Kehtaanko myöntää, ettemme tulisi toimeen ilman päiväkotia?

Joo-o, kuten otsikkokin sen kertoo, on minun myönnettävä, että elämästä ilman päiväkotia ei tulisi enää yhtään mitään. Oikeastaan ihmettelen, miten joskus pärjäsimme ilman, saati sitten miten jotkut onnistuvat sekä kasvattamaan lapsensa että pitämään heidät vielä kohtuullisen tyytyväisinä päivästä toiseen ilman varhaiskasvatuksen supersankareita.

Marahan on siis syntynyt syyskuussa 2019 ja minä palasin töihin elokuussa 2020 liki vuoden kotonaolon jälkeen. Mieheni jäi tuosta vielä syksyn mittaiselle hoitovapaalle ja päiväkotielämään pääsimme tutustumaan sitten vasta tammikuussa 2021, Maran ollessa 1v4kk ikäinen. Vaikka tuolloin tuntui, että poika oli kovin pieni aloittamaan päivähoidon, näin jälkikäteen on todettava, että sauma oli paras mahdollinen – kyllä se kotisymbioosissa nysvääminen nimittäin jo riittikin.

Päiväkodin aloituksesta

Maran päiväkotitaival alkoi tosiaan tammikuussa. Kaikki mahdollinen meinasi mennä päin seiniä heti kärkeen, ja oman mokailumme takia päiväkotiin tutustuminenkin jäi melkein välistä. Kas kun ylipäätään älysimme edes hakea paikkaa! Tässä minulla on kyllä vielä opittavaa, lapsiin liittyvässä ennakoinnissa nimittäin – oli kyseessä sitten asia kuin asia aina päivähoitopaikoista niihin kirottuihin välikausitamineisiin: kun asia tulee mieleesi (lue: kuulet siitä Facebookin mammapalstalta), olet jo auttamatta liian myöhässä.

No joka tapauksessa. Mara saatiin päiväkotiin sisälle, jopa myös ihan konkreettisesti ja ihan oikeana aloituspäivänäkin vielä. Pieni itku pojalla, Niagaran putouksiin verrattava huutoitku äidillä. Kivasti siitä sitten töihin hoitamaan potilaita silmät punaisena, luulivat kai, että viikonloppuni oli hieman venähtänyt.

Ensimmäisen parin viikon ajan iltaisin kotona vallitsi hieman väsynyt meininki (siis Maralla, meillä muilla tämä alkaa olla jo melko vakinainen olomuoto), mutta paljon odotuksiamme vähemmällä pääsimme. Olin varautunut valvomaan läpi yön päälaelleen myllättyä elämäänsä itkevän taaperon pinnasängyn vierellä. Olin myös varustautunut henkiseen haarniskaan kohdatakseni kymmenet samasta syystä saadut raivarit, mutta ei sitäkään. Muutamat yöt jäivät hieman katkonaisiksi itkeskelyn vuoksi, mutta siinäpä oikeastaan se. Voi kunpa itsekin sopeutuisin elämänmuutoksiin näin sujuvasti – oman pakkani riittää nimittäin sekoittamaan se, että käyn ruokakaupassa, jonka hyllyjärjestystä en tunne entuudestaan.

Päiväkoti siis sujahti osaksi Maran arkea ihan tuosta noin vain, ja jos joku asioista stressasi, se olin minä. Miten poika tulisi sopeutumaan ryhmään, kun emme olleet juurikaan toisten lasten kanssa olleet tekemisissä? Näin sieluni silmin, kuinka susilapsemme hyökkäisi ikätovereidensa kimppuun sähisten ja joutuisimme kenties etsimään uuden päiväkodin heti ensimmäisen viikon jälkeen. Entä olisivatko talvikengät kaikkien niiden ”näin vältät lapsesi jalkojen amputoimisen – oikeanlaisten kenkien ABCDEFG” – artikkeleiden lukemisesta huolimatta vääränlaiset, ja tarhantädit pudistelisivat päitään paheksuen heti, kun selkämme kääntäisimme? Osaisinko laittaa oikeat säänmukaiset vaatteet mukaan, ja mitä hemmettiä se nyt on, että kaikkea pitäisi olla yhtäkkiä tuplasti, koska muutoin lapsemme olisi päivästä toiseen alipukeutunut? Entäs se muiden vanhempien whatsappirinki, oliko sellaista ja miten siihen pääsisi osalliseksi? En tosin ole juurikaan muita vanhempia tavannut, koska lapset tuodaan ja haetaan maskit naamalla kuraeteisestä – luojan kiitos, t.introvertti.

