Puistoilu – tykkääkö siitä joku oikeasti?

Selfie puistossa, arvatkaa hävettikö ottaa!

Hiekkalootan reunalla hytisemistä rumassa joka sään goretex-asussa, ja minuuttien laskemista kotiinlähtöhetkeen? Vai sittenkin Airamin muki kädessä mammakavereiden kanssa höpöttelyä, ja sivusilmällä punaposkisen taaperon perään katsomista? En tiedä oliko minulla lopulta mitään ennakkokäsitystä tähän touhuun, mutta yllättävää ei ole se, että omalla kohdallani paikkansa pitää tuo ensimmäinen kuvaus.

Puistoilu ajatuksena sisältää valtavasti enemmän, kuin mitä se oikeasti on. Hiekkalaatikon reunalla istuminen nähdään usein symbolina pikkulapsen vanhemmuudelle ja omia lapsitoiveita puntaroidessa moni luultavasti näkee juurikin tämän kuvan mielessään lapsiarkea kuvitellessaan – joko positiivisena tai negatiivisena mielikuvana. Moni ajattelee hyvän vanhemmuuden olevan suoraan verrannollista sen kanssa, kuinka ylitsevuotavan överisti kykenee kiinnostumaan jälkeläisensä, no ei niin kovin kiinnostavista, hiekkakakuista. Meillä ei vielä liiemmin hiekkakakkuja tehdä, mutta olen nyt jo huomannut, että luultavastikaan en ole mikään superäiti, mikäli intohimo puistoiluun sen määrittää.

Viime aikoina havaittua.

Olimme tässä männäviikolla leikkipuistossa koko perheen voimin, ja siinä aikani kuluksi (vielä konttaava taapero kun ei kovin paljoa sitä teatteria tarjoile) pohdiskelin, että liekö olen ainoa täällä, joka mieluusti siemailisi vaikkapa minttukaakaota lämmikkeekseen – ja ennen kaikkea koko touhun mielenkiinnon nostattamiseksi. Olenko toden totta ainoa, jonka mielestä kerta viikkoon puistoilu riittäisi varsin hyvin?

Ympärillämme seisoskeli muutamia muitakin ruokakuntia. Oli niitä, jotka kirmasivat lapsensa perässä ihastellen ja hämmästellen kovaäänisesti jokaista tämän osoittamaa asiaa niin vakuuttavasti, että mahdollisesti kannattaisi miettiä teatterikouluun pyrkimistä. En usko, että kukaan täysjärkinen aikuinen voi ihan oikeasti olla niin kiinnostunut jostain sohjoisesta lumikökkäreestä, mutta löytäisinpä itsekin tuollaisen teeskentelyn taidon! Ja sitten oli tosiaan niitä, jotka näyttivät rehellisesti siltä, että olisivat mieluummin aivan missä tahansa muualla. No, ainakin muutaman minttukaakaokaverin voisin saada.

Murmelipäivien ahdistaessa kannattaa kuitenkin suunnata sinne puistoon

Näin kolmekymppisyyden tällä puolen olen havahtunut siihen faktaan, että oikeastaan tämä ennalta-arvattava, tasainen ja jopa hieman itseään toistava elämä on oikein nautinnollista. Tämähän nyt ei kuitenkaan suinkaan tarkoita sitä, etteikö minuakin joskus suoraan sanoen v*tuttaisi se, että nykyisin moni aikaisempi skumppapäivä, viimeisimpänä nyt vaikka uusi vuosi, on nykyisin melko pitkälti päivä muiden joukossa. Siellä sitä oltiin vuodenvaihteen aattona puistoilemassa kuten minä hyvänsä muunakin päivänä edellisvuonna. Toisaalta se puiston porttien sisäpuolella kohdattu ajattomuus (ja ajan pysähtyminenkin) on lohdullista näinä arkistuneina uusinavuosina – siellä ne muutkin tönöttävät niissä gore texeissään paljettikolttujen ja skumppabileiden sijaan. Ja onhan se kiva herätä uuteen vuoteen virkeänä ja levänneenä, voi vaikka lähteä taas puistoilemaan!

