Introvertin kauhunhetket

Ei ole helppoa. Läpeensä introvertin ihmisen elämä nimittäin. Helpotti toki, kun tämä trendisana valtasi median, ja ymmärsin, etten olekaan ainoa laatuani, vaan ehkä jopa keskimääräistä älykkäämpi, kuten ne meitä ressukoita tsempatakseen uskottelevat. En siis oikeasti näin kuvittele, ja vaikka näin olisikin, ei se kuitenkaan minun arkeani helpottaisi. Ja mitä sitten, jos olisinkin tämän ”ominaisuuteni” myötä muita älykkäämpi, eihän sitä perkele vieköön kukaan edes saa tietää, kun en uskalla avata sanaista arkkuani, vaikka aseen piippu painettaisiin ohimoani vasten. No joo, ehkä hieman värittelen tässä tarinaa, mutta kuitenkin. Millaista se introvertin elämä sitten on? Antakaas kun minä kerron:

Tuttu kadulla. Olet uskaltautunut ihmisvilinään ja strollailet siinä muina naisina pitkin katua. Olet tyytyväinen itseesi, olet yksin ja rohkeasti liikenteessä, ehkä jopa nostat katseesi kohti horisonttia – pitäen kuitenkin visusti huolen siitä, etteivät vastaantulijat luule sinun tuijottavan heitä. KUNNES, näet sen 10 vuotta sitten viimeksi tapaamasi ihmisen, joka on juuri niillä rajoilla sen suhteen, pitäisikö jäädä juttelemaan vaiko ei (huolimatta siitä että katseesi on huolimattoman utuiseksi hiottu, hahmotat ympäristösi kyllä veitsenterävästi, mitenkäs muutenkaan). Henkilö on kaukana, vielä 100 metriä. Apua, nyt hän nosti katseensa, mutta on vielä liian aikaista moikata. Katsot muualle. Tässä on vielä aikaa. Ehkä teeskentelet ettet huomannutkaan. Vai pitäisikö sittenkin. 20 metriä, nyt pitäisi jo liikehtiä johonkin suuntaan. Moikkaanko, vai katsonko muualle – voi kun olisi kukka terälehtineen tässä apunani. Loppujen lopuksi nostat katseesi maasta juuri sillä hetkellä, kun hyvänpäiväntuttusi askeltaa ohitsesi ja sanot moi. Niin, että seuraava vastaantuleva henkilö luulee sinun moikanneen häntä. Ei muuta kun jalkaa toisen eteen ja loppupäivä voidaankin käyttää tämän epäonnisen insidentin puimiseen.

Naapuri hississä. Ei ole pahempaa. Kävelet kaupungilta kotiin, reissu oli onnistunut, etkä joutunut edellisen kohdan kaltaiseen taistele-tai-pakene-tilanteeseen kertaakaan, kaikki on mennyt hyvin ja kohta ollaan taas turvassa kotona. Kunnes tajuat että perässäsi kävellään. Et voi oikein kääntyä, koska se olisi outoa, mutta todennäköisyyslaskuri kilkattaa päässäsi: SE VOI IHAN HYVIN OLLA NAAPURI, JOKA AIKOO ÄNGETÄ SAMAAN HISSIIN KANSSASI. Kiristääkö tahtia, vaiko hidastaa. Tahdin kiristäminen vaikuttaisi aivan yhtä oudolta kuin taakseen vilkuilu keskellä kirkasta päivää, ja luultavasti joutuisit juoksemaan karkottaaksesi varjostajan kannoiltasi. Se vasta outoa olisikin. Mutta onneksi, onneksi on puhelimet. Kaivat puhelimen taskustasi, tarkistat että se on äänettömällä, ja jäät ”keskustelemaan” talon kulmalle aikaa voittaaksesi. Huh.