Kaikesta tästä vatvomisesta ja ahdistuksessa vellomisesta huolimatta olemme kuin olemmekin selvinneet jo kolmisen kuukautta päiväkotiarkea eteenpäin, ja vaikuttaa siltä, että suurin osa tästä stressierkkeilystänikin on ollut turhaa. Tuntuu kuin päiväkodin aloituksen myötä moni asia olisi ikään kuin loksahtanut paikoilleen meidän arjessamme. Suurimmaksi osaksi asiat ovat siis paremmin kuin ennen päiväkodin aloitusta – eihän se nyt niin voi mennä, vai voiko, ja jos voi, niin mitähän se meistä sitten kertoo?

Olenko huono vanhempi, jos koen että lapseni tarvitsee päiväkotia saadakseen tarpeeksi virikkeitä?

Hävettää myöntää, mutta luulen että Mara alkoi hoitovapaan loppua kohden hieman jopa tylsistyä kotona. On oikeasti haastavaa viihdyttää taaperoa, jonka keskittymiskyky yhteen asiaan vaihtelee aina yhden ja kymmenen minuutin välillä. Kaikkemme kyllä annoimme, ei siinä. Yritimme innostaa tätä vähänlaisesti keskittyvää esikoistamme muun muassa taiteen (sormivärit, vahaliidut – hui hai!), kirjallisuuden (erilaiset luukku- ja äänikirjat ynnä muut interaktiiviset teokset) sekä erilaisten musikaalisten instrumenttien, lelujen sekä muiden energianpurkamisväylien pariin. Aivan saamarin turhaan kaikki tyynni. Kysyntä ja tarjonta eivät tässä tapauksessa kohdanneet varmaan kertaakaan. Puistossa ei viihdytty juurikaan syystä, että vielä tuolloin kontaten liikkuva poika ei oikein vaikuttanut saavan puistoista mitään irti (ja vielä vähemmän tietysti me vanhemmat, kun viiden minuutin puistokeikka otti toteutuakseen tunnin valmistelut sekä ämpärikaupalla verta, hikeä ja kyyneliä). Ai niin, mutta voihan lapsen kanssa nyt sentään muutakin tehdä, kuten käydä kaupoilla, kylässä ja vaikka sisäleikkipuistossa möyrimässä. Paitsi että kun EI OIKEIN VOI, kiitos vaan korona.

Häpeäkseni on siis myönnettävä, että varmaankin me kaikki kolme huokaisimme helpotuksesta, kun päiväkoti vihdoin alkoi. Maailman huonoin vanhempi / epäonnistunein taaperonviihdyttäjä- fiiliksiäni onneksi hieman loiventavat havaintoni siitä, että Mara ihan ihan oikeasti myös nauttii päiväkodissa käymisestä.

Kuraeteisen lasiovien taakse ei ole tarvinnut jättää murheellista poikaa kertaakaan sitten alun, ja toistuvasti saamme kuulla, kuinka hienosti päivät ovat sujuneet, ja näemme konkreettisesti erilaisten taitojen kehittyvän hurjaa vauhtia. En esimerkiksi tajunnut tyypin osaavan syödä lusikalla ennen kuin hän sitä kerran itse pyysi. Maran elämän lisääntynyt virikkeellisyys (voisiko enempää kuulostaa siltä kuin puhuisin tuotantokanasta lapseni sijaan..), näkyy myös tietenkin kotona. Kotona vietetyt tunnit ovat saaneet kokonaan uuden merkityksen päiväkotipäivän päätteeksi, ja myös me vanhemmat jaksamme vaalia yhteisiä iltahetkiä aivan eri tavalla verrattuna siihen, että takana olisi jo kokonainen työpäivä ohjelmatoimistona olemista ja, pahimmillaan, molemminpuolista turhautumista. Päivät ovat selkeämpiä, rakenteellisempia ja kerta kaikkiaan parempia.

