(Aika ihanat) päiväni murmelina

Ihan muutamaan otteeseen olen tässä wordpressini avannut, tuijottanut tyhjällä pohjalla vilkkuvaa kursoria aikani, ja painanut sitten läppärin kannen kiinni odottamaan sitä oikeaa inspiraatiota. Mitä pidempään aikaa kuluu, sitä vaikeampaa on myöskin aloittaa, ihan kun näiden tekstien pitäisi yltää (ainakaan joka kerta) pulitzer-tasolle.

En välttämättä haluaisi kirjoittaa pelkästään taaperoarjesta, ja kuvailenhan usein itsekin blogini sisältöä hieman laajemmaksi, kattamaan kaikenlaisia elämän ilmiöitä. Tyhjästä on kuitenkin paha nyhjäistä, ja joudun nöyrtymään koronavuoden ja sen faktan edessä, että ei minulla tällä hetkellä kerta kaikkiaan ole muutakaan kirjoitettavaa, kuin se mitä täällä neljän seinän sisällä tapahtuu.

Siispä, taaperojuttuja tulossa, halusitte tai ette. Lupaan kirjoittaa jostakin muustakin sillä siunaaman sekunnilla, kun tässä tapahtumaköyhässä elämässä alkaa jotakin tapahtua! 😀

No, asiaan sitten. Sain Maran juuri unille, ja siinä viimeisiä iltapuhteita toimittaessani mietin, että kuinkahan monetta kertaa tämänkin nimenomaisen toimintoketjun jo teen – nimittäin esimerkiksi iltapalajälkien mekaanisen siivoamisen. Ensin pyyhitään mikrokuituliinalla (baby wipesit ovat piru vie lopussa, yleensä käytän surutta näitä, jos yhtään laiskemmalle päälle satun) syöttötuoli ja sitten ryömitään polvet hoosiannaa huutaen lattialla keräilemässä milloin mitäkin ruuantähteitä. Parhaassa tapauksessa taapero länttää vielä viimeiset setit käsistään hiuksiini – kiva. Sen jälkeen ruokalapun huuhtelu ja sijoittelu astiakaappiin kuivumaan, lautaselle jääneiden tähteiden siivoaminen ja lopulta vielä yleiskatsaus keittiöön. Keittiöön, joka tämänkin päivän päätteeksi näyttää siltä, että sille ei ole tehty mitään viikkoon.

Tätä yksityiskohtaista siivoamisoperaatiota on tietenkin edeltänyt itse iltapala. Taaperon kiljuessa jo nälkäänsä housunlahkeeseeni tarrautuneena lämmitän pikapikaa puuron (jonka kerrankin olen muistanut laittaa aamulta jääkaappiin), odotan sen jäähtymistä (koska en taaskaan osannut arvioida lämmitysaikaa oikein), ja istutan kiukkuisen iltapalaruokailijan syöttötuoliinsa. Sanonta syödä vaikka pieniä kiviä, kun on oikein nälissään, ei todellakaan päde meidän iltapalapöydässämme, vaan yleensä reaktio on TÄYSIN päinvastainen. Aamulla hyvällä ruokahalulla hymyillen syöty puuro onkin iltakiukuissa maailman vastenmielisin lähinnä ydinjätettä muistuttava asia. Hyi olkoon, kuka perkele tällaista sontaa kehtaakin edes tarjota! Suurin osa puurosta lentää kaaressa lattialle, ja vaikka kuinka olen väistöliikkeitäni tässä kuluneiden kuukausien aikana hionut, pääsee tuo pieni pirulainen yllättämään minut välillä silti. No, ottaisikohan kitarisa väristen kiljuva herranterttuni kenties leipää? Ei. Hedelmiä? Hyi. Jogurttia? Ei missään nimessä. Jossain kohtaa luovutan, ja päädyn tulkitsemaan, että ehkä hänellä ei vain ole sitten nälkä. Sitten päästään vielä loppuhuipennukseen, jossa esikiusantekona pyyhitään kostealla talouspaperilla kasvot ja kädet (jälleen kerran, t-ö-r-k-e-ä-ä!) ja sitten vielä kirsikaksi kakun päälle: hammaspesu, tuo kaikista kurmuutuksista se kaikkein alhaisin. Guantanamossakin pääsivät taatusti helpommalla.

