No se sairaalakassi

Sairaalakassin pakkaaminen on yksi raskauden virstanpylväistä ja listafriikille odottajalle se juttu (tietysti nyt itsensä synnytyksen lisäksi). Itselläni sairaalakassin sisältö on ollut puhelimen listasovelluksessa jo viikkoja, ja nyt viimein sain sen pakattua valmiiksi, kun kaikki olennaiset hankinnat on tehty.

On odottajia, jotka nappaavat takintaskuihinsa deodorantin ja puhelimen laturin, saahan kaiken oleellisen sairaalasta. Ja niin saakin, mutta olisihan suorastaan luontoni vastaista jättää näin tärkeä kassi huolellisesti suunnittelematta ja ääriään myöten pakkaamatta. Kaikkien lomamatkojenkin, olivat ne kuinka lyhyitä visiittejä tahansa, varhainen suunnittelu nimenomaan matkatavaroiden osalta on aivan parasta! Enkä minä nyt sentään matkalaukun kanssa tälle seuraavalle reissulleni aio lähteä, mutta hieman enemmän lähtee mukaani kuin nuo aiemmin mainitut. Vaikka toista kertaa synnyttämään lähdenkin, jännittää se tietysti silti, ja kenties sairaalakassin merkitys piilee siinäkin, että se on ainoa asia minkä suhteen synnytyksessä oikeastaan voi suunnitelmia tehdä.

Ensimmäisenä tarvitaan tietenkin kiva kassi, johon pakata. En voisi kuvitellakaan sullovani kamppeitani johonkin satunnaiseen hikiseen urheilukassiin tai vielä pahempaa: muovipussiin. Otankin mukaan hoitolaukun virkaa jatkossa palvelevan Petite Cherien mustan repun ja Nanson vaaleanpunaisen kestokassin.

Mitä sinne sairaalakassiin sitten tuli pakattua:

  • Hygieniatuotteet (hammasharja, – tahna, deodorantti, shampoo ja hoitoaine matkakokoina)
  • Kuivashampoo, hiusharja, ponnareita
  • Huulirasva
  • Korvatulpat
  • Lanoliinivoide
  • Silmälasit
  • Liivinsuojia
  • Välineet kevyeen ehostautumiseen (primer, CC-voide, valokynä ja voidemainen poskipuna) ja kyllä, olen niin turhamainen että otan meikit sairaalaan mukaan – ainakin nyt kotiutuessa meikatakseni. Viime synnytyksessä tosin menetin melkein 2 litraa verta, hemoglobiini oli 65 ja naama turvoksissa kuin viikon risteilyrännin jäljiltä, joten isoja ihmeitä näillä ei tehdä.
  • VESIPULLO! Synnytyksen jälkeen ja etenkin, kun maito alkaa nousta, jano on valtava ja jatkuva, joten oma iso juomapullo on aivan ehdoton!
  • Puhelimen laturi
  • Kuulokkeet (viimeksi saimme perhehuoneen, jossa näille ei ollut tarvetta, mutta mikäli pahin painajaiseni eli monen hengen huone tulee ajankohtaiseksi, voinpahan katsella sarjoja aikani kuluksi puhelimelta)
  • Pienokaisen kotiutumisvaatteet. Laskettu aika on 23.5 ja silloin lämpötila voi olla oikeastaan mitä vain takatalven ja kesän väliltä. Omalla autolla liikuttaessa ulkona kävellyt askeleet jäävät kuitenkin muutamaan metriin, joten ei hätää, vaikka olisi hieman viileämpikin.
  • Meillä vauvelille puetaan siis body + pöksyt, sukat, pipo, sisätumput ja trikoohaalari ja koko komeus sujautetaan sitten vielä kevään/kesän/syksyn ajaksi hankkimaani Baby’s Only kevytlämpöpussiin (menee siis kaukaloon, kirjoittelen tästä enemmän vauvantarvikepostauksessa lähiaikoina). Syyskuussa syntynyt esikoinen taisi kotiutua muutoin samankaltaisissa tamineissa, paitsi että tuli kevytpussin sijaan sujautetuksi toppapussiin.
  • Swaddle up-unipussi. Esikoinen nukkui ensimmäiset yönsä jo osastolla tässä pussukassa ja jatkoikin siinä nukkumista useamman kuukauden kotona.
  • Omat kotiutumisvaatteet: trikoolegginsit, imetystoppi ja huppari kaikessa yksinkertaisuudessaan. Omat aamutossut taidan ottaa lisäksi mukaan. Ehkä katson varuiksi vielä toiset vaatekerrat meille molemmille. Tämä siis siksi, että uudelleensynnyttäjänä voisi olla hyvätkin tsäänssit päästä melko pian potilashotelliin, ja siellähän ei sairaalavaatteita käytetä. Kaikkein parasta olisi, jos sairaalasta pääsisi siis siirtymään jo synnytyspäivänä tuonne potilashotellin puolelle. Ihan jo siksi, että siellä on kenties paras aamupala koko Suomessa ja toisekseen, yksi yö hotellilakanoissa uuteen tulokkaaseen tutustuen ei kuulosta lainkaan huonolta ennen kotiinpaluuta. Tietysti esikoista on varmasti ihan kamala ikävä ja toivon, että kokonaisuudessaan pääsisimme kotiin tietenkin mahdollisimman pian.
  • Oma käsikäyttöinen pumppu. Sairaalasta ja potilashotellista käsin kyllä tämänkin saa sähköisenä, mutta koin viimeksi käsikäyttöisen paremmaksi ja siksi se lähtee mukaan.
  • Herkkuja! Olen kärvistellyt 8kk ajan ilman lakritsia ja salmiakkia, ja se näkyy sairaalakassin sisällössä. On tärkeää huomioida, että mukaan pakatuksi tulee eri koostumuksin ja suolaisuuksin valikoituja karkkeja. Viimeksi vetelin kyltymättömään himooni osastolla ollessani kaksi pussia Porvoon lakuja, pussin Turkinpippureita ja pussin Pandan täytelakuja. Tämänkertainen määrä ei siis suinkaan ole liioiteltu, vaan ennemminkin pohdin onko tässä tarpeeksi?
  • Synnytyksen jälkeiseen aikaan varustautuessa pitäisi muistaa myös, että itse synnytys saattaa hieman kestää. Eväitä ei viimeksi ollut, enkä niitä kyllä tarvinnutkaan, koska synnytyksen käynnistyminen kävi niin leppoisasti, että ehdin hyvin syödä kotona vielä Hesburgerin kerrosaterian ennen tositoimiin ryhtymistä. Nyt toisen kohdalla asiat voivat edetä nopeastikin niin etten kerta kaikkiaan ehdi aterioida tai sitten synnytys itsessään saattaa kestää kauemmin, joten täytynee pakata jotain tätäkin silmällä pitäen vielä mukaan (suolakeksejä, pähkinöitä, huoneenlämmössä säilyviä smoothieita, proteiinipatukoita ym.)
  • Evästä myös miehelle. Tosiaan, viimeksi tämäkin unohtui, ja itse kun en kivuissani ja ilokaasupöhnässäni kauheasti osannut syötävää kaivata, olivat synnytykseen kuluneet 9h miehelleni kuitenkin pitkät olla syömättä.

Jos lista kuulostaa kamalan pitkältä, ei hätää, suurimman osan tavaroista saa kyllä sieltä sairaalasta: sairaalavaatteet, -sukat ja -tohvelit, verkkoalushousut ja ne naurettavan suuret siteet, liivinsuojat, rintakumit, sähköiset rintapumput (tietysti osastoilla näitä on rajallinen määrä, eli jos oma on, niin se kannattaa ottaa mukaan, mutta pakko ei ole), vauvalle on vaipat ja yöpymisvaatteet. Hammasharjankin varmasti saa, jos oma unohtuu. Tosin, kuten jo sanoin, jos aikeissa / toiveissa on viettää öitä potilashotellissa, niin omat vaatteet pitää olla sitten mukana molemmille, muutoin kaikkia edellä mainittuja saa sieltäkin, tai ainakin Tampereella syksyllä 2019 sai.

Mitään sen kummempaa tekemistä en taida ottaa nytkään mukaan, siis kirjaa, lehtiä, yms. Viimeksikin olin ensinnäkin niin väsynyt, että tuijottelimme telkkarista lähinnä kaikenmaailman Rekkakuskit jäällä – uusintoja ja muun ajan sitten tuhisevaa vauvaa. Jos jotain jaksoi tämän lisäksi valveilla ollessa tehdä, meni aika ihan kivasti puhelinta selaillessa. Ja viimeksi tosiaan osastolla meni 4 yötä!