Flunssaisina kotipäivinä saammekin sitten taas tuta, kuinka kokopäiväistä työtä taaperon kotona hoitaminen onkaan, ja salaa kyttäämme nuhaisen nenän alustaa toiveikkaina: josko huomenna olisi jo tarhapäivä? Tunnen tästä kaikesta tietysti valtavaa syyllisyyttä ja epäonnistumisen fiiliksiä, mutta onnekseni myös tiedän aika monen muun kiroavan mielessään pitkiä kotipäiviä. Onhan se toisaalta mukavaakin viettää kokonainen päivä ilman aikatauluja ja sen kummempia velvollisuuksia, mutta totta puhuen kokisin välillä yhtä mukavana mahdollisuuden ikiomaan varhaiskasvattajaan näinä päivinä. No, ainakin näin 35.viikolla raskaana ollessani.

Kristallipallooni ilmestyy tietysti jo muutama eriävä mielipide siitä, kuinka meidän ei kenties olisi koskaan edes pitänyt hankkia lasta, jos emme kerran osaa tätä työmme hedelmää itse viihdyttää. Törkeästi vaan ulkoistamme tämän varhaiskasvatuksen ammattilaisille. Tai eihän lapsen päiväkodissa oleminen nyt itsessään mikään juttu ole, mutta ehkä se on, että myöntää avoimesti tarvitsevansa päiväkotia tukena lapsen kasvussa ja kehityksessä. Sitä en taida edes kehdata myöntää, että meillä jatketaan päiväkodissa äitiyslomastani huolimatta.

Koemme kuitenkin, että päiväkodin aloitus on tuonut ennen kaikkea lisää ulottuvuuksia lapsemme elämään ja sitä ylläpitääksemme katsomme järkevänä jatkaa päiväkodissa käyntiä myös äitiyslomani aikana. Itse asiassa en voisi kuvitellakaan, että ottaisin Maran tässä kohtaa kotiin tylsistymään ja odottamaan huomiovuoroaan, kun itse olen hyvinkin kiinni pian syntyvässä vauvassa. Nyt asiaa pureskeltuani en koe, että sysäisimme lapsemme tuntikausiksi toisaalle hoitoon, koska olisimme jotenkin laiskoja tai huonoja vanhempia. Uskokaa pois, ikävä on valtaisa koko hoitopäivän ajan, mutta päiväkotiin mennään, koska se antaa Maralle niin paljon. Tässä kohti onkin sitten tilaa klassikkoargumentille, kuinka ennenkin kyettiin ja oltiin ja tehtiin. No, en nyt tiedä kuinka antoisaa sekään oli lapselle, että synnyttiin perunapellon laidalle ja suurin piirtein siitä alkaen oltiin mukana huushollauksessa ja muissa pakollisissa töissä. Ei siksi, että superäiti ei vain millään voinut päästää kullannupustaan irti, vaan koska ei ollut yksinkertaisesti muuta vaihtoehtoa. Väittäisin, että nykymallissa lapsen hyvinvointi on hieman korostetummin keskiössä, oli sitten kyse päiväkodista, perhepäivähoidosta tai siitä, että lapsi on kotona koulun alkuun saakka.

Vanhemmuus on muutamissa vuosikymmenissä kokenut valtavan muutoksen ainakin sen suhteen, mitä tulee vanhempien itseensä kohdistamiin odotuksiin ja vaatimuksiin. Ja kyllä se yhteiskuntakin paljon odottaa, ainahan kaikessa palataan lapsuuteen, ainakin silloin jos asiat ovat menneet pieleen. Nykyvanhempi tulee pohtineeksi varsin erilaisia asioita arjessaan verrattuna vuosikymmenten takaiseen edeltäjäänsä, eikä tätä puntaria varsinaisesti stabiloi se, että takavasemmalta ilmestyy aina uusi ja kaiken kumoava Emotionaalisen Kasvun ABC juuri silloin, kun luulet tehneesi jotain oikein. Ajat ovat muuttuneet sitten perunapeltojen, joten ehkä on ihan hyväksyttävääkin jakaa tätä maailman pelottavinta vastuuta ihmislapsen kasvattamisesta yhteiskuntakelpoiseksi kansalaiseksi myös sen oman kodin seinien ulkopuolelle. Ainakin näin perustelen tämän riemun itselleni kuudelta viikolta tuntuneen taaperon flunssaviikon päätteeksi, kun en malta odottaa, että arki palautuu taas uomiinsa!

Ajatuksia aiheesta?

Raskausviikot 21-28 ja tunnemylläkkää – rakastanko uutta tulokasta varmasti yhtä paljon kuin esikoista?

Viikkojen 21-28 aikana vauva kasvoi 27.8 senttisestä ja 400 grammaisesta 38.6 senttiseksi ja reilu 1100 grammaiseksi. Aika hurja kasvunlisäys ja mittanauhan kanssa tulikin useaan otteeseen hämmästeltyä, että aikas iso tyyppi siellä jo potkii – ja lujaa potkikin. Havainnollistettuna kokonsa puolesta vauveli oli siis tämän ajanjakson alussa munakoison kokoinen ja lopussa talvikurpitsan kokoinen. Ei ihme että oli alkoi olla toisen kolmanneksen loppua kohti jo tukala, ja mikä parasta, tätä oli tuossa kohtaa vielä yhdet 12 viikkoa jäljellä, jipii!

Kehityksellisesti näillä viikoilla sikiön suolistossa alkaa muodostua ensiulostetta eli mekoniumia ja aistielimet kehittyvät kovaa vauhtia ja kielen makuhermot valmistuvat. Sikiö voi tässä kohdin myös reagoida kipuun. Sikiö muodostaa vuorokausirytminsä, ja ainakin meillä se on tarkoittanut armotonta monottamista heti aamulla, keskipäivällä sekä illalla. Hermosolujen tuotanto on aktiivista. Kuulo paranee ja lapsi kuulee myös äidin kehon ulkopuolisia ääniä tunnistaen näin vanhempiensa (ja tulevan kurkku suorana kiljuvan isoveljensä) äänet syntymänsä jälkeen. Valkosolutuotanto käynnistyy, hengitystiet ja keuhkot kehittyvät ja sisäkorvan tasapainoelin alkaa olla valmis. Silmät sekä hammasaiheet valmistuvat loppuun ja vauva alkaa reagoida kosketukseen ja ääniin. Hengityselimistö toimii ja vauva alkaa imeä peukaloaan.

Melkoinen harppaus kohti valmista pakettia, ja edelleen on aivan mieletöntä, kuinka pilkuntarkasti tämä kaikki tapahtuu geeniohjekirjaa noudattaen!

No sitten valitusosioon. Mahan kasvu on ollut aivan jäätävää, kiitos vain jo valmiiksi noin yhden kudossäikeen varassa roikkuneiden vatsalihasteni ja edellisen raskauden löysäksi kouliman muun keskivartaloni. 2.kolmanneksen lopulla näkymä on sama kuin viimeksi synnärille lähtiessäni – mielenkiinnolla siis odotan, mikä on tilanne 10 viikon kuluttua. Kaikenlainen liikkuminen alkaa tuntua raskaalta ja maha on todellakin tiellä kenkiä jalkaan laittaessani. Viime raskaudessa läpsyttelin menemään lipokkailla aina sinne syyskuun puoliväliin saakka – nyt on hieman eri homma pungeta naama punaisena hiukan liian pieniä talvisaappaita jalkaan (tosiaan, kengänkokoni kasvanee jälleen, nyt mennään siellä 40 tienoilla jo ja pian saan ostaa kenkäni mojovalla halvennuksella 42+ kokojen laarista, hienoa!).

Kasvava maha ja olomuodon tukevoituminen yhdessä parinkymmenen pykälän hemoglobiinilaskun kanssa rajoittivat aktiivisuutta kuitenkin aika lailla. Henkistä vireyttä kun alkoi toisen kolmanneksen loppua kohti olla, mutta fyysinen puoli painoi jarrua varsin tehokkaasti. Töissä käytän maskia käytännössä koko päivän ja sen jälkeen tuntui tunnin kauppareissukin aivan liialliselta puristukselta. Myös vanha selkävaiva alkoi tässä kohtaa vaivata harvinaisen tiheästi.

Kuten todettua, eivät nämä viikot suinkaan pelkkää kauheutta olleet, toisin kuin edeltäjänsä. Näissä viikoissa parasta oli kenties normaali ruokahalu ja pahoinvoinnin puuttuminen. Kaikki ruoka alkoi maistua ja herkutkin siinä sivussa. Löysin kaksi glykyrritsiinitöntä salmiakkipussia: Fazerin Salta Kattenit (70g pussi, vegaaniversio) ja TV-mix Saltyn ja olin onneni kukkuloilla. Löytyy isommista marketeista ainakin. Varsinainen salmiakinhimo kasvaa päivä päivältä ja luultavasti sairaalakassini tulee koostumaan lähinnä erinäisistä salmiakkituotteista..

Unen koin lisäksi kohtuullisen hyvänä ja vessassa ravaaminen alkoi rajoittua maltilliseen 1-3 kertaan yössä (vrt aiemmin siis tunnin välein). Viime raskaudessa kärsin todella hankalista rannekanavaoireista, mutta tämä vaiva ei onneksi ainakaan vielä ole alkanut oireilla mitenkään. Toisekseen kaikista raskausvaivoista enemy nro ykköseni, eli levottomat jalat, ovat olleet huomattavasti iisimmät kuin aiemmin. Hieman kuitenkin kaiken aikaa vaivaavat ja ihan tästä syystä katsottiin neuvolan kautta myös ferritiiniarvo, joka oli 21, ihan hyvin viitealueella, mutta otin silti pienen rautalisän käyttööni, josko tämän pienenkin kiusan saisi sillä pois. SiderAL valmisteena on muuten testaamisen väärti: tyypillisimmät rautalääkkeen haitat yleensä puuttuvat, eikä ainakaan valmisteyhteenvedon mukaan tarvitse huomioida muita ruokailuja mitenkään – itselleni on ainakin sopinut tosi hyvin.

Tunteiden vuoristorata. Vaikka päivät tuntuvat välillä erinäisten fyysisten vaivojen jatkumolta, on tässä melkoinen tunnemylläkkäkin meneillään taustalla kaiken aikaa. Aika pitkälti raskauden alusta saakka olen stressannut ajatusta siitä, kuinka ensinnäkin mahdan rakastaa uutta tulokasta kuten esikoistani ja toisekseen sitä, kuinka taaperomme kestää vauvan tulon – hänelle kun ei voi asiaa vielä mitenkään selittää. Esikoinen on vasta niiin pieni, puolitoistavuotias, ja koen jo nyt kovaa surua hänen puolestaan siitä, ettei hän tule enää pian olemaan meidän jakamattoman huomiomme keskipiste. Saati jos tuo pieni joutuu kokemaan jonkinlaista mustasukkaisuutta tai muuta ikävää ymmärtämättä, että rakkautemme häntä kohtaan ei ole millään tavoin muuttunut. Välillä tunnen jo syyllisyyttä siitäkin, kun ihastelen miehelleni vauvan potkuja mahassa, ikään kuin tulokkaan ajatteleminen ja asian odottaminen olisi esikoiseltamme pois millään tavoin. Asiaa ”hankaloittaa” vielä sekin, että jo yhden lapsen saaneena olen pystynyt kiintymään tähän mahassa kasvavaan huomattavasti aiemmin kuin esikoiseeni, joka tuntui lähinnä mahassa möyrivältä alienilta kokonaiset yhdeksän kuukautta ja vielä pari päivää sen päälle. (Turhia) syyllisyydenpuuskia on siis ollut.

Riittääkö rakkaus? Tämän esikoisen puolesta suremisen lisäksi pelkään, että osaanko rakastaa uutta tulokasta aivan kuten ensimmäistäkin? Taaperomme kun on luonnollisesti ollut meidän elämämme keskipisteenä tähän asti – onko se nyt ihan varmaa, että sitä rakkautta riittää myös sille toiselle lapselle? Esikoinen kun tuntuu aivan täydelliseltä pakkaukselta, entä jos toinen onkin aivan erilainen? Vai onko (kuten kenties todennäköisempää on) esikoisen täydellisyys meidän subjektiivinen kokemuksemme, ja näin ollen kuopuskin tulisi olemaan maailman täydellisin paketti – olkoonkin sitten vaikka täysi vastakohta veljelleen. Kaikki vakuuttelevat, että kyllä sitä rakkautta sydämeen mahtuu, joten ei tässä auta kuin taas kerran luottaa siihen, että juuri niin se on. Samoin jouduin luonteeni vastaisesti esikoiseni kohdalla vain luottamaan siihen, että kyllä se kiintymys sieltä tulisi – ja niinhän se tulikin, niin voimakkaana, että nyt pelkään, että tälle ainutlaatuiselle siteelle tapahtuu jotain peruuttamatonta tulevan vauvan myötä. Ja jotta asia olisi vieläkin mutkikkaampi, koen vielä hieman huonoa omaatuntoa mahassa kasvajankin puolesta, kun kaiken vauvainnostuksen lisäksi kuitenkin ajattelen hänen, viattoman pienen ihmisen, olevan jollakin tapaa haitallinen minun ja esikoiseni suhteelle.

En varmaankaan uskaltaisi tästä aiheesta edes kirjoittaa, ellen olisi kuullut samankaltaisia kokemuksia ja ajatuksia muilta toista lastaan odottavilta, ja saanut todeta, että normaalia tämäkin – aivan kuten sekin, että jokainen kiintyy siihen vauvaansa omaan tahtiinsa. Halusin siis jakaa myös omat ajatukseni, mikäli joku puolestaan saisi niistä vertaistukea omien pohdintojensa keskelle.

Kokemuksia kahden tai useamman lapsen vanhemmilta? Onko ollut samanlaisia fiiliksiä ja pitäähän se nyt varmasti paikkansa, että rakkauden määrä vain kasvaa, eikä sitä tarvitse jakaa?

Raskausviikot 13-20: Kuinka joku voi nauttia raskaana olemisesta?

Plaah taas takana yli kolmen viikon kirjoitustauko. Toki nämä kuluneet päivät ovat kyllä menneet tehokkaasti koko perheen voimin sairastellen, mutta kuvastaapa vain jotenkin näiden kuluneiden kuukausien fiilistä. Tämä raskaus on nimittäin ollut pitkä. Luonnoksissa odottelee muutamakin postaus viimeistelyä, mutta kun ei vain jaksa, ei sitten millään! Esikoisen päiväkotitaipaleen alustakin on pitänyt kirjoittaa, mutta sekin on nyt hieman jäissä tämän sairastelun myötä. Siispä kirjoittelen tästä kurimuksesta, jossa olen nyt kuukausien ajan vellonut.

Nyt mennään jo kolmannen kolmanneksen alussa (viikko 29 starttasi juuri), eli ihan viime päivien tapahtumista ei ole kyse. Itse kuitenkin etenkin esikoista odottaessani tykkäsin kovasti lukea muiden raskausviikkopostauksia, joten yritän kirjoittaa nämä viikkopostaukset kaikesta huolimatta!

Viikkojen 13-20 aikana sikiö kasvoi 8.7 senttisestä reiluun 26 senttimetrin mittaan, grammoissa 43 grammasta 360 grammaan. Havainnollisemmin ankanpoikasesta kissanpentuun. Maha alkoi näkyä selvemmin ja olo alkoi tuntua oikeasti raskaalta – ja raskaana olevalta. Liikkeitä olen tuntenut noin viikolta 16 alkaen, kuten esikoisestakin, mutta nämä toisen potkut ovat olleet huomattavasti napakampia istukan etuseinäsijainnista huolimatta. Lisäksi tyyppi potkii huomattavasti useammin kuin veljensä. Monottaminen alkaa melko lailla tarkalleen työmatkan aikana, on aamupäivällä vilkkaimmillaan ja sitten uudelleen 21-22 tienoilla alkaa sisuskalut muljahdella uudelleen. Kaikenlainen makea ja kylmä herättää kaverin ja luonnollisesti potkiskelu loppuu sillä siunaaman sekunnilla, kun tuleva isä yrittää niitä tunnustella. Kaiken kaikkiaan, on ihanaa tässä fyysisenä ihmisrauniona taaplatessa, kun saa aktiivista muistutusta kärvistelyn päätteeksi odottavasta palkinnosta.

Pahoinvointi tosiaan jatkui edelleen, joskin sain olla kiitollinen, että kyseinen maanvaiva sentään lieveni käsittämään vain aamuja. Väsymyskin jatkui, ja yleinen raihnainen olo. Ihmeemmin näillä viikoilla kivut eivät vielä vaivanneet ja harjoitussupistuksia en ole toistaiseksi vielä ikinä tuntenut. Esikoisen kohdalla stressasin niiden puuttumista ja sitä, kuinka sitten tunnistaisin ne oikeat synnytyssupistukset. No, jos joku painii saman ongelman kanssa niin trust me, ne kyllä tunnistaa.

Toisen kolmanneksen energisyyttä odottelin malttamattomana (koskaan sitä kuitenkaan saavuttamatta) rampatessani samalla harva se viikko koronatesteissä. Tänä aikana, kun jokaisesta pienestäkin flunssaoireesta olisi hyvä käydä tikutettavana, on melko kiusallista kärsiä raskauden aikaansaamasta limakalvoturvotuksesta, tukkoisuudesta ja sen seurauksena lähes joka-aamuisesta kurkkukivusta ja yskästä. Ja vielä kun se olokin on niin sairaalloisen heikko muutenkin. No, tässä vuodenvaihteen jälkeen pari kovempaa flunssaa sairastaneena uskallan jo viitata kintaalla näille raskauden aiheuttamille oireille, ja uskallan luottaa siihen, että jos oire aamun aikana häviää, se ei ole koronaa.

Ruokahalu alkoi onneksi laajeta alun juustohampurilaisdieetin ulkopuolelle, joskin tavan kotiruoka etoi pitkälti edelleen. Pakastepizzoja, pinaattilettuja, leipää, purkkitolkulla viiliä ja jäätelöä. Siinä pitkälti noiden viikkojen ruokalista, joskin 20.viikkoa kohti tilanne alkoi jo normalisoitua ja pystyin esimerkiksi jouluna syömään kaikkea mitä halusinkin. Paitsi juomaan punaviiniä, ja tietenkin juuri tänä jouluna himoitsin erilaisia kaloja, vaikken normaalisti juurikaan voi niitä sietää.

Viikolla 21 koitti kauan odotettu rakenneultra, jota odotin jälleen kauhunsekaisin tuntein. Siinä missä toisille kyseinen tapahtuma on lähinnä sukupuolen selvittämistä varten, olin minä aivan varma, että viimeistään tässä kohtaa helposti alkanut raskaus kostautuu jollakin kammottavalla kehityshäiriöllä. Vaan onneksi ei. Siinä kohtaa kun ne kriittisimmät, aivot, sydän ja munuaiset oli käyty läpi ja julistettu normaaleiksi, taisin tirauttaa pienen onnenkyyneleen. Iso huoli putosi harteilta, ja kuten viime raskaudessakin, vasta rakenneultran tuoman lisävarmuuden jälkeen uskalsin tulla mahani kanssa kunnolla kaapista ulos. Tätä ennen tuli pidettyä lähinnä hieman mahaa piilottavia vaatteita ja pysyttyä asiasta hyvin hiljaa esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Ystäväpiiri oli toki tiennyt asiasta jo kauan aikaa, mutta jotenkin kammosin ajatusta siitä, että ensin julkistaisin raskauden koko maailmalle ja sitten kävisikin jotain. Älytön ajattelumalli sinänsä, koska ei se keskenmeno tai keskeytys kehityshäiriön vuoksi mikään häpeä olisi ollut, saati millään tavoin meidän syytämme. Olisin vieläpä luultavasti halunnut purkaa asiaa kirjoittamalla tännekin, mutta ihmismieli nyt vaan on kummallinen näissä asioissa. Ja toki neuroottinen luonteeni tiedostaa, ettei tuo rakenneultran tuoma turva kata koko loppuraskautta, vaan mitä tahansa voi tapahtua. Ammattini puolesta tiedän vielä kiusallisen paljon yksityiskohtaisemmin, mikä kaikki todella voi mennä pieleen, mutta eipä tässä auta kuin katsoa viikko kerrallaan ja luottaa siihen, että todennäköisyydet ovat meidän puolellamme.

Mitään erityisen kamalaa nämä viikot siis eivät pitäneet sisällään, mutta kaikenlaiset pienet krempat, pahoinvointi, jatkuva sairastelu, koronatesteissä ravaaminen ja työpoissaolojen aiheuttama stressi tekivät kuluneesta syksystä todella raskaan ja tosissani mietin, kuinka joku voi tästä kaikesta nauttia. Edellinenkään raskaus ei ollut mikään nautinto itsessään, ja täytyy myöntää että siinä mielessä tämä uusi raskaus tuli turhan pian. Kroppa varmaankin palautui vuodessa ihan hyvin, mutta henkinen puoli ja tämän kaiken jaksaminen ei niinkään. Siinä kohtaa kun olo oli jo monetta viikkoa aivan hirveä, tuli tosissaan kyseenalaistettua se, että oliko tähän touhuun aivan pakko lähteä näin pian uudestaan. Nyt kun viimeinen kolmannes on alkamassa, olen tietysti jo eri mieltä 🙂

Että sellaiset viikot. Jatkan viikoista 21-28 mahdollisimman pian! Muita kokemuksia toisesta raskaudesta suhteessa ensimmäiseen?