Muutama tunti murmelin päivässä taaksepäin: päiväunet. Lapsilla ja vauvoillahan on nukahtamisen suhteen tietty aikaikkuna. Aikaväli, jolloin ovat riittävän väsyneitä nukahtamaan, mutteivät suinkaan liian, koska yliväsyneenä nukahtamisesta ei tule mitään. Mielestäni aikaikkuna on hieman liioiteltu ilmaisu, pitäisi puhua ennemminkin kolme milliä auki olevasta räppänästä, josta saattaa onnistua luikahtaa sisään, jos käy oikein, oikein hyvä tuuri. Hyvin usein päiväunille nukahtaminen olisikin viimeisenä taaperon agendalla ja tappelu on valmis. Päiväunille menoa protestoivan mutta samalla selvästi niiden tarpeessa olevan lapsen nukuttaminen on ehkä turhauttavinta ikinä.

Ja jos vielä matkataan muutamia tunteja taaksepäin, päästään käsittelemään aihetta nimeltä aivan helvetin pitkät aamut. Havahduin tässä jokunen aika sitten nimittäin siihen faktaan, että minä en totta tosiaan saa ikinä enää nukkua pitkään. Edes viikonloppuisin. Aika jysäys päin pläsiä ihmiselle, jonka luontainen unirytmi olisi mennä aamukahdelta nukkumaan ja herätä puolen päivän tienoilla. Äitiyslomalla tähän ei jotenkin kiinnittänyt huomiota, kun päivät olivat yhtä arkea muutenkin, mutta nyt töihin palattuani onkin ollut sangen veemäistä tiedostaa, että kyllä se vain on painuttava kympin uutisten jälkeen pehkuihin viikonloppunakin, jotta jaksaa herätä seitsemän maissa aamulla. Jos nimittäin omat unet jäävät vajaiksi, niin ei niitä aamun kolmelta vuorokaudelta tuntuvia päikkäreitä edeltäviä tunteja ihan pelkällä espressolla ja pyhällä hengellä kitkutellakaan läpi.

Rutinoitunutta? Kyllä. Välillä hemmetin puuduttavaa? Voi KYLLÄ. Tunne siitä, että koko vapaus on menetetty ja täällä sitä klenkataan pallo jalassa identtisestä päivästä toiseen. No välillä. Mutta ehdottomasti myös aivan kaikkea muuta, mikä pesee edellä kuvatut kärsimysnäytelmän kohtaukset mennen tullen.

Jos päiväunet menevät pääsääntöisesti enemmän tai vähemmän alisuorittamiseksi, kuuluisi meidän saada jonkinlainen palkinto sujuvasta ja loppuun asti hiotusta yöunillenukutuksesta, jonka ansiosta Mara sammuu kuin saunalyhty klo 20.00, joka ikinen ilta. Parastahan tässä on se, että mitään unikouluja ei olla käyty, vaan puhtaasti erinomaisen lykyn ansiosta olemme tässä tilanteessa.

Minä yleensä nukutan, koska mieheni herää Maran kanssa aamuisin. Välillä toki vaihtelemme, ettei sitten tule ongelmaa, jos joskus minä en olekaan nukuttamassa. Yleensä luen pienen pätkän iltasatua ja sitten laulaa luikautan epävireisellä äänelläni Sinisen unen, Nuku nuku nurmilinnun ja Tuiki tuiki tähtösen. Ainakaan vielä ei ole tullut toiveita vaihtaa levyä – hakeutunee sitten aikuisena terapiaan purkamaan traumojansa.

Nukuttamisrutiini on kerrassaan ihana, yksi lempiasioitani koko päivässä (eikä vain siksi, että oma aika odottaa nurkan takana). Ja vaikka ääneni epävireinen onkin, niin ehkä se ei ole Maralle kovin tärkeä seikka sitten kuitenkaan. Ehkä terapian sijaan kyseiset laulut ovatkin sellaisia, jotka hän haluaa aikanaan siirtää osaksi omienkin lastensa iltarutiineja. Oli päivä ollut minkälaista sekamelskaa hyvänsä, jää unirutiinista poikkeuksetta hyvä mieli ja tunne, että pieni poika on saateltu turvallisesti taas yhdestä päivästä odottamaan seuraavaa.

