Koti

Muutimme nykyiseen kotiimme vajaa vuosi sitten juhannusaattona. Aiemman keskustakolmiomme neliöt olisivat hyvinkin riittäneet kolmihenkisen perheemme tarpeeseen, mutta pesänrakennusviettini lähti niin sanotusti hieman laukalle, kun raskaushormonihuuruissani aloin tosissani kasvatella ajatusta muutosta kokonaan toiseen pesään. Myös mieheni oli tahollaan pohtinut asiaa jo jonkin aikaa, mutta emme olleet oikein asiasta tosissamme puhuneet, koska silloinen koti oli kuitenkin ostettu pidempiaikaiseen tarkoitukseen vain neljää vuotta aikaisemmin. Todellisuudessa olimme kuitenkin molemmat haaveilleet uusista ympyröistä jo pidempään, mutta kumpikaan ei ollut oikein uskaltanut heittää silloin melko pähkähullulta tuntuvaa ajatusta ilmoille.

Emme ole kovinkaan spontaaneja ihmisiä siinä mielessä, että päätyisimme tuosta vain hyppäämään vaikkapa benjihypyn, mutta tällaisissa koko elämää koskevissa kysymyksissä olemmekin sitten yllättävän nopealiikkeisiä. Muuttoajatuksen noustua esiin asia keskusteltiin alusta loppuun yhdessä illassa, ja sitten pistettiin hippulat vinkumaan. Viikon kuluessa oli kiinteistövälitysfirmat kilpailutettu, paras valittu ja pankkiasiat hoidettu niin pitkälle kuin siinä pisteessä suinkin oli mahdollista.

Samassa alkoi myös maaninen asuntoilmoitusten selailu. Kun on asunut koko ikänsä keskustassa, on yllättävän hankalaa alkaa rajata hakukriteereitään asuinalueen suhteen. Tamperekin on kaupunkina sen verran iso, että suuri osa kaupunginosista oli meille varsin tuntemattomia, ja vietimmekin useita viikonloppupäiviä autolla ajellen ja alueisiin tutustuen. Suosittelen tekemään näin, mikäli uusi koti on suunnitelmissa – meidänkin valikoimamme laajeni merkittävästi, kun moni entuudestaan tuntematon tai epämääräisen ennakkovaikutelman tehnyt alue vaikuttikin oikeastaan aika kivalta. Pohdimme tosiaan alkuun vaihtoehtona myös paritalon ostamista, mutta jouduimme taipumaan realiteettien edessä: ensinnäkään emme kumpikaan ole kovinkaan remppahenkisiä ihmisiä ja toisekseen koimme lopulta rivitalon olevan turvallisempi ostokohde, koska tiesimme, ettei tietämyksemme omakotitaloista olisi missään nimessä riittänyt suojelemaan meitä mahdollisen homeloukon ostamiselta. Kun päätös rivitalokohteesta oli tehty, rajasimme ensisijaisen toivesijaintimme Koivistonkylä-Veisu-Korkinmäki-akselille, myös Hakametsä ja Kissanmaa olivat vahvoja ehdokkaita.

Emme olleet koskaan kuulleetkaan Nirvasta – ja kuluneiden kuukausien aikana on tullut selväksi, ettei ole kyllä kovin moni muukaan tamperelainen, taksikuskit mukaan lukien. Luojan kiitos sisustussilmää omaava myyjäpariskunta oli laittanut nykyisen asuntomme esittelykuvaksi kuvan olohuoneesta valkoisine kakluuneineen. Tämän ansiosta päädyin ylipäätään avaamaan koko ilmoituksen, ja tutkiskelemaan sijaintia tarkemmin – tämä pieni ja melko tuntematon kaupunginosa sijaitsee nimittäin aivan Koivistonkylän kyljessä.

Kävimme katsomassa asuntoa kerran yleisnäytössä ainakin kahdenkymmenen muun pariskunnan kanssa, mutta jäimme jostakin syystä vielä hieman kahden vaiheille. Osasyyllinen tähän oli varmastikin navigaattori, joka ohjasi meidät perille moottoriteitä pitkin ja matka keskustasta tuntui kestävän ikuisuuden. Saapumisreitti kulki kaiken lisäksi vielä hieman tylsän oloisen voimalinja-alueen läpi, joten lähinnä kai ympäristön viihtyisyys jäi mietityttämään. Jokin tässä asunnossa teki kuitenkin niin suuren vaikutuksen, että välittäjän ilmoitettua ensimmäisestä tehdystä tarjouksesta, varasimme samoin tein uuden yksityisnäytön. Vaihtoehtoinen reitti tänne kulkikin idyllisen omakotitaloalueen läpi, ja terassilla linnunlaulua kuunnellessamme kuiskasin miehelleni, että tämä meidän olisi pakko saada. Samana iltana sitten teimmekin kauppoihin johtaneen tarjouksemme.

Nirva asuinalueena on osoittautunut aivan ihanaksi, ja matkaa keskustaan on vajaa viisi kilometriä. Etenkin nyt vauvan kanssa osaa myös arvostaa ulkoilumahdollisuuksien monipuolisuutta: aivan parinsadan metrin päästä ulko-oveltamme alkaa pieni metsä, ja Hervannan Suolijärvelle vievälle metsäreitille pääsee kymmenessä minuutissa. Ison osan ajasta vaunuttelemme myös pitkin Nirvan ja Koivistonkylän katuja useilla eri vuosikymmenillä rakennettujen omakotitalojen sopusointua ihastellen.

Meidän kotiimme kuuluu alakerta (n.81m2) ja ullakolle remontoitu yläkerta (13m2). Yhtiöjärjestyksen mukainen huonelukumäärä on siis 3h+k, mutta yläkertaa ei tähän lasketa, eli makuuhuoneita voidaan laskea olevan kolme. Tämä tuntuu tällä hetkellä varsin passelin kokoiselta kodilta, eikä aivan heti tarvitse isompaankaan haikailla, vaikka lapsia siunaantuisi lisääkin. Oma piha on rivitalopihaksi kohtuullisen iso, ja kesäisin saamme yhden lisähuoneen koko asunnon levyisestä lasitetusta terassista. Noin kymmenen talon yhtiössä tunnelma on melko yhteisöllinen, etenkin näin keväällä pihanlaiton aikaan, ja itse koen tämän introverttiudestani huolimatta erittäin miellyttävänä kasvottomaan kerrostaloasumiseen verrattuna. Omaa rauhaa piisaa kuitenkin riittämiin, ja meidänkin kotimme lienee luokiteltavissa lähestulkoon erillistaloksi, koska varasto ja autokatos erottavat meidät ainoasta seinänaapuristamme.

