Raskaana jälleen – viikot 5-8

Se oli 12.9.2020, kun olin maannut selkäkipujeni takia ison osan päivästä lattialla ja itkeskellyt katkerasti miehelleni, kun en saanut kivuiltani riittävästi siivottua, ja elämäni oli niin kurjaa tämän seikan tähden. Samalla himoitsin varmaan viidettä päivää salmiakkia. Lopulta siinä kurjuuksissani velloessani suoritin yksinkertaisen ynnäyksen ja seuraavaksi jonotinkin apteekissa kassalle raskaustesti kourassani.

Kaksi viivaa. Toinen hieman toista haaleampi, mutta kaksi viivaa aivan selvästi. Ei muuta kuin lisää testejä ostamaan, ja ClearBluen digi sen sitten sinetöi: ”raskaana 1-2 viikkoa”. Ei voi olla totta, ajattelin, vastahan tässä pillerit lopetettiin ajatuksella tärppää kun tärppää, ja esikoisemme olisi täyttämässä seuraavana päivänä vasta vuoden. Täysin harkittu ja toivottu juttu siis, mutta tapahtumien nopea kulku löi täysin ällikällä. Kuten edellisenkin positiivisen testin kohdalla, sain nytkin kokea heti ensimmäiset paska äiti – fiilikseni, kun yhtäkään kyyneltä en kyynelkanavistani saanut puserrettua, vaan sen sijaan mietin, että perhana kun olisi pitänyt juoda enemmän viiniä silloin kun se vielä oli sallittua.

Parissa päivässä sain kuitenkin viritettyä mieleni niille aallonpituuksille, joilla tiedostin olevani jälleen raskaana. Kävin läpi listan kielletyistä ruoka-aineista (olkoonkin että se oli kohtuullisen hyvin muistissa, olihan edellisestä raskaudesta tuossa kohtaa tasan vuosi), varasin ensimmäisen neuvola-ajan ja latasin jälkeen raskausapplikaatiot puhelimeeni. Tuossa kohtaa mentiin vasta viidennen viikon alkua, ja autuaan tietämättömänä elelin vielä viikon ilman harmainta aavistustakaan siitä, mitä tuleman pitäisi.

Viikot 5-8

Helvetti pääsi irti aika tarkalleen kuudennen raskausviikon pamahtaessa raskausapplikaation näytölle. Miten voikin olla että olo muuttuu normaalin energisestä tunneissa sellaiseksi, että melkein toivoo kuolevansa. Mikään elämäni aikana koettu krapulakaan ei ollut verrattavissa tähän aamusta iltaan jatkuneeseen kestodarraan. Aiemmasta raskaudesta tuttu aamupahoinvointi astui kuvioihin samoin tein. Ainoastaan siinä missä kärsin nämä pahoinvoinnin kannalta kaikkein pahimmat ensimmäiset pari viikkoa Vietnamissa hotellin uima-altaalla, olin nyt melko vasta palannut töihin ja töistä päästyänikin kotona odotti energinen taapero. Voi miksi edes kehtasin valittaa viimeksi, kun altaan reunalla kylmää appelsiinimehua siemaillesani vähän oksetti. Idiootti. Ehkä karma päätti pelata varman päälle ja jatkaa pahoinvointiviikkoja vielä useammalla, ihan vain varmuuden vuoksi.

Alkuun tuli lastattua työreppu täyteen suolatikkuja, karkkia, tuc-keksejä ja ties sun mitä mitä pystyisin syömään tasan sen kerran, kunnes oksentaminen tekisi turhaksi seuraavan yrityksen. Siinä tauoilla työhuoneeni roskikseen yrjötessäni en edes ehtinyt miettiä, miltä näyttäisi, jos tuo repullinen pikkusuolaista sattuisi osumaan vaikka työkaverin silmiin.