Iltapalalla taivaankappaleet ovat joskus aivan sattumalta osuneet oikeaan asentoon, ja juuri sillä kertaa tarjolla oleva ruoka onkin parasta ikinä. Iloisessa synkassa tapahtuvan lusikka-leipäläpi-työskentelyn lomassa ehtii myös jopa vähän hassutella. Hammaspesu sujuu sekin noin kymmenesosalla kerroista edes joten kuten, ja kyllä se yksi onnistunut kerta kuittaa yhdeksän epäonnistunutta!

Välillä iltapesujen suorittaminen on juurikin vain suoritus, mutta joskus, ja etenkin saunapäivinä, se on suorastaan nautinto – meille kaikille. Marasta kuoriutuu oikea Sauna-Timo (ennen epäonnista kisaansa) ja alalauteella miedoissa löylyissä kelpaa hörppiä nokkamukista omaa mummunmehua polleana. Taaperon kanssa arki on täynnä tilanteita, joissa pääsee antamaan pienelle uuden kokemuksen tai näyttämään jotakin, mistä arvelee toisen tykkäävän. Tämä on mielestäni kaikkein parasta!

Silloin tällöin, kun on malttanut itsekin mennä ajoissa nukkumaan, on oikeastaan aivan älyttömän tunnelmallista heräillä pimeään talviaamuun Maran huhuillessa omasta huoneestaan. Kantaa uniselta tuoksuva poika olohuoneeseen ja valmistella aamupala kynttelikön valossa, sitten ottaa ihan vain rennosti itsekin ja seurailla sohvalta käsin tyypin touhuja. On ihan erityisen hauskaa, kun poika on oppinut antamaan tavaroita kiittäen samalla kohteliaasti. Tämä aika on siitäkin ihanaa ja toisaalta niin hurjaa, että joka ikinen päivä näkee toisen oppineen jotain uutta. Ihan eri meininki vauva-aikaan verrattuna, kun vatsalta kääntyminen tai ryömimään oppiminen saattoi olla ainoa uusi juttu moneen viikkoon. Toisaalta ei malttaisi millään odottaa, mitä seuraavaksi, mutta toisaalta nyt vasta ymmärrän, miksi vanhemmat aina kyynelehtivät, kun ne kasvavat liian nopeasti. Niin todellakin tekevät. Älä kasva enää!

On paljon muitakin ihania hetkiä, jotka oikein yrittää painaa mieleensä niin lujasti, etteivät ne ikinä unohtuisi. Nämä hetket ovat naurunremakoita keskellä arkisia puuhia, ylpeydestä pakahtumista uusien taitojen tullessa ilmi, ja kyyneleet kirvoittavia pikkuisia lepohetkiä, kun tämä sähköjänis malttaa istua syliin ja painaa päänsä ihan kiinni. Kuvituskuvatkin ovat valikoituneet ainoastaan kivoista hetkistä, harvoin kun niitä toisenlaisia tulee taltioitua.

Oli niistä ei niin hauskoista hetkistä kuvia tai ei, niin arkea ovat nekin, ja hyvä niin. Ei tämän kuulukaan yhtä konfettisadetta olla. Ja vaikka kuinka joskus suoranaisesti v*tuttaa se arkinen aherrus, niin tämä arki on kuitenkin samalla Maran lapsuus. Se ainutkertainen lapsuus, jonka hän tulee joskus muistamaan tietynlaisen. Ja aina kun tämän muistan, muistan samalla itsekin hieman rentoutua ja todeta, että ehkä ne ruokasotkut voivat jonakin päivänä odottaa vielä hetkisen. Tai kaksi.

Taaperoelämää

Vajaa 2kk elämää taaperotaloudessa takana! Sanan taapero käyttäminen tuottaa edelleenkin suuria hankaluuksia – onhan kuitenkin kyseessä melkein vastasyntynyt pieni vauvani, eikä suinkaan reilu vuoden ikäinen temperamenttiaan ja omaa tahtoaankin osoittava pieni poika. Äiti ei nyt ihan pysy tässä kehityksessä perässä nimittäin.

