Keskinkertainen ja onnellinen tavis

Elä täysillä! Tartu hetkeen! Elät vain kerran! Ihminen ei kadu tehtyjä asioita, vaan tekemättä jätettyjä! Elä niin että kiikkustuolissa on jotakin muisteltavaa!

Tällaisten lauseiden ympäröimänä tiukasti mukavuusalueensa syvyyksissä viihtyvä introvertti ahdistuu suunnattomasti. Onko kotona Netflixin ja tuttujen rutiinien keskellä viihtyminen hukkaan heitettyä elämää? Ei siitä ainakaan järin raflaavia tarinoita jälkipolville kerrottavaksi jää.

Teini-iässä uhrasin ajatuksen jos toisenkin sille, kuinka käyttäisin elämäni mahdollisimman hyvin – niin että minusta jäisi jokin jälki johonkin. Siis muutenkin kuin painaumana sohvannurkkaan. Ajattelin, että tavallinen elämä keskisuuressa suomalaisessa kaupungissa olisi kaukana siitä, mitä nuo ”voimaannuttavat” lausahdukset edustavat. Pohdin vimmatusti millaista olisi sellainen elämä, jota voisin ylpeänä muistella, kun sitten joskus potkuttelisin kiikkustuolilleni vauhtia Emmerdalen tunnarin tahtiin.

Britney Spearsin inspiroimana harkitsin hetken laulajan uraa – ja hautasin haaveeni sillä siunaaman sekunnilla, kun olin saanut päätökseen epävireisen tulkintani Rafaelin enkelistä koko koulun edessä. Menee vieläkin kylmät väreet, kun kuulen kyseisen kappaleen.

Epäonnisen ja lyhyen laulajan urani jälkeen löysin elämäni intohimon tanssista, jota treenasin vuosien ajan tavoitteellisesti, jopa ammattitanssijan ura mielessäni. Tiedän nyt, että siihen minusta ei kuitenkaan koskaan olisi ollut, ja se oli nähtävissä jo kauan sitten. Rakastin nimittäin harjoittelemista yli kaiken, mutta kammoksuin yksin esiintymistä vähintään yhtä paljon.

Ulkomailla asuminen ajatuksena sisälsi myös jonkinlaista kiikkustuolikelpoista gloriaa, ja vuosien ajan haaveenani olikin Suomesta pois muuttaminen. En oikeastaan edes ymmärrä miksi, kun minulla oli täällä kotimaassani kaikki mitä toivoa saattoi. Kaipa silloin teini-ikäisen aivoilla ajateltuna ulkomailla asuminen olisi ollut niin kertakaikkisen tavallisesta ja tylsästä poikkeavaa jo itsessään, että mielenkiintoinen ja muistorikas elämä olisi ollut taattu. Näin itseni Sinkkuelämää-tyyliin käyskentelemässä New Yorkin kaduilla take away-kahvikuppi kädessä takinliepeet hulmuten – ja menossa minne? Siitä viis, kyllä sen olisi oltava parempaa, kuin tepastella Hämeenkadulla R-kioskin juhlamokkamuki kädessä.

Ensimmäisen ja viimeisen kosketukseni ulkomailla asumiseen sain Yhdysvaltojen Wisconsinissa, kun pääsin toteuttamaan pitkäaikaisen haaveeni vaihto-oppilasvuodesta. Lähdin sinne 16-vuotiaana suurin odotuksin elokuvien luomat kuvat high school-elämästä mielessäni – palatakseni vain viittä kuukautta myöhemmin niin sanotusti maitojunalla kotiin. Tuossa reissussa meni pieleen oikeastaan kaikki, mikä vain oli pieleen mentävissä. Ongelmat isäntäperheen kanssa, sopeutumisvaikeudet, järkyttävä koti-ikävä ja kenties näiden kaikkien yhteisvaikutuksesta lauennut syömishäiriö pakottivat minut terveyteni nimissä palaamaan kotiin. Moneen vuoteen en kyennyt oikein luomaan ajatustakaan tuon matkani suuntaan, niin traumaattinen kokemus se lopulta oli.

Olin äärimmäisen onnellinen päästyäni takaisin Suomeen, ja lukiossa aloin pikku hiljaa hahmotella hieman realistisempaa tulevaisuutta itselleni. Olin kypsynyt itsetuntemukseltani nöyrtyäkseni myöntämään, ettei minusta luultavastikaan tulisi minkään sortin esiintyvää taiteilijaa saati ulkomailla asujaa.

Lukiossa ajatus lääketieteelliseen hakemisesta muuttui varovaisesta haaveilusta konkreettisiksi teoiksi, kun marssin opinto-ohjaajan puheille kääntämään käytännössä koko kurssitarjottimeni päälaelleen. Opo pudisteli päätään, kun vaihdoin lyhyen matematiikan pitkään kesken lukion ja raivasin tilaa luonnontieteille. Onneksi olen omistanut aina ihan hyvät istumalihakset, koska niitä todellakin tarvittiin. Lukion suorittaminen ja opiskelupaikan tavoitteleminen toi elämään jälleen hetkeksi jonkinlaista päämäärää, enkä muista sinä aikana juuri uhranneeni ajatusta olemassaoloni merkitykselle.