Nonniin, lähtökuopissa ollaan (= jumppapallon päällä ähisten keikutellaan) ja näillä mennään. Nyt sitten vain odottelemaan, tällä hetkellä viikkoja on 37+3 ja esikoinen syntyi 38+1, eli jännän äärellä olemme niin sanotusti.

Raskausviikot 21-28 ja tunnemylläkkää – rakastanko uutta tulokasta varmasti yhtä paljon kuin esikoista?

Viikkojen 21-28 aikana vauva kasvoi 27.8 senttisestä ja 400 grammaisesta 38.6 senttiseksi ja reilu 1100 grammaiseksi. Aika hurja kasvunlisäys ja mittanauhan kanssa tulikin useaan otteeseen hämmästeltyä, että aikas iso tyyppi siellä jo potkii – ja lujaa potkikin. Havainnollistettuna kokonsa puolesta vauveli oli siis tämän ajanjakson alussa munakoison kokoinen ja lopussa talvikurpitsan kokoinen. Ei ihme että oli alkoi olla toisen kolmanneksen loppua kohti jo tukala, ja mikä parasta, tätä oli tuossa kohtaa vielä yhdet 12 viikkoa jäljellä, jipii!

Kehityksellisesti näillä viikoilla sikiön suolistossa alkaa muodostua ensiulostetta eli mekoniumia ja aistielimet kehittyvät kovaa vauhtia ja kielen makuhermot valmistuvat. Sikiö voi tässä kohdin myös reagoida kipuun. Sikiö muodostaa vuorokausirytminsä, ja ainakin meillä se on tarkoittanut armotonta monottamista heti aamulla, keskipäivällä sekä illalla. Hermosolujen tuotanto on aktiivista. Kuulo paranee ja lapsi kuulee myös äidin kehon ulkopuolisia ääniä tunnistaen näin vanhempiensa (ja tulevan kurkku suorana kiljuvan isoveljensä) äänet syntymänsä jälkeen. Valkosolutuotanto käynnistyy, hengitystiet ja keuhkot kehittyvät ja sisäkorvan tasapainoelin alkaa olla valmis. Silmät sekä hammasaiheet valmistuvat loppuun ja vauva alkaa reagoida kosketukseen ja ääniin. Hengityselimistö toimii ja vauva alkaa imeä peukaloaan.

Melkoinen harppaus kohti valmista pakettia, ja edelleen on aivan mieletöntä, kuinka pilkuntarkasti tämä kaikki tapahtuu geeniohjekirjaa noudattaen!

No sitten valitusosioon. Mahan kasvu on ollut aivan jäätävää, kiitos vain jo valmiiksi noin yhden kudossäikeen varassa roikkuneiden vatsalihasteni ja edellisen raskauden löysäksi kouliman muun keskivartaloni. 2.kolmanneksen lopulla näkymä on sama kuin viimeksi synnärille lähtiessäni – mielenkiinnolla siis odotan, mikä on tilanne 10 viikon kuluttua. Kaikenlainen liikkuminen alkaa tuntua raskaalta ja maha on todellakin tiellä kenkiä jalkaan laittaessani. Viime raskaudessa läpsyttelin menemään lipokkailla aina sinne syyskuun puoliväliin saakka – nyt on hieman eri homma pungeta naama punaisena hiukan liian pieniä talvisaappaita jalkaan (tosiaan, kengänkokoni kasvanee jälleen, nyt mennään siellä 40 tienoilla jo ja pian saan ostaa kenkäni mojovalla halvennuksella 42+ kokojen laarista, hienoa!).

Kasvava maha ja olomuodon tukevoituminen yhdessä parinkymmenen pykälän hemoglobiinilaskun kanssa rajoittivat aktiivisuutta kuitenkin aika lailla. Henkistä vireyttä kun alkoi toisen kolmanneksen loppua kohti olla, mutta fyysinen puoli painoi jarrua varsin tehokkaasti. Töissä käytän maskia käytännössä koko päivän ja sen jälkeen tuntui tunnin kauppareissukin aivan liialliselta puristukselta. Myös vanha selkävaiva alkoi tässä kohtaa vaivata harvinaisen tiheästi.

Kuten todettua, eivät nämä viikot suinkaan pelkkää kauheutta olleet, toisin kuin edeltäjänsä. Näissä viikoissa parasta oli kenties normaali ruokahalu ja pahoinvoinnin puuttuminen. Kaikki ruoka alkoi maistua ja herkutkin siinä sivussa. Löysin kaksi glykyrritsiinitöntä salmiakkipussia: Fazerin Salta Kattenit (70g pussi, vegaaniversio) ja TV-mix Saltyn ja olin onneni kukkuloilla. Löytyy isommista marketeista ainakin. Varsinainen salmiakinhimo kasvaa päivä päivältä ja luultavasti sairaalakassini tulee koostumaan lähinnä erinäisistä salmiakkituotteista..

Unen koin lisäksi kohtuullisen hyvänä ja vessassa ravaaminen alkoi rajoittua maltilliseen 1-3 kertaan yössä (vrt aiemmin siis tunnin välein). Viime raskaudessa kärsin todella hankalista rannekanavaoireista, mutta tämä vaiva ei onneksi ainakaan vielä ole alkanut oireilla mitenkään. Toisekseen kaikista raskausvaivoista enemy nro ykköseni, eli levottomat jalat, ovat olleet huomattavasti iisimmät kuin aiemmin. Hieman kuitenkin kaiken aikaa vaivaavat ja ihan tästä syystä katsottiin neuvolan kautta myös ferritiiniarvo, joka oli 21, ihan hyvin viitealueella, mutta otin silti pienen rautalisän käyttööni, josko tämän pienenkin kiusan saisi sillä pois. SiderAL valmisteena on muuten testaamisen väärti: tyypillisimmät rautalääkkeen haitat yleensä puuttuvat, eikä ainakaan valmisteyhteenvedon mukaan tarvitse huomioida muita ruokailuja mitenkään – itselleni on ainakin sopinut tosi hyvin.

Tunteiden vuoristorata. Vaikka päivät tuntuvat välillä erinäisten fyysisten vaivojen jatkumolta, on tässä melkoinen tunnemylläkkäkin meneillään taustalla kaiken aikaa. Aika pitkälti raskauden alusta saakka olen stressannut ajatusta siitä, kuinka ensinnäkin mahdan rakastaa uutta tulokasta kuten esikoistani ja toisekseen sitä, kuinka taaperomme kestää vauvan tulon – hänelle kun ei voi asiaa vielä mitenkään selittää. Esikoinen on vasta niiin pieni, puolitoistavuotias, ja koen jo nyt kovaa surua hänen puolestaan siitä, ettei hän tule enää pian olemaan meidän jakamattoman huomiomme keskipiste. Saati jos tuo pieni joutuu kokemaan jonkinlaista mustasukkaisuutta tai muuta ikävää ymmärtämättä, että rakkautemme häntä kohtaan ei ole millään tavoin muuttunut. Välillä tunnen jo syyllisyyttä siitäkin, kun ihastelen miehelleni vauvan potkuja mahassa, ikään kuin tulokkaan ajatteleminen ja asian odottaminen olisi esikoiseltamme pois millään tavoin. Asiaa ”hankaloittaa” vielä sekin, että jo yhden lapsen saaneena olen pystynyt kiintymään tähän mahassa kasvavaan huomattavasti aiemmin kuin esikoiseeni, joka tuntui lähinnä mahassa möyrivältä alienilta kokonaiset yhdeksän kuukautta ja vielä pari päivää sen päälle. (Turhia) syyllisyydenpuuskia on siis ollut.

Riittääkö rakkaus? Tämän esikoisen puolesta suremisen lisäksi pelkään, että osaanko rakastaa uutta tulokasta aivan kuten ensimmäistäkin? Taaperomme kun on luonnollisesti ollut meidän elämämme keskipisteenä tähän asti – onko se nyt ihan varmaa, että sitä rakkautta riittää myös sille toiselle lapselle? Esikoinen kun tuntuu aivan täydelliseltä pakkaukselta, entä jos toinen onkin aivan erilainen? Vai onko (kuten kenties todennäköisempää on) esikoisen täydellisyys meidän subjektiivinen kokemuksemme, ja näin ollen kuopuskin tulisi olemaan maailman täydellisin paketti – olkoonkin sitten vaikka täysi vastakohta veljelleen. Kaikki vakuuttelevat, että kyllä sitä rakkautta sydämeen mahtuu, joten ei tässä auta kuin taas kerran luottaa siihen, että juuri niin se on. Samoin jouduin luonteeni vastaisesti esikoiseni kohdalla vain luottamaan siihen, että kyllä se kiintymys sieltä tulisi – ja niinhän se tulikin, niin voimakkaana, että nyt pelkään, että tälle ainutlaatuiselle siteelle tapahtuu jotain peruuttamatonta tulevan vauvan myötä. Ja jotta asia olisi vieläkin mutkikkaampi, koen vielä hieman huonoa omaatuntoa mahassa kasvajankin puolesta, kun kaiken vauvainnostuksen lisäksi kuitenkin ajattelen hänen, viattoman pienen ihmisen, olevan jollakin tapaa haitallinen minun ja esikoiseni suhteelle.