Mutta nyt sitten asiaan tämän myyntipuheelta kuulostavan prologin jälkeen, tässäpä meidän kotimme:

Eteisaula, johon tullaan pienestä (ja epäkäytännöllisestä) kuraeteisestä. Tästä näkee oikeastaan koko kodin: kaksi makuuhuonetta oikealla, olohuone ja siihen yhteydessä oleva keittiö vasemmalla, ja yläkertaan johtavat rappuset toisen makuuhuoneen juuresta.

Olohuoneessa tulee luonnollisesti vietettyä eniten aikaa. Edellisen kotimme sisustus oli melko tummanpuhuva: mustaa, tummanruskeaa ja harmaata. Tänne muuttaessamme jouduimme laittamaan melkeinpä koko sisustuksen uusiksi (kylläpä harmitti), koska tummahkon lattian kanssa edellisen kodin värimaailma olisi ollut liian tunkkainen ja muistuttanut lähinnä jonkinlaista mausoleumia. Näin jälkikäteen voi toki miettiä, olisiko tullut halvemmaksi vain laittaa uusi lattia 😀

Sekä omat vanhempani että appivanhempani huokaisivat syvään, kun kerroimme, että olimme ostaneet vaaleanbeigen sohvan JA valko-harmaan villamaton. Tämä Askon sohva on kuitenkin täyttänyt kaikki odotuksemme, ja voin vilpittömästi suositella tätä kissatalouden kokemuksella. Siinä missä edellistä sohvaa sai imuroida päivittäin (ja kysynpähän vaan, miksi ihmeessä kuvittelin, että mustassa sohvassa kissankarvat eivät näkyisi?), ei tälle ole tarvinnut tehdä koko aikana mitään. Kangas tuntuu suorastaan hylkivän kissankarvoja. Tumma lattia sen sijaan ei niitä hylji ja imuroida saisi melkein päivittäin, etenkin näin keväisin kun auringonvalo murskaa tylysti illuusion pölyttömyydestä.

Maran lelukori. Päivisin olohuoneen lattian täyttää leikkimatto ja sille levitellyt lelut, sukat, soseen tahrimat bodyt ja kosteuspyyhepaketit. Illan tullen (ja valokuvia varten, myönnetään) tykkään kuitenkin keräillä lelut pois lattialta pölyä keräämästä.

Tässäpä tämä tarkemman mielenkiinnon herättänyt kakluuni. Olen aina haaveillut omasta takasta, ja tämä taitaakin olla lempinäkymäni koko kodissamme, etenkin toki silloin, kun takassa on tuli.

Siinä se Ikean imetystuoli raheineen nyt palvelee tavan nojatuolin virkaa. On kyllä erinomaisen mukava tuoli, ja aina silloin kun kukaan arvon kissoista ei siinä makoile, istun tässä mieluusti itsekin esimerkiksi virkkaamassa – voi luoja mikä minusta on tullut.

Keittiö on periaatteessa avokeittiö, vaikka tuo takkaseinä muodostaakin hieman hassun saarekkeen ikään kuin olohuoneen ja keittiön väliin. Ruokaryhmä on kuudelle hengelle, mutta nyt kun tälle määrälle tuoleja ei varsinaisesti tarvetta ole, olemme pitäneet tätä väljyyden vuoksi neljän hengen – ja huoneistomme pääkomentajan – pöytänä. Tuoleja tuli aikanaan ruuvattua kasaan rannekanavat paukkuen, mutta ovat kyllä olleet kaiken vaivan väärti mukavuudessaan. Istuinosa on helposti puhtaanapidettävää muovintyyppistä materiaalia ja jalat metallia. Otin myös riskin ja vaihdoin ruokailuryhmän alle vaaleanharmaan villamaton (huokauksia). Tässä kohtaa en vielä kadu päätöstäni, kun Mara syö kiltisti soseensa lusikalla ja sormiruokailee verrattain vähän, mutta luulenpa että matto joutaa jossakin kohtaa kokonaan varastoon odottelemaan siistimpiä aikoja.

Muutamia vuosia sitten Vex-Kalusteesta ostettu kello ja Bauhausin betonivalaisin, johon on mukava lyödä päänsä noin kerran päivässä.

Keittiönurkkaus. Täällä on Ikean keittiö, joka on asennettu jo ennen edellisiä asukkaita, eli vuosia sitten. Pieniä käyttöjälkiä näkyy tietenkin tasoilla, mutta muutoin lähestulkoon uuden veroinen. En oikeastaan koskaan pidä kotona kattolamppuja päällä, vaan vannon erilaisten tunnelmavalaistusten nimeen, joten noista yläosan ja välitilan lämpimänsävyisistä ledilampuista olen ollut erityisen täpinöissäni. Keittiössä tulee vietettyä heti olohuoneen jälkeen eniten aikaa, ja toimiva keittiö riittävine työskentelytasoineen on se, mitä edellisessä kodissamme ei ollut. Ruuanlaitto- ja leivontainnostus onkin kasvanut kivan keittiön (ja yleiskoneen hankkimisen) myötä aivan uusiin ulottuvuuksiin.

Vessa, jota olen hehkuttanut aikaisemminkin, ja josta jälleen on kiittäminen edellisten asukkaiden remonttisilmää. Ihanan suuri ja koristeellinen peili, jota reunustaa molemmin puolin pallovalaisimet. Onneksi löytyy kuitenkin erillinen kylpyhuone (ja sauna, joka oli ainoa ehdoton kriteerimme uudelle kodille) isommalla lavuaarilla varustettuna, koska tuossa ei kyllä enää kymmenkiloisen vauvan pyllyä pestäisi.

Rakastan diffuusereita, ja niitä löytyykin melkeinpä kaikista huoneista. Maljakossa bambaheinää.