Lääkisopintojen keskellä arjen rullatessa havahduin jälleen orastavaan ahdistukseen täysillä elämisen vaikeudesta, kun ympäriltäni lähti yksi jos toinenkin vaihtoon ulkomaille. Todellinen fear of missing out iski taas. Olisiko vaihtarius sittenkin vastaus kaikkeen? Suorastaan kammosin ajatusta lähteä turvallisista ympyröistäni tuntemattomien ihmisten keskelle asumaan, mutta edellä mainittu pelko edellisen reissuni arvista huolimatta sai minut jälleen pohtimaan ulkomailla asumista.

Luojan kiitos tapasin mieheni samana vuonna, kun vaihtarisuunnitelmani olivat jo varsin konkreettisessa vaiheessa – huokaisin suunnattomasta helpotuksesta, kun sain parisuhteesta hyvän syyn laittaa nuo suunnitelmat jäihin.

Lääkiksestä valmistuttuani olin jälleen nöyrtynyt tavanomaisuuteni edessä ja todennut, että kyllä se koti vain olisi Suomessa, ja ennen kaikkea Tampereella. Asia sinetöitiin ensimmäisellä omalla kodilla ja ajattelin, että lähitulevaisuus toisi tullessaan huolettoman arjen ilman opiskelupaineita. Olin siirtynyt kahdenkymmenen vuoden yhtäjaksoisen opiskelun jälkeen työelämään, ja hahmottanut siihen astista elämääni pitkälti erilaisen päämäärien ja virstanpylväiden kautta – yhtäkkiä tuntuikin kuin olisin jäänyt elämässäni tyhjän päälle. Pitkästä pitkästä aikaa elämässä ei ollut sen suurempia etappeja saavutettavana, oli vain arki – hyvässä ja pahassa.

Matkustelimme paljon, vietimme aikaa ystävien kanssa, juhlimme ja elimme kaikin puolin huoletonta kahden aikuisen elämää. Haimme kuitenkin kaiken aikaa merkitystä arjellemme, vaikkei siinä sinänsä mitään vikaa ollutkaan. Elämän tavallisuus ja arjen tasapaksuisuus ne vain tietyllä tapaa ahdistivat ja pohdin pohtimistani, että elinkö nyt varmasti elämääni niin, etten myöhemmin tulisi katuneeksi mitään. Tuntui että elämä valui osin hukkaan kaiken sen keskinkertaisen arjen pyörityksessä, ja viikot hujahtivat ohitse viikonlopun alkamista odottaen. Tulevaisuuden toiveissamme oli tietenkin kaiken aikaa perheen perustaminen, mutta se ei tuntunut silloin vielä ajankohtaiselta – asia mikä lisäsi entisestään paineita elää nuoruutensa viimeiset vapaat vuodet carpe diem-henkeä puhkuen.

Samoihin aikoihin useampikin tuttavani repäisi, ja lähti kiertämään maailmaa. Jälleen kerran tunsin pistoksen jossakin sisimmässäni tiedostaen, että mekin elimme niitä viimeisiä aikoja, jolloin tuollainen irtiotto olisi mahdollinen. Ristiriita oli valtaisa sikäli, että kaikessa introverttiudessani rakastin kotona olemista ja sitä rutinoitunutta ja tavallista arkea, mutta vanha kunnon FOMO siirtyi jälleen sulostuttamaan läsnäolollaan. Siellä sitä sitten katseltaisiin sitä Emmerdalea kyynelverhon läpi tuota elämäksi kutsuttua harmaata massaa katkerana muistellen, kun olisin kuluttanut koko elämäni syvällä mukavuusalueeni syövereissä.

En toden totta olisi voinut kuvitellakaan lähteväni asumaan johonkin bambumajaan koko omaisuus rinkkaan mahdutettuna, mutta samalla koin, etteivät meidän hotellilomamme olleet sitä todellista maailman näkemistä. Neljän tähden hotellin altaalla makoilun sijaan olisi pitänyt ennemmin keinua Balilla liaanikeinussa hiukset hulmuten ja huristella skootterilla päivälliselle paikallisen perheen luo.

Viime vuonna annoin vihdoin periksi – siis henkisellä tasolla. Vetäisimme koko värisuoran rivitalonpätkän, farmariauton ja lapsen myötä, ja alamme pian vastata melko tarkasti sanakirjamääritelmää tavallisesta. Ja voi sitä helpotuksen määrää, kun tajusin, että nyt voisin vihdoin ja viimein haudata nämä päänuppini kehittelemät ristipaineet, ja alkaa nauttia tästä keskinkertaisuudestani oikein toden teolla. Katsella jatkossakin maailmaa all inclusive-perhehotellien turvalliselta uima-allasalueelta käsin, koska eihän nyt lapsen kanssa sopisi minnekään viidakkoon lähteäkään.