Kotona ruokavalio karsiutui hyvin nopeasti minimiin. Jälleen kerran ainoa mikä maistui ensimmäisten viikkojen ajan, oli McDonald’sin juustohampurilainen. Onneksi muutaman viikon kuluessa repertuaari laajeni käsittämään myös Big Macin, siinä kun on hieman salaattiakin. Kotiruokaa päin ei voinut vilkaistakaan, ja aivan satunnaiset asiat, kuten mieheni ääliöimäinen ajatus ryhtyä kerrankin puhumaan cashewpähkinöistä, sai yrjön nousemaan kurkkuuni. Facebookin kotiruokaryhmät pääsivät niin ikään jäähylle samoin tein. Arkeni polttoaine, eli kahvi oli tietenkin yksi pahimmista heti alusta alkaen, ja jäätävän aamusta-iltaan pahoinvoinnin lisäksi meinasinkin kuolla myös väsymykseen. Ainoa asia, jota olisin voinut syödä, oli salmiakki, ja eiköhän se ole nykyään kielletty, voi perhana. Siinä kohtaa ajatus edessä siintävistä useista kuukausista ja tämän kaiken huipentuminen viimeisetkin voimavarat vievään synnytykseen saivat kieltämättä ajattelemaan, että oliko tähän saamari vieköön pakko lähteä heti uudestaan.

Pahoinvoinnin ja väsymyksen lisäksi hyvin nopeasti arkeni iloksi saapui myös jatkuva heikotus, mikä nyt ei ole ihme tuon juustohampurilais-suolatikkudieetin myötä lainkaan. Heikotuksen lisäksi huimaus oli hirvittävää ja oksentelun jatkuttua riittävän pitkään alkoivat myös sydämen lisälyönnit. Makuulla oli kaikkein paras olla, ja olisinkin voinut nukkua vuorokauden ympäri. Kymmentuntisista yöunista huolimatta aamulla tuntui siltä, kuin en olisi nukkunut silmäystäkään. Ja niin, levottomat jalat, tuo viime raskauden hulluuden partaalle ajanut vitsaus kurvasi niin ikään pelipaikoille näillä main. Normaalia kaikki, mutta voin kertoa, ettei paljoa auta, vaikka sitä toistaisi mantran lailla jokaisen ykäämisen välissä. Onhan tämä raskaus tietenkin aivan suunnaton ihme, mutta myönnettäköön, että tuossa kohtaa elämänlankani sekunti sekunnilta haperoituessa koin ihmeenä ainoastaan sen, kuinka helvetin monta vaivaa voi yhteen alkuraskauteen mahtua.

Ensimmäisten viikkojen aikana jouduin olemaan töistä jonkin verran pois ja jouduinkin kertomaan raskaudestani melko varhaisessa vaiheessa esimiehelleni. Suhtautuminen oli onnekseni varsin lämmin – vielä pahempaa olisi ollut joutua potemaan liiaksi huonoa omaatuntoa poissaoloista siinä kaiken muun keskellä. Huonoa omaatuntoa tuli kuitenkin jossain määrin podettua, etenkin kun erehdyin lukemaan keskusteluja, joissa jotkut wonder womanit kävivät töissä kaikista näistä rienauksista huolimatta, ikään kuin kokonaisvaltaisen fyysisen romahduksen sietäminen olisi jonkinlainen mielentila. Kotonakin jouduin luopumaan lähestulkoon kaikesta tekemisestä näiden viikkojen ajaksi. Jo iltapalan syöttäminen taaperolle kävi juoksulenkistä, mistään kotiaskareista puhumattakaan. Niinä hetkinä, kun jouduin katsomaan jälkeläisemme perään yksin, suoritin tehtävääni käytännössä lattialta käsin makoillen ja heikkoja kieltolauseita huudellen. Onneksi mieheni otti mukisematta vetovastuun oikeastaan kaikesta, ja sain rauhassa keräillä voimia, joita ei koskaan tullut lisää, vaikka kuinka lepäsin.

Poissaolojen lisäksi pelkäsin paljastuvani ennen aikojani myös siksi, että raskausvatsani pamahti esiin siinä noin kuudennen viikon tienoilla. Tietenkään siinä kohtaa kyse ei ollut mistään muusta kuin jäätävästä turvotuksesta, onhan alkio tuossa kohdin niinkin iso kuin M&M-karkki. Ei muuta kuin sporttaamaan niitä kaikkein suurimpia telttapaituleita, ja näillä main jouduin myös tekemään ensimmäisen visiittini äitiysvaateosastolle. Iltaisin saatoin näyttää jo siltä, kuin viikkoja olisi ollut kuuden sijaan kolmekymmentäkuusi.