Meidän makuuhuoneemme, joka on juuri sopivan kokoinen mahduttaakseen vielä pinnasängynkin, muttei yhtään liian iso viedäkseen turhaan neliöitä muualta. Kuvasta oikealla on vaatehuone, jossa kahdella seinustalla on yhteensä neljä vaatetankoa. Suurin osa käyttövaatteista on siellä – pysyvät siistimpänä ja tiettyä vaatetta etsiessään ei tarvitse myllätä kokonaista vaatekaappia uuteen uskoon.

Katselemme ennen nukkumaanmenoa kaikkien unihygieniasäännöstöjen vastaisesti yleensä telkkaria, ja tilan säästämiseksi TV kiinnitettiin seinälle. Hyllykkönä valkoiseksi maalaamani mieheni isoisän perintöhylly, josta uupuu vielä kaksi sisustuskoria, kun en ole sopivia mistään löytänyt. Olen siis todistettavasti kohdannut tilanteen, jossa sisustuskoreja ei ole tarpeeksi.

Yläkerrassa emme nykyisellään juurikaan vietä aikaa, mutta halusimme laittaa senkin kerralla kuntoon muuton yhteydessä. Futoni toiminee tulevaisuudessa leffailtojen köllöttelypaikkana tai tarpeen tullen myös vierassänkynä.

Tämä yläkerran isompi puoli on suurin piirtein olohuoneemme kokoinen, joskin viistokatto tietysti tekee siitä pienemmän oloisen – toisaalta kattoikkunoista tulviva valo puolestaan avartaa tilaa. Portaiden toinen puoli toimii tällä hetkellä lähinnä varastotilana, mutta mikseipä sinne saisi vaikka pientä kotitoimistoa pystytettyä, jos sellaiselle tarve joskus ilmaantuisi.

Suurimman osan ajasta olohuoneessa näyttää tältä 🙂

Terassia. Kuvasta piiloon jäävällä puolella on mieheni isän tekemä ruokapöytä vanhoine pirttipöydän tuoleineen. Sisäterassin ulkopuolella on vielä hieman pienempi ulkoterassi, jossa on kesiemme elinehto, eli grilli ja mikäli keli on aurinkoinen, siirtyy ruokapöytäkin ulos. Tämä Askosta ostettu sohvaryhmä on ollut todella mukava ja onpa tuossa sohvalla taidettu kesällä päiväunetkin nappaista.

Piha viime kesältä. Puna- ja mustaviinimarjapensaat ja vielä varsin tuottamaton karviaispuska, sekä jälleen kerran yksi haaveilemistani asioista – omenapuu. Piha on vielä varsin riisutun oloinen, mutta eiköhän tässä kesää kohden jotakin senkin somistukseksi keksitä. Jonkinlainen pieni pöytäryhmä tuonne omenapuun alle olisi ihana saada ainakin.

Siinäpä se. Olen aina ollut koti-ihminen ja näinä aikoina viihtyisän asumuksen merkitys korostuu entisestään. On ihanaa asua nyt kodissa, jonka tietää olevan pitkäaikainen – miksei jopa elinikäinen – tukikohta elämässäni, eikä vain välietappi matkalla jonnekin muualle. Ja kaikkein parasta on ajatella, että tämä nimenomainen paikka tulee olemaan se, jossa luodaan Maran lapsuusmuistot.

Arjen pieniä suuria iloja

Eilen nousin sängystä totaalisen väärällä jalalla. Oikeastaan tuntui siltä, kuin minulla ei olisi ollut jalkoja ollenkaan, vaan olisin raahautunut pelkän ylävartaloni varassa yhdestä paskamaisesta hetkestä toiseen. Kaiken kruunasi tietenkin se, että hampaita puskeva Mara on pisti neljättä päivää parastaan kestävyyslajissa nimeltä päiväunien välttely. Lounaan jälkeisille päiväunille nukahtamiseen meni lopulta kevyet NELJÄ tuntia ja mietin, kuka on käynyt vaihtamassa meidän säyseän vauvamme tähän demoniin. Väsyttää. Ei väsytä. Hysteeristä naurua. Hysteeristä itkua. Vaippa pitää taas vaihtaa. Nyt siellä onkin kakka. Pitäisi varmaan ruokkia. Taas väsyttää, kunnes minuutin kuluttua ei väsytä – ja lista jatkuu.

Lopulta mieheni tuli kotiin ja itse painelin nilkka suorana tuulettamaan päätäni ystävieni seuraan lenkille (kyllä, turvavälit huomioitiin). Tällä välin molemmat pojat vetivät unta palloon sellaiset kolme tuntia ja kotiin palasi hieman vähemmän kireä äiti perjantaipizzojen kera.

Eilinen päivä ei siis varsinaisesti täyttänyt luksusarjen määritelmää, mutta toisaalta, nousipahan taas arvostus niitä hieman vähemmän huonoja päiviä kohtaan. Olettaen siis, että tämä nukkumaanmenopelleily ei ole mikään kolmevuotiaaksi jatkuva vaihe.

Postaushistoriastanikin voi päätellä, että minä olen suurimman luokan arkifani, tai sellainen minusta on ainakin tässä äitiysloman pumpulissa kasvanut. Arjen luksus ei tarkoita minulle tällä hetkellä shampanjalasi kourassa vaahtokylvyssä lilluttelua (ikään kuin siihen olisi ensinnäkään varaa), vaan ennemminkin aivan pikkuisia juttuja, jotka ilahduttavat tässä varsin rutinotujen päivien jatkumossa. Ei sillä, eilen olisin mielelläni istunut vaikka pesuvatissa halvimman mahdollisen kyykkyviinipullon kera, jos sellaiseen olisi mahdollisuus suotu.