Vaikka vauvasta tuleekin taapero käytännössä yhdessä yössä, niin eihän se vauva itsessään nyt siinä yhdessä yössä mihinkään muutu. Sen sijaan yhdessä kuukaudessa, ja etenkin kahdessa, tuntuu että muutos aiempaan on aivan valtava, ja vauvameininki alkaa hiljalleen olla muisto vain.

No, mitkä sitten ovat olleet niitä kaikkein suurimpia muutoksia tässä vauva vs taapero-asetelmassa:

Syöminen. Kun maaginen 1v napsahti tauluun, helpottuivat ruokailuun liittyvät rajoitukset ja säännöt aika lailla ja etenkin maitotuotteiden laaja käyttö helpottaa arkea tosi paljon. Käytännössä voimme syödä koko perhe tällä hetkellä samaa ruokaa, mikä on tietenkin valtava helpotus aiempaan nähden. Hieman tämä systeemi vielä hakee uomiaan, kun päätimme mieheni kanssa vähentää lihansyönnin aivan minimiin, mutta lapselle sitä toki nyt aiomme antaa. Jonkin verran eri ruokia siis tulee yhä syötyä, ja kiireisinä päivinä tietysti napsahtaa edelleen Piltti-purkin kansi auki.

Meillä rakastetaan jogurttia, juustoa, bataattia, makaronimössöä ja kaikkia mahdollisia hedelmiä. Mara on onneksi hyvin kaikkiruokainen, edellyttäen tietenkin, että saa syödä itse sormin. Aika lailla vuoden rajapyykin kohdalla alkoi julmettu protestointi lusikalla syöttämistä vastaan. Noin yksi kymmenestä lusikasta uppoaa suuhun asti ja loppujen sisältö onkin sitten pitkin verhoja, seiniä ja allekirjoittaneen naamavärkkiä. Ja siis sehän ei todellakaan auta, että tyypille antaa lusikan itselleen, se kun lentää seinään sekin. Onneksi melkein kaikesta ruuasta saa sormiruokailtavan version ja erityinen halleluja pussipuuroille – joskus iltatoimien venähtäessä sielu lepää, kun saa annostella valmiin pussipuuron siististi suoraan suuhun sen ympäri ämpäri lentelevän Elovenan sijaan.

Muutokset syömisessä eivät kuitenkaan koske Maraa, vaan myös meitä vanhempia. Nimittäin kaikki lapsemme hereilläoloaikana syöty sapuska on syötävä salassa, eikä ihan vain nurkan takana, vaan mieluiten jonkinlaisessa äänieristetyssä panic roomissa 20 metriä maan syvyydessä. Auta armias kun kilautat lusikan kipon reunaan, tai rapistat vahingossa suklaakäärepaperia – se hetki meni nimittäin siinä sitten, ja seuraavat hetket saatkin selitellä lahkeessasi roikkuvalle taaperolle, kuinka äidinkin on pakko syödä henkensä pitimiksi.

Leikit. Nyt voi jo puhua oikeasti leikkimisestä ja suurimmaksi osaksi ihan itsenäisestä sellaisesta. Mara saattaa viettää pitkiäkin aikoja itsekseen touhuillen ja se jos mikä miellyttää meikäläistä. Yritän toki aina välillä olla osallistuva vanhempi ja ottaa osaa palikoiden asetteluun tai kirjan lukemiseen, mutta hyvin nopeasti saan tuta olevani hyvinkin ylimääräinen siinä touhussa. 😀 Palikkaleikit, kirjojen selailu ja autot ovat tällä hetkellä best.

Suurimmaksi osaksi kiinnostavinta on kuitenkin tutkailla huushollia ja touhuilla kaiken ei-leikittäväksi tarkoitetun parissa. Etenkin WC-istuin ja itse pytty ovat erityismielenkiinnon kohteena. Hyvänä kakkosena tulee päältä käytävä kissanvessa, jonka päälle Mara on oppinut kätevästi kiipeämään niin, että ulottuu kädellään ronkkimaan sen sisältöä. Hienoa. Vieläpä, mitä enemmän ikää herralle tulee, sen enemmän tuntuu sana ei kaikuvan kuuroille korville. Ei siis usko millään, ei yhtään millään. Eikä mitään.