Joskus kintereilläsi oleva naapuri pääsee kuitenkin yllättämään, ja silloin sitä vasta puun ja kuoren välissä ollaankin. Neljä kerrosta, ei ole paha. Säästä keskusteltu ensimmäiseen kerrokseen mennessä. Hissin ilma tuntuu painostavalta, vilkaisen puhelinta katsoakseni kelloa, puoli kerrosta on menty eteenpäin. Ai niin, ostoskassin voi vaihtaa kädestä toiseen – ollaan kakkoskerroksessa. Pyöräytät hartioita ja venytät niskaa puolelta toiselle, neljänneskerros ylöspäin. EI LUOJA. Hissin seinään on teipattu ohjeet hätätilanteen varalta, no niihin olisikin syytä perehtyä. Luet ohjeita hartaasti ja silmiäsi siristellen, kunnes vihdoin, VIHDOIN, hissi pysähtyy ja tämä äärimmilleen kiristynyt tilanne laukeaa.

Itsensä esitteleminen ryhmätilanteissa. Huoneessa istuu ihmisiä, aivan sama montako viiden ja kahdenkymmenen välillä, mutta tiedossa on, että jokaisen on itsensä esiteltävä. Kiva. Kierros lähtee liikkeelle, aina sieltä toisesta päästä, tietenkin, jotta ehtisit kasvatella kasvavaa paniikkia kuin äärimmilleen viritettyä kuminauhaa. Jokaikisen henkilön kohdalla nyökyttelet hymyillen, mutta todellisuudessa mietit vimmatusti omia vuorosanojasi. MINÄ. OLEN. JENNI. Ei voi olla niin vaikeaa – no eipä. Jännitys tiivistyy edelläsi olevan henkilön puheenvuoroon. Milloin huomio on vielä hänessä, milloin on sinun vuorosi – tämä rajahan on kuin veteen piirretty viiva, koska et halua omalla hitaudellasi odotuttaa muita, mutta et MISSÄÄN NIMESSÄ halua myöskään avata leipäläpeäsi toisen vuorolla. Siinä kohtaa, kun katseet hiljalleen siirtyvät sinuun, saat lopulta raakuttua oman nimesi ulos – ja loppukierroksen ajan pohditkin sitten sitä, kuinka persiilleen tuokin meni.

Ryhmätyöt ja kokoukset. Itsensä esitteleminen nyt on lasten leikkiä verrattuna tilanteisiin, joissa sinun pitäisi spontaanisti pystyä esittämään mielipiteesi kaikelle kansalle. Tai kuudelle ihmiselle. Ei sillä, mielipiteitähän sinulla on, jopa aivan pilkulleen viilattuun lauserakenteeseen saakka mietittynä, mutta kun et vain saa avattua sitä suutasi. Aavistelet keskustelun kulkua kaukaa, kohta tulisi se hetki, kun sinulla olisi sanottavaa. Painavaakin sellaista, muttei missään nimessä mitään, mistä kukaan voisi pahoittaa mielensä. Virke virkkeeltä lähestytään sitä hetkeä, kun sinun aikasi koittaisi, mutta ei – nyt nauretaankin jollekin aivan muulle asialle – naurat mukana ympärillesi nyökytellen, mutta toivot, että joku palauttaisi keskustelun raiteilleen, ja palauttelet samalla oman lausepartesi sana sanalta mieleesi. Joku onneksi muistaa aiheen, missä oltiin – h-hetki alkaa olla lähellä. Haistelet äänenpainoja ja hengenvetoja, aikooko edellinen puhuja vielä jatkaa vaiko ei, koska nyt pitäisi jo toimia, ennen kuin aiheesta harhaudutaan jälleen. Ja juuri silloin kun olet sanomassa sanottavasi, JOKU MUU ALKAA PUHUA SAMAAN AIKAAN. Saat muutaman paikallaolijan myötätuntoisen katseen vastineeksi epämääräiseen ynähdykseesi – ja vaivut takaisin synkkyyteen.

Uudella työpaikalla lounastaminen. Verrattavissa edelliseen, vaikkei samanlaista sisällöntuotannon pakkoa olekaan. Menet lounashuoneeseen, siellä ei ole ketään – JES. Äkkiä ruoka mikroon, ei haittaa vaikka jäisi vähän haaleaksi, äkkiä vaan syömään ja pois tästä sosiaalisen kanssakäymisen punaisesta pisteestä. Kunnes. Lounashuoneeseen tulee joku muukin, ei kukaan tuttu, muttei tuntematonkaan, VOI PASKA. Onko ookoo syödä siinä vaivaantuneena hiljaisuuden vallitessa, vai pitäisikö jonkinlaista keskustelua viritellä tulokkaan kanssa – taas ollaan oraakkelimaisten kysymysten äärellä. En nimittäin itsekään tiedä kumpi on vaivaannuttavampaa. Loppujen lopuksi lounastaukosi kuluu näiden suurten kysymysten äärellä vastausta saavuttamatta, ja päädyt polttamaan ruokatorvesi (se mikro olikin yllättävän tehokas) lapatessasi suuhusi ruokaa kuin tuli kintereilläsi päästäksesi tilanteesta pois, ja vähän äkkiä sittenkin.

Taloyhtiön talkoot. Saat tiedon niistä noin tuntia ennen kuin kyseisen tapahtuman on määrä alkaa, ehkä ihan hyväkin, ettet ehdi paisutella asiaa mielessäsi kohtuuttomuuksiin asti. Miehesi napataan äijäporukkaan soraa lapioimaan alta aikayksikön, ja itse jäät seisomaan puutarhahanskat suorina keskelle pihaa. Muut ovat tietenkin rivakasti työn touhussa. Luot murhaavan katseen kohti miestäsi, joka huikkaa naureskellen ”tulta päin vaan!”. Voi saakeli. Onneksi naapurin mummo on mukava ja lähdet peesaamaan häntä. Mutta mummo alkaakin kitkeä rikkaruohoja pensaasta, eikä sinne nyt oikein kaksi ihmistä sovi, ilman että koko touhu näyttäisi aivan pelleilyltä. Sen lisäksi että koko talkoiden tarkoitus on yksi suuri kysymysmerkki, et myöskään tunne asukkaista juuri ketään – et tietenkään. Siispä keräät kaiken rohkeutesi, mitä sinulle kuunaan on langetettu, ja kysyt reippaalla ja kuuluvalla äänellä, että mitä näissä talkoissa olisi tarkoitus tehdä. Kukaan ei vastaa. On hiljaisuus. Kunnes joku luo katseensa sinuun, sinun haravaasi, ja sinun lannistuneeseen katseeseesi, ja osoittaa myötämielisesti haravoitavan alueen. Sitä sitten jynssäät sillä haravalla niin hitaasti, kuin ikinä on mahdollista, ja toivot että seuraavien talkoiden aikaan olet ulkomailla.

Muita introverttejä? 😀

Ensimmäinen juhannus vauvan kanssa

Olen aina ollut juhannusihmisiä. Jo lapsuudesta muistan mökillä vietetyt juhannukset – käytiin katsomassa kokkoa, ja illalla sai valvoa niin myöhään kuin jaksoi, jos nyt yöuinnin jälkeen vielä virtaa riitti. Pitkälle teini-ikään asti juhannusta tulikin vietettyä mökillä ja sen jälkeen vielä silloisen kaveriporukkamme kesken useina vuosina niin ikään mökkimaisemissa. En oikein siis toisenlaista juhannusta osannut kuvitellakaan, kunnes muutamia vuosia sitten mökkijuhannus ei enää ollutkaan valikoimassa – piti keksiä jotakin muuta. Olkoonkin, että juhannuksen viettäminen kaupunkioloissa kasvattaa jatkuvasti suosiotaan, minusta se ei vain jotenkin sovi ja kaipuu mökille on valtava. Muutama kaupunkijuhannus oli suoraan sanoen aivan sieltä itsestään, kun taas muutama oli ennakkoluuloistani huolimatta oikeinkin onnistunut. Viime juhannus taisi kuitenkin vetää pohjat, kun koko juhannusaaton ja -päivän muutimme tavaroitamme uuteen kotiimme, ja illan makasimme reporankana vanhan puolityhjän kotimme sohvalla katsellen Prisman kassahihnaohjelmaa. Olin vielä kuudennella kuulla raskaana, eli oikein kuohuviinilläkään tähän ei mitään gloriaa saanut istutettua. Tsiisus.

Tätä juhannusta kohtaan minulla oli hieman ristiriitaiset odotukset. Mökki ei edelleenkään ollut vaihtoehto, mutta hyvää lupaava sääennuste ja oma piha antoivat odottaa kuitenkin edes hieman sitä oikeaa juhannustunnelmaa. Oli tietenkin itsestään selvää, että juhannus tulisi menemään vauvan ehdoilla, ja suunnitelmissamme oli alkuun viettää nuo pari päivää ainoastaan oman perheen kesken. Toiveita elättelin ainoastaan siitä, että nuo kaksi päivää sisältäisivät kiireettömyyden tuntua, ulkona syömistä, ristikoita ja itsekerätyn kukkakimpun. Saatte vielä hetken pidättää hengitystänne sen suhteen toteutuivatko toiveeni.

Ilma oli toden totta hyvä. Juhannusaattona hihani paloivat lopullisesti ulkona syömisen hankaluuteen, nimittäin terassillemme paistaa aurinko koko päivän, ja olin kyllästynyt virittelemään kaikenlaisia lakanakyhäelmiä suojatakseni Maraa auringolta. Vimmatun etsinnän jälkeen bongasin Tokmannilta kohtuullisen hintaisen aurinkovarjon, ja lähdimme samoin tein hakemaan sitä. Samalla täytimme sopivasti juuri edellisenä päivänä ehtyneen kaasupullomme (onneksi Motonetissä oli vielä kaasua, olisikin ollut kaiken huippu jäädä kokonaan ilman), ja lopulta alkuiltapäivästä pääsimme viimein nauttimaan tuosta kauan odottamastani kiireettömyydestä – siis sikäli kun se nyt ikinä juuri ryömimään oppineen yhdeksänkuisen kanssa on mahdollista.

Kesäkukkia sai fiilistellä (ja kastella) oikein olan takaa.

Kävimme viime viikolla Lahdesjärven uimarannalla, ja ajattelimme, että olisi hauska verestää Maran vauvauintimuistoja kastamalla hieman herran varpaankärkiä veteen. No, tyyppi innostui heti kärkeen siinä määrin, että läpsytteli jaloillaan itsensä läpimäräksi, eikä oikein auttanut kuin riisua silmät kiiluen vettä tuijottava vauva nakuksi ja istahtaa matalaan ja lämpimään rantaveteen. Ja voi sitä onnea! Toinen läpsytteli käsiään riemuissaan minkä kerkesi ja silminnähden nautti vedestä. Oma allas oli siis haettava hetimiten, eikä senkään täyttymistä oikein olisi malttanut millään odottaa.

En tiedä onko veden rakastaminen millään tavoin geenisidonnaista, mutta onpahan poika tullut tässä asiassa vanhempiinsa. Matalassa altaassa omenapuun varjossa lilluttelu oli selvästi se juttu Maran mielestä, ja enpä muista koska itsekään olisin ollut niin innoissani, kuin tätä riemua seuratessani.

Perjantaina saimme sitten kuitenkin iloksemme tietää, että ystäväpariskunta ennättäisi luoksemme istumaan iltaa, eikä kyllä yhtään tarvinnut pohtia, miten yhtälö vauvan kanssa tulisi onnistumaan. Mara on alusta alkaen nähnyt paljon ystäviämme ja kulkenut meidän menoissamme mukana niin kylässä kuin kaupungillakin, ja eipä tuo pikkuinen vielä oikein vierastakaan, joten sen suhteen ei huolta. Eikä huolta myöskään meidän vanhempien suhteen, sillä meille oli jotenkin itsestään selvää, että vauva kulkee menossa mukana ja illanvietto tapahtuu niissä raameissa, mitkä se mahdollistaa. Olen jopa hieman yllättynyt tästä, sillä olen aina rakastanut vapaita illanviettoja ja huoletonta juhlintaa, mutta nyt tuntui hyvältä näin. Ei tarvitse valita joko totaalisen sosiaalisen eristäytymisen ja vauvattoman ilottelun välillä. Voi käydä lukemassa iltasadun ja silitellä pienen uneen, ja sen jälkeen palata itkuetäisyydelle jatkamaan keskustelua ihan vain aikuisten kesken. Ihanaa.

Jos ei mökkiä niin grilli nyt sitten ainakin! Aatto mentiin nyyttäriperiaatteella ja grillistä löytyi niin kana- ja ulkofilevartaita kuin grillijuustoa, kasviksia ja täytettyjä herkkusieniäkin, ja ai että oli hyvää. Toki myös uusia perunoita. Nautiskelimme täyteen ahdetun pöydän ääressä tovin jos toisenkin, ja jatkoimme juttua puoleen yöhön asti. Vieraiden lähdettyä jäimme mieheni kanssa vielä terassille juttelemaan ja fiilistelemään yötöntä yötä, linnunlaulua ja naapuripihoista kuuluvaa iloista puheensorinaa.

Juhannuspäivän aamuna nukuttiin pitkään ja aamiainen nautittiin ulkona, totta kai. Ja koska juhannuksena kaurapuurokattila pysyy visusti kattilakaapissa, aamiaiseksi herkuteltiin muun muassa pensasmustikoita kermavaahdolla. Ja vaikkei tässä äitiyslomakuplassa nyt yleensäkään joudu varsinaisesti kieli vyön alla joka paikkaan suhaamaan, niin olipahan ihana aloitella päivää tietäen, että kiire ei olisi yhtään mihinkään.

Kiirettä ei tosiaankaan ollut, paitsi minulla tämän ihmislapseksi luulemani ruohonleikkurin perässä. Heti kun silmä välttää, Mara nimittäin riuhtaisee aimo annoksen nurmikkoa juurineen ja tunkee suuhunsa (huolimatta siis siitä, että vilttejä ja leikkimattoja on leviteltynä noin neljän neliömetrin säteelle kiintopisteestään). Eräänä päivänä kaivelin sieltä kokonaisen sammalmättään. Tässä päädyimme ihastelemaan voikukkaa ainoastaan kädestä pitäen. Poika oppi tosiaan ryömimään yhdeksänkuukautispäivänään viikko sitten, ja voin jo nyt sanoa haikailevani mittaamattomalla kaiholla niitä aikoja, kun tyyppi vain pönötti paikoillaan.

No, jos joku jossain pönöttää ja mielellään niin se on tämä mamma lastenaltaassa jätskituutin kera. Ja ihan mielissään Marakin oli.

Räsymattoja pitkin on hyvä painella menemään kohti kaikenlaista mielenkiintoista. Olenkin varmaan jo maininnut, kuinka joskus biologisen kelloni lähdettyä jo vinhasti tikittämään, haastattelin lukuisia ystäviäni siitä, että onko se nyt sitten oikeasti mielenkiintoista tuijotella sen oman lapsen hiekkakakkuleikkejä, ikään kuin hakeakseni lopullista varmuutta sille, että tämä hyppy tuntemattomaan kannattaisi tehdä. Ja tässä nyt tuntikaupalla Maran mönkimistä ja alkeellista käsien käyttöä lähestulkoon popcorneja suuhuni lapaten seuranneena voin vihdoin todeta, että KYLLÄ SE ON! Odottakaahan vaan, kuinka pommitan instagramini täyteen niitä hiekkakakkukuvia.

Ristikkohetki. Rakastan ristikoita. Olen isäni kanssa täyttänyt niitä siitä asti kun muistan, ja täytyipähän tämänkin Aamulehden ristikon viimeisen nurkan kohdalla turvautua kuvankaappauksen avulla iskän (ja äidin, joka lisäilee ekstraruutuja mahduttaakseen haluamansa vastauksen- ihailtavaa kekseliäisyyttä!) ristikkotietämykseen. Ja valmista tuli muuten.

No sitä ulkona syömistä. Mieheni isän nikkaroima pirttipöytä mieheni papan tekemine penkkeineen. Ja se aurinkovarjo! Ulkoterassimme on noin 15 neliöinen ”uloke” lasituksen ulkopuolella, ja kesti pitkään tehdä siitä edes joten kuten viihtyisä. Rima-aita on suunnitteluasteella, jolloin tila rajautuisi entistä paremmin, mutta ruokapöydän siirtäminen ulos ja alueen rajaaminen edes jostakin suunnasta (aurinkovarjolla nyt toistaiseksi) on tuonut kauan kaivattua viihtyvyyttä.

Viime kesänä tänne muuttaessamme en tosiaan oikein päässyt ihan sinuiksi pihamme ja ulkoterassimme kanssa. Yhdellä kädellä laskettavan määrän taisin käppäillä nurmikon puolella ja terassin käyttökin rajoittui ainoastaan muutamiin auringonottokertoihin – en oikeastaan edes tiedä miksi, en oikein osannut suhtautua pihaan, vaikka olin sellaisesta jo tovin haaveillut. Tämä kesä onkin lisännyt kotiin huimasti lisää elintilaa, kun olen hartaudella istuskellut ulkoterassin portailla ja käyskennellyt pihaa läpi jokaista esiin puskevaa kasvia ja kukkaa tarkastellen. Olen perehtynyt puutarhanhoitoon, konsultoinut ystävällistä naapurin superpuutarhuri-rouvaa tämän tästä ja jakanut ystävieni kanssa vinkkejä (lähinnä siis vastaanottavana osapuolena). Olen leikannut nurmikkoa ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin ja tutustunut pihaamme Maran myötä kirjaimellisesti sieltä ruohonjuuritasolta käsin.

Toisen juhannusillan vietimme tosiaan sitten aivan kolmisin. Altaassa läpsyttelyä, pihalla hengailua, yhteisiä ruokahetkiä. Täydellistä. Maran mentyä nukkumaan katoimme pöydän vain meille kahdelle, ribsejä ja nyhtöleipää. Syön hyvin harvoin porsaanlihaa, mutta kauan keitetyt ja hitaasti grillatut ribsit kerran kesässä on saatava. Nyhtöleipää sen sijaan voisin syödä kaiket päivät, sen reseptin jaan blogin FB-sivuilla tässä lähipäivinä. Mutta siis, leipää ja juustoa, eipä paljoa voi vikaan mennä.

Hiljenevä ilta ja lasi roseeta. Jostain syystä en ole ikinä oikein ymmärtänyt roseeviinejä, kunnes tänä kesänä jokin vipu nitkahti ja tässähän se on, täydellinen kesäjuoma. Itse tykkään melko mietona tämän nautiskella, ja lisään joukkoon yleensä kivennäisvettä, jääpaloja ja viipaleen sitruunaa.

Juhannuspäivän ilta. Koko terassi huokui tunnelmaa ja parit kynttilätkin oli pakko sytyttää. Istuimme sisäterassilla pitkälle yli puolen yön, ja vaikka aamuherätys jo hieman kirpaisikin ajatuksen tasolla, niin olipahan sen arvoista.

Kaiken kaikkiaan, tämä juhannus oli aivan mahtava. Se tuli vietettyä tasan tarkkaan samoissa ympyröissä kuin koko kirottu korona-aika, ja lähestulkoon samojen ihmisten kanssa, enkä voi mielikuvissanikaan keksiä parempaa tapaa tälle, aika ajoin ahdistustakin aiheuttaneelle, perisuomalaiselle juhlapyhälle. Onpa onnekasta, että juuri nämä ympyrät ja nämä ihmiset ovat ympärilläni myös joka ikisenä muunakin vuoden päivänä!

Vanhenemisesta ja ystävyydestä

Istuimme viime perjantaina iltaa parhaiden ystävieni kanssa – niiden ystävien, jotka olen tuntenut pian 25 vuotta, siis ensimmäiseltä luokalta alkaen. Vietimme iltaa sivistyneesti syöden, paljussa lillutellen ja keskustellen, ja jo ennen puolta yötä starttasinkin autolla jo kotia kohti syystä, että seuraava aamu olisi taloutemme yhdeksänkuisen johtajan aloitteesta aikainen, ihan kuin minä tahansa muunakin päivänä.

No mistä sitä sitten tietää tulleensa vanhaksi? No siitä, että keskustelunaiheet ystävien kanssa liikkuvat sellaisissa aihepiireissä kuin puutarhahommat ja -ohjelmat, ruuanlaitto, lapset ja kaiken kukkuraksi sisäilmaongelmat! Siivoamiseen liittyvät vinkkivitoset on tullut jaettua moneen otteeseen jo aikaisemmin, joten niihin ei tällä kertaa syvennytty. Ja ei sillä, kyllähän sitä keskustella voi mistä tahansa, mutta todellinen vanhenemisen merkki on se, että me kaikki nautimme antaumuksella siitä, kun pääsemme näistä asioista puhumaan. Voi luoja.

Olen tässä viime aikoina kummastellut muutamia muitakin seikkoja, jotka saattaisivat kieliä siitä, etten olekaan enää sitä kaikkein nuorinta nuorisoa, lienenkö enää edes nuori aikuinenkaan. Hmm. No ensinnäkin, lehtihyllyn valikoima. Siinä missä aikaisemmin nappasin lukemistokseni mieluiten Cosmopolitanin tai Trendin, lueskelen nykyisin viinilasilliseni äärellä mieluiten joko suomalaisia sisustuslehtiä tai sitten MeNaisia tai Annaa. Hymyyn ja Seuraan on sentään vielä matkaa, mutta kenties edullista kestotilausta kannattaisi alkaa jo kärkkyä, ei niidenkään aika kovin kaukana voi olla.

Toisekseen, jokainen aamuni alkaa jäykistyneen selkäni mobilisoimisella – ja perkeleellisellä kipuähinällä. Sain eilisellä uimarantavisiitilläni päähäni alkaa harrastaa kuntouintia, KOSKA EHKÄ SE TEKISI HYVÄÄ SELÄLLE JA NIVELILLE. Mitä tapahtui bikinikunnon tavoittelulle ja liikunnan ulkonäkökeskeisyydelle? No ne ovat siellä pölykerroksen peittämässä nuoruudessani, nyt keskitytään siihen, että pääsisi ylipäätään liikkumaan.

Tästä päästäänkin niihin uimarantoihin. Olemme ihastuneet ikihyviksi parin minuutin ajomatkan päässä sijaitsevaan Lahdesjärven uimarantaan, koska siellä on paljon lapsiperheitä ja varjoisia paikkoja. Aiemmin olen kiertänyt lapsiperheiden valtaamat ranta-alueet kaukaa säästyäkseni rantavedessä riemuissaan läpsyttelevien lasten kiljumiselta. Nyt ihastelen sitä sydänala lämpimänä ja nyökkäilen kanssavanhemmille kuin tässä salaseurassa kaiketi kuuluu. No, tähän nyt ehkä saattaa vaikuttaa se, että meilläkin johtaja ottaa osaa rantapäiviin, ja tässä seurassa kukaan ei katso vinoon, jos järkyttävä parku kajahtaakin ilmoille aivan tuosta noin vain.

Sosiaalinen media. Olen jo kauan sitten pistänyt merkille, että Facebookissa ei ole oikeastaan enää kukaan, tai ainakaan harva sinne enää mitään päivittää. Valtaosa ikäluokastani ja sitä nuoremmista on siirtynyt muihin sosiaalisen median sovelluksiin, kuten Instagramiin, Snapchatiin ja TikTokiin. Mitä tapahtui vanhoille kunnon statuspäivityksille? Oli pakko selata oma FB (johon siis liityin 2007) sinne ensimmäiseen statuspäivitykseeni asti, ja sehän meni näin: ”is getting ready to go to bed, after another episode of Friends”. Piti siis kirjoittaa englanniksi, ja ihan vain kertoa tämä. No, onneksi Facebookista löytyykin nykyään paljon muuta mielenkiintoista, kuten lastenvaatekirppikset, kotiruokaryhmät, puutarharyhmät – ja sokerina pohjalla Siivoushullut-ryhmä, aivan parhaita vinkkejä joka lähtöön. 😀

Hairahduin myös eräänä päivänä tekemään jonkinlaisen nettitestin, jossa testattiin taitoa ymmärtää nuorisoslangia. Ihmeekseni sain tästä testistä tulokseksi 10/12. En kuitenkaan koskaan voisi kuvitellakaan käyttäväni puheessani sellaisia ilmaisuja kuin lit, MP, SOS ja ok, boomer. Nämä saatte sitten googlettaa itse, minä tiesin kaikki.

No ei miehellänikään helppoa ole, joutui sitten kuitenkin taipumaan kantoreppuiskäksi, ja onkin kasvanut tehtäväänsä hienosti. Seuraava koetinkivi odottaa kuitenkin jo kulman takana, nimittäin mahdollinen kylpyläloma paikassa, jossa ei sallita uimashortseja. Viimeinen niitti kohti keski-ikäistymistä on kuulemma pitkälahkeiset tiukat uimahousut. Saa nähdä miten dilemma ratkeaa.

Ihminen tietysti kasvaa ikäänsä, mutta silti tuntuu, kuin jotenkin varkain olisin siirtynyt sieltä huolettomista nuoruuteni vuosista tänne perheellisten kolmekymppisten kerhoon. Koko nuoruuteni ajan olen pitänyt sitä ikää, jossa vanhempani minut saivat, sellaisena että silloin nyt viimeistään olisin aikuinen. No nyt aletaan olla melko lähellä ja olenko sitten aikuinen? Ilmeisesti. Silloin nuorena tuntui kauhean vaikealta ajatukselta se, että pitäisi pitää huolta kaikenmaailman vakuutuksista ja laskuista ja käydä töissä ja olla kartalla maailman menosta. Olla oma koti, jonka lainaa pitää maksaa, ja auto, jota huollattaa ja muistaa tankata. Ja nyt sitten vielä tietenkin kokonainen uusi ihmiselämä, josta kantaa vastuuta ja toivoa, että saisi kasvatettua hänestä edes jota kuinkin ihmismäisen olennon, eikä mitään siilienpotkijaa. Kaikki ensiksi mainitut sujuvat jonkinlaisella varmuudella jo, ja jälkimmäisen suhteen – no, toivotaan parasta.

Aina kun tämänkaltainen kriisi tämän nuorekkaan sieluni ja vuosirenkaiden tuoman kokemuksen välille kehkeytyy, katson ympärilleni ja saan helpotusta siitä, että niin ne vain kaikki lähimmät ystävänikin ovat kasvaneet aikuisiksi – ehkä siis minunkin on turvallista sellaiseksi itseni vihkiä.

Ja siis oikeastihan olen aivan täpinöissäni tästä uudesta maailmasta, mikä eteeni on auennut. Jo pelkästään siitä, kuinka paljon puutarhaohjelmia minulla on katsottavana, mutta ihan kaikesta tästä, mitä aikuisen perheellisen ihmisen elämä tuokaan tullessaan. Luku 3 elämässäni on alkanut.

Palatakseni vielä tuohon ystäväkolmikkoomme. Olemme kaikki perheinemme ostaneet vuoden sisään omat kotimme pihoineen, ja on aivan mieletöntä, kuinka pääsemme tietyllä tapaa siirtymään yhdessä uuteen elämänvaiheeseen. Tänne kolmekymppisten aikuisten kerhoon. Siinä missä on aivan mahtavaa, kun uusia yhteisiä asioita ja mielenkiinnon kohteita kehittyy kaiken aikaa, uskon, että meistä on toisillemme myös turvaa siinä missä tämä aikuisuus ei tietenkään aina ihan helppoa ole. Ennen juteltiin meikeistä ja pojista, nyt töistä ja parhaista uusista resepteistä. Ja välillä edelleen niistä meikeistä ja pojista. Tämä on parasta ja ennen kaikkea äärettömän onnekasta, että näistä asioista saa jutella sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat kasvaneet rinnallasi aikuisiksi.

”Sä voisit tykätä puutarhahommista.” totesi toinen näistä ystävistäni taannoin. Ja tässä sitä ollaan 25-vuotisten ystävyyssuhteiden myötä ne tuntee sut joskus paremmin kuin sinä itse. Niinpä.