällä ähisten keikutellaan) ja näillä mennään. Nyt sitten vain odottelemaan, tällä hetkellä viikkoja on 37+3 ja esikoinen syntyi 38+1, eli jännän äärellä olemme niin sanotusti.

Seikkoja, jotka kertovat siitä, että olen tullut (ehkä hieman) vanhaksi

Juuri tuossa eräänä päivänä mietin, että pitäisipä yrittää muuttaa kirjoitustyyliäni hieman nuorekkaammaksi. Yritys jäänee ensi kertaan sikäli, kun tämänkin postauksen otsikko on kuin suoraan itsensä Hercule Poirotin suusta.

https://www.reddit.com

Täytän kesällä 33, mikä nyt ei itsessään (nopeasti ja ohimenevästi ajateltuna ja asiaan sen enempää syventymättä) aiheuta kummoisiakaan tuntemuksia. Etenkään, kun ystävät ja tutut ympärilläni käyvät itse kukin kohti neljääkymppiä tai sen yli. Silti miellän itseni edelleen lähinnä sinne parikymppisyyden tietämille, vähän niinkuin senkin, että 90-luku oli 10 vuotta sitten ja että 70-luvusta on 30 vuotta. Hämmennyksen määrä onkin kerta toisensa jälkeen valtaisa, kun ympäröivä maailma aina välillä tuikkaa pikkuisella muistutteella siitä, että ei tässä nyt enää ihan eilisen teeren poikia olla sitten kuitenkaan.

  • Missit, jääkiekkoilijat ja toimitusjohtajat. Joskus kaksvitosena muistan kokeneeni ikäkriisinpoikasen, kun tajusin, että lapsena aikuisina pitämäni missit ja jääkiekkoilijat alkoivat olla järjestäen minua nuorempia. No, se aika on jo mennyt ja olen kernaasti tämän faktan hyväksynyt: junnuja ovat ja olkoot. Mutta sitten, kun luen päivän lehdestä nuoren toimitusjohtajan, pankkiirin, rehtorin tai minkä hyvänsä muun vanhojen ihmisten ammattiin lukeutuvan henkilön haastattelun ja tajuan, että kyseinen henkilö on syntynyt vaikkapa vuonna – 92, iskee epäusko. Epäusko ei siis iske vielä siinä kohtaa, kun kerrotaan haastateltavan iäksi vaikkapa se 29, mutta auta armias, kun alan scrollailla mielessäni tuota syntymävuosipyörää alaspäin. Eihän kukaan tuona vuonna (tai vielä myöhemmin) syntynyt ihminen voi olla vielä oikeissa töissä saati edennyt urallaan merkittävästi – tuon ikäisethän ovat juuri ja juuri saavuttaneet baari-iän! Tarkennettakoon vielä, että en siis missään tapauksessa epäile nuoren tai nuorehkon henkilön kykyjä työelämässä yleensä, olen vain itse jumiutunut mielessäni sellaiseen ikään, että kaikki minua nuoremmat ovat mielestäni vasta käyneet abiristeilyillään.
  • TV-sarjojen hahmot. Kolmekymppisyyden epäuskon symbolina olen jo kauan pitänyt sitä Frendien jaksoa, jossa Rachel itkee 30-vuotispäiväänsä. En minä kyllä sen ikäinen ole, enkä ainakaan kolmea vuotta vanhempi. Tai samanikäinen kuin Sinkkuelämää-sarjan tyypit. Ja siis Gilmoren tyttöjen Lorelai on mukamas 32-vuotias sarjan alussa. Ei jumalauta. Ysärisarjojen ikääntymisiin samaistumista ei sinänsä helpota se, että kyseisen vuosikymmenen muotia näkee nykyisin kauppojen rekeillä. Ja ehkä minäkään nyt en niin kaukana siitä parikymppisyyden loppuaan itkevästä Rachelista ole, istunhan kirjoittamassa tätäkin postausta päälläni harmaa Disney-college ja hiukset puoliponnarilla. Täytyy varmaan vaihtaa vaatteet.

Se mielikuvista, ikääntyminen on myös konkreettista.

  • Dagen efterit ja niiden välttäminen. Olen viettänyt elämäni aikana juhlat jos toisetkin, ja tätä uraani peilaten saan helposti käsityksen siitä, miten juhlien jälkeiset sunnuntait ovat kuluneiden 15 vuoden aikana (niin, tämä aika tulee tänä vuonna kuluneeksi täysi-ikäistymisestäni, kiva homma.) muuttuneet. Ja siis, elämäni ehtoopuolen läheneminen ei pelkästään edellytä toimia itse juhlien aikana, vaan jo kauan ennen niitä! Kärsin hemmetinmoisesta jännitysniskasta, ja jo yksi viinilasillinen saattaa joskus laukaista migreenin. Niinpä oikein tärkeiden juhlien alla olen käynyt jopa hierojalla tämän välttääkseni. On myös tärkeää kiinnittää erityistä huomiota työergonomiaan juhlia edeltävänä viikkona, sekä huolehtia riittävistä unista tietenkin. Tässä iässä spontaanius on kaukana siitä mitä hauskanpitoon tulee! Juhlien aikana on niin ikään muistettava syödä ja juoda vettä tasaisin väliajoin, eikä puoli neljään saakka bailaaminen tule missään nimessä enää kyseeseen – puolen yön korvilla on syytä alkaa jo pohtia exit-strategiaa. Seuraaville päiville mahdollisimman vähän velvollisuuksia ja jos mahdollista, juhlin juhlani mieluiten jo perjantaina, vaikka työviikon päätteeksi väsyttäisikin – väsyttäähän minua tämä vanhuuteni joka tapauksessa. Näin saavutetaan se hyöty, että toipumiseen voi käyttää sekä lauantain että sunnuntain.
  • Elimistön rappeutuminen. Vääjäämätön fakta, jonka edessä on taivuttava (tai hitaasti selkäänsä pidellen kurotettava) kohti anti-age-voidehyllyjä. On myös enemmän kuin hyvästä antaa ystävälle lahjaksi jotain tarpeellista, kuten kauratyyny ja silmänympärysvoide. Liikuntaa kannattaa harrastaa, jos suinkin aikaa jää erilaisilta fysioterapeuttisilta harjoitteilta. Itse laskin kerran, että jos kaiken ohjeistetun tekisin, käyttäisin harjoituksiin noin 45 minuuttia päivässä. Ei siinä paljoa muulle aikaa kyllä jää, ja kyse on sentään vielä olemassa olevien vahinkojen korjaamisesta, ei ennaltaehkäisemisestä. Ja lisää tulee kaiken aikaa.
  • Shoppailun murros. Tavan marketissa rauhassa kierteleminen on jo aika last season. Onhan se hauskaa, mutta jos todella kaipaan huvittelua, suuntaan Tokmannille. Vaateshoppailureissut ovat, kenties osin koronankin takia, muuttuneet mm. siivousvälinehyllyjen välillä kiertelyyn ja hupia voi harrastaa myös kotisohvalta lukuisten tarjouslehtien kera. Harmikseni Tokmannilla ei ole omaa applikaatiota, ja kyllä, yritin sellaisen ladata, vaan karvaasti petyin. Ja tiedän, etten ole sukupolveni ainoa friikki, joka nuuskii nykyisin Tokmannilla Tolu-vaihtoehtojen äärellä sen sijaan, että aiemmin tuoksuteltiin Stockmannilla Escadan kesätuoksuja – kyllä tämä ikään kuuluu. Siivousshoppailun lisäksi ovat tietysti vielä siivousaiheiset instatilit sekä huushollaukseen inspiroivat youtubekanavat (kuulostaa huomattavasti siistimmältä (heheh) kuin Marttoihin kuuluminen), mutta samaa kategoriaa kaikki tyynni. Huomasin tuossa myös taannoin, että ainoa haaveilemani käyttötavara oli uusi varsi-imuri, ja voi sitä riemua, kun se vihdoin talouteemme hankittiin! Säälittävää.

Muita esimerkkejä, joista huomaan olevani jotain ihan muuta kuin nuori:

  • Minua selvästi nuorempi hieroja yritti taannoin viritellä kanssani keskustelua tovin jos toisenkin (aihepiiristä riippumaton vinkki: älä), mutta kävi ilmi että yhteiset puheenaiheet olivat niin sanotusti kiven alla, kunnes hän keksi avata dialogin aiheesta nimeltä Nokia 3110. Joka hänellä oli joskus hyvin pienenä ollut. Ja keskusteli siitä minun kanssani, ei hyvää päivää. En mennyt tuolle hierojalle enää toiste.
  • Tiettyjen liikaa nuorisolta haiskahtavien sanojen välttäminen tietoisesti. Yhtenä päivänä kirjoitin miehelleni viestiä, jossa totesin istuskelevani hetken vanhemmillani poikamme kanssa, ennen kuin lähtisimme kotiin. Ennen viestin lähetystä olin kirjoittanut hengailevani porukoilla, mutta tämä ilmaisu oli kerta kaikkiaan pakko vaihtaa ennen viestin lähettämistä. Ehkä kuitenkin olen sielultani nuori, kun tämänkaltainen puhe kumpuaa sisimmästäni luonnostaan?
  • Nuorisoslangi yleensä. Meni tähän asti aikaa, että voin myöntää pudonneeni virallisesti kärryiltä. Pitkän aikaa sinnittelin MP:n, SOS:n ynnä muiden kohtuullisella vaivalla tulkittavien ilmaisujen perässä, mutta ei enää. Eräänä päivänä kuulin esimerkiksi, että sana cringe on aivan normaalia sanavarastoa nykynuorisolla (tämän sanan käyttäminen itsessään muuten on vanhenemisen merkki). Käytetään siis, kun jokin on noloa: tilanne X oli niin cringe – mitä ihmettä tapahtui vanhalle kunnon ”vähänx noloo”:lle? Minun nuoruudessani sentään ei tarvittu sanakirjaa (myös tämänkaltaiset lausahdukset kielivät vuosirenkaiden lisääntymisestä).

Noin, sainpahan aikaiseksi kirjoittaa muustakin, kuin taaperoista tai raskaudesta. Ikääntymiseen liittyvä lievä ahdistus lienee myönnettävä, kun nyt toistuvasti tätä asiaa täällä blogissani puin – huumorin varjolla tietenkin. Aiempaan ikääntymistä ja ystävyyssuhteita käsittelevään postaukseeni pääset täältä.

Kehtaanko myöntää, ettemme tulisi toimeen ilman päiväkotia?

Joo-o, kuten otsikkokin sen kertoo, on minun myönnettävä, että elämästä ilman päiväkotia ei tulisi enää yhtään mitään. Oikeastaan ihmettelen, miten joskus pärjäsimme ilman, saati sitten miten jotkut onnistuvat sekä kasvattamaan lapsensa että pitämään heidät vielä kohtuullisen tyytyväisinä päivästä toiseen ilman varhaiskasvatuksen supersankareita.

Marahan on siis syntynyt syyskuussa 2019 ja minä palasin töihin elokuussa 2020 liki vuoden kotonaolon jälkeen. Mieheni jäi tuosta vielä syksyn mittaiselle hoitovapaalle ja päiväkotielämään pääsimme tutustumaan sitten vasta tammikuussa 2021, Maran ollessa 1v4kk ikäinen. Vaikka tuolloin tuntui, että poika oli kovin pieni aloittamaan päivähoidon, näin jälkikäteen on todettava, että sauma oli paras mahdollinen – kyllä se kotisymbioosissa nysvääminen nimittäin jo riittikin.

Päiväkodin aloituksesta

Maran päiväkotitaival alkoi tosiaan tammikuussa. Kaikki mahdollinen meinasi mennä päin seiniä heti kärkeen, ja oman mokailumme takia päiväkotiin tutustuminenkin jäi melkein välistä. Kas kun ylipäätään älysimme edes hakea paikkaa! Tässä minulla on kyllä vielä opittavaa, lapsiin liittyvässä ennakoinnissa nimittäin – oli kyseessä sitten asia kuin asia aina päivähoitopaikoista niihin kirottuihin välikausitamineisiin: kun asia tulee mieleesi (lue: kuulet siitä Facebookin mammapalstalta), olet jo auttamatta liian myöhässä.

No joka tapauksessa. Mara saatiin päiväkotiin sisälle, jopa myös ihan konkreettisesti ja ihan oikeana aloituspäivänäkin vielä. Pieni itku pojalla, Niagaran putouksiin verrattava huutoitku äidillä. Kivasti siitä sitten töihin hoitamaan potilaita silmät punaisena, luulivat kai, että viikonloppuni oli hieman venähtänyt.

Ensimmäisen parin viikon ajan iltaisin kotona vallitsi hieman väsynyt meininki (siis Maralla, meillä muilla tämä alkaa olla jo melko vakinainen olomuoto), mutta paljon odotuksiamme vähemmällä pääsimme. Olin varautunut valvomaan läpi yön päälaelleen myllättyä elämäänsä itkevän taaperon pinnasängyn vierellä. Olin myös varustautunut henkiseen haarniskaan kohdatakseni kymmenet samasta syystä saadut raivarit, mutta ei sitäkään. Muutamat yöt jäivät hieman katkonaisiksi itkeskelyn vuoksi, mutta siinäpä oikeastaan se. Voi kunpa itsekin sopeutuisin elämänmuutoksiin näin sujuvasti – oman pakkani riittää nimittäin sekoittamaan se, että käyn ruokakaupassa, jonka hyllyjärjestystä en tunne entuudestaan.

Päiväkoti siis sujahti osaksi Maran arkea ihan tuosta noin vain, ja jos joku asioista stressasi, se olin minä. Miten poika tulisi sopeutumaan ryhmään, kun emme olleet juurikaan toisten lasten kanssa olleet tekemisissä? Näin sieluni silmin, kuinka susilapsemme hyökkäisi ikätovereidensa kimppuun sähisten ja joutuisimme kenties etsimään uuden päiväkodin heti ensimmäisen viikon jälkeen. Entä olisivatko talvikengät kaikkien niiden ”näin vältät lapsesi jalkojen amputoimisen – oikeanlaisten kenkien ABCDEFG” – artikkeleiden lukemisesta huolimatta vääränlaiset, ja tarhantädit pudistelisivat päitään paheksuen heti, kun selkämme kääntäisimme? Osaisinko laittaa oikeat säänmukaiset vaatteet mukaan, ja mitä hemmettiä se nyt on, että kaikkea pitäisi olla yhtäkkiä tuplasti, koska muutoin lapsemme olisi päivästä toiseen alipukeutunut? Entäs se muiden vanhempien whatsappirinki, oliko sellaista ja miten siihen pääsisi osalliseksi? En tosin ole juurikaan muita vanhempia tavannut, koska lapset tuodaan ja haetaan maskit naamalla kuraeteisestä – luojan kiitos, t.introvertti.

Kaikesta tästä vatvomisesta ja ahdistuksessa vellomisesta huolimatta olemme kuin olemmekin selvinneet jo kolmisen kuukautta päiväkotiarkea eteenpäin, ja vaikuttaa siltä, että suurin osa tästä stressierkkeilystänikin on ollut turhaa. Tuntuu kuin päiväkodin aloituksen myötä moni asia olisi ikään kuin loksahtanut paikoilleen meidän arjessamme. Suurimmaksi osaksi asiat ovat siis paremmin kuin ennen päiväkodin aloitusta – eihän se nyt niin voi mennä, vai voiko, ja jos voi, niin mitähän se meistä sitten kertoo?

Olenko huono vanhempi, jos koen että lapseni tarvitsee päiväkotia saadakseen tarpeeksi virikkeitä?

Hävettää myöntää, mutta luulen että Mara alkoi hoitovapaan loppua kohden hieman jopa tylsistyä kotona. On oikeasti haastavaa viihdyttää taaperoa, jonka keskittymiskyky yhteen asiaan vaihtelee aina yhden ja kymmenen minuutin välillä. Kaikkemme kyllä annoimme, ei siinä. Yritimme innostaa tätä vähänlaisesti keskittyvää esikoistamme muun muassa taiteen (sormivärit, vahaliidut – hui hai!), kirjallisuuden (erilaiset luukku- ja äänikirjat ynnä muut interaktiiviset teokset) sekä erilaisten musikaalisten instrumenttien, lelujen sekä muiden energianpurkamisväylien pariin. Aivan saamarin turhaan kaikki tyynni. Kysyntä ja tarjonta eivät tässä tapauksessa kohdanneet varmaan kertaakaan. Puistossa ei viihdytty juurikaan syystä, että vielä tuolloin kontaten liikkuva poika ei oikein vaikuttanut saavan puistoista mitään irti (ja vielä vähemmän tietysti me vanhemmat, kun viiden minuutin puistokeikka otti toteutuakseen tunnin valmistelut sekä ämpärikaupalla verta, hikeä ja kyyneliä). Ai niin, mutta voihan lapsen kanssa nyt sentään muutakin tehdä, kuten käydä kaupoilla, kylässä ja vaikka sisäleikkipuistossa möyrimässä. Paitsi että kun EI OIKEIN VOI, kiitos vaan korona.

Häpeäkseni on siis myönnettävä, että varmaankin me kaikki kolme huokaisimme helpotuksesta, kun päiväkoti vihdoin alkoi. Maailman huonoin vanhempi / epäonnistunein taaperonviihdyttäjä- fiiliksiäni onneksi hieman loiventavat havaintoni siitä, että Mara ihan ihan oikeasti myös nauttii päiväkodissa käymisestä.

Kuraeteisen lasiovien taakse ei ole tarvinnut jättää murheellista poikaa kertaakaan sitten alun, ja toistuvasti saamme kuulla, kuinka hienosti päivät ovat sujuneet, ja näemme konkreettisesti erilaisten taitojen kehittyvän hurjaa vauhtia. En esimerkiksi tajunnut tyypin osaavan syödä lusikalla ennen kuin hän sitä kerran itse pyysi. Maran elämän lisääntynyt virikkeellisyys (voisiko enempää kuulostaa siltä kuin puhuisin tuotantokanasta lapseni sijaan..), näkyy myös tietenkin kotona. Kotona vietetyt tunnit ovat saaneet kokonaan uuden merkityksen päiväkotipäivän päätteeksi, ja myös me vanhemmat jaksamme vaalia yhteisiä iltahetkiä aivan eri tavalla verrattuna siihen, että takana olisi jo kokonainen työpäivä ohjelmatoimistona olemista ja, pahimmillaan, molemminpuolista turhautumista. Päivät ovat selkeämpiä, rakenteellisempia ja kerta kaikkiaan parempia.

Flunssaisina kotipäivinä saammekin sitten taas tuta, kuinka kokopäiväistä työtä taaperon kotona hoitaminen onkaan, ja salaa kyttäämme nuhaisen nenän alustaa toiveikkaina: josko huomenna olisi jo tarhapäivä? Tunnen tästä kaikesta tietysti valtavaa syyllisyyttä ja epäonnistumisen fiiliksiä, mutta onnekseni myös tiedän aika monen muun kiroavan mielessään pitkiä kotipäiviä. Onhan se toisaalta mukavaakin viettää kokonainen päivä ilman aikatauluja ja sen kummempia velvollisuuksia, mutta totta puhuen kokisin välillä yhtä mukavana mahdollisuuden ikiomaan varhaiskasvattajaan näinä päivinä. No, ainakin näin 35.viikolla raskaana ollessani.

Kristallipallooni ilmestyy tietysti jo muutama eriävä mielipide siitä, kuinka meidän ei kenties olisi koskaan edes pitänyt hankkia lasta, jos emme kerran osaa tätä työmme hedelmää itse viihdyttää. Törkeästi vaan ulkoistamme tämän varhaiskasvatuksen ammattilaisille. Tai eihän lapsen päiväkodissa oleminen nyt itsessään mikään juttu ole, mutta ehkä se on, että myöntää avoimesti tarvitsevansa päiväkotia tukena lapsen kasvussa ja kehityksessä. Sitä en taida edes kehdata myöntää, että meillä jatketaan päiväkodissa äitiyslomastani huolimatta.

Koemme kuitenkin, että päiväkodin aloitus on tuonut ennen kaikkea lisää ulottuvuuksia lapsemme elämään ja sitä ylläpitääksemme katsomme järkevänä jatkaa päiväkodissa käyntiä myös äitiyslomani aikana. Itse asiassa en voisi kuvitellakaan, että ottaisin Maran tässä kohtaa kotiin tylsistymään ja odottamaan huomiovuoroaan, kun itse olen hyvinkin kiinni pian syntyvässä vauvassa. Nyt asiaa pureskeltuani en koe, että sysäisimme lapsemme tuntikausiksi toisaalle hoitoon, koska olisimme jotenkin laiskoja tai huonoja vanhempia. Uskokaa pois, ikävä on valtaisa koko hoitopäivän ajan, mutta päiväkotiin mennään, koska se antaa Maralle niin paljon. Tässä kohti onkin sitten tilaa klassikkoargumentille, kuinka ennenkin kyettiin ja oltiin ja tehtiin. No, en nyt tiedä kuinka antoisaa sekään oli lapselle, että synnyttiin perunapellon laidalle ja suurin piirtein siitä alkaen oltiin mukana huushollauksessa ja muissa pakollisissa töissä. Ei siksi, että superäiti ei vain millään voinut päästää kullannupustaan irti, vaan koska ei ollut yksinkertaisesti muuta vaihtoehtoa. Väittäisin, että nykymallissa lapsen hyvinvointi on hieman korostetummin keskiössä, oli sitten kyse päiväkodista, perhepäivähoidosta tai siitä, että lapsi on kotona koulun alkuun saakka.

Vanhemmuus on muutamissa vuosikymmenissä kokenut valtavan muutoksen ainakin sen suhteen, mitä tulee vanhempien itseensä kohdistamiin odotuksiin ja vaatimuksiin. Ja kyllä se yhteiskuntakin paljon odottaa, ainahan kaikessa palataan lapsuuteen, ainakin silloin jos asiat ovat menneet pieleen. Nykyvanhempi tulee pohtineeksi varsin erilaisia asioita arjessaan verrattuna vuosikymmenten takaiseen edeltäjäänsä, eikä tätä puntaria varsinaisesti stabiloi se, että takavasemmalta ilmestyy aina uusi ja kaiken kumoava Emotionaalisen Kasvun ABC juuri silloin, kun luulet tehneesi jotain oikein. Ajat ovat muuttuneet sitten perunapeltojen, joten ehkä on ihan hyväksyttävääkin jakaa tätä maailman pelottavinta vastuuta ihmislapsen kasvattamisesta yhteiskuntakelpoiseksi kansalaiseksi myös sen oman kodin seinien ulkopuolelle. Ainakin näin perustelen tämän riemun itselleni kuudelta viikolta tuntuneen taaperon flunssaviikon päätteeksi, kun en malta odottaa, että arki palautuu taas uomiinsa!

Ajatuksia aiheesta?