Pieni ja hento ote ei myöskään varsinaisesti kuvaa sydänkäpysemme tapaa silittää kissojamme tai ihan vaan vaikka tarttua meidän poskiimme niin, että kyyneleet valuvat silmistä. Toinen suosikkinsa on tunkea sormet nenääni ja puristaa kynsillä niin, että koronatesti tuntuu tämän jälkeen höyhenen kutittelulta. Tämä siis tietenkin sen perusnipistelyn ja puremisen lisäksi. Mieheni oli jo aivan kauhuissaan, että minkälainen toisten kivusta nauttiva sadisti täältä oikein kasvaa, mutta googlettelun myötä saimme oppia, että ilmeisimmin kyseessä on vain vaihe. Toivottavasti.

Onneksi aina välillä vessanpytty- ja kissanvessafetissi hieman laimenee ja Mara malttaa puuhastella esimerkiksi pakasterasioiden lajittelun merkeissä. Viime viikonloppuna kokosin pienen laatikon täyteen kaikenlaista vauvaturvallista tavaraa mittanauhasta langattomaan tietokonehiireen, ja tämän mysteeriboksin tutkailemiseen meni juuri sen verran aikaa, että äiti ehti hieman vetää happea ja kerätä voimia jatkaakseen taas pian perässä juoksemista.

Liikkuminen ja vastavuoroisuus. Liikkuminen on ylipäätään ottanut jättimäisiä harppauksia eteenpäin. Askeleita ei olla vielä otettu, mutta muuten eteneminen on mitä monimuotoisempaa. Viimeisimpänä on masteroitu sohvalle kiipeämisen taito, mikä meinaa sitä että silmistä ei voi päästää enää hetkeksikään. Ja silloin joskus kun niin erehtyy tekemään, on ympärille laskeutuva hiljaisuus sellainen punainen lippu, että hälytyskellot alkavat soida saman tien. Yleensä sitä tapaa herran syömästä esimerkiksi kissanruokaa tai paperia.

Liikkumisen lisääntymisen ja sylissä viihtymisen on havaittu olevan kääntäen verrannollisia toisiinsa. Siinä missä äiti haluaisi halia ja sylitellä pienokaistaan, rimpuilee tämä sekunnissa itsensä alas ja lähtee lipettiin ikään kuin olisi kohdannut suurtakin vääryyttä. Tämä siis myös silloin, kun hän varta vasten itse pyytää syliin. Ainoastaan hyvin väsyneenä tai juuri unilta heränneenä maltetaan sylissä istuskella vähän pidempäänkin, ja ai että kun tämä mamma sitä rakastaa.

Vaikka sanan ei suhteen kuulo vaikuttaakin harvinaisen valikoivalta, tuntuu että poika ymmärtää varsin paljon jo puhetta ja reagoikin yksinkertaisiin kehoituksiin. Ensimmäisenä sanana odotin kuulevani tietenkin, minkäs muunkaan, kuin äiti. Vaan ei. Meillä se oli kakka. KAKKA. Voi hyvänen aika oikeasti. Ehkäpä tämä kertoo kuitenkin vain lapsemme hyvästä huumorintajusta, nimittäin aikamoinen naurattaja tästä on kehkeytymässä. Poika hoksaa hyvin nopeasti nauravan reaktion saaneet temppunsa ja toistaa niitä sitten niin kauan, että lopettaa kun on huipulla sanontaa ei tässä yhteydessä varsinaisesti voi käyttää.

Hermoja raastavaa, niin ihanaa, ja joka päivä aivan ihan erilaista. Miltä taaperoelämä on näyttänyt siellä ruutujen toisella puolen?

Vauvavuosi pt2 – satunnaisia huomioita

Edellinen postaukseni käsitteli vauvavuotta enemmänkin konkreettisesta ja faktuaalisesta näkökulmasta käsin, ja tarkastelin postauksessa lähinnä imetystä, kiinteiden aloittamista, uniasioita, motorista kehitystä, synnytyksestä palautumista ja sekä minun itseni, että parisuhteeni kypsymistä tämän kaiken keskellä.

Tämä postaus sisältääkin sitten lähinnä erilaisia kuluneen vuoden aikana tekemiäni havaintoja tästä merkillisestä vauvoista ja heidän huoltajistaan koostuvasta salaseurasta nimeltä perheelliset ihmiset. Ja siis siinä missä ehkä aikaisemmin päivittelin asioita ulkoa käsin, koen että nyt vuoden perheellisen ihmisen elämää eläneenä sanoa, että ehkä minullakin on jonkin verran näkemystä taivastella näitä asioita sisältä päin.

Syvä ymmärrys. Yhtäkkiä nauran vanhemmuutta käsitteleville meemeille ja jaan niitä miehelleni Whatsapissa, joka hänkin nyökyttelee ymmärtäen tasan tarkkaan, mikä jutun pointti on. Kuinka ollakaan, emme olekaan ainoita, joiden herranterttu saa nanosekunnissa Hulkin voimat, kun pitäisi pukea päälle muutakin kuin vaippa.

Kattokaa nyt kuinka söpö tämä meidän lapsi on! Lapsen kuvien spämmääminen instagramiin. Minähän en sitä tulisi tekemään – juu ENPÄ. Onneksi en laittanut rahojani kiinni tähän uhkaukseen. Itseänihän lähinnä ärsytti muiden ihmisten lapsikuvat somessa aikaisemmin, eikö muka nyt mitään muuta voi sinne ihmisten nähtäväksi jakaa? Nykyisin kuulun toki varmastikin sinne ärsyttävimpään kastiin itsekin – vaan ihan sama, saa lopettaa seuraamisen, ellei Maran pärstä kahdeksasta eri kuvakulmasta kiinnosta. JOKA PÄIVÄ. 😀

Hei hei käsilaukut. En muista koska olisin viimeksi käyttänyt käsilaukkua, koska rattaisiin mahtuu kaikki olennainen ja vielä vähän päälle! Sen lisäksi, että rattaiden alaosioon saa heitettyä useammankin eri lämpötilaan taipuvan vaatekappaleen näissä Suomen epämääräisen vaihtelevissa syyskeleissä, saa siellä kuskattua myös painavammatkin ostokset kätevästi käsiään rasittamatta. Onkohan se kauhean omituista kuskata omaisuuttaan rattaissa vielä sittenkin, kun lapsi ei enää niihin suostu menemään?

Hengailua vauvan kanssa. Ihmettelin aina ennen, kun näin äitejä taaperoikäisten lastensa kanssa viettämässä aikaa kahviloissa. Eikö nyt mikään olisi tylsempää kuin hengailla Linkosuolla kolmen metrin säteelle sotkua tuottavan ja ennakoimattoman vauvan kanssa, josta ei kuitenkaan olisi edes oikeasti seuraksi? No jaa, ei ehkä sellaiseksi seuraksi mihin on normaalisti tottunut, mutta ainakin ikuiseksi (=vielä sittenkin kun on muuttanut pois kotoa) esiliinaksi sellaisiin hetkiin, kun tekee mieli kahvia ja kakkupalaa, mutta yksin kyseinen toimitus tuntuu jotenkin säälittävältä (ja edelleen painotan, kyseinen säälittävyys on vain minun itseni minuun itseeni kohdistamaa ja koko elämäni mittainen kestokriisi – en vain kehtaa kakutella yksin. Tai siis korjaan, en kehdannut ennen vauvaa!)

Ja esiliinana olon lisäksi, on siitä vauvasta (tai siis taaperosta, koskahan tähänkin tottuu?) oikeasti seuraa siellä kaupungilla pyöriessä. Harvoin edes mieluummin lähtisin yksin liikenteeseen, osittain toki myös siksi, että nuo rattaat nyt vain ovat niin hemmetin kätevä tapa kuljettaa ostoksia.

Vauva vuorovaikuttaa tuntemattomien kanssa – introverttiäidin painajainen vai ehkä sittenkin pelastus? Maran kanssa on häpeällistä matkustaa hississä, kun tyyppi kyylää ristikuulustelijan lailla jokaista kanssamatkustajaa. Ei ole vielä oppinut, että täällä Suomessa matkustetaan hississä joko a) puhelinta selaten b) pelastusohjeita kerraten tai c) kengänkärkiä tuijottaen. Ei vaan, oikeasti on aika hellyyttävää, kun järjestäen mummot ja papat intoutuvat jutskailemaan tämän pikku kyylän kanssa – poistaa hieman sosiaalista painetta minunkin harteiltani, kun kaikelta vauvalöpinältä ei edes ehditä keskusteluun nimeltä Suomen sää ja sen ilmiöt.

Halleluja kirpputorien olemassaololle. Siis käytettynä ostaminen on pienen lapsen kohdalla aivan ehdoton juttu – tai ainakin meillä oltaisiin menty vararikkoon jo alkumetreillä, jos olisimme ostaneet kaiken uutena! Vaatteet ovat suurimmaksi osaksi tietenkin ostettu käytettynä, mutta jos minä kirppiksiltä jotain olen kotiin selkä vääränä kantanut niin se on leluja! Kauhistelin tuossa aikoinaan vauvalelujen hintoja, kun joku perus Fischer Price-rämpytin maksoi pitkälle yli kaksikymppiä. Tuntui typerältä maksaa sellaisia summia, kun lapsen kiinnostus milloin mitäkin lelua kohtaan tuntui vaihtelevan kuun kierron mukaan. No, kyllä vaan pihiä mieltäni lämmitti, kun löysin kirpputorien leluvalikoimat. On meinaan kannettu jos jonkinmoista epävireistä kosketinsoitinta, marakassia, palapeliä ja kasapäin kirjoja kotiin. Kaikkein koomisinta tässä on se, että minä olen näistä uusista ostoksistani yleensä se kaikkein innostunein. Mutta joo, tässä hyvä säästövinkki. Parin euron kirppislelun käyttämättä jääminen ei kirpaise ja senkin voi myydä eteenpäin! Kannattaa tietysti miettiä pariin otteeseen, että kannattaako niitä raakkuvia soittimia ihan joka sormelle ostaa.

Sotkun sietäminen. Vihaan sotkua ja tietoa siitä, että jossain kohtaa on tiedossa sotkua. Jos voisin, pyyhkisin kaikki maailman (tai no ainakin oman kotini) sotkut hyvissä ajoin ennakkoon. Mutta tässä vauvallisessa elämässäpä tällaiselle neuroosille saa heittää katkerat heipat – sotkua on yksinkertaisesti pakko oppia sietämään. Eikä ihan vähää.

Erityisen monesti olen kironnut hetkinä, jolloin jynssään selkä vääränä kaurapuurotahroja lattialta. Siis mikään, ei mikään, ole niin veemäistä kuin pyyhkiä liisterimäisenä levittyvää kaurapuuroa lattialta. Samaan kastiin menevät myös pasta, tietyt kasvikset, suurin osa Pilteistä ja muun muassa banaani. Tai oikeastaan kaikki mitä tuo murunen yrittää leipäläpeensä viedä. Olenkin miettinyt olisiko niin outoa päällystää osa keittiön lattiasta esimerkiksi teflonilla.

Vertaistuki. Tarinat keskenään riitelevistä äityleistä ja kaikenlaisesta somekinaamisesta olivat kiirineet korviini jo kauan ennen kuin lapsi oli edes ajankohtainen. Astelinkin äitien somemaailmaan hieman ennakkoluuloisin aatoksin, mutta täytyy kyllä sanoa, että olen ollut erittäin positiivisesti yllättynyt mitä tulee kaikkeen tähän lämpimän vertaistuen määrään ja yhteisölliseen meininkiin. Tai sitten olen vain missannut ne kaikkein parhaimmat turvaistuinkeskustelut. Mutta oikeasti, kiitos ja kumarrus nykyajalle: liityin syyskuisten Facebook-ryhmäämme jo kauan ennen Maran syntymää ja vaiheessa kuin vaiheessa koen saaneeni sieltä hirvittävän määrän niin hyviä neuvoja kuin vertaistukeakin.