Olen ollut nyt kohta yhdeksän kuukautta äitiyslomalla ja olen nauttinut tästä kaikin siemauksin, mutta palaan mielelläni myös töihin elokuussa. Työambitioni ovat niin ikään melko tavallisia. Haluan käydä töissä kahdeksasta neljään niin, että aikaa jää myös muulle elämälle. Haluan valmistua jossakin kohtaa yleislääketieteen erikoislääkäriksi (noin puolet tästä on nyt jäljellä), ja jatkaa työntekoa terveyskeskuksessa, koska terveyskeskuslääkärin työssä kiteytyy kaikki se, mitä tältä ammatilta lukioikäisenäkin jo odotin. Minulla ei ole suunnitelmissa väitöskirjaa tai mitään muutakaan uraa uurtavaa, enkä sellaista kaipaakaan, koska koen työn olevan vain yksi osa elämääni – onnekseni kuitenkin hyvin mielekäs sellainen (enkä toki väitä, että esimerkiksi väitöskirjan tehneillä työ olisi koko elämä, ymmärrätte varmaan pointin).

Tämä äitiysloma toi kauan kaivatun hengähdystauon elämääni. Vaikka vauva-arki on omalla tavallaan myös raskasta, on tämä kuitenkin minun kohdallani tarkoittanut perusasioiden äärelle pysähtymistä ja oman elämäni tarkastelua hieman etäämmältä käsin. Moni aiemmin itsestäänselvyytenä pitämäni asia on saanut uudenlaisen merkityksen ja olen oppinut nauttimaan arjesta aivan eri tavalla. Sellaisella tavalla, jossa tuikitavalliset tiistait ja keskiviikot ovat nousseet yhtä merkityksellisiksi päiviksi viikonloppujen rinnalle, enkä enää koe eläväni vain viikonloppuja varten. Tämän kirjoitan senkin uhalla, että kuulostan harvinaisen ärsyttävältä ja läsnäolon voimasta paasaavalta joogaretriittiläiseltä, joka on löytänyt kosketuksen omaan sisimpäänsä. Hyi olkoon.

Olen lakannut tavoittelemasta hetkiin tarttumista, ja sen sijaan antautunut niiden vietäväksi. Olen ylipäätään lakannut tavoittelemasta yhtään mitään, ja se on antanut tilaisuuden pitkästä aikaa hengittää vapaammin.

Tämän ansiosta olen viime kuukausien aikana jaksanut taas innostua asioista aivan spontaanisti. Olen maalannut, leiponut, laittanut kotia, valokuvannut ja viimeisimpänä innostunut pihanhoidosta (on muuten aivan äärimmäisen rentouttavaa hommaa, eivät ne Japanissa aivan turhaan asiasta kohkaa). Olen alkanut rakastaa metsälenkkejä ja asioiden tekemistä ihan vain huvin vuoksi. Olen huomannut, että rakastan hassutella Maran kanssa ihan vain silkasta hassuttelun ilosta. Olen saanut takaisin jotain minulle kovin ominaista, nimittäin tapaa innostua asioista ja olla höpsö, ja muistan jälleen miltä tuntuu nauraa vedet silmissä jollekin aivan typerälle asialle. Olen viime kuukausien aikana vapautunut niin monista henkisistä kahleista, että väliin tuntuu, kuin olisin aloittanut kaiken alusta.

Elämässä ei saavuta mitään, ellei koskaan poistu mukavuusalueeltaan. No joo, ehkä, mutta tällä hetkellä viittaan tälle ajatukselle kintaalla, ja kaivaudun entistä syvemmälle tänne mukavuusalueeni pumpuliin. Olen varmaankin sitten jonkinlainen elämän myötävirrassa lilluva vastenmielinen ihmisameeba, kun en jaksa innostua näistä joka tuutista tulevista kehotuksista, joiden mukaan pitäisi jatkuvasti haastaa itseään ja kehittyä päivä päivältä paremmaksi versioksi itsestään. Pitäisi elää kuin viimeistä päivää ja ottaa jokaisesta päivästä ilo irti. Kertokaa minulle, missä on se ihminen, joka ei tällaisesta ahdistu? Lopulta nimittäin tällaisessa elä täysillä-tartu hetkeen-elät vain kerran-tavoittelussa käy helposti niin, että elämän hukkaan valumisen pelossa etsii kaiken aikaa niitä uusia elämyksiä, jolloin – paradoksaalista kyllä – merkitys siltä aivan tavalliselta ja arkiselta elämältä katoaa tyystin. Itse uskon, että joskus kannattaa ottaa askel taaksepäin ja ihan vain katsella hetki rauhassa. Lillutella vain virran vietävänä – tällöin on ainakin mahdollisuus huomata se kaikki, mitä ympärillä jo on.

Kuten sanottua, nyt kun olen tämän oman mukavuusalueeni vihdoin löytänyt, minulla ei ole aikomustakaan täältä poistua. Ja vaikka teenkin asioita, jotka tuntuvat minulle luontevilta ja mukavilta, koen silti eläväni täysillä – enemmän täysillä kuin koskaan aikaisemmin. Ei näistä asioista mitään MacGyver-stooreja kiikkustuolista käsin kerrota, mutta tärkeämpää lienee se, että ainakin muistan elämäni olleen onnellista. Arkisen ja tavallisen onnellista.

Nykyaikaa

Minä olen syntynyt 1988. Olen elänyt silloin, kun Nelonen ilmestyi kanavavalikoimaan niiden kolmen muun olemassa olevan kanavan lisäksi, ja kun VHS-soittimen sisältävät yhdistelmäputkitelevisiot olivat uusinta uutta. Yhtäkkiä hyllytilaa olikin metritolkulla lisää, kun DVD-levyt ilmestyivät kasettien tilalle ja tallentava digiboksi saikin jo sitten haukkomaan henkeä kaikessa edistyksellisyydessään. Olen ostanut eräältä Saksan matkalta kauan haaveilemani Niken tennarit koossa 42, koska kenkäkaupassa ei ollut muita kokoja. Tuolloin ei ollut verkkokauppoja, vaan Hobby Hallista tilattiin paperisella kupongilla postikustin välittämänä tavaraa, mikäli kauppojen valikoimat eivät miellyttäneet (ja ei, siellä ei todellakaan ollut niitä Niken kenkiä). Olen etsinyt oikeaa puhelinnumeroa puhelinluettelosta ja soittanut puhelinkopista kotiin, että myöhästyisin sovitusta kotiintuloajasta. Aurinkomatkojen kuvasto saapui kotiin kerran vuodessa ja matkat varattiin kävelemällä matkatoimiston tiskille. Illan TV-tarjonta tarkistettiin lehden ohjelmaliitteestä, ja sitten joko katsottiin sitä mitä tarjolla oli, tai ei katsottu lainkaan.

Olen viettänyt elämästäni tunteja videovuokraamoiden hyllyjen välissä pyörien ja karkkipussia hartaudella täyttäen. Videovuokraamossa käyminen tarkoitti viikonlopun alkua, ja karkintuoksuisen ympäristön nostattamaa tunnelmaa ei saa nykyisin takaisin kuin muistelemalla. Nykyisin suoratoistopalveluiden määrä on valtava, puhumattakaan niiden sisältöjen laajuudesta. Melkein tuntuu, että elokuvien katselu on jäänyt hyvin vähäiseksi syystä, että tarjontaa on aivan liikaa. Ennen vanhaan oli helpompaa, kun ei tarvinnut hyppiä pahimmillaan neljän eri suoratoistopalvelun välillä miettien, mikä olisi juuri tämän illan fiilikseen sopiva elokuva. Useimmiten tämä prosessi aloitetaan vieläpä vasta siinä kohtaa, kun pizza odottelee jo nenän edessä, ja loppujen lopuksi massiivisen valikoiman kahlaaminen turhauttaa siinä määrin, että päädymme katsomaan kymmenettä kertaa Pasilaa. Onhan näissä palveluissa toki suuremmalti hyvääkin, uutuuselokuvat tulevat nopeammin saataville, eikä tarvitse tyytyä kakkosvaihtoehtoon TOP10-hyllyn ykköspaikan ammottaessa tyhjyyttään. Ei myöskään tarvitse lähteä sakkopelko persiissä palauttamaan edellisillan elokuvaa, puhumattakaan siitä että siinä kiireessä pitäisi vielä kelata VHS-kasetti alkuun. Niin, ajatelkaapas sitä nykynuoret.

Jos elokuvan valitseminen on hankalaa, niin sarjojen valitseminen sitä vasta onkin. Liekö jäänne tuolta videovuokraamoajoilta, mutta koen hankalaksi aloittaa elokuvan tai sarjan katsomista, ellen ole lähes varma, että pitäisin siitä. Oli tämäkin asia aikoinaan nimittäin hieman vähemmän ongelmallinen, kun televisiosarjat piti hankkia järkälemäisissä DVD-bokseissa, mikäli ne mieli omakseen saada. Muistan kuinka onnessani olin, kun sain hankittua Frendien ja Sex and the Cityn tuotantokaudet itselleni ja tajusin, että voisin katsella niitä ihan milloin itse haluaisin. Nykyisin asiat ovat huonommin. Sarjoja on aivan liikaa tarjolla, niiden keskeyttäminen on helppoa, ja älypuhelin kourassa on vaikeaa keskittyä yhtään mihinkään, joten palaan aina ja vain uudelleen vanhojen tuttujeni pariin.

Olin noin yhdeksänvuotias, kun sain ostaa ensimmäisen CD-levyni (onnekseni en ole sentään niin vanha, että lapsuuden musiikkimuistoni koskisivat grammaria). Stockmannin levyosastolle lähdettiin lähestulkoon pyhävaatteet niskassa ja lakerikengät kiillotettuina, ja hartaan pohdinnan päätteeksi lähdin kotiin kourassani levyllinen Hansonin veljesten tuotantoa. CD-levyjä kuunneltiin kotona lipaston päällä olevasta CD-soittimesta ja muistan kuinka kannettava CD-soitin mullisti maailmani. Oli merkillistä, että musiikkia pystyi kuuntelemaan myös kodin ulkopuolella ja CD-levyt kulkivat mukana levykansiossa – mikäli kuuntelussa ollut levy ei miellyttänyt, saattoi sen vaihtaa kesken kävelymatkan näppärästi ulosluiskahtavia levyjä varoen ja johtoihin sotkeentuneena. Tokikaan tämä nyt ei aivan uusinta uutta ollut sikäli, että kyllä minulla aikanaan oli tavan korvalappustereotkin.

Ensimmäisen iPodini sain noin 16-vuotiaana ja olikin hämmentävää, kun ei tarvinnut enää kantaa mukanaan lentolaukkua kannettavan CD-soittimen ja levyjen vuoksi. Musiikin lataaminen iPodille, joista myöhemmin tuli ainakin mini- ja suffle-versiot, oli oma työnsarkansa, ja joku saattaakin muistaa sellaiset ohjelmat kuin Limewire ja Kazaa – voi tietokoneparkoja. Kaiken kaikkiaan, vaikka musiikki kulki entistä pienemmässä paketissa mukana, oli suurin osa työstä tehtävä kuitenkin itse sen vempaimen täyttämiseksi.

Muistan kun kuulin ystävältäni Spotifysta joskus 2000-luvun lopulla. Voisiko muka oikeasti olla, että kaikki mahdolliset kappaleet löytyisivät yhdestä jättimäisestä kirjastosta? Kuulosti melkein liian hyvältä ollakseen totta. Nykynuoriso ei tiedäkään, kuinka paljon aikoinaan on nähty vaivaa mukana kulkevan musiikin kuuntelemiseksi – ja kuinka suuria housuntaskuja aikansa kannettavat cd-soittimet edellyttivät.

Nykyisin kaikki edellä mainittu löytyy puhelimista. Minun Nokia 5110:stani kuului ainoastaan monotoninen Wilhem Tell-tuuttaus, kun pyysin isääni soittamaan siihen välitunnilla, jotta saisin esitellä uutukaisen käsipuhelimeni kavereilleni (olin 11-vuotias vuonna 1999). Puhelinmallit pienenivät pienenemistään, kunnes tuli älypuhelimet, ja sen jälkeen onkin menty päinvastaiseen suuntaan. Olin opiskellut pari vuotta jo yliopistossa, kun ostin ensimmäisen älypuhelimeni, ja tästä meni vielä varmaankin toiset pari vuotta ennen kuin hiffasin, että sillähän voi selata nettiä luennollakin. Aikamoista. Tietokone on jäänyt tätä nykyä puhtaasti kirjoituskäyttöön, eikä kovinkaan moni varmastikaan enää selaile nettiä viihdemielessä muuten kuin puhelimella. Erilaisten sivustojen toimivuus mobiililaitteilla lienee nykyisin tärkeämpää kuin näkymä tietokoneen ruudulla.

Ensimmäisen oikean tietokoneen internetyhteydellä sain käyttööni ala-asteen lopulla, eli aivan 2000-luvun alussa. Modeemin minuuttitolkulla kalkattava yhdistämisääni on varmasti painanut ikuisen jälkensä ikäluokkani kuuloaivokuorelle. Kyseisestä melodiastahan toki pääsi nauttimaan ainoastaan silloin, kun lankapuhelinlinjaa ei tarvittu. Silloin ei ollut Facebookia tai Instagramia, oli ainoastaan Irc-Galleria, Demi.fi ja Kissin chätti. Galtsussa ei ollut tietoakaan somebrändäämisestä tai yhtenäisen kuvafeedin tavoittelemisesta – silloin nettiin ladattiin liiallisella kontrastilla käsiteltyjä kuvia, ja lahjakkaimmat liittivät kuvaansa jonkin teiniangstimaisen kappaleen sanat. Seuraajia ei tavoiteltu, mutta kiinnostavimpien galtsuhenkilöiden kuvia käytiin stalkkaamassa säännöllisesti. Ainiin, ja olihan silloin vielä ii2.org, se Irc-Gallerian kämäisempi versio.

Facebookiin liityin 2007 ja olenkin sen ja Instagramin jälkeen tippunut lahjakkaasti jo kelkasta siinä mitä uudempiin sosiaalisen median kanaviin tulee. Snapchat ja TikTok ovat aivan hepreaa minulle ja Twitteriäkin tulee selailtua hyvin harvakseltaan. Iso osa nykyjulkkiksista on minulle uppo-outoja, koska ovat tubettajia – en ymmärrä koko konseptista oikein mitään.

Minun opiskeluaikanani sähköisten alustojen käyttö koulumaailmassa lähti niin ikään kasvuun. Lukiossa oli yksi ainoa englannin opettaja, joka käytti Moodlea, ja sormi suussa yritimme päästä kärryille sen käytöstä. Puhutaan siis ajasta, jolloin käytettiin vielä piirtoheitinkalvoja. Yliopistossa tokikin sitten Moodlen kanssa kuljettiin käsikynkässä kokonaiset kuusi vuotta, joten en minäkään nyt aivan sinne piirtoheitinaikakaudelle ole jämähtänyt.

Olen pohtinut, että jos minullakin – ja olen sentään kasvanut ainakin osittain tässä digitaalisuuden murroksessa – on välillä vaikeuksia pysyä ajan hermolla, niin kuinka vaikeaa se mahtaa olla aikaisemmille sukupolville. Asioista saattaa helposti tulla nimittäin äärimmäisen monimutkaisia.

Esimerkkinä käytettäköön mummuani, jonka laskujen maksamisen otin hoitaakseni muutamia vuosia sitten. Verkkopankkitunnuksia ei ollut, joten alkuun maksoin laskut pankkisiirtolomakkeella. Näitä lomakkeita piti varta vasten hakea pankista ja sitten postittaa ne takaisin täytettyinä (vähän verrattavissa siihen Hobby Hall-meininkiin). Tähän melko pian hermostuttuani päätin, että mummulle olisi aika hankkia verkkopankkitunnukset. Niitä ei saanut tilattua ilman verkkopankkitunnuksia, kätevää. Siispä ensin piti varata aika pankkiin, koska sinnekään ei nykyisin voi enää vain astella sisään. Osa pankeista hoitaa käteisasioita ja osa puhtaasti laina- ja tiliasioita, ja jos minun pitäisi tallettaa käteistä, en edes tiedä mihin pankkiin minun pitäisi mennä. No, sekin varmaan selviäisi netistä.

Joka tapauksessa, aika saatiin noin kolmen viikon päähän aiotusta (jonotin puhelimessa minuuttitolkulla, koska verkkoajanvaraukseenkin tarvitaan ne pirun tunnukset). Täytettiin nippu papereita ja tunnukset tulivat myöhemmin postin kiikuttamana. Sitten piti ottaa käyttöön erikseen ladattava pankin mobiiliapplikaatio ja hetken kuluttua oma tunnuslukusovelluksensa – sen aktivoimiseksi jonotin erään työpäivän jälkeen tunnin pankissa, jotta pankkivirkailija sai aktivoitua sovelluksen manuaalisesti. Kun vaihdoin puhelinta, jouduin kaivamaan vanhan puhelimeni naftaliinista, aktivoimaan kyseisen tunnuslukusovelluksen sieltä (luojan kiitos puhelin oli tallessa ja ylipäätään toiminnassa, muuten oltaisiin jälleen jonotettu pankissa) ja lukemaan uudella puhelimella QR-koodin vanhan puhelimen näytöltä saadakseni sovelluksen toimintaan uudessa luurissani. Nyt kun kaikki toimii, on laskujen maksaminen muutaman minuutin juttu viivakoodiskannerin ansiosta. Mutta siis oikeasti, ei ihme että mummot ja papat puhisevat kovaan ääneen maailman muutoksesta.

Kaikki on nykyisin sähköistetty pitkälti terveyskeskusajanvarauksesta Kela-asiointiin ja veroilmoituksiin. Itse pidän tätä toki miellyttävänä asiana, koska inhoan puhelimessa asiointia – saati puhelimessa jonottamista – ja internetin parissa kasvaneena hahmotan erilaisten verkkosivustojen rakenteellisuutta siten, että löydän helposti hakemani. Moni tämän päivän mummo tai pappakin toki hoitelee suvereenisti asioitaan netissä, mutta eivät suinkaan kaikki. Olenkin miettinyt, olisiko mahdollista tehdä joistakin sivustoista ikään kuin helppokäyttöversiot niille, joiden toiseen käteen älypuhelin ei ole kasvanut kiinni. Virastojen ja pankkien sivuilla nimittäin älytön sisällön määrä ja kymmenien klikkauksien takana olevat toiminnot sekoittavat helposti omankin pääni. Eikö olisi helpompaa, jos pankin etusivulla olisikin ainoastaan mahdollisuus kirjautua sisään, ja kirjautumisen jälkeen yksi ainoa vaihtoehto: MAKSA LASKUJA?

Kyllähän tämä digitalisaatio kuitenkin mahdollistaa paljon, ja se korostuu etenkin nyt, kun ihmiset ovat eristäytyneinä koteihinsa. Yhteydenpito on helppoa ja videotreffit tuntuvat melkein siltä kuin näkisi oikeastikin. Asiat voi tosiaan hoitaa netissä, eikä tarvitse lähteä sinne virastoihin jonottelemaan kahden metrin turvavälillä. Kauppakassin saa tarvittaessa kotiin kannettuna ja vaateostokset voi hoitaa muutamalla klikkauksella – eikä tarvitse ostaa neljää kokoa liian suuria kenkiä. Osan lääkäriä tai hoitajaa vaativista asioista voi hoitaa videovastaanoton tai chatin kautta. On etäliikuntatunteja ja etämuskareita ja on mahdollisuus katsella konsertteja ja taidetta kotisohvalta käsin.

Digitalisaatio ja sosiaalisen median kanavat antavat vaikkapa kulttuurialojen edustajille erinomaisen markkinointiväylän, muista yrittäjistä nyt puhumattakaan. Taiteilijoilla, valokuvaajilla ja käsityöalan ihmisillä on mahdollisuus esitellä töitään omilla kanavillaan ja näin saavuttaa parempaa näkyvyyttä ammattitaidolleen. Itse seuraan esimerkiksi useamman valokuvaajan Facebook- ja ig-tilejä ja pidän tästä mahdollisuudesta suuresti.

Etenkin nyt korona-aikana se, että yrittäjä hallitsee sosiaalisen median, on korostunut valtavasti. Ainakin itselleni merkitsee paljon jo se, minkälaiset verkkosivut yrityksellä on, ja visuaalisesti luotaantyöntävät ATK-tuntien harjoituskappaleilta näyttävät verkkosivut harvoin saavat minua ainakaan niille palaamaan. Se ei kuitenkaan riitä, että ne nettisivut saa pystyyn, vaan niitä pitäisi myös aktiivisesti päivittää, kuten mielellään myös jotakin sosiaalisen median kanavaa, Facebookia nyt yleisimmin. Mikäli yrityksen fb-sivujen viimeisimpänä päivityksenä on kahden vuoden takaiset hyvän joulun toivotukset, tulee itselleni ainakin hieman epäileväinen olo koko yrityksen suhteen. Että ovat ne ajat hieman muuttuneet sitten Keltaisten sivujen.

Nykyisin on lisäksi kokonainen ammattikunta ihmisiä, jotka ovat rakentaneet työnsä lähes pelkästään sosiaalisen median ympärille. Puhutaan somebrändin rakentamisesta ja sitä varten järjestetään jatkuvasti kurssimuotoisia koulutuksia. Puhutaan kohderyhmän rajaamisesta, visuaalisen puolen kehittämisestä ja kiinnostavan sisällön tuottamisesta. Puhutaan somevaikuttajista. Olen oikeastaan nähnyt paalupaikalta koko sosiaalisen median kehityksen ja seurannut sitä kaiken aikaa suurella mielenkiinnolla. Somevaikuttajiin on suhtauduttu vähättelevästi ja esimerkiksi bloggaajien ansioita on ihmetelty suureen ääneen. Jopa meidän sosiaalisen median parissa kasvaneiden saattaa olla vaikea ymmärtää koko konseptia ja sitä miten kuvia internetiin laittamalla voi tienata elantonsa.

Tämä on kuitenkin nyt tätä aikaa, äärimmäisen mielenkiintoista sellaista, koska tämä kaikki on aivan uutta. Ja se minua koko sosiaalisen median ja sen sisällä tapahtuvan vaikuttamisen (ulkopuolelta tarkasteltuna siis, en tokikaan pidä itseäni minkään sortin influensserina) saralla kiehtookin – koko tämä kenttä on ikään kuin luotu tyhjästä, ja juuri siksi ainakin itse arvostan suuresti tästä elinkeinonsa tehneitä yrittäjiä. Niitä, jotka ovat tarttuneet nykyajan mahdollisuuksiin ja tuovat veroeuroja itse alusta alkaen luomallaan työllä. Ja uskokaapa vain, ei tarvita kuin kymmenen vuotta, niin tämä kulmien kurtistelu on historiaa. Todennäköisesti kuitenkin jotakin uutta mutinan aihetta on ilmaantunut kahvipöytiin, sillä jos jollakin saralla kehitys harppoo nyt jättimäisin askelin eteenpäin niin digikentällä – ja se on hyvä se, vaikka välillä kaiholla niitä VHS-kasettejani mietinkin.

Jotta itsekin ottaisin askeleen lähemmäs digiajan tuomia mahdollisuuksia, lisäsin blogini myös blogloviniin:

Follow my blog with Bloglovin

Miksi?

Älkää peljästykö, tämä teksti ei ole karanteeniolosuhteissa yllättäneen eksistentiaalisen pohdinnan ulostulo, vaan puhtaasti lista asioista, jotka ovat jo tovin askarruttaneet mieltäni.

Miksi toisen tekemä leipä maistuu aina paremmalta?

Miksi auton tankkaamista pitkittää aina niin kauan, että bensa-asemalle saa putkutella viimeisillä polttoainetipoilla?

Miksi suurin osa autoilijoista ei osaa käyttää vilkkua ajoissa?

Miksi kukaan ei kertonut, että välikausihaalari olisi pitänyt ostaa vauvalle jo ilmeisesti syksyllä verkkokauppojen tarjotessa eioota nyt?

Miksi meillä ei voi olla näitä neljää ihanaa vuodenaikaa, mutta niin, ettei tällaisilla välikausivaateasioilla tarvitsisi vaivata päätään?

Miksi en edellisen kohdan asiassa heti kysynyt neuvoa ystävältäni, vaan käytin kokonaisen illan asian itseopiskeluun?

Miksi en ole aikaisemmin hyödyntänyt sitä faktaa, että siipikastikkeen saa pyytää erikseen (vasta kotona siipien päälle kaadettavaksi), kun tilaa siipiä kotiin?

Miksi ihmiset tuntuvat nykyisin viettämällä viettävän aikaa marketeissa?

Miksi kissa menee varta vasten oksentamaan aina matolle?

Miksi jalkani ei ole vieläkään palautunut raskautta edeltäneeseen kokoonsa, jotta pääsisin käyttämään kymmeniä pieniksi jääneitä tennareitani?

Miksi Astral TV saa pyöriä televisiossa ja kuka ihme sinne soittaa?

Miksi puoskarilakia ei vieläkään ole?

Miksi muodin pitää kiertää niin, että oletettavasti seuraavaksi näen nykynuorison päällä 2000-luvun kammotuksia omilta teiniajoiltani?

Miksi olen niin vanha, että käytän sanaa nykynuoriso?

Miksi auton siistinä pitäminen on niin vaikeaa?

Miksi Valion Kreikkalainen luonnonjogurtti on kierrekorkillisessa tölkissä, jota ei saa kokonaan tyhjäksi sitten millään?

Miksi kampaajalle ei tule koskaan mentyä ennen kuin on aivan pakko, vaikka joka kerta siellä käytyään vakaasti päättää ottaa sen puolivuosittaiseksi rutiiniksi?

Miksi kaikki kivat huonekasvit ovat kissoille myrkyllisiä?

Miksi omistan kymmeniä samansävyisiä kynsilakkoja ja huulipunia?

Miksi perusvaatteiden (ja etenkin sukkien ja alusvaatteiden) ostaminen on niin tylsää, vaikka niille on kaikkein eniten käyttöä?

Miksi kaksi kiloa lihoo helposti vain sipsipussia kohti vikaisemalla, mutta samaisen kilomäärän pudottaminen vaatii yli-inhimillisiä kykyjä?

Miksi televisiosta tulee Onnenarpa aina kun avaan sen, ja miksi en vieläkään ymmärrä kyseistä ohjelmaa?

Miksi Prisman käsidesi haisee aivan pontikalle?

Miksi en saa aikaiseksi tehdä fysioterapeutin ohjaamia jumppaliikkeitä, vaan tyydyn valittelemaan selkäkipujani päivittäin?

Miksi oman lapsen itku ei ärsytä yhtään, vaikka kyseinen ääni on saanut tärykalvoni huutamaan hoosiannaa niin kauan kuin muistan?

Miksi limsa maistuu paremmalta lasipullosta juotuna?

Miksi karkkipussivalikoima on nykyään niin suuri, että usein siksi ei tule ostettua karkkia lainkaan (etenkin nyt kun irtokarkkihyllyt ovat pannassa)?

Miksi en koskaan muista sulkea keittiön kaappeja ja kolauttelen päätäni niihin jatkuvasti?

Miksi kaikki mielenkiintoisimmat uutiset ovat maksumuurin takana (joo tiedän miksi, mutta silti, miksi?)?

Miksi kukaan kuvittelee, että on ok lähteä metsästyssafarille ampumaan leijonia ja kirahveja, ja sitten poseerata niiden vieressä teostaan ylpeänä?

Miksi ihmiset kirjoittavat itsepintaisesti ENÄÄN?

Miksi kirjanlukuinnostus menee sykleissä, enkä saa tällä hetkellä tartutuksi kirjoihin, vaikka monta hyvää odottaa jonossa?

Miksei pelikonsoleista voi tehdä sen näköisiä, että ne sopisivat sisustukseen?