En varmaankaan uskaltaisi tästä aiheesta edes kirjoittaa, ellen olisi kuullut samankaltaisia kokemuksia ja ajatuksia muilta toista lastaan odottavilta, ja saanut todeta, että normaalia tämäkin – aivan kuten sekin, että jokainen kiintyy siihen vauvaansa omaan tahtiinsa. Halusin siis jakaa myös omat ajatukseni, mikäli joku puolestaan saisi niistä vertaistukea omien pohdintojensa keskelle.

Kokemuksia kahden tai useamman lapsen vanhemmilta? Onko ollut samanlaisia fiiliksiä ja pitäähän se nyt varmasti paikkansa, että rakkauden määrä vain kasvaa, eikä sitä tarvitse jakaa?

Raskausviikot 13-20: Kuinka joku voi nauttia raskaana olemisesta?

Plaah taas takana yli kolmen viikon kirjoitustauko. Toki nämä kuluneet päivät ovat kyllä menneet tehokkaasti koko perheen voimin sairastellen, mutta kuvastaapa vain jotenkin näiden kuluneiden kuukausien fiilistä. Tämä raskaus on nimittäin ollut pitkä. Luonnoksissa odottelee muutamakin postaus viimeistelyä, mutta kun ei vain jaksa, ei sitten millään! Esikoisen päiväkotitaipaleen alustakin on pitänyt kirjoittaa, mutta sekin on nyt hieman jäissä tämän sairastelun myötä. Siispä kirjoittelen tästä kurimuksesta, jossa olen nyt kuukausien ajan vellonut.

Nyt mennään jo kolmannen kolmanneksen alussa (viikko 29 starttasi juuri), eli ihan viime päivien tapahtumista ei ole kyse. Itse kuitenkin etenkin esikoista odottaessani tykkäsin kovasti lukea muiden raskausviikkopostauksia, joten yritän kirjoittaa nämä viikkopostaukset kaikesta huolimatta!

Viikkojen 13-20 aikana sikiö kasvoi 8.7 senttisestä reiluun 26 senttimetrin mittaan, grammoissa 43 grammasta 360 grammaan. Havainnollisemmin ankanpoikasesta kissanpentuun. Maha alkoi näkyä selvemmin ja olo alkoi tuntua oikeasti raskaalta – ja raskaana olevalta. Liikkeitä olen tuntenut noin viikolta 16 alkaen, kuten esikoisestakin, mutta nämä toisen potkut ovat olleet huomattavasti napakampia istukan etuseinäsijainnista huolimatta. Lisäksi tyyppi potkii huomattavasti useammin kuin veljensä. Monottaminen alkaa melko lailla tarkalleen työmatkan aikana, on aamupäivällä vilkkaimmillaan ja sitten uudelleen 21-22 tienoilla alkaa sisuskalut muljahdella uudelleen. Kaikenlainen makea ja kylmä herättää kaverin ja luonnollisesti potkiskelu loppuu sillä siunaaman sekunnilla, kun tuleva isä yrittää niitä tunnustella. Kaiken kaikkiaan, on ihanaa tässä fyysisenä ihmisrauniona taaplatessa, kun saa aktiivista muistutusta kärvistelyn päätteeksi odottavasta palkinnosta.

Pahoinvointi tosiaan jatkui edelleen, joskin sain olla kiitollinen, että kyseinen maanvaiva sentään lieveni käsittämään vain aamuja. Väsymyskin jatkui, ja yleinen raihnainen olo. Ihmeemmin näillä viikoilla kivut eivät vielä vaivanneet ja harjoitussupistuksia en ole toistaiseksi vielä ikinä tuntenut. Esikoisen kohdalla stressasin niiden puuttumista ja sitä, kuinka sitten tunnistaisin ne oikeat synnytyssupistukset. No, jos joku painii saman ongelman kanssa niin trust me, ne kyllä tunnistaa.

Toisen kolmanneksen energisyyttä odottelin malttamattomana (koskaan sitä kuitenkaan saavuttamatta) rampatessani samalla harva se viikko koronatesteissä. Tänä aikana, kun jokaisesta pienestäkin flunssaoireesta olisi hyvä käydä tikutettavana, on melko kiusallista kärsiä raskauden aikaansaamasta limakalvoturvotuksesta, tukkoisuudesta ja sen seurauksena lähes joka-aamuisesta kurkkukivusta ja yskästä. Ja vielä kun se olokin on niin sairaalloisen heikko muutenkin. No, tässä vuodenvaihteen jälkeen pari kovempaa flunssaa sairastaneena uskallan jo viitata kintaalla näille raskauden aiheuttamille oireille, ja uskallan luottaa siihen, että jos oire aamun aikana häviää, se ei ole koronaa.

Ruokahalu alkoi onneksi laajeta alun juustohampurilaisdieetin ulkopuolelle, joskin tavan kotiruoka etoi pitkälti edelleen. Pakastepizzoja, pinaattilettuja, leipää, purkkitolkulla viiliä ja jäätelöä. Siinä pitkälti noiden viikkojen ruokalista, joskin 20.viikkoa kohti tilanne alkoi jo normalisoitua ja pystyin esimerkiksi jouluna syömään kaikkea mitä halusinkin. Paitsi juomaan punaviiniä, ja tietenkin juuri tänä jouluna himoitsin erilaisia kaloja, vaikken normaalisti juurikaan voi niitä sietää.

Viikolla 21 koitti kauan odotettu rakenneultra, jota odotin jälleen kauhunsekaisin tuntein. Siinä missä toisille kyseinen tapahtuma on lähinnä sukupuolen selvittämistä varten, olin minä aivan varma, että viimeistään tässä kohtaa helposti alkanut raskaus kostautuu jollakin kammottavalla kehityshäiriöllä. Vaan onneksi ei. Siinä kohtaa kun ne kriittisimmät, aivot, sydän ja munuaiset oli käyty läpi ja julistettu normaaleiksi, taisin tirauttaa pienen onnenkyyneleen. Iso huoli putosi harteilta, ja kuten viime raskaudessakin, vasta rakenneultran tuoman lisävarmuuden jälkeen uskalsin tulla mahani kanssa kunnolla kaapista ulos. Tätä ennen tuli pidettyä lähinnä hieman mahaa piilottavia vaatteita ja pysyttyä asiasta hyvin hiljaa esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Ystäväpiiri oli toki tiennyt asiasta jo kauan aikaa, mutta jotenkin kammosin ajatusta siitä, että ensin julkistaisin raskauden koko maailmalle ja sitten kävisikin jotain. Älytön ajattelumalli sinänsä, koska ei se keskenmeno tai keskeytys kehityshäiriön vuoksi mikään häpeä olisi ollut, saati millään tavoin meidän syytämme. Olisin vieläpä luultavasti halunnut purkaa asiaa kirjoittamalla tännekin, mutta ihmismieli nyt vaan on kummallinen näissä asioissa. Ja toki neuroottinen luonteeni tiedostaa, ettei tuo rakenneultran tuoma turva kata koko loppuraskautta, vaan mitä tahansa voi tapahtua. Ammattini puolesta tiedän vielä kiusallisen paljon yksityiskohtaisemmin, mikä kaikki todella voi mennä pieleen, mutta eipä tässä auta kuin katsoa viikko kerrallaan ja luottaa siihen, että todennäköisyydet ovat meidän puolellamme.

Mitään erityisen kamalaa nämä viikot siis eivät pitäneet sisällään, mutta kaikenlaiset pienet krempat, pahoinvointi, jatkuva sairastelu, koronatesteissä ravaaminen ja työpoissaolojen aiheuttama stressi tekivät kuluneesta syksystä todella raskaan ja tosissani mietin, kuinka joku voi tästä kaikesta nauttia. Edellinenkään raskaus ei ollut mikään nautinto itsessään, ja täytyy myöntää että siinä mielessä tämä uusi raskaus tuli turhan pian. Kroppa varmaankin palautui vuodessa ihan hyvin, mutta henkinen puoli ja tämän kaiken jaksaminen ei niinkään. Siinä kohtaa kun olo oli jo monetta viikkoa aivan hirveä, tuli tosissaan kyseenalaistettua se, että oliko tähän touhuun aivan pakko lähteä näin pian uudestaan. Nyt kun viimeinen kolmannes on alkamassa, olen tietysti jo eri mieltä 🙂

Että sellaiset viikot. Jatkan viikoista 21-28 mahdollisimman pian! Muita kokemuksia toisesta raskaudesta suhteessa ensimmäiseen?