Yllätyksiä omissa tavoissa reagoida. Sikäli kun satun inhoamaan asioiden ennakoimattomuutta, odotin että hampaideni purupinta olisi vauvavuoden jäljiltä muisto vain, kiitos kaiken sen hampaiden kiristelyn. Yllätyksekseni pinnani onkin osoittautunut hyvin pitkäksi siinä, mitä kaikenlaiseen kiukutteluun ja oikutteluun tulee. Toisaalta, kyllä minullakin hermo menee ajoittain ja saatan kivahtaa lapselle siinä kohtaa, kun jokainen ruokalusikallinen lentää pitkin seiniä, tai käyn noukkimassa pinnasängystä kymmenennettä kertaa viskatun tutin. Sitten kieriskelenkin omantunnontuskissani yleensä lopun päivää. Eikä tämä ole ainoa esimerkki. Luuloistani poiketen tykkäänkin kovasti lauleskella pojalle ja ottaa osaa hänen epäloogisiin leikkeihinsä. Sen sijaan huutamiseen korvani eivät meinaa tottua sitten millään, ja takuuvarma konsti saada minut hermostumaan, onkin kaikenlainen kiljuminen ja karjuminen. Tätä ei onneksi kohtaan tapahdu.

Ihmiset ympärillämme. On aivan ihanaa kuinka paljon ihmisiä Maralla on jo nyt elämässään ja kuinka luottavaisesti hän minglaili omissa juhlissaankin vieraidensa kanssa. Henkilökohtaisesti itselleni liikuttavinta on jotenkin nähdä Mara omien pitkäaikaisten ystävieni kanssa – poika rakastaa heidän seuraansa ja ystäväni jaksavat pomputtaa ja naurattaa aivan loputtomiin tätä energiapakkausta. Tietenkin tämä on ihanaa jo pelkästään kun saa seurata heidän välisen suhteensa kehittymistä, mutta toisaalta luo sellaisen fiiliksen, että eihän tässä mikään ole muuttunut. Kiitos teille.

Minäkö hauska? Ainakin yritän, suurimmaksi osaksi siinä onnistumatta. Koen olevani ihan hauska ihminen, mutten suinkaan sellaisella tavalla, joka nyt varsinaisesti purisi tuohon yksivuotiaaseen yleisööni. Huumorini on ajoin melko mustaa, enkä juurikaan pidä hauskasta sanan vitsikirjatyyppisessä merkityksessä (oikeastaan nyt mietin, että kuka sellaisesta edes pitää!?). Mieheni on vielä pahempi, häntä ei voi kuvitellakaan vievänsä esimerkiksi stand up-keikalle, koska kollektiivinen naurunremakka muka hauskoille vitseille pakottaisi hänet lähtemään kesken kaiken pois (ja on kerran niin tehnytkin – onneksi en ollut silloin mukana!).

Mutta niin, sanomattakin siis selvää, että olemme molemmat joutuneet venymään ihan hiukan mukavuusalueidemme ulkopuolelle tässä vauvanviihdytyshommassa. Lentokonepäristelyt syöttäessä, nolot ilveilytanssit hampaita pestessä ja naaman vääntelyt huutokonsertin katkaisemiseksi – olemme tehneet tämän kaiken, vaikka pahalta on tuntunut. Ja sanattoman sopimuksen myötä haudanneet nämä vekkulihommat syvälle lukkojen taakse.

Oikeasti tietenkin suhtaudun uuteen rooliini hoviviihdyttäjänä varsin suurella kunnialla ja joka ikinen kerta meinaa sydämeni pakahtua, kun saan yleisöni nauramaan. Tai edes naurahtamaan.

On tämä vauvavuosi ollut aikamoista karusellia, ja välillä on tuntunut, että eihän tässä mihinkään edetä, vaan ympäri mennään ja yhteen tullaan aina lähtöruutuun palaten. Nyt kuitenkin kun katsoo kulunutta vuotta taaksepäin, on tietysti helppo sanoa, että eihän se näin ole ollut lainkaan. Ihana ihana vuosi takana, ja se todellakin menee juuri niin nopeasti kuin kaikki sanovat! Välillä muistelen haikeudella vauvavuoden alkua ja sitä tietynlaista fiilistä, mikä pienen vauvan kanssa kotoillessa oli, mutta sitten katson tuota 13kk ikäistä taaperoa ja totean, että juuri nyt on vieläkin parempi. ❤