Edellisestä raskaudesta poiketen kerroimme uutiset myös lähipiirillemme aivan alkuvaiheessa. Viimeksi odotimme viikon 12-13 paikkeille nt-ultraan saakka (ensimmäinen ultraäänitutkimus kunnallisella niskaturvotuksen seulomiseksi), mutta nyt halusimme kertoa heti. Keskenmenon pelko kummitteli tietenkin mielessä, mutta toisaalta olisimme senkin halunneet käydä läheisten tukemana lävitse, mikäli näin olisi käynyt. Tämä oli mielestäni hyvä päätös, oli kaikin puolin helpompaa, kun asiaa ei tarvinnut salailla ja kehtasimme pyytää apua esikoisemme hoitoonkin hieman matalammalla kynnyksellä.

Ensimmäiset raskausviikot ovat siis todellakin yhtä myllerrystä. Kroppa muuttuu kertaheitolla aivan hallitsemattomaksi laitokseksi samalla kun hormonitasapainon muutokset pistävät mielen sekaisin. Tämän lisäksi koko touhussa on läsnä mieletön innostus siitä, mikä tulisi olemaan kaiken tämän kärsimyksen lopputulema (oikeasti kaikesta alkuraskauden kamaluudesta huolimatta odotin innolla kuitenkin keski- ja loppuraskautta itsessäänkin). Toisaalta innostusta varjostaa jatkuvasti myös se keskenmenon pelko, ja ainakin itselläni fiilikset menivät jatkuvasti laidasta laitaan tästä syystä. Kuitenkin tieto siitä, että joka ikinen näillä viikoilla varmasti jossain määrin sitä keskenmenoa pelkää, on helpottava. Kuten sekin, että kaikesta koko prosessin monimutkaisuudesta huolimatta kaikki menee pääsääntöisesti kuitenkin ihan hyvin. Vaikka usein saatan ajatella asioista hieman Murphyn lakia mukaillen, tässä luotin ihme kyllä todennäköisyyksiin. Ja hyvä niin, koska tähän mennessä kaikki onkin mennyt juuri kuten pitää.

Ja vielä väärinymmärryksiä välttääkseni totean, että kaikista huonoista oloista huolimatta olen tietenkin ollut kaiken aikaa kiitollinen alkaneesta raskaudesta, koska se ei suinkaan ole itsestäänselvyys. Tiedän myös, että on ihmisiä jotka joutuvat sairaalaan vaikkapa hyperemeesin takia, tai kärsivät raskautensa aikana monin verroin enemmän kuin minä olen kärsinyt. Kunhan vaan purnasin 😉

Puistoilu – tykkääkö siitä joku oikeasti?

Selfie puistossa, arvatkaa hävettikö ottaa!

Hiekkalootan reunalla hytisemistä rumassa joka sään goretex-asussa, ja minuuttien laskemista kotiinlähtöhetkeen? Vai sittenkin Airamin muki kädessä mammakavereiden kanssa höpöttelyä, ja sivusilmällä punaposkisen taaperon perään katsomista? En tiedä oliko minulla lopulta mitään ennakkokäsitystä tähän touhuun, mutta yllättävää ei ole se, että omalla kohdallani paikkansa pitää tuo ensimmäinen kuvaus.

Puistoilu ajatuksena sisältää valtavasti enemmän, kuin mitä se oikeasti on. Hiekkalaatikon reunalla istuminen nähdään usein symbolina pikkulapsen vanhemmuudelle ja omia lapsitoiveita puntaroidessa moni luultavasti näkee juurikin tämän kuvan mielessään lapsiarkea kuvitellessaan – joko positiivisena tai negatiivisena mielikuvana. Moni ajattelee hyvän vanhemmuuden olevan suoraan verrannollista sen kanssa, kuinka ylitsevuotavan överisti kykenee kiinnostumaan jälkeläisensä, no ei niin kovin kiinnostavista, hiekkakakuista. Meillä ei vielä liiemmin hiekkakakkuja tehdä, mutta olen nyt jo huomannut, että luultavastikaan en ole mikään superäiti, mikäli intohimo puistoiluun sen määrittää.

Viime aikoina havaittua.

Olimme tässä männäviikolla leikkipuistossa koko perheen voimin, ja siinä aikani kuluksi (vielä konttaava taapero kun ei kovin paljoa sitä teatteria tarjoile) pohdiskelin, että liekö olen ainoa täällä, joka mieluusti siemailisi vaikkapa minttukaakaota lämmikkeekseen – ja ennen kaikkea koko touhun mielenkiinnon nostattamiseksi. Olenko toden totta ainoa, jonka mielestä kerta viikkoon puistoilu riittäisi varsin hyvin?

Ympärillämme seisoskeli muutamia muitakin ruokakuntia. Oli niitä, jotka kirmasivat lapsensa perässä ihastellen ja hämmästellen kovaäänisesti jokaista tämän osoittamaa asiaa niin vakuuttavasti, että mahdollisesti kannattaisi miettiä teatterikouluun pyrkimistä. En usko, että kukaan täysjärkinen aikuinen voi ihan oikeasti olla niin kiinnostunut jostain sohjoisesta lumikökkäreestä, mutta löytäisinpä itsekin tuollaisen teeskentelyn taidon! Ja sitten oli tosiaan niitä, jotka näyttivät rehellisesti siltä, että olisivat mieluummin aivan missä tahansa muualla. No, ainakin muutaman minttukaakaokaverin voisin saada.

Murmelipäivien ahdistaessa kannattaa kuitenkin suunnata sinne puistoon

Näin kolmekymppisyyden tällä puolen olen havahtunut siihen faktaan, että oikeastaan tämä ennalta-arvattava, tasainen ja jopa hieman itseään toistava elämä on oikein nautinnollista. Tämähän nyt ei kuitenkaan suinkaan tarkoita sitä, etteikö minuakin joskus suoraan sanoen v*tuttaisi se, että nykyisin moni aikaisempi skumppapäivä, viimeisimpänä nyt vaikka uusi vuosi, on nykyisin melko pitkälti päivä muiden joukossa. Siellä sitä oltiin vuodenvaihteen aattona puistoilemassa kuten minä hyvänsä muunakin päivänä edellisvuonna. Toisaalta se puiston porttien sisäpuolella kohdattu ajattomuus (ja ajan pysähtyminenkin) on lohdullista näinä arkistuneina uusinavuosina – siellä ne muutkin tönöttävät niissä gore texeissään paljettikolttujen ja skumppabileiden sijaan. Ja onhan se kiva herätä uuteen vuoteen virkeänä ja levänneenä, voi vaikka lähteä taas puistoilemaan!

Puistoetiketti hakusessa

Koska olen introvertti ja pohdin jokaista kohtaamaani asiaa erittäin perusteellisesti, olen luonnollisesti löytänyt puistoilusta myös kasan ahdistavia piirteitä sekä asioita, jotka ammottavat edessäni edelleen yhtenä suurena kysymysmerkkinä. Ensinnäkin: pitääkö kanssapuistoilijoiden kanssa jutella? Itse olen välttänyt aikuisten välisen turhan small talkin toistaiseksi lässyttämällä jotain tyhjänpäiväistä Maralle, samalla toivoen tietenkin vimmatusti, että poika kiinnostuisi jostakin asiasta vaikkapa siellä puiston vastakkaisella laidalla. Toisaalta olen pannut merkille, että eivät ne muutkaan vanhemmat vaikuta kovin rupatteluhenkisiltä, osa jopa suorastaan torjuvilta, kun jotain erehtyy murjaisemaan. Parempi siis ehkä olla hiljaa?

Toinen alituisesti hämmennystä herättävä asia on se, että kuinka ookoo muka on vallata vauvakeinut noin suunnilleen koko päiväksi? Erityisen hauskaa silloin, kun se oma taapero ei tosiaan muista leikkikenttävälineistä mitään käsitä – seisot nyt siinä sitten tyhmän näköisenä keskellä puistoa vain todetaksesi, että edellisten idioottien jälkeen toiset ehtivät jälleen edellenne. Kerran jopa lähdimme puistosta häntä koipien välissä pois, kun emme vain koskaan kerinneet siihen vauvakeinuun. Se oli aika noloa. Pitääkö tässä tilanteessa siis ylittää kaltaiselleni sosiaaliselle perhoselle elintärkeä kymmenen metrin turvaväli, ja siirtyä siihen keinujen läheisyyteen kärkkymään niiden vapautumista? Entä jos nämä maratonkeinuidiootit luulevatkin, että hakeudun siihen jutulle!? Voisi näihinkin järjestää jonkinlaisen vuoronumerosysteemin. Olisivat ainakin pelisäännöt kaikille selvät!

No onko sinne puistoon sitten mentävä ihan joka ikinen päivä?

Tällä hetkellä, kun Mara ei vielä kävele, tarkoittaa puistoilu meidän kohdallamme tosiaan käytännössä noin viiden minuutin keinumista, ja sitten muutamien minuuttien epämääräistä maassa möngertämistä. Tämän jälkeen lapsi ryhtyy joko makaamaan apaattisena maassa tai alkaa huhuilla apuja puistojen kalteriaitoihin nojaten. Koitappa siinä nyt sitten tsempata pompomit suhisten toista puistoilemaan, kun se on niin kivaa!

Joinain (=melko useina) päivinä onkin siis hieman työlästä perustella itselleen, että rimpuilun ja karjumisen säestämä pukeutumisperformanssi olisi sen arvoista. Kotipäiviä on siis vietetty. Olenkin korvat helottaen lukenut, kuinka jotkut ulkoilevat puistoissa jopa kahdesti päivässä, TUNTEJA KERRALLAAN. No, meilläpä kasvatetaankin selkä pelituoliin kiinni kasvanutta energiajuomaa kittaavaa lasta, joka näkee auringonvalon ainoastaan, jos se sattuu vahingossa jostakin hirrenraosta hänen peliluolaansa heijastumaan. Eikös se E-urheilukin ole ihan oikea juttu tätä nykyä?

Vertaistukea

Juttelin tässä ystäväni kanssa puhelimessa ja onneksi sain kuulla, etten ole ainoa joka kokee niin, ettei se lyhyt puistoilu kovinkaan usein ole sen manaajatyyppisen pukeutumisraivon arvoista. Myös toinen hyvä ystäväni on myöntänyt, ettei oikeastaan pidä koko touhusta. Olenkin aivan varma, että harva meistä varmaan oikeasti nauttimalla nauttii siitä puistoilusta, osasta vain kehittyy parempia teeskentelijöitä kuin toisista – ainakin näin haluaisin uskoa.

Toisaalta jos joku asia tuntuu nyt puisevalta, ei se välttämättä ole sitä ihan aina. Kuten niin monessa muussakin asiassa, uskon että seuraava vaihe, eli kävelemään oppiminen, korjaa ainakin osittain tämänkin stressin puolestani. Ei siis niin, että Mara saisi tällöin lähteä keskenään sinne puistoilemaan (ei toki hullumpi ajatus tämäkään), vaan että ehkäpä siellä puistossa viihdyttäisiin kaikki hieman paremmin sitten. Ja jottei nyt mentäisi aivan väärinymmärryksen puolelle, niin kyllä meillä ulkoilusta pidetään! Aivan erityisen paljon pitäisin esimerkiksi vastapäisen pikkumetsän ihmettelystä taaperon kanssa, mutta ei sekään vaikuta vielä oikein häntä ihastuttavan (tänäänkin tonki roskakatoksessa hiekoitussoraa antaumuksella noin kymmenen minuuttia). Siispä odotellaan.

Mitäs fiiliksiä puistoilusta?

Hei hei 2020 – et sinä niin paha ollutkaan

Tänään on törmännyt paikassa kuin paikassa harvinaisen tyytyväisiin toteamuksiin siitä, että vuosi 2020 alkaa olla näillä näppäimillä taputeltu. Koronapandemian ja sen vaikutusten vuoksi vuosi on ollut jokaiselle varmasti poikkeava, mutta vuoden tarjoileman paskan määrä ei tokikaan ole jakautunut kovin tasaisesti. Itse olen aika ajoin (kiihtyvässä tahdissa kohti vuoden loppua) sadatellut näitä hiton rajoituksia ja sitä, kuinka mitään ei voi tehdä. Ei voi mennä elokuviin, ei teatteriin, ei viettämään iltaa pitkän kaavan kautta, ystäviä ei olisi kovin suotavaa tavata, eikä kaupoilla ole kiva käydä maskin kanssa. Mutta sitten, nämä nimenomaiset sadattelun aiheet koskevat kaikkia, sen lisäksi iso osa ihmisistä on saanut harteilleen vielä peräkärryllisen lisää sitä itseään.

On konkursseja ja niiden partaalla taiteilevia yrityksiä, on lomautuksia ja epätietoisuutta työn jatkumisesta. On ihmisiä, joiden taloudellisen turvan tunne on tämän vuoden myötä mennyttä. On maaliskuusta asti yksinään elelleitä vanhuksia ja isovanhempia, jotka eivät saa tavata lastenlapsiaan. On ihmisiä joilla hajoaa pää etätöihin. On aika paljon ihmisiä, joiden viimeinen murhe tällä hetkellä on se, ettei saa tehdä mitään kivaa. Hävettää.

Olen nähkääs äärettömän onnekas saadessani todeta, että mikään ylläoleva ei ole totta kohdallani. Tuntuukin nyt hieman typerältä ehkä sitten listata niitä hyviä ja mukavia huomioita tästä vuodesta – vuodesta, joka oli minun kohdallani kokonaisuudessaan oikeinkin mukava, mitä nyt en sinne leffaan päässyt.

Ulkoilu. Tänä vuonna tuli ulkoiltua paljon. Etenkin talvi ja alkukevät olivat aikaa, kun sunnuntaisin lähdettiin useamman tunnin kävelyille kiirettä pitämättä. Tampereella Koukkuniemen/Lapinniemen alue, Hatanpään Arboretum, Kaupin metsä, Pyynikki ikisuosikkeinamme, sekä lukuisat luonnonpuistot tuli koluttua, osa useampaankin otteeseen. Parasta ovat kiireettömät kävelyretket, jolloin on aikaa pysähtyä kuvailemaan, ja hörpätä kahvit kaikessa rauhassa. En tiedä johtuuko ulkoiluinnostuksen lisääntyminen ympärilläni tästä poikkeusajasta vai siitä, että kolmikymppisyys on vahvasti läsnä myös lähipiirissäni sekä seuraamillani somekanavilla. Vaikka johtuisikin ensimmäisestä, luulen että tätä perinnettä tullaan pitämään yllä ainakin meidän perheessämme!

Valokuvaaminen. Tänä vuonna tuli otettua aivan älytön määrä kuvia. Haaveissa olisi joskus käydä valokuvauskurssi ja opetella käyttämään kunnon järjestelmäkameraa, mutta toistaiseksi tämä Huawei P30 varsin mainioine kameroineen saa riittää. Kuvatkin tulee räpsittyä pitkälti sen mukaan, mikä kuvakulma kulloinkin miellyttää silmää, mutta itsellenihän nämä kuvat ovatkin! Seuraavana toimenpiteenä olisikin järjestellä vuoden kuvat ulkoiselle kovalevylle talteen ja aloittaa ensi vuoden kuvailut puhtaalta kamerarullalta.

Leipominen. Tänä vuonna olen päässyt harjoittamaan luovaa puoltani varsin paljon. En ole mikään kummoinen leipuri, mutta kakkujen tekoon ihastuin keväällä, ja mielestäni ihan kelpo kakkuleipuriksi sitten lopulta tulinkin. Nyt syksyn mittaan kun rajoitukset ovat kiristyneet kiristymistään, ei ole oikein kannattanut kakkuja leipoa, mutta eiköhän tätäkin taitoa päästä jälleen ensi vuonna hiomaan.

Oma piha. Loppukeväästä ja kesästä tuli nautittua omasta pihasta aivan olan takaa. Sää oli ihana aina toukokuusta heinäkuuhun ja tuolloin se kodin ulkopuolisen tekemisen puute ei todellakaan haitannut. Kesällä syötiin ulkona mahdollisimman paljon ja iltaisin vetäydyttiin terassilasien suojiin jatkamaan iltaa, kunnes malttoi viimein lähteä nukkumaan. Olen tätä ennen asunut koko ikäni kerrostalossa, enkä juuri osannut aiemmin sitä omaa pihaa kaivatakaan – tämä vuosi kyllä teki siihen muutoksen. Ensi keväältä odotan erityisesti sitä, että näen jälleen pihan heräävän henkiin tuolta kaiken lumen (loskan) alta.

Pihassa kuopsuttelu. Pihassa tuli vietettyä sen verran aikaa, että hurahdin puutarhahommiin ihan täysillä. Selkä vääränä kitkin vuosien ajan levinneitä rikkaruohoja, suunnittelin perennapenkkiä ja opiskelin puutarhanhoitoa. Loppukesän superhelteiden pakotettua suurimmaksi osaksi sisätiloihin innostus hieman lopahti ja aika iso osa kukistakin taisi nuupahtaa. Mutta ei se mitään, onpahan ensi keväälle jälleen tekemistä! 😀

Kirjoittaminen. Aika tarkalleen tasan vuosi sitten julkaisin ensimmäisen blogikirjoitukseni, ja edelleen olen sitä mieltä, että blogin aloittaminen oli aivan mahtava päätös. Kirjoittaminen on niin lähellä sydäntäni, että on ihanaa, kun sille on varattuna nyt aivan oma paikkansa. Samalla saan toki alustan näille amatöörivalokuvilleni, eli kaksi kärpästä yhdellä iskulla! Kirjoittaminen jatkuu ensi vuonnakin, se on aivan varma.

Töihin paluu. Palasin elokuun alussa töihin terveyskeskukseen äitiyslomalta, jolla olin ollut vuoden. Itse työ ei niinkään jännittänyt, mutta koronapandemian keskelle palaaminen kyllä jännitti. Etenkin kun vastassa oli kunnan tartuntatautivastaavan pesti. Omaksuttavaa oli alkuun aivan hirveästi, kaikki kun vieläpä tapahtui sen oman virkatyön ohessa, mutta hiljalleen asiat selkiytyivät, ja joululomalle sain jäädä kohtuullisen varmana osaamisestani. Kaiken kaikkiaan töihinpaluu on ollut aivan ihanan virkistävää ja nautin töissä olosta, toisaalta kotiin on aina ikävä ja kotiin saapuminen on päivän paras hetki. Aika win-win etten sanoisi.

Koti. Koti on aina tärkeä paikka, mutta tällaisina aikoina sen merkitys korostuu entisestään. Olemme asuneet nykyisessä kodissamme nyt puolitoista vuotta, ja tässä ajassa tästä on hioutunut aivan äärimmäisen rakas ja tärkeä paikka, jonka jokainen nurkka huokuu lämpöä ja turvaa.

Perhe. Nämä tyypit! Tänä vuonna on tullut vietettyä aikaa yhdessä enemmän kuin olisin koskaan voinut kuvitella, etenkin vuoden alkupuoliskon aikana lähes 24/7 ja nyt syksylläkin varsin tiiviisti. En nyt aivan voi valehdella ja väittää, etteikö ensi vuodelta toivoisi hieman elinpiirin laajentumista kotineliöiden ulkopuolelle, mutta vaikkei tämä nyt heti näköpiirissä olisikaan, uskon hyvän meiningin jatkuvan edelleen. Oma pieni yksikkömme on hioutunut tiiviiksi tänä aikana, ja olen niin onnekas saadessani kutsua näitä kahta perheekseni.

Sen oman ydinperheen lisäksi olen onnellinen myös siitä, että Maran molemmat isovanhemmat kuuluvat tiiviisti elämäämme ja omaakin mummuani olen päässyt tapaamaan säännöllisesti, erityisolot tietenkin huomioiden. Ystävien kanssa on tullut olosuhteiden pakosta keksittyä toisenlaisia yhteydenpitotapoja. Ja vaikka näkemättömyys välillä kirpaiseekin, kestää kaiken tämän sen ajatuksen myötä, että siellä ne parhaat ystävät kyllä odottavat tämänkin ajan jälkeen.

Tänä vuonna ei siis juuri leffassa käyty, eikä liioin vietetty isoja juhlia isolla porukalla. Sen sijaan tänä vuonna on tullut hidastettua elämää sille tasolle, että ne parhaat asiat ovat päässeet astumaan valokeilaan. On tullut muistettua jälleen mikä on tärkeää siinä kohtaa, kun kaikki ylimääräinen kuorrute riisutaan pois. On ollut kerrankin aikaa tehdä ja kokeilla, innostua ja antaa innostuksen lopahtaa. On ollut aikaa tylsistyä kuollakseen, ja muistaa jälleen, että vaikka nykymaailman hektisessä menossa voi niin luullakin, ei siihen tylsistymiseenkään kuole. Tämä vuosi on ollut todella tärkeä hidastamisen paikka monelle, eikä vähiten itselleni, ja tämän vuoksi vuosi 2020 oli ainakin omalla kohdallani hyvin merkityksellinen.

Tämä vuosi vaihtuu villasukissa kotona. Saunassa on käyty ja mies tuli juuri kotiin pizzojen kera. Ei kovin glamoröösiä, mutta sopii sekä minulle että vuoden teemaan paremmin kuin hyvin!

Ihanaa uutta vuotta 2021!