Puistoetiketti hakusessa

Koska olen introvertti ja pohdin jokaista kohtaamaani asiaa erittäin perusteellisesti, olen luonnollisesti löytänyt puistoilusta myös kasan ahdistavia piirteitä sekä asioita, jotka ammottavat edessäni edelleen yhtenä suurena kysymysmerkkinä. Ensinnäkin: pitääkö kanssapuistoilijoiden kanssa jutella? Itse olen välttänyt aikuisten välisen turhan small talkin toistaiseksi lässyttämällä jotain tyhjänpäiväistä Maralle, samalla toivoen tietenkin vimmatusti, että poika kiinnostuisi jostakin asiasta vaikkapa siellä puiston vastakkaisella laidalla. Toisaalta olen pannut merkille, että eivät ne muutkaan vanhemmat vaikuta kovin rupatteluhenkisiltä, osa jopa suorastaan torjuvilta, kun jotain erehtyy murjaisemaan. Parempi siis ehkä olla hiljaa?

Toinen alituisesti hämmennystä herättävä asia on se, että kuinka ookoo muka on vallata vauvakeinut noin suunnilleen koko päiväksi? Erityisen hauskaa silloin, kun se oma taapero ei tosiaan muista leikkikenttävälineistä mitään käsitä – seisot nyt siinä sitten tyhmän näköisenä keskellä puistoa vain todetaksesi, että edellisten idioottien jälkeen toiset ehtivät jälleen edellenne. Kerran jopa lähdimme puistosta häntä koipien välissä pois, kun emme vain koskaan kerinneet siihen vauvakeinuun. Se oli aika noloa. Pitääkö tässä tilanteessa siis ylittää kaltaiselleni sosiaaliselle perhoselle elintärkeä kymmenen metrin turvaväli, ja siirtyä siihen keinujen läheisyyteen kärkkymään niiden vapautumista? Entä jos nämä maratonkeinuidiootit luulevatkin, että hakeudun siihen jutulle!? Voisi näihinkin järjestää jonkinlaisen vuoronumerosysteemin. Olisivat ainakin pelisäännöt kaikille selvät!

No onko sinne puistoon sitten mentävä ihan joka ikinen päivä?

Tällä hetkellä, kun Mara ei vielä kävele, tarkoittaa puistoilu meidän kohdallamme tosiaan käytännössä noin viiden minuutin keinumista, ja sitten muutamien minuuttien epämääräistä maassa möngertämistä. Tämän jälkeen lapsi ryhtyy joko makaamaan apaattisena maassa tai alkaa huhuilla apuja puistojen kalteriaitoihin nojaten. Koitappa siinä nyt sitten tsempata pompomit suhisten toista puistoilemaan, kun se on niin kivaa!

Joinain (=melko useina) päivinä onkin siis hieman työlästä perustella itselleen, että rimpuilun ja karjumisen säestämä pukeutumisperformanssi olisi sen arvoista. Kotipäiviä on siis vietetty. Olenkin korvat helottaen lukenut, kuinka jotkut ulkoilevat puistoissa jopa kahdesti päivässä, TUNTEJA KERRALLAAN. No, meilläpä kasvatetaankin selkä pelituoliin kiinni kasvanutta energiajuomaa kittaavaa lasta, joka näkee auringonvalon ainoastaan, jos se sattuu vahingossa jostakin hirrenraosta hänen peliluolaansa heijastumaan. Eikös se E-urheilukin ole ihan oikea juttu tätä nykyä?

Vertaistukea

Juttelin tässä ystäväni kanssa puhelimessa ja onneksi sain kuulla, etten ole ainoa joka kokee niin, ettei se lyhyt puistoilu kovinkaan usein ole sen manaajatyyppisen pukeutumisraivon arvoista. Myös toinen hyvä ystäväni on myöntänyt, ettei oikeastaan pidä koko touhusta. Olenkin aivan varma, että harva meistä varmaan oikeasti nauttimalla nauttii siitä puistoilusta, osasta vain kehittyy parempia teeskentelijöitä kuin toisista – ainakin näin haluaisin uskoa.