Onneksi eilinen oli kuitenkin poikkeus, ja näitä arjen ilahduttajia on kyllä aivan postaukseksi asti, olkaapa hyvät:

Aamupala. Välillä aamujen kulun sanelee äänihuulet oikosenaan kiljuva Mara, mutta niinä aamuina, kun herra (enkä tarkoita jumalaa) sen minulle suo, on mukava panostaa hieman aamiaiseen. Amerikkalaiset pannukakut ovat parasta, mitä aamiaislautaseltaan voi löytää, ja muokkasin tästä Anna-lehden reseptistä hieman arkisemman ja terveellisemmän version ihan tavan arkiaamuja sulostuttamaan:

Korvasin toisen jauhodesilitran kaurahiutaleilla ja vähensin sokerin teelusikalliseen ja vaniljasokerin hyppyselliseen. Sokeria ei oikeastaan välttämättä tarvitsisi lainkaan, etenkin jos lisukkeet ovat makeita. Itse kaivelin kaapeista pakastemustikoita, kaakaonibsejä ja agavesiirappia. Vielä hieman luksuriöösimmän vaihtoehdon saa käyttämällä ylikalliita tuontivadelmia ja -pensasmustikoita. Jos ulkona paistaa aurinko, niin sinnehän on mentävä, joten lappasin annokseni suuhuni muutamassa plussa-asteessa terassilla hytisten. Ainakin virkisti.

Kuten olen aiemminkin todennut, meikkaan yleensä päivittäin edes hiukan, kiitos teinivuosieni muistoina säilyneiden viivanohuiden kulmakarvojeni ja epätasaisen värisen pintakuivan sekaihoni. Tähän toimitukseen menee yleensä kolme minuuttia.

Varsinaista arjen luksusta on kuitenkin saada kokonaiset puoli tuntia itselleen Maran kuorsatessa aamupäiväunillaan. Tänään kaivelin pitkästä aikaa sudit ja rajauskynät esiin, ja vetelin lilaa luomiin ihan vain huvikseni. Syvä kumarrus puhelimeni etukameran automaattiselle mattaefektille, se tulee kyllä tarpeeseen, kun tällainen kolmekymppinen univajekroonikko alkaa kuvailla itseään suorassa auringonvalossa.

Metsälenkit. Olemme siitä onnekkaassa asemassa, että ulko-oveltamme kävelee pieneen metsään parissa minuutissa. Koulusuunnistaminen sai minut vuosiksi kavahtamaan kaikkea, mikä vähänkin liittyy metsään, enkä vieläkään ole mikään eräjorma, saati kuvittelisi koskaan esimerkiksi yöpyväni teltassa.

Viime vuosina olen kuitenkin huomannut nauttivani metsässä kävelemisestä aina vain enemmän ja enemmän, ja nykyisin pieni happihyppely puiden lomassa tuntuukin virkistävän huomattavasti enemmän kuin se ainainen asvalttiteillä vaunuttelu.

Kantoreppu on tähän saakka ollut harmillisen vähällä käytöllä, mutta nyt kun mieheni suostui sen pukemaan, pääsemme eräilemään kolmisinkin. Mara tuntui viihtyvän hovikuskinsa kyydissä ja itse sain pysytellä asiantuntevan ryhmänjohtajan roolissani.

Päiväkahvit ulkoilun lomassa. Ulkoilma ja kahvi saavat mielihyvähormoneideni radat siinä määrin virittyneiksi, että tekee lähestulkoon mieli rallatella – siellä metsässä hymy korvissa lompsien näytän varmastikin siltä, että olen nauttinut annoksen jos toisenkin jonkinlaisia epäsovinnaisia piristeitä.

Kolmen kerroksen suklaakakku. Tähän ei varmastikaan tarvitse kommentoida sen enempää.

Ystävien näkeminen. Kävelimme tosiaan eilen läheiselle lintutornille syömään palat tuota syntistä suklaakakkua. Ilma oli viileä kuin mikä ja varsinaiseksi liikunnaksi tuota yhdistelmää on hieman arveluttavaa kutsua, mutta virkistipä mieltä senkin edestä. Aina ei tarvitse miettiä kaloreiden kuluttamista.

Arjen luksukseksi lasken myös hyvän lounaan – ja sen, että sen saa syödä rauhassa. Ylläolevasta kuvasta on rajattu pois kaula pitkällä lattialta syömistäni kyyläävä Mara, joten tämä kuva on täyttä huijausta siinä luksusmielessä. No oli se hyvää. Elimistöni on säädetty nauttimaan ruokaa melko tarkasti neljän tunnin välein, ja on aivan ihanaa, kun aina välillä ehdin vastata sen tarpeisiin ennen kuin on helvetti irti.

Riittävä määrä kofeiinia. Raskausaikana kofeiinia sai nauttia noin 200mg päivässä, vastaten paria kahvikupillista. Säännöstelin päivän kahviannoksiani kädet täristen, ja nyt nautin suunnattomasti mahdollisuudestani juoda kahvia juuri niin paljon kuin sielu sietää. Ainiin, kofeiiniton kahvi – kuka hitto sitä juo?

Omassa pihassa istuskelu. Kaltaiseni introvertti on joutunut suuremman luokan henkiseen mankeliin muuttamalla rivitaloyhtiöön, jossa kaikki naapurit tuntevat toisensa suunnilleen vuosikymmenien takaa. Kerrostalossa asuessa en tiennyt naapureistamme kuin ehkä kolme – edes seinänaapuriimme en tainnut törmätä kertaakaan (syystä että kiristin tahtia pihassa kuin mikäkin valentinkononen yhteisen hissimatkan uhan ilmaantuessa näköpiiriini).

Mieheni on onnekseni raivannut minunkin tietäni olemalla meistä se sosiaalisempi, ja kuvanottohetkeä seurasikin pieni läpänheitto kaikkien kolmen (kolmen ERILLISEN) pihanaapurimme kanssa pensasaidan harvennuksen lomassa. Ihmeekseni aidan yli huutelu olikin aika hauskaa! Oikeasti tässä naapurustossa kaikki ovat äärimmäisen mukavia ja vastaanottavaisia, eikä itselleni ole kertaakaan tullut sellainen fiilis, etteikö omaa rauhaa olisi kaikesta huolimatta. Naapurin rouvan antamat puutarhavinkit ja niitä näitä-jutustelu lämmittivät mieltäni vielä seuraavana päivänäkin. Seuraavaksi ehdotan varmaankin kommuuniin muuttamista!

Siisti koti edes hetken verran. Nyt kun tulee vietettyä kotona paljon aikaa, ehtii ensinnäkin sotkua kertyä paljon normaalia enemmän, ja sotkuahdistus puolestaan nousee eksponentiaalisesti ajan funktiona kohti taivasta.

Tänään tapahtui jotakin täydellistä auringonpimennystäkin harvinaisempaa, nimittäin olimme mieheni kanssa samaan aikaan samaa mieltä siitä, että nyt olisi siivottava. Suit sait saimme tavarat järjestykseen ja minun imuroidessani seurasi mies vanavedessäni lattiamopin kanssa. Marakin viihtyi kiitettävästi leikkimatollaan omaa kuvajaistaan taikinakulhosta ihastuneesti tuijotellen. Nyt täällä onkin jo samanlainen sotku kuin aamulla, mutta se olkoon huomisen murhe se.

Pienet kauniit sisustukselliset yksityiskohdat ja niiden jatkuva uudelleen asemointi ja mallailu. Kuvan taulu ja pussukka molemmat GIDE lahja- ja sisustusliikkeestä tilattuja. Putiikki, jonka todella toivon pärjäävän tämän korona-ajan yli.

Leikkokukat. Siis miksi, miksi en ikinä muista ostaa näitä kotiin, vaikka joka kerta kun niin teen, ihastelen kukkasia huokaillen aina niiden ohi kulkiessani.

Maran ensimmäinen vappupallo. Ajattelin, että ostetaan nyt ihan hassuttelumielessä sellainen, vaikka tokkopa siitä mitään ymmärtää. Ja vielä mitä. Kikattaa melkein tikahtuakseen tuolle hymynaamalle ja läpsii menemään kuin vanha nyrkkeilijä. Maailman parasta.

Tämä pähkinäpatukka (löytyy ainakin suuremmista Citymarketeista)! Voitaneen laskea suorastaan ruokavaliooni pakollisena terveyslisäravinteena, nyt kun olen saanut päätökseen turkinpippurijäätelö-rehabini. Sea salt ja salted caramel – kumpaa tahansa sisältävä tuote päätyy ostoskoriini satavarmasti.

Ja viimeisenä se kaikkein paras, nämä hetket tämän tyypin kanssa. ❤ Hitot mistään unikouluista, Mara nukahtaa silloin tällöin kainaloon siihen asti, kun Supernanny sen meiltä kieltää.

Mitkä asiat, suuret tai pienet, ilahduttavat juuri sinun arkeasi tällä hetkellä?

Hankinnat vauvalle – pitkä oppimäärä

Hoitopöytä on purettu tässä kohdin hyllyksi. Tähän Ikean pöytään ihastuin ystäväni luona ja lopulta metsästimme sitä tori.fi:stä sen myynnin jo loputtua aikaa sitten.

Otimme vauvahankinnat pääosin varsin lunkisti ja ainoat hankintamme pitkälle kolmanteen kolmannekseen olivat rakenneultran jälkeen ostetut body ja sukat. Sitten se iski – todellisuus siitä, että vauvalle varmaan oikeasti pitäisi hankkia jotain, ellemme pukisi sitä juuttisäkkiin ja heijaisi unille vanhassa sahtikuurnassa. Eikun jälleen silmälasit nenälle ja opiskelemaan vauva-asioita facebookin vauvaryhmiin. Tuttu tunne valtasi sisimpäni, kun käsittämättömät termit alkoivat vilahdella silmissäni yrittäessäni saada tolkkua näistä tuhat ja yksi mielipidettä sisältävistä listoista. Jumppikset, Baby-Vacit, kietaisubodyt ja unipesät – apua. Yksi asia sentään toistui listalla kuin listalla: harsoja, harsoja, kymmenittäin harsoja. Minä kaipaan uusien asioiden edessä mahdollisimman yksityiskohtaista tietoa ja numeroita, ja näiden epämääräisten luetteloiden keskellä tunsin olevani luennolla, jossa jokainen uusi lause kumoaa edellisen.

Yksi taloudellisesti suurimpia hankintoja vauvaa ajatellen lienee vaunut. Jos vauvaan valmistautuminen katsotaan kokonaiseksi tieteenalaksi, niin vaunut ominaisuuksineen voitaisiin hyvin hyväksyä pitkänä sivuaineena. Vaunujen ja turvakaukalon hankinta tuottivat suurenmoista ahdistusta – niitä oli niin paljon ja lastentarvikeliikkeiden ”no JOS haluat panostaa lapsesi turvallisuuteen, niin..”– tyyppiset lausahdukset niiden kaikkein kalleimpien avaruussukkulakaukaloiden kohdalla ei ainakaan helpottanut asiaa. Ei sillä, etteikö turvallisuus olisi tietenkin prioriteetti numero yksi, mutta kun sitä muutakin hankittavaa olisi. Piti miettiä mitkä ominaisuudet olisivat niitä meille tärkeitä – no en minä tiedä, kun en edes tiedä niitä ominaisuuksia! Lähipiirin vauvallisia haastattelemalla pääsimme onneksi eteenpäin ja pikkuhiljaa vaunuasiakin alkoi hahmottua.

Sitten kun sivuaine oli taputeltu, päätin lähteä tutkiskelemaan yksittäisiä luentokokonaisuuksia, kuten vauvan nukkumisolosuhteita (asia jota en osannut edes miettiä, kunnes törmäsin jälleen kilometrin mittaiseen keskusteluun aiheesta). Sänky patjoineen, lakanoineen ja peittoineen ei ilmeisesti ollutkaan tarpeeksi, vaan pitäisi olla myös kosteussuoja, reunapehmusteet ja tiessunmitä. Olin melkein jo klikkaillut kaiken ostoskoriini, kunnes sainkin tietää, että melkein kaikkiin näihin vauva voi potentiaalisesti tukehtua. Ei kun ostoskori tyhjäksi ja uutta tutkimusta kehiin.

Sänkykatselmuksen jälkeen piti pohtia vaateasiaa. Kokotaulukot ahdistivat, minkä verran pitäisi ostaa mitäkin? Pitikö olla niitä jumppiksia ja mitä ne ovat? Missä vaatteissa vauva kotiutuisi, pitikö vastasyntyneelle olla välikausivaatteet ja oliko unipussilla ja lämpöpussilla jotain eroa? Ja tietenkin kiireen vilkkaa pitäisi hankkia se kylpyamme – ja keltainen kumiankka. Entäs kylvyssä, käyttävätkö vauvat kylpyvaahtoa? Pitääkö niitä rasvata ja jos, niin millä?

Nyt kun vauva on pian 7kk, koen että nyt on minun aikani laittaa oma lusikkani tähän mielipiteiden soppaan. Mitä vauva tarvitsee ensimmäisten elinkuukausiensa aikana – minun mielestäni?

  • No ne vaunut. Vaunumaailma on tosiaan ihan omaa luokkaansa, on kaukalot ja telakat ja isofixit, on adapterit ja kääntyvät renkaat, lukitusmahdollisuudella tai ilman. Ne omat tarpeet vaunujen suhteen ovat tosiaan lähtökohtana: liikutteko kaupungissa ja autolla vai aarniometsässä samoillen? Tuleeko vaunujen mahtua pieneen tilaan? Jos asutte kerrostalossa niin mahtuvatko unelmienne vaunut hissiin? Me liikumme paljon autolla ja vaunuttelemme pääasiassa kaupunkiolosuhteissa, kauppakeskuksissa (silloin siis kun niihin sai vielä mennä) ja asfalttiteillä. Katsoimme (sitten lopulta) tärkeiksi ominaisuuksiksi helposti kasaanmenevät rattaat, joihin turvakaukalon saisi napsautettua suoraan kiinni ilman adaptereita ja helposti kääntyvät renkaat. Päädyimme lopulta Britaxin rattaisiin Babysafe 2 i-size-kaukalolla, koska samassa paketissa tuli kaikki: yhdistelmävaunut, kaukalo ja telakka (=se mihin kaukalo kiinnitetään autossa). Uudemmissa autoissa isofix-valmius (=mihin puolestaan telakka kiinnitetään autossa), mutta vanhempien autojen kohdalla tämäkin kannattaa erikseen tarkistaa. Olemme olleet erittäin tyytyväisiä valintaamme ja vaunut ovat palvelleet meitä juurikin niissä ominaisuuksissa, mitä sormi suussa epäilimme kaipaavamme. Turvakaukalon suhteen näin jälkeenpäin valitsisin ehkä kuitenkin sellaisen mallin, jonka saa enemmän makuuasentoon. Vauvaa ei suositella pidettäväksi kaukalossa paria tuntia pidempään kerrallaan, koska pystyasento saattaa painaa hengitysteitä kasaan altistaen vauvan hapenpuutteelle. Mukavia kauppakeskusvisiittejä tahdittikin vauvan hengitysliikkeiden silmitön tarkkailu.

  • Sänky. Alunperin suunnittelin nukuttavani vauvan äitiyspakkauslaatikossa, kuten moni tekee (toki se sahtikuurnakin olisi ollut). Pesänrakennusvietin sekoitettua pääni päädyin kuitenkin etsimään ensisänkyä ja saimmekin hankittua sellaisen tori.fi:stä muutamalla kympillä. Olihan se ihana laittaa oikea sänky vauvaa varten valmiiksi mobileineen kaikkineen. Tosin nyt valitsisin ensisängyn sivuvaunulla, koska kahdeksan kertaa yössä on aika hemmetin raskasta nousta kurottelemaan vauvaa laitojen yli. Tämän lisäksi sängyssä oli ohuet reunasuojat, hengittävästä materiaalista tehty kosteussuoja, vauvapeitto ja lakana. Tyynyä vauva ei tarvitse – opin tämänkin vasta tutkimusta tehdessäni. Muhkeat reunapehmusteet, niin ihanilta kuin ne näyttävätkin, ovat turvallisuusriski vauvan potentiaalisesti kääntyessä kasvot niihin päin. Sama pätee unipesiin, joskin jatkuvasti valvovan silmän alla sellainen toki lienee turvallinen. (https://tukes.fi/turvallinen-uni). Kaiken kaikkiaan, jaloilla seisova oikea sänky on mielestäni mukavampi vaihtoehto laatikolle, vaikka sen voisi pinnasänkyynkin laittaa hyvin. Ensisänkyjä on itseasiassa vuokrattavissakin, mikäli sellaiseen ei halua rahojaan suuremmalti sijoittaa (vaavi.fi vuokraamat ensisängyn kulkevat vieläpä pyörillä, olisinpa tiennyt tästä vaihtoehdosta aiemmin).
Pinnasänky on edelleen meidän makuuhuoneessamme.
  • Soiva mobile oli alun alkaen lähinnä pakko saada kun se näyttää niin kivalta-tyyppinen hankinta, mutta osoittautuikin varsinaiseksi aamujen pelastajaksi siinä kohtaa, kun vauva alkoi jo hieman seurata ympäristöään. Laittamalla sen päälle sain aamuisin aikaa hampaiden pesuun, vessassa käyntiin ja tuplaespresson ryystämiseen.

  • Sitteri. Vauva viihtyi vähän vaihtelevasti sitterissä, sen kanssa oli kuitenkin helppo siirrellä vauvaa sinne missä itsekin kulloinkin oli ja parhaiten vauva viihtyi katsellen minun touhujani. Pyykit sai ripustettua ja ruuan laitettua, kunhan muisti raportoida tekemisensä viimeisen päälle. Tärinäominaisuus tuntui ainakin ajoittain rauhoittavan ja hermoja kiristävä pimpelipom-musiikki samoin – ainakin siis vauvaa.

  • Ne harsot. Meidän vauvamme ei juurikaan pulautellut, joten harsojen käyttö jäi melko vähäiseksi. Olivat ne sitten kyllä hyödyllisiä kaikenlaiseen pyyhintään ja kuivaamiseen, mutta 15 harsoa meidän kohdallamme oli liikaa. Tämä nyt on todella yksilöllistä, joten kyllä sitä nyt ainakin muutama harso (te numeroita kaipaavat: kymmenen on hyvä) kannattaa varata. Käteviä ovat myös turvakaukalon suojina ihmisten keskuudessa liikkuessa ja kutisevien ikenien jynssäämiseen sitten kun sen aika on.

  • Bodyt. Ja nimenomaan ne kietaisubodyt. Siinä kohtaa kun kokemusta vauvojen käsittelystä ei ollut lainkaan, ei tehnyt mieli alkaa tunkea tuota heiveröistä päätä pienestä kaula-aukosta läpi, entä jos sohaisen sen aivoja aukileen läpi? Kietaisubodyn pukeminen ensimmäistä kertaa oli kuin mensan testi, mutta sitten kun sen oppi niin mikään ei helpota pukemista niin paljoa. Bodyja meillä oli varmaankin noin kymmenen ja pärjäsimme tällä varsin hyvin vähäpukluisen vauvamme kanssa. Ne todella kasvavat nopeasti, joten ehkä näihin ensimmäisiin vaatteisiin ei kannata upottaa koko omaisuutta, me saimme onneksemme lähes kaiken hyväkuntoisina ja käytettyinä. Vauvan syntymäkoko tietenkin määrittelee bodyjen koot, mutta 50-kokoisilla pääsee todennäköisesti alkuun. Jos vauva syntyykin kovin pienenä, ehtii 46-koon vaatetta hakea vaikkapa sitten se kotona odotteleva puoliso (tällä hetkellä ilmeisesti näin on). Muita kokoja ehtii hamstrata myöhemminkin, vaikka vauva verrattain nopeasti kasvaakin, niin ei se nyt sentään yössä venähdä.
  • Muut vaatteet. Bodyjen lisäksi meillä oli muutamat (=noin viidet) housut ja tietenkin sukkia (10 paria riittänee alkuun). Jos aikuisten sukat häviävät pesukoneen syövereihin niin vauvojen sukat sinne mustaan aukkoon vasta häviävätkin. Unihaalareita meillä oli myös muutamat, ja jos kietaisumalli on bodyissa se juttu, niin näissä ehdottomasti kaksisuuntainen vetoketju (KappAhlilta näitä ainakin löytyy). Yön pimeinä tunteina mikään ei ole niin veemäistä kuin napittaa miljoonia neppareita kiinni vauvan rääkyessä punaisena. Paidat ovat tämän ikäisellä melko turhia selän alle rullaantuessaan. Sisätumppuja kannattaa hankkia myös muutamat (vaikkapa 3-5 paria), jottei vauva pääse raapimaan itseään.

  • Turvakaukaloon laitettava lämpöpussi. Koskee nyt lähinnä talviaikaa. Aivan huippu keksintö, kaukalon valjaat tulevat siis pussin rei’istä ja vauvan voi sujauttaa pussiin oikeastaan sisävaatteissa välttyen ylimääräiseltä pukemishärdelliltä. Koko talvena meillä ei ollut minkäänlaista toppahaalaria käytössä tästä syystä. Vaunulenkeilläkin lämpöpussi oli käytössä, silloin puimme yleensä yhden lisäkerroksen vaatetta, mutta lämpimänä pysyi. Meidän pussimme oli Emma-merkkinen ja sopi ainakin tuohon meidän kaukaloomme, eikä ollut hinnaltaankaan mitenkään kallis, muutaman kympin. Näistäkin on olemassa kaikenlaisia hienoja Siperian olosuhteisiin sopivia karvavuorattuja versioita, mutta pärjäsimme tällä varsin hyvin. Turvakaukalossa tämä on turvallisempi vaihtoehto sille, että laittaisi vauvan paksussa toppahaalarissa kaukaloon, jolloin vyöt eivät suojaa tarpeeksi napakasti.

  • Ulkovaatteet. Kiitos lämpöpussin, emme juurikaan tarvinneet muita ulkovaatteita koko talvena. Äitiyspakkauksen toppahaalaria olisi toki voinut käyttää vaunulenkeillä, mutta se on edelleen auttamatta liian iso (olisi muuten kova juttu, jos äityspakkauksesta olisi olemassa kaksi versiota kesä- ja talvivauvoille noin karkeasti). Kovemmilla pakkasilla meillä oli käytössä lämpöpussin alla uudenveroisena saatu Polarn o Pyretin Windfleece-haalari, joka on ollut kyllä ehdottoman hyvä. Mitoitus näissä on melko iso ja nyt 68cm vauva mahtuu tuohon 62-kokoiseen haalariin vielä täysin ongelmitta. Talvella käytössä oli lisäksi villapipo, villasukat, villatumput ja kaulahuivi.
  • Viltti. Lämmin viltti taipuu moneen. Tarvittaessa makoilualustaksi kyläillessä, kevyeksi peitoksi nukkuessa ja lisälämmikkeeksi vaunuihin.

  • Swaddle Up- unipussi. Tätä hehkuttivat kaikki, ja onneksi otin neuvosta vaarin. Ostimme tämän jo laitokselle ja vauva nukkui siinä joka yö noin kolmikuiseksi asti. Unipussissa siis kädet ovat pussin sisässä estäen ylenmääräistä huitomista, mutta vauva saa kuitenkin kädet nostettua pään viereen normaaliin nukkuma-asentoon. Meidän tuulimyllymme ehdoton pelastus. Edelleen joka suuntaan vispaavien käsien kanssa nukkumaan mennessä taistellessa harmittelen, ettei näitä saa käyttää enää vauvan opittua kääntymään.

  • Whisbear. Alkuun nukkumaanmeno oli yhtä huutokonserttia, kunnes törmäsin suositukseen kokeilla valkoista kohinaa vauvan rauhoittamiseksi. Kokeilimme alkuun Spotifysta (löytyy hakusanalla white noise / pink noise baby) tätä ja vauva rauhoittui silminnähden nukahtaen melkein heti. Valkoinen kohina jäljittelee siis kohdun äänimaailmaa ja rauhoittaa vauvaa nukahtamaan. Whisbearin kohina lakkaa noin 40 minuutin kohdalla ja sensori tunnistaa vauvan itkun, jolloin kohina käynnistyy uudelleen. Tämän koin melko turhaksi sikäli, kun itkevä vauva tuli joka tapauksessa nostettua rinnalle tuossa kohtaa.

  • Imetystyyny. Kroonisista niska-hartiaseudun vaivoista kärsivänä en voi tarpeeksi ylistää keksintöä nimeltä imetystyyny. Vauva lepää tyynyn päällä lähes itsestään ja toki siitä täytyy kiinni pitää, mutta se ei ole mitään siihen verrattuna, kun muutaman kerran jouduin imettämään aivan sanoinkuvaamattomassa vänkyräasennossa niskaparkaani suojatakseni.
  • Lelut. Pieni vauva nyt ei leluja tarvitse, mutta siinä kohtaa kun ympäristö alkaa hiukan kiinnostaa, viihtyi ainakin meidän vauvamme lelukaaren alla roikkuvia leluja katsellen. Sisustuksellisen painajaisen muodostavat värikkäät lelut ovat tietenkin parhaita. Tarttumisvaiheessa purulelut ovat ykkösiä, joskin suurehkosta leluarsenaalistamme huolimatta taikinanuolija taitaa olla tuon minimalismin ystävän paras kaveri. Kaikenlaiset rapisevat pehmokirjat ovat myös kivoja. Näitä tosin ehtii hankkia sitten myöhemminkin. Nyt melkein 7kk ikäistä vauvaa rauhoittaa nukkumaanmennessä myös unipupu.

  • Talkki ja sinkkivoide. Kaksi päivää kotiutumisen jälkeen olin aivan kauhuissani, kun löysin vauvan kaulapoimusta kirkuvanpunaisen hautuman ja soittelin potilashotellin kätilölle paniikissa ohjeita. Sinkkivoiteella tuo rauhoittui päivässä ja talkkia tulee ripoteltua edelleen herkästi hautuvalle vaippa-alueelle.

  • Baby-Vac-nenäimuri. Uskoin vertaisiani ja päädyin ostamaan tämän muiden vastaavien sijaan. En ollut uskoa silmiäni, kun luin ohjeet ja niissä kehoitettiin liittämään imuletku imuriin. Siis pölynimuriin. Paniikissa tein työtä käskettyä varmana että imaisisin vauvani nenän mennessään, mutta ykkösteho on tosiaankin kevyt ja pahimmatkin maitokokkareet lähtevät tällä kätevästi. Vauvallakaan ei juuri ilme enää värähdä lähestyessäni sen nokkaa imureineni. Maitopalluroiden ollessa tiukassa kannattaa suihkaista Physiomer Baby Mistiä alkuun.

Seuraavien hankintojen suhteen koen, että olisimme pärjänneet ilmankin:

  • Vaipparoskis. Haksahdimme tämän turhakkeen jostain syystä hankkimaan. Vaipparoskiksessa on siis muovipussikasetti ja roskiksen mekanismia pyöräyttämällä se kietaisee jokaisen vaipan oman pussinsa sisään ja lopuksi tämä vaippapussipötkö sitten kiikutetaan roskikseen. Ensinnäkin oli hieman iljettävää tunkea niitä kakkaisia vaippoja käsin sinne pieneen aukkoon ja toiseksi niiden kasettien ostaminen on melko kallista. Päädyimme sitten melko pian käyttämään tavan poljinroskista eikä täällä tiettävästi kakkalemuissa olla elelty (tätä sopisi toki kysyä ennemminkin vierailtamme).

  • Hoitopöytä. Hoitopöydän hankkiminen ja valmiiksi laittaminen on tietenkin omanlaisensa virstanpylväs vauvantuloon valmistautuessa, ja muutaman kuukauden ajan jaksoimmekin tunnollisesti kiikuttaa vaippaansa itkevän vauvan omaan huoneeseensa hoitopöydälle vaipanvaihtoon. Monta kertaa yössä toistettuna tämäkin alkaa tuntua lopulta melko puisevalta hommalta, ja olo olikin kuin Arkhimedeellä kylpyammeessa, kun tajusimme tuossa taannoin, että mehän voimme vaihtaa sen vaipan vaikka sängyssä. Tämä tokikaan ei ole kovin mielekästä silloin, jos poikavauva ruikkii pissat pitkin huonetta, mutta olemme päättäneet ottaa tietoisen riskin. Laittamalla uuden vaipan valmiiksi vanhan alle saa tätäkin riskiä hieman minimoitua. Tämän oivalluksen myötä pakkasinkin hoitopöydän pehmusteineen varastoon. Hoitoalustaa voi käyttää missä vain, esimerkiksi pesukoneen päällä ja erillisessä huoneessaan vesipisteen ulottumattomissa vaipanvaihtopiste oli jokseenkin hankala.

  • Itkuhälytin. Meille tämä oli turha, koska alakertamme on sen verran kompakti, että vauvan itkun kuulee kyllä ja ulkona vaunuissa vauva ei koskaan oppinut nukkumaan. Heräsi aina vaunujen pysähdyttyä, joten tähänkään tarkoitukseen se ei oikein passannut.

  • Kantoreppu. Tula FTG-reppu vaikuttaa edelleen ominaisuuksiltaan vallan hyvältä, mutta meillä käyttö jäi muutamaan kertaan. Vauva ähisi kuumissaan ja minulla valui hiki sekä ihan fyysisten olosuhteiden vuoksi että siksi, että jouduin tarkkailemaan jatkuvasti hengittääkö se. Nyt toki kun vauva on isompi, ajattelimme kokeilla tätä uudelleen. Miehestäni tuleekin kantoreppuiskä, halusi tai ei.
  • Hoitolaukku. Melko turhake mielestäni, siis nämä varsinaiset hoitolaukut. Parhaaksi olen kokenut Fjällrävenin Kånken-repun, jossa tavarat pysyvät järjestyksessä sen suoran muodon ansiosta. Hoitoreppu on meillä ylipäätään melko riisuttu: vaippoja, vaihtovaatteet, harso, kosteuspyyhkeet, tutti, pilttipurkki ja lusikka ja neuvolakorttikin siellä aina kulkee. Kovin suurta arsenaalia vauvan kanssa liikkuessani en ole kokenut tarvitsevani ja pahimmassa kiireessä olenkin napannut vain parit vaipat taskuuni ovesta ulos sännätessäni.

  • Seisova kylpyamme. Alkuun vauva tuntui inhoavan kylpemistä, joten päädyimme ottamaan sen mukaan suihkuun – siitä se nautti alusta asti ja koko toimituskin oli paljon nopeampi kuin kylvettäminen. Aