Miten tätä vauvaa oikein pitää kasvattaa!?

Mara on nyt 10 kuukautta. Ymmärtää jo kaikenlaista, kuten sen, että hänen elinpiirinsä on muutakin kuin olohuoneessa sijaitseva leikkimatto – ja tällä kolumbusmaisella mentaliteetilla toki sitten tutkiikin ympäristöään. Perässä saa siis juosta. Muistan kuinka taannoin tuskastelin kirjoituksessani sitä, kuinka koen etten oikein osaa viihdyttää tuota lattialla tönöttävää pienikokoista ihmistä, no sitä ongelmaa ei tosiaankaan enää ole. En voi sietää näitä ”nauti nyt kun vielä voit”-tyyppisiä kommentteja (joita voi siis laukoa väliin kuin väliin, koska ilmeisesti aina on odotettavissa vieläkin pahempaa), mutta jos siellä ruudun toisella puolen joku nyt sattuu tuskastelemaan saman asian kanssa, niin sanonpahan vaan, että NAUTI NYT PERKELE VIELÄ KUN VOIT.

Vauva siis hahmottaa ympäristöään ja melkoisesti hahmottaakin, mutta niin hahmottaa myös paljon muuta. Kuten äänenpainoja, naurua ja erilaisia sanoja, kuten ei. Hän ryömii kohti sähköpistoketta, ja sanon painokkaasti ei. Hän pysähtyy, katsoo minua vakavasti, heiluttaa päätään sivulta sivulle ja sanoo ei – ja jatkaa matkaansa sormi ojossa kohti sähköiskua. Pitää minua vissiin pilkkanaan. Vaikkei sanoma ehkä menekään perille, en voi muuta kuin kauhistella sitä faktaa, että tuo pieni mötikkä alkaa oikeasti tajuta asioita.

Kuten sitä että minä kiroilen välillä (=jatkuvasti) kuin merimies – mistä ihmeestä saan vastineet kaikille niille puhettani elävöittäville kirosanoille, joita viljelen kuin vanha kunnon siideriteini Mäkin kulmalla konsanaan? Eihän minun puheestani jää jäljelle enää mitään!

Haluaisin myös, että Maralla olisi kohtuullisen seesteinen lapsuus ja tunne siitä, että kotona on rauhallinen ja leppoisa meininki. Että jaksaisin aikuisena ihmisenä ottaa vastaan kaiken sen, mitä vastaan tuleekaan, enkä ainakaan joka kerta näyttäisi turhautuneisuuttani ympäristölleni. Eräänä aamuna olin niin kiukkuinen mieheni herättäessä minut vauvanvahtivuoroon, että HUUSIN, etten kertakaikkiaan kestäisi tätä enää tippaakaan, vaan muuttaisin Intiaan vuorille asumaan. Well hello vaan seesteinen äiti siellä. Onneksi, onneksi mieheni älysi pitää sillä hetkellä päänsä kiinni, mielensä teki kuulemma kysyä, että mitenköhän ihmeessä siellä pärjäisin, kun vihaan intialaista ruokaa.

Kissat. Meillä on niitä kolme, ja tiuskin niille jatkuvasti. Vauvan viedessä jatkuvasti huomioni en voi sietää vielä kaiken päälle jaloissa naukuvia kissoja – ja niiden pitäisi olla itsenäisiä eläimiä. Puhuin miehelleni taannoin, kuinka haluan ehdottomasti Maran oppivan kotoa sen, että eläimiä pitää kohdella kunnioittavasti. Kyllä varmaan juurtuu tuokin oppi aivan selkäytimeen asti, kun ensimmäisenä aamulla käsken jalkoihini säntääviä kissoja painumaan sinne minne aurinko ei paista (huom. nyt kun en enää kiroile, aiemmin ilmaisu oli vieläkin karskimpi).

Toisten ihmisten kunnioittaminen, se vasta tärkeää onkin, ja yksi tärkeimpiä oppeja joita haluan jälkeläisemme kotoa omaksuvan. Kyllä vaan esimerkillisesti minäkin kunnioitan muita ihmisiä. Etenkin jalankulkijoita. Jotka kävelevät suojatielle JUURI SILLOIN KUN MINULLA ON KIIRE. Miinus muutama kirosana. Ja ratin hakkaaminen.

Mutta oikeasti, vähän ahdistaa kyllä se, etten ole tajunnut, kuinka suurennuslasin alla tulisin itse tässä kohtaa olemaan. Ja seuraavat ties kuinka monta kymmentä vuotta. Nyt on jotenkin iskenyt aivan täysillä se fakta nimittäin, että tämä meidän tyyppimme tosiaan kuvittelee meidän vanhempien olevan suunnilleen niitä ainoita jees-tyyppejä tässä maailmassa (tällä hetkellä, tiedostan kyllä, että tämä fakta ei kovin hyvin kestä ajan hammasta) , ja tässäkö nyt sitten oikeasti pitäisi jotenkin osata olla hyvänä esimerkkinä – noin niinkuin ihan kaikessa? Entä jos minä olen stressaantunut, aistiiko vauva sen yleisenä ilmapiirin muutoksena ja kokeeko se itse olevansa syypää siihen? Jos huudan muuttavani sinne Intian vuorille, ajatteleeko Mara, että hän on jotenkin huono vauva, kun äitinsä haluaa niin kauas pois? Aivan KAMALAA.

No ei siinä tarpeeksi, että koen jo valmiiksi stressiä siitä, miten epävakaan ympäristön pelkään luovani kasvavalle lapselle. Kun on nämä muutkin paineet, joita kohtaan jatkuvasti arjessa.

Meidän unirytmimme (hahaa, monikossa mennään) on jo pitkään ollut melkoisen löyhä. Öisin Mara kyllä nukkuu, mutta päivisin aivan miten sattuu. Perehdyin eräänä päivänä asiaan hieman tarkemmin, ja minulle selvisi, että suurin osa vauvoista noudattaa tietynlaista päivärytmiä, joka perustuu hereilläoloaikoihin. Mitä helvettiä, en ollut koskaan tällaisesta kuullutkaan! Ruksi kohtaan huono äiti, meidän vauvamme on ajelehtinut epämääräisten rutiinien aallokossa nyt jo jonkin aikaa. Nyt kun olemme pari päivää kyseisellä metodilla menneet, alkavat päivätkin saada hienoisesti rakennetta, no ihmekös. Ja siis stressaavaa tästä tekee se, että tämänkin asian myötä alan epäillä omaa kyvykkyyttäni tiedonhakuun, mistä ihmeestä kaikki muut ovat älynneet etsiä miten kymmenkuinen nukkuu? Ja joo, tiedän että lapsia on kasvatettu myös ennen internetin keskustelufoorumeita, mutta kyllä vaan kerta kaikkiaan ahdistaa, kun tuntuu, että kaikki muut tietävät miten toimia, paitsi sinä.

Ruokailu. Tarjoan soseita, jotka eivät uppoa. Teen kanapötköjä Simppelin sormiruokakeittiön ohjeella – päätyvät lattialle. Puurorieskoja nakertaa jonkin verran. Luen taas niitä foorumeita. Tarjoavat vauvalle jo samaa ruokaa kuin muullekin perheelle, miinus suola. Miksemme me tee niin? Pitääkö niin tehdä ja saako Mara nyt varmasti tarpeeksi sapuskaa näin? Ja sekin, että sanon ettei saa heittää ruokaa lattialle, vaikka ilmeisesti tällä harjoitellaan kädestä irrottamisen taitoa. Kumpi on pahempaa, opettaa lapselle että ruokaa saa heitellä miten lystää, vai se että kiellän sitä tekemästä jotakin kehitykselle ominaista? Ollaankin miellyttävässä T-risteyksessä: joko lapsestani tulee pihviään pitkin pitäjän Amarilloa heittelevä häirikkö, tai sitten hän ei opi käyttämään käsiään lainkaan, kiitos äidin torujen.

Sukupuolineutraalius. Meille on syntynyt biologisilta ominaisuuksiltaan poika, joka kasvaa tulevaisuudessa siihen sukupuoleen tai sukupuolettomuuteen, minkä ikinä kokee omaksensa. Koen siis hieman huonoa omaatuntoa siitä, että meidän kirppiksiltä ostamamme lelut ovat suurimmaksi osaksi autoleluja. Joista Mara tykkää. Ja joista kuka tahansa tyttökin tykkäisi varmasti. Enkä edes tiedä, mikä olisi se kategorisoitu tyttömäinen vastine näille riemunkiljaville auto- ja junaleluille, kun ei kai tämän ikäinen nyt vielä nukeilla leiki? Vaikeaa, kuten on jo tähän tekstiin asemoida sanansa siten kuin niitä tarkoittaa. Siis kuinka kasvattaa lapsi riittävän sukupuolineutraalisti? Voi luoja olen kiitollinen etten älynnyt raskausaikana vielä stressata kaikkea tätä ja kieltämättä kaipaan niitä aikoja, kun stressasin vain siitä että vauva nukkuu ja syö. Ai niin, stressaan edelleen niistäkin.

Eli siis, hetki sitten painin sen äärellä, kuinka saisin tämän sairaalasta kotiin kantamani nyytin pidettyä hengissä sen niskaa katkomatta. Nyt ollaankin tultu ajassa useita kuukausia eteenpäin, ja sen sijaan, että kokisin itseni jotenkin varmaotteisemmaksi tässä touhussa – päinvastoin. Jos minulla oli alkuun sata kysymystä vauvanhoitoon liittyen, niin nyt niitä on tuhat. Ja pahinta tässä on toki se, että tiedän jo nyt ennakoivani melko pitkälle. Maran oppiessa ryömimään pelkään jo ensimmäistä suorilta jaloilta kaatumista, ja niin edelleen. Jos nyt stressaan jo tämän hetken lisäksi kymmentä seuraavaa, niin stressihän kasvaa suorastaan eksponentiaalisesti.

Ehkä tajuan vasta nyt, minkälaisten oppivuosien edessä olen itsekin, lähinnä tämän oman kontrollintarpeeni osalta, ja välillä tulen pohtineeksi jopa sitä, että kumpaa tässä oikein varsinaisesti kasvatetaan, Maraa vai minua. Ikuisena perfektionistina ja pilkunviilaajana luulen, että nyt jos koskaan on aika päästää hieman irti, ja uskoa siihen, että hyvä tästä tulee.

Fakta nyt kuitenkin on se, että ihmisiä on kasvanut kautta aikain varsin heikoistakin lähtökohdista käsin, eikä heistä kaikista mitään pihvinheittelijöitä ole tullut. Kaikkea ei voi hallita, eikä pidäkään, koska myös me vanhemmat olemme vain ihmisiä. Ehkä yritän löytää vastineet ilmaisuani tukevoittaville kirosanoille, ja mulkaisen jalankulkijoita hieman hillitymmin, mutta muutoin – toivotaan parasta.

Introvertin kauhunhetket

Ei ole helppoa. Läpeensä introvertin ihmisen elämä nimittäin. Helpotti toki, kun tämä trendisana valtasi median, ja ymmärsin, etten olekaan ainoa laatuani, vaan ehkä jopa keskimääräistä älykkäämpi, kuten ne meitä ressukoita tsempatakseen uskottelevat. En siis oikeasti näin kuvittele, ja vaikka näin olisikin, ei se kuitenkaan minun arkeani helpottaisi. Ja mitä sitten, jos olisinkin tämän ”ominaisuuteni” myötä muita älykkäämpi, eihän sitä perkele vieköön kukaan edes saa tietää, kun en uskalla avata sanaista arkkuani, vaikka aseen piippu painettaisiin ohimoani vasten. No joo, ehkä hieman värittelen tässä tarinaa, mutta kuitenkin. Millaista se introvertin elämä sitten on? Antakaas kun minä kerron:

Tuttu kadulla. Olet uskaltautunut ihmisvilinään ja strollailet siinä muina naisina pitkin katua. Olet tyytyväinen itseesi, olet yksin ja rohkeasti liikenteessä, ehkä jopa nostat katseesi kohti horisonttia – pitäen kuitenkin visusti huolen siitä, etteivät vastaantulijat luule sinun tuijottavan heitä. KUNNES, näet sen 10 vuotta sitten viimeksi tapaamasi ihmisen, joka on juuri niillä rajoilla sen suhteen, pitäisikö jäädä juttelemaan vaiko ei (huolimatta siitä että katseesi on huolimattoman utuiseksi hiottu, hahmotat ympäristösi kyllä veitsenterävästi, mitenkäs muutenkaan). Henkilö on kaukana, vielä 100 metriä. Apua, nyt hän nosti katseensa, mutta on vielä liian aikaista moikata. Katsot muualle. Tässä on vielä aikaa. Ehkä teeskentelet ettet huomannutkaan. Vai pitäisikö sittenkin. 20 metriä, nyt pitäisi jo liikehtiä johonkin suuntaan. Moikkaanko, vai katsonko muualle – voi kun olisi kukka terälehtineen tässä apunani. Loppujen lopuksi nostat katseesi maasta juuri sillä hetkellä, kun hyvänpäiväntuttusi askeltaa ohitsesi ja sanot moi. Niin, että seuraava vastaantuleva henkilö luulee sinun moikanneen häntä. Ei muuta kun jalkaa toisen eteen ja loppupäivä voidaankin käyttää tämän epäonnisen insidentin puimiseen.

Naapuri hississä. Ei ole pahempaa. Kävelet kaupungilta kotiin, reissu oli onnistunut, etkä joutunut edellisen kohdan kaltaiseen taistele-tai-pakene-tilanteeseen kertaakaan, kaikki on mennyt hyvin ja kohta ollaan taas turvassa kotona. Kunnes tajuat että perässäsi kävellään. Et voi oikein kääntyä, koska se olisi outoa, mutta todennäköisyyslaskuri kilkattaa päässäsi: SE VOI IHAN HYVIN OLLA NAAPURI, JOKA AIKOO ÄNGETÄ SAMAAN HISSIIN KANSSASI. Kiristääkö tahtia, vaiko hidastaa. Tahdin kiristäminen vaikuttaisi aivan yhtä oudolta kuin taakseen vilkuilu keskellä kirkasta päivää, ja luultavasti joutuisit juoksemaan karkottaaksesi varjostajan kannoiltasi. Se vasta outoa olisikin. Mutta onneksi, onneksi on puhelimet. Kaivat puhelimen taskustasi, tarkistat että se on äänettömällä, ja jäät ”keskustelemaan” talon kulmalle aikaa voittaaksesi. Huh.

Joskus kintereilläsi oleva naapuri pääsee kuitenkin yllättämään, ja silloin sitä vasta puun ja kuoren välissä ollaankin. Neljä kerrosta, ei ole paha. Säästä keskusteltu ensimmäiseen kerrokseen mennessä. Hissin ilma tuntuu painostavalta, vilkaisen puhelinta katsoakseni kelloa, puoli kerrosta on menty eteenpäin. Ai niin, ostoskassin voi vaihtaa kädestä toiseen – ollaan kakkoskerroksessa. Pyöräytät hartioita ja venytät niskaa puolelta toiselle, neljänneskerros ylöspäin. EI LUOJA. Hissin seinään on teipattu ohjeet hätätilanteen varalta, no niihin olisikin syytä perehtyä. Luet ohjeita hartaasti ja silmiäsi siristellen, kunnes vihdoin, VIHDOIN, hissi pysähtyy ja tämä äärimmilleen kiristynyt tilanne laukeaa.

Itsensä esitteleminen ryhmätilanteissa. Huoneessa istuu ihmisiä, aivan sama montako viiden ja kahdenkymmenen välillä, mutta tiedossa on, että jokaisen on itsensä esiteltävä. Kiva. Kierros lähtee liikkeelle, aina sieltä toisesta päästä, tietenkin, jotta ehtisit kasvatella kasvavaa paniikkia kuin äärimmilleen viritettyä kuminauhaa. Jokaikisen henkilön kohdalla nyökyttelet hymyillen, mutta todellisuudessa mietit vimmatusti omia vuorosanojasi. MINÄ. OLEN. JENNI. Ei voi olla niin vaikeaa – no eipä. Jännitys tiivistyy edelläsi olevan henkilön puheenvuoroon. Milloin huomio on vielä hänessä, milloin on sinun vuorosi – tämä rajahan on kuin veteen piirretty viiva, koska et halua omalla hitaudellasi odotuttaa muita, mutta et MISSÄÄN NIMESSÄ halua myöskään avata leipäläpeäsi toisen vuorolla. Siinä kohtaa, kun katseet hiljalleen siirtyvät sinuun, saat lopulta raakuttua oman nimesi ulos – ja loppukierroksen ajan pohditkin sitten sitä, kuinka persiilleen tuokin meni.

Ryhmätyöt ja kokoukset. Itsensä esitteleminen nyt on lasten leikkiä verrattuna tilanteisiin, joissa sinun pitäisi spontaanisti pystyä esittämään mielipiteesi kaikelle kansalle. Tai kuudelle ihmiselle. Ei sillä, mielipiteitähän sinulla on, jopa aivan pilkulleen viilattuun lauserakenteeseen saakka mietittynä, mutta kun et vain saa avattua sitä suutasi. Aavistelet keskustelun kulkua kaukaa, kohta tulisi se hetki, kun sinulla olisi sanottavaa. Painavaakin sellaista, muttei missään nimessä mitään, mistä kukaan voisi pahoittaa mielensä. Virke virkkeeltä lähestytään sitä hetkeä, kun sinun aikasi koittaisi, mutta ei – nyt nauretaankin jollekin aivan muulle asialle – naurat mukana ympärillesi nyökytellen, mutta toivot, että joku palauttaisi keskustelun raiteilleen, ja palauttelet samalla oman lausepartesi sana sanalta mieleesi. Joku onneksi muistaa aiheen, missä oltiin – h-hetki alkaa olla lähellä. Haistelet äänenpainoja ja hengenvetoja, aikooko edellinen puhuja vielä jatkaa vaiko ei, koska nyt pitäisi jo toimia, ennen kuin aiheesta harhaudutaan jälleen. Ja juuri silloin kun olet sanomassa sanottavasi, JOKU MUU ALKAA PUHUA SAMAAN AIKAAN. Saat muutaman paikallaolijan myötätuntoisen katseen vastineeksi epämääräiseen ynähdykseesi – ja vaivut takaisin synkkyyteen.

Uudella työpaikalla lounastaminen. Verrattavissa edelliseen, vaikkei samanlaista sisällöntuotannon pakkoa olekaan. Menet lounashuoneeseen, siellä ei ole ketään – JES. Äkkiä ruoka mikroon, ei haittaa vaikka jäisi vähän haaleaksi, äkkiä vaan syömään ja pois tästä sosiaalisen kanssakäymisen punaisesta pisteestä. Kunnes. Lounashuoneeseen tulee joku muukin, ei kukaan tuttu, muttei tuntematonkaan, VOI PASKA. Onko ookoo syödä siinä vaivaantuneena hiljaisuuden vallitessa, vai pitäisikö jonkinlaista keskustelua viritellä tulokkaan kanssa – taas ollaan oraakkelimaisten kysymysten äärellä. En nimittäin itsekään tiedä kumpi on vaivaannuttavampaa. Loppujen lopuksi lounastaukosi kuluu näiden suurten kysymysten äärellä vastausta saavuttamatta, ja päädyt polttamaan ruokatorvesi (se mikro olikin yllättävän tehokas) lapatessasi suuhusi ruokaa kuin tuli kintereilläsi päästäksesi tilanteesta pois, ja vähän äkkiä sittenkin.

Taloyhtiön talkoot. Saat tiedon niistä noin tuntia ennen kuin kyseisen tapahtuman on määrä alkaa, ehkä ihan hyväkin, ettet ehdi paisutella asiaa mielessäsi kohtuuttomuuksiin asti. Miehesi napataan äijäporukkaan soraa lapioimaan alta aikayksikön, ja itse jäät seisomaan puutarhahanskat suorina keskelle pihaa. Muut ovat tietenkin rivakasti työn touhussa. Luot murhaavan katseen kohti miestäsi, joka huikkaa naureskellen ”tulta päin vaan!”. Voi saakeli. Onneksi naapurin mummo on mukava ja lähdet peesaamaan häntä. Mutta mummo alkaakin kitkeä rikkaruohoja pensaasta, eikä sinne nyt oikein kaksi ihmistä sovi, ilman että koko touhu näyttäisi aivan pelleilyltä. Sen lisäksi että koko talkoiden tarkoitus on yksi suuri kysymysmerkki, et myöskään tunne asukkaista juuri ketään – et tietenkään. Siispä keräät kaiken rohkeutesi, mitä sinulle kuunaan on langetettu, ja kysyt reippaalla ja kuuluvalla äänellä, että mitä näissä talkoissa olisi tarkoitus tehdä. Kukaan ei vastaa. On hiljaisuus. Kunnes joku luo katseensa sinuun, sinun haravaasi, ja sinun lannistuneeseen katseeseesi, ja osoittaa myötämielisesti haravoitavan alueen. Sitä sitten jynssäät sillä haravalla niin hitaasti, kuin ikinä on mahdollista, ja toivot että seuraavien talkoiden aikaan olet ulkomailla.

Muita introverttejä? 😀

Kesäkuun parhaat x 12

Huolimatta siitä, että olen heinäkuussa lapsonen, en koskaan näin aikuisiällä ole ollut mikään suurin kesäfani, toisin kuin suurin osa suomalaisista tuntuu olevan. Onhan se Suomen kesä ihan kiva, jokaisesta betonihelvetistäkin kuoriutuu niin kaunis kesäkaupunki, ja niin edelleen. Kyllä minä silti vannon syksyn ja talven pimeyden nimiin, olkoonkin, että kuitenkin esimerkiksi lapsuuteni parhaat muistot sijoittuvat pitkiin kesiin kesämökillämme Tottijärvellä. En tiedä missä kohtaa olen kelkkani kääntänyt.

Kesä on hiukan ambivalenttia aikaa minulle, toisaalta lämpö, henkiin heräävä torielämä, uiminen, mökkeily ja kevyempi vaatetus ovat melko mukavia juttuja. Toisaalta kesäisin minut valtaa usein suunnaton stressi siitä, että niitä kesäjuttuja olisi sitten myös tehtävä, vaikkei edes huvittaisi. Ymmärtäisin jos loisin itselleni tällaisia paineita siinä tapauksessa, että kesä olisi suosikkivuodenaikani ja lataisin noille parille siltikin epävakaiselle kuukaudelle koko vuoden odotukset mukavasta ajasta. Tai ehkä en ole ajatellut olevani kesäihminen siksi, että luon niitä paineita. Jos osaisinkin suhtautua rennon letkeästi tähän epämääräisiä tuntemuksia aiheuttavaan vuodenaikaan, niin kenties minustakin tulisi kesäihminen.

No, tänä vuonna ainakin olen yrittänyt suhtautua kesään hieman rennommin ja etenkin kevään koronaeristyksen myötä kalenteri näyttikin tyhjää koko kesän osalta melkein kesäkuun loppuun saakka. Kenties juuri tästä syystä kesäkuu olikin aivan ihana. Tässä parhaat palat:

UIMINEN JA RANNALLA KÄYMINEN. En ole oikeastaan koskaan viihtynyt rannalla sen kummemmin, ainakaan Suomessa. Jotenkin tässäkin asiassa olen mustavalkoisesti ajatellut, että joko siellä ollaan koko päivä (en oikeastaan kovinkaan paljon tylsempää päivänviettotapaa keksi), tai sitten rannalta on syytä pysyä poissa kokonaan. Nyt olemme kuitenkin tehneet pieniä Maran sanelemia visiittejä lähirannalle ja olen nauttinut suuresti niin lyhyemmistä pulahduksista kuin vähän pidemmistäkin uintisessioista. Olemme istuskelleet viltillä sopivan hetken, ja suunnanneet sitten kotiin. Hengissä selvittiin ja ihan kivaakin oli.

Parasta on ollut tietenkin seurata Maran ensikosketuksia luontoon. Tässä tapauksessa (suuhun pikavauhdilla hakeutuvan) hiekan muodossa sekä veteen tutustumisen merkeissä.

Tyyppi nauttii ihmisten ilmoilla olemisesta ja kyylää jokaisen vastaantulevan ihmisen myymäläetsivän tarkkuudella – ja nauraa päälle. Rannalla Mara viihtyy sylissä ja rattaissa ihan vain ihmisiä katsellen.

OMALLA PIHALLA HENGAILU. Nythän siellä tulee vettä kuin Esterin peestä, eli nämä muistot voinemme sulkea sisimpäämme toistaiseksi. On ollut ihanaa levitellä vilttejä pihaan ja seurailla johtajan touhuja, täytellä ristikoita ja ihan vain olla. Suunnittelemattomat kesäpäivät ovat olleet mahtavia, uimaan on lähdetty, jos on jaksettu, ja muuten menty ainoastaan sen mukaan, mitä milloinkin huvittaa tehdä – ainakin kovimpien helteiden aikana vastaus oli usein ei mitään. Mutta ei se mitään.

KAIKKI ENSIMMÄISET JUTUT. Olen odottanut kovasti tätä aikaa, kun mistään mitään ymmärtämättömästä mötkylästä kasvaa pieni ihminen, joka ymmärtää näkemästään ja kokemastaan jo jotakin. Puistoissa käyminen (ja joka ikisen leikkikenttävälineen nuoleminen – olkaa huoleti, olemme olleet varsin terveitä koko ajan), torivisiitti, oma puhallettava uima-allas, nurmikko, uudet ruuat – kaikki pienet mutta niin isot asiat.

TAMMELAN TORI. Jokakesäinen traditiomme, joka löytyi myös kesä 2020 bucket listiltäni. Juhannusaatonaattona täyteen ammutulla torilla löytyi se kaikkein paras toritunnelma, söimme autenttiset meksikolaiset quesadillat torikojusta nimeltään La negrita. Iso suositus tälle! Lisää rakkaan kotikaupunkini tarjoamia suosikkipaikkojani löytyy Tampere-postauksestani.

Sormiruokailu. Itse suhtauduin alkuun vähän laiskasti tähän sormiruokakulttuuriin, myönnettäköön. Mara ei alkuun tuntunut hiffaavan ideaa lainkaan ja silloin kun sinne leipäläpeen jotakin päätyi, niin olin sydän pamppaillen jatkuvassa heimlich-valmiudessa, ja toki siivosin kaiken sapuskan lattioilta ja seiniltä sitten myöhemmin. Siinä kohtaa kun poikasemme alkoi selvästi kiukustua syöttämiseen, ja vaati muun muassa kuvassa näkyvässä iltapalatarjoilussaan saada syödä itse, totesin, että nyt lienee varmaan se aika, kun sormiruokailuun on palattava.

Ja sehän onkin nyt ihan paras juttu ikinä, tässä kohtaa kun vauva on siihen valmiuksia osoittanut. Aamupuurojen sijaan Mara natustelee apinaeväänsä tai puurorieskansa ihan itse, ja mekin saamme syödyksi siinä samalla. Pääruuilla ruoka on pääasiassa edelleen sosetta, mutta osa itsetehdyistäkin soseista on sen verran jämäkkää tavaraa, että niistäkin saa pyöriteltyä pieniä palleroita herralle tapasmuodossa tarjoiltuna. Täytyykin seuraavaksi paneutua tähän sormiruokailun osa-alueeseen lisää. Parasta tässä on se, kun saa kiireettömän ruokahetken ajan seurailla pojan syömistä ja hämmentävän tarkkaa pinsettiotetta. Vähäinenkin suoritushenkisyys ja kiire kyllä katoavat, kun huomaa oikein mielellään laskeutuvansa läsnäolon maailmaan näiden hetkien aikana.

Alkeelliset puutarhurin touhut. Mikään viherpeukalo en ole koskaan ollut, enkä vieläkään ymmärrä puutarhanhoidosta tuon taivaallista, mutta onnekseni minulla on useampikin konsultaatiokanava, josta voin tarvittaessa kysellä, mikä on milloinkin mennyt vikaan. Kesäkukkia on ostettu, rikkaruohoja kitketty, suunniteltu pihan kehitystä pidemmälle ja laitettu terassi kuntoon öljyämällä ja kalustusta muuntelemalla. Pihan viihtyvyys on ottanut aimo harppauksen eteenpäin, ja jos jossain, niin näissä puuhissa maltti on valttia, ja täytyy sopeutua ajatukseen, että piha on vuosien projekti. Opettelemista tässä on tällaiselle kaikkitännehetinyt-tyypille kyllä.

Ulkona syöminen ja helpot ruuat. Kuten olen jo aiemminkin maininnut, koko kesäkuun ajan melkein kaikki ateriat syötiin meillä ulkona terassilla. Aamiaisen kattaminen ulos toi jopa hieman sellaista ulkomaafiilistä heti aamuun. Näin kesällä ei myöskään tee mieli panostaa ruuan laittoon ajallisesti kovinkaan paljoa, joten on ollut ihanaa yrittää keksiä kaikenlaisia helpohkoja kesäruokareseptejä, ja toisinaan sitten vaan grillailla kaikkea mahdollista, siinä nyt ei ainakaan paljoa tarvitse aivokapasiteettiaan kurittaa. Edellä olevan lehtikaalipizzan ohje löytyy muuten blogin FB-sivulta facebook.com/elamaniaikaa.

Terassilla hengailu. Olen tosiaan yrittänyt panostaa pihan lisäksi terassin viihtyvyyteen tänä kesänä, ja se on kyllä näkynyt sen käyttömäärissä. Oikeastaan kaikki Maran nukkumaanmenon jälkeinen aika on tullut vietettyä terassilla istuskellen, lehtiä lukien, blogia kirjoitellen ja myös elokuvaa katsellen.

Curb your enthusiasm ja Fargo. Kunnon sarjakoukkua ei ole hetkeen koettu, mutta nämä kaksi HBO:n sarjaa ovat pyörineet joka ilta ennen nukkumaanmenoa. Suosittelen!

Valoisat kesäillat. Olkoonkin että olen pimeyden ystävä (okei tämä kuulostaa hieman kyseenalaiselta), on näissä valoisissa kesäilloissa kuitenkin jotain pientä taikaa. Yömyöhään on ripusteltu pyykkejä ulos kuivumaan ja istuskeltu vierekkäin terassilla ihan vain pihaa tuijotellen ja pihasuunnitelmia puntaroiden. Huono puoli näissä illoissa on se, ettei nukkumaan oikein malttaisi lähteä sitten millään!

Juhannus. Kirjoittelin aiheesta kokonaisen postauksenkin, joka löytyy täältä. Paras juhannus moneen vuoteen!

Miniloma Turkuun. Reissusta tuli koko ihanan kesäkuun kruunu, postauksen löydät täältä.

Kaiken kaikkiaan kesäkuu oli aivan ihana. Nyt kun ulkona sataa ja sadetta povataan pitkälle heinäkuun loppuun saakka, olen tyytyväinen, että pääsimme kunnon kesäfiilikseen tässä kesäkuun mahtavien säiden ja huolettomuuden myötä. Heinäkuun sateetkaan eivät niin haittaa, kun kaikenlaista ohjelmaa on tiedossa. Kesäkuu meni pitkälti vielä koronakuplassa oman perheen kesken, eikä kotikulmilta huvittanutkaan lähteä sitä uimarantaa pidemmälle. Nyt kotona oleminen on alkanut hieman kuitenkin toistaa itseään, ja huomaan, kuinka oikein kaipaan hieman erilaista tekemistä tähän kesän loppupuoliskoon. Turussa vietimme mieheni kanssa yhden illan kahdestaan, olimme väsyneitä ja painelimme melko aikaisin nukkumaan, jotenkin tuntui ettemme oikein saaneet illasta niin paljoa irti kuin olisimme pitkän kevään jälkeen toivoneet. Siispä eilen, kun saimme Maralle yökyläkutsun mummolaan, emme miettineet kovinkaan kauaa, mitä ajallamme tekisimme. Tapasimme ystäviä ulkona ja olipahan mahtava ilta! Mikäpä siis olisikaan sen parempaa kuin heinäkuulle sovitut mökkireissut, ystävien tapaamiset ja muut menot! Omaa aikaa on molemmille tiedossa enemmän kuin viimeisten viiden kuukauden aikana yhteensä, ja se tuntuu tässä kohtaa varsin virkistävältä!

Miten kesäkuu on kohdellut siellä ruudun toisella puolen?