Toisaalta jos joku asia tuntuu nyt puisevalta, ei se välttämättä ole sitä ihan aina. Kuten niin monessa muussakin asiassa, uskon että seuraava vaihe, eli kävelemään oppiminen, korjaa ainakin osittain tämänkin stressin puolestani. Ei siis niin, että Mara saisi tällöin lähteä keskenään sinne puistoilemaan (ei toki hullumpi ajatus tämäkään), vaan että ehkäpä siellä puistossa viihdyttäisiin kaikki hieman paremmin sitten. Ja jottei nyt mentäisi aivan väärinymmärryksen puolelle, niin kyllä meillä ulkoilusta pidetään! Aivan erityisen paljon pitäisin esimerkiksi vastapäisen pikkumetsän ihmettelystä taaperon kanssa, mutta ei sekään vaikuta vielä oikein häntä ihastuttavan (tänäänkin tonki roskakatoksessa hiekoitussoraa antaumuksella noin kymmenen minuuttia). Siispä odotellaan.

Mitäs fiiliksiä puistoilusta?

(Aika ihanat) päiväni murmelina

Ihan muutamaan otteeseen olen tässä wordpressini avannut, tuijottanut tyhjällä pohjalla vilkkuvaa kursoria aikani, ja painanut sitten läppärin kannen kiinni odottamaan sitä oikeaa inspiraatiota. Mitä pidempään aikaa kuluu, sitä vaikeampaa on myöskin aloittaa, ihan kun näiden tekstien pitäisi yltää (ainakaan joka kerta) pulitzer-tasolle.

En välttämättä haluaisi kirjoittaa pelkästään taaperoarjesta, ja kuvailenhan usein itsekin blogini sisältöä hieman laajemmaksi, kattamaan kaikenlaisia elämän ilmiöitä. Tyhjästä on kuitenkin paha nyhjäistä, ja joudun nöyrtymään koronavuoden ja sen faktan edessä, että ei minulla tällä hetkellä kerta kaikkiaan ole muutakaan kirjoitettavaa, kuin se mitä täällä neljän seinän sisällä tapahtuu.

Siispä, taaperojuttuja tulossa, halusitte tai ette. Lupaan kirjoittaa jostakin muustakin sillä siunaaman sekunnilla, kun tässä tapahtumaköyhässä elämässä alkaa jotakin tapahtua! 😀

No, asiaan sitten. Sain Maran juuri unille, ja siinä viimeisiä iltapuhteita toimittaessani mietin, että kuinkahan monetta kertaa tämänkin nimenomaisen toimintoketjun jo teen – nimittäin esimerkiksi iltapalajälkien mekaanisen siivoamisen. Ensin pyyhitään mikrokuituliinalla (baby wipesit ovat piru vie lopussa, yleensä käytän surutta näitä, jos yhtään laiskemmalle päälle satun) syöttötuoli ja sitten ryömitään polvet hoosiannaa huutaen lattialla keräilemässä milloin mitäkin ruuantähteitä. Parhaassa tapauksessa taapero länttää vielä viimeiset setit käsistään hiuksiini – kiva. Sen jälkeen ruokalapun huuhtelu ja sijoittelu astiakaappiin kuivumaan, lautaselle jääneiden tähteiden siivoaminen ja lopulta vielä yleiskatsaus keittiöön. Keittiöön, joka tämänkin päivän päätteeksi näyttää siltä, että sille ei ole tehty mitään viikkoon.

Tätä yksityiskohtaista siivoamisoperaatiota on tietenkin edeltänyt itse iltapala. Taaperon kiljuessa jo nälkäänsä housunlahkeeseeni tarrautuneena lämmitän pikapikaa puuron (jonka kerrankin olen muistanut laittaa aamulta jääkaappiin), odotan sen jäähtymistä (koska en taaskaan osannut arvioida lämmitysaikaa oikein), ja istutan kiukkuisen iltapalaruokailijan syöttötuoliinsa. Sanonta syödä vaikka pieniä kiviä, kun on oikein nälissään, ei todellakaan päde meidän iltapalapöydässämme, vaan yleensä reaktio on TÄYSIN päinvastainen. Aamulla hyvällä ruokahalulla hymyillen syöty puuro onkin iltakiukuissa maailman vastenmielisin lähinnä ydinjätettä muistuttava asia. Hyi olkoon, kuka perkele tällaista sontaa kehtaakin edes tarjota! Suurin osa puurosta lentää kaaressa lattialle, ja vaikka kuinka olen väistöliikkeitäni tässä kuluneiden kuukausien aikana hionut, pääsee tuo pieni pirulainen yllättämään minut välillä silti. No, ottaisikohan kitarisa väristen kiljuva herranterttuni kenties leipää? Ei. Hedelmiä? Hyi. Jogurttia? Ei missään nimessä. Jossain kohtaa luovutan, ja päädyn tulkitsemaan, että ehkä hänellä ei vain ole sitten nälkä. Sitten päästään vielä loppuhuipennukseen, jossa esikiusantekona pyyhitään kostealla talouspaperilla kasvot ja kädet (jälleen kerran, t-ö-r-k-e-ä-ä!) ja sitten vielä kirsikaksi kakun päälle: hammaspesu, tuo kaikista kurmuutuksista se kaikkein alhaisin. Guantanamossakin pääsivät taatusti helpommalla.

Muutama tunti murmelin päivässä taaksepäin: päiväunet. Lapsilla ja vauvoillahan on nukahtamisen suhteen tietty aikaikkuna. Aikaväli, jolloin ovat riittävän väsyneitä nukahtamaan, mutteivät suinkaan liian, koska yliväsyneenä nukahtamisesta ei tule mitään. Mielestäni aikaikkuna on hieman liioiteltu ilmaisu, pitäisi puhua ennemminkin kolme milliä auki olevasta räppänästä, josta saattaa onnistua luikahtaa sisään, jos käy oikein, oikein hyvä tuuri. Hyvin usein päiväunille nukahtaminen olisikin viimeisenä taaperon agendalla ja tappelu on valmis. Päiväunille menoa protestoivan mutta samalla selvästi niiden tarpeessa olevan lapsen nukuttaminen on ehkä turhauttavinta ikinä.

Ja jos vielä matkataan muutamia tunteja taaksepäin, päästään käsittelemään aihetta nimeltä aivan helvetin pitkät aamut. Havahduin tässä jokunen aika sitten nimittäin siihen faktaan, että minä en totta tosiaan saa ikinä enää nukkua pitkään. Edes viikonloppuisin. Aika jysäys päin pläsiä ihmiselle, jonka luontainen unirytmi olisi mennä aamukahdelta nukkumaan ja herätä puolen päivän tienoilla. Äitiyslomalla tähän ei jotenkin kiinnittänyt huomiota, kun päivät olivat yhtä arkea muutenkin, mutta nyt töihin palattuani onkin ollut sangen veemäistä tiedostaa, että kyllä se vain on painuttava kympin uutisten jälkeen pehkuihin viikonloppunakin, jotta jaksaa herätä seitsemän maissa aamulla. Jos nimittäin omat unet jäävät vajaiksi, niin ei niitä aamun kolmelta vuorokaudelta tuntuvia päikkäreitä edeltäviä tunteja ihan pelkällä espressolla ja pyhällä hengellä kitkutellakaan läpi.

Rutinoitunutta? Kyllä. Välillä hemmetin puuduttavaa? Voi KYLLÄ. Tunne siitä, että koko vapaus on menetetty ja täällä sitä klenkataan pallo jalassa identtisestä päivästä toiseen. No välillä. Mutta ehdottomasti myös aivan kaikkea muuta, mikä pesee edellä kuvatut kärsimysnäytelmän kohtaukset mennen tullen.

Jos päiväunet menevät pääsääntöisesti enemmän tai vähemmän alisuorittamiseksi, kuuluisi meidän saada jonkinlainen palkinto sujuvasta ja loppuun asti hiotusta yöunillenukutuksesta, jonka ansiosta Mara sammuu kuin saunalyhty klo 20.00, joka ikinen ilta. Parastahan tässä on se, että mitään unikouluja ei olla käyty, vaan puhtaasti erinomaisen lykyn ansiosta olemme tässä tilanteessa.

Minä yleensä nukutan, koska mieheni herää Maran kanssa aamuisin. Välillä toki vaihtelemme, ettei sitten tule ongelmaa, jos joskus minä en olekaan nukuttamassa. Yleensä luen pienen pätkän iltasatua ja sitten laulaa luikautan epävireisellä äänelläni Sinisen unen, Nuku nuku nurmilinnun ja Tuiki tuiki tähtösen. Ainakaan vielä ei ole tullut toiveita vaihtaa levyä – hakeutunee sitten aikuisena terapiaan purkamaan traumojansa.

Nukuttamisrutiini on kerrassaan ihana, yksi lempiasioitani koko päivässä (eikä vain siksi, että oma aika odottaa nurkan takana). Ja vaikka ääneni epävireinen onkin, niin ehkä se ei ole Maralle kovin tärkeä seikka sitten kuitenkaan. Ehkä terapian sijaan kyseiset laulut ovatkin sellaisia, jotka hän haluaa aikanaan siirtää osaksi omienkin lastensa iltarutiineja. Oli päivä ollut minkälaista sekamelskaa hyvänsä, jää unirutiinista poikkeuksetta hyvä mieli ja tunne, että pieni poika on saateltu turvallisesti taas yhdestä päivästä odottamaan seuraavaa.

Iltapalalla taivaankappaleet ovat joskus aivan sattumalta osuneet oikeaan asentoon, ja juuri sillä kertaa tarjolla oleva ruoka onkin parasta ikinä. Iloisessa synkassa tapahtuvan lusikka-leipäläpi-työskentelyn lomassa ehtii myös jopa vähän hassutella. Hammaspesu sujuu sekin noin kymmenesosalla kerroista edes joten kuten, ja kyllä se yksi onnistunut kerta kuittaa yhdeksän epäonnistunutta!

Välillä iltapesujen suorittaminen on juurikin vain suoritus, mutta joskus, ja etenkin saunapäivinä, se on suorastaan nautinto – meille kaikille. Marasta kuoriutuu oikea Sauna-Timo (ennen epäonnista kisaansa) ja alalauteella miedoissa löylyissä kelpaa hörppiä nokkamukista omaa mummunmehua polleana. Taaperon kanssa arki on täynnä tilanteita, joissa pääsee antamaan pienelle uuden kokemuksen tai näyttämään jotakin, mistä arvelee toisen tykkäävän. Tämä on mielestäni kaikkein parasta!

Silloin tällöin, kun on malttanut itsekin mennä ajoissa nukkumaan, on oikeastaan aivan älyttömän tunnelmallista heräillä pimeään talviaamuun Maran huhuillessa omasta huoneestaan. Kantaa uniselta tuoksuva poika olohuoneeseen ja valmistella aamupala kynttelikön valossa, sitten ottaa ihan vain rennosti itsekin ja seurailla sohvalta käsin tyypin touhuja. On ihan erityisen hauskaa, kun poika on oppinut antamaan tavaroita kiittäen samalla kohteliaasti. Tämä aika on siitäkin ihanaa ja toisaalta niin hurjaa, että joka ikinen päivä näkee toisen oppineen jotain uutta. Ihan eri meininki vauva-aikaan verrattuna, kun vatsalta kääntyminen tai ryömimään oppiminen saattoi olla ainoa uusi juttu moneen viikkoon. Toisaalta ei malttaisi millään odottaa, mitä seuraavaksi, mutta toisaalta nyt vasta ymmärrän, miksi vanhemmat aina kyynelehtivät, kun ne kasvavat liian nopeasti. Niin todellakin tekevät. Älä kasva enää!

On paljon muitakin ihania hetkiä, jotka oikein yrittää painaa mieleensä niin lujasti, etteivät ne ikinä unohtuisi. Nämä hetket ovat naurunremakoita keskellä arkisia puuhia, ylpeydestä pakahtumista uusien taitojen tullessa ilmi, ja kyyneleet kirvoittavia pikkuisia lepohetkiä, kun tämä sähköjänis malttaa istua syliin ja painaa päänsä ihan kiinni. Kuvituskuvatkin ovat valikoituneet ainoastaan kivoista hetkistä, harvoin kun niitä toisenlaisia tulee taltioitua.

Oli niistä ei niin hauskoista hetkistä kuvia tai ei, niin arkea ovat nekin, ja hyvä niin. Ei tämän kuulukaan yhtä konfettisadetta olla. Ja vaikka kuinka joskus suoranaisesti v*tuttaa se arkinen aherrus, niin tämä arki on kuitenkin samalla Maran lapsuus. Se ainutkertainen lapsuus, jonka hän tulee joskus muistamaan tietynlaisen. Ja aina kun tämän muistan, muistan samalla itsekin hieman rentoutua ja todeta, että ehkä ne ruokasotkut voivat jonakin päivänä odottaa vielä hetkisen. Tai kaksi.

Taaperoelämää

Vajaa 2kk elämää taaperotaloudessa takana! Sanan taapero käyttäminen tuottaa edelleenkin suuria hankaluuksia – onhan kuitenkin kyseessä melkein vastasyntynyt pieni vauvani, eikä suinkaan reilu vuoden ikäinen temperamenttiaan ja omaa tahtoaankin osoittava pieni poika. Äiti ei nyt ihan pysy tässä kehityksessä perässä nimittäin.

Vaikka vauvasta tuleekin taapero käytännössä yhdessä yössä, niin eihän se vauva itsessään nyt siinä yhdessä yössä mihinkään muutu. Sen sijaan yhdessä kuukaudessa, ja etenkin kahdessa, tuntuu että muutos aiempaan on aivan valtava, ja vauvameininki alkaa hiljalleen olla muisto vain.

No, mitkä sitten ovat olleet niitä kaikkein suurimpia muutoksia tässä vauva vs taapero-asetelmassa:

Syöminen. Kun maaginen 1v napsahti tauluun, helpottuivat ruokailuun liittyvät rajoitukset ja säännöt aika lailla ja etenkin maitotuotteiden laaja käyttö helpottaa arkea tosi paljon. Käytännössä voimme syödä koko perhe tällä hetkellä samaa ruokaa, mikä on tietenkin valtava helpotus aiempaan nähden. Hieman tämä systeemi vielä hakee uomiaan, kun päätimme mieheni kanssa vähentää lihansyönnin aivan minimiin, mutta lapselle sitä toki nyt aiomme antaa. Jonkin verran eri ruokia siis tulee yhä syötyä, ja kiireisinä päivinä tietysti napsahtaa edelleen Piltti-purkin kansi auki.

Meillä rakastetaan jogurttia, juustoa, bataattia, makaronimössöä ja kaikkia mahdollisia hedelmiä. Mara on onneksi hyvin kaikkiruokainen, edellyttäen tietenkin, että saa syödä itse sormin. Aika lailla vuoden rajapyykin kohdalla alkoi julmettu protestointi lusikalla syöttämistä vastaan. Noin yksi kymmenestä lusikasta uppoaa suuhun asti ja loppujen sisältö onkin sitten pitkin verhoja, seiniä ja allekirjoittaneen naamavärkkiä. Ja siis sehän ei todellakaan auta, että tyypille antaa lusikan itselleen, se kun lentää seinään sekin. Onneksi melkein kaikesta ruuasta saa sormiruokailtavan version ja erityinen halleluja pussipuuroille – joskus iltatoimien venähtäessä sielu lepää, kun saa annostella valmiin pussipuuron siististi suoraan suuhun sen ympäri ämpäri lentelevän Elovenan sijaan.

Muutokset syömisessä eivät kuitenkaan koske Maraa, vaan myös meitä vanhempia. Nimittäin kaikki lapsemme hereilläoloaikana syöty sapuska on syötävä salassa, eikä ihan vain nurkan takana, vaan mieluiten jonkinlaisessa äänieristetyssä panic roomissa 20 metriä maan syvyydessä. Auta armias kun kilautat lusikan kipon reunaan, tai rapistat vahingossa suklaakäärepaperia – se hetki meni nimittäin siinä sitten, ja seuraavat hetket saatkin selitellä lahkeessasi roikkuvalle taaperolle, kuinka äidinkin on pakko syödä henkensä pitimiksi.

Leikit. Nyt voi jo puhua oikeasti leikkimisestä ja suurimmaksi osaksi ihan itsenäisestä sellaisesta. Mara saattaa viettää pitkiäkin aikoja itsekseen touhuillen ja se jos mikä miellyttää meikäläistä. Yritän toki aina välillä olla osallistuva vanhempi ja ottaa osaa palikoiden asetteluun tai kirjan lukemiseen, mutta hyvin nopeasti saan tuta olevani hyvinkin ylimääräinen siinä touhussa. 😀 Palikkaleikit, kirjojen selailu ja autot ovat tällä hetkellä best.

Suurimmaksi osaksi kiinnostavinta on kuitenkin tutkailla huushollia ja touhuilla kaiken ei-leikittäväksi tarkoitetun parissa. Etenkin WC-istuin ja itse pytty ovat erityismielenkiinnon kohteena. Hyvänä kakkosena tulee päältä käytävä kissanvessa, jonka päälle Mara on oppinut kätevästi kiipeämään niin, että ulottuu kädellään ronkkimaan sen sisältöä. Hienoa. Vieläpä, mitä enemmän ikää herralle tulee, sen enemmän tuntuu sana ei kaikuvan kuuroille korville. Ei siis usko millään, ei yhtään millään. Eikä mitään.

Pieni ja hento ote ei myöskään varsinaisesti kuvaa sydänkäpysemme tapaa silittää kissojamme tai ihan vaan vaikka tarttua meidän poskiimme niin, että kyyneleet valuvat silmistä. Toinen suosikkinsa on tunkea sormet nenääni ja puristaa kynsillä niin, että koronatesti tuntuu tämän jälkeen höyhenen kutittelulta. Tämä siis tietenkin sen perusnipistelyn ja puremisen lisäksi. Mieheni oli jo aivan kauhuissaan, että minkälainen toisten kivusta nauttiva sadisti täältä oikein kasvaa, mutta googlettelun myötä saimme oppia, että ilmeisimmin kyseessä on vain vaihe. Toivottavasti.

Onneksi aina välillä vessanpytty- ja kissanvessafetissi hieman laimenee ja Mara malttaa puuhastella esimerkiksi pakasterasioiden lajittelun merkeissä. Viime viikonloppuna kokosin pienen laatikon täyteen kaikenlaista vauvaturvallista tavaraa mittanauhasta langattomaan tietokonehiireen, ja tämän mysteeriboksin tutkailemiseen meni juuri sen verran aikaa, että äiti ehti hieman vetää happea ja kerätä voimia jatkaakseen taas pian perässä juoksemista.

Liikkuminen ja vastavuoroisuus. Liikkuminen on ylipäätään ottanut jättimäisiä harppauksia eteenpäin. Askeleita ei olla vielä otettu, mutta muuten eteneminen on mitä monimuotoisempaa. Viimeisimpänä on masteroitu sohvalle kiipeämisen taito, mikä meinaa sitä että silmistä ei voi päästää enää hetkeksikään. Ja silloin joskus kun niin erehtyy tekemään, on ympärille laskeutuva hiljaisuus sellainen punainen lippu, että hälytyskellot alkavat soida saman tien. Yleensä sitä tapaa herran syömästä esimerkiksi kissanruokaa tai paperia.

Liikkumisen lisääntymisen ja sylissä viihtymisen on havaittu olevan kääntäen verrannollisia toisiinsa. Siinä missä äiti haluaisi halia ja sylitellä pienokaistaan, rimpuilee tämä sekunnissa itsensä alas ja lähtee lipettiin ikään kuin olisi kohdannut suurtakin vääryyttä. Tämä siis myös silloin, kun hän varta vasten itse pyytää syliin. Ainoastaan hyvin väsyneenä tai juuri unilta heränneenä maltetaan sylissä istuskella vähän pidempäänkin, ja ai että kun tämä mamma sitä rakastaa.

Vaikka sanan ei suhteen kuulo vaikuttaakin harvinaisen valikoivalta, tuntuu että poika ymmärtää varsin paljon jo puhetta ja reagoikin yksinkertaisiin kehoituksiin. Ensimmäisenä sanana odotin kuulevani tietenkin, minkäs muunkaan, kuin äiti. Vaan ei. Meillä se oli kakka. KAKKA. Voi hyvänen aika oikeasti. Ehkäpä tämä kertoo kuitenkin vain lapsemme hyvästä huumorintajusta, nimittäin aikamoinen naurattaja tästä on kehkeytymässä. Poika hoksaa hyvin nopeasti nauravan reaktion saaneet temppunsa ja toistaa niitä sitten niin kauan, että lopettaa kun on huipulla sanontaa ei tässä yhteydessä varsinaisesti voi käyttää.

Hermoja raastavaa, niin ihanaa, ja joka päivä aivan ihan erilaista. Miltä taaperoelämä on näyttänyt siellä ruutujen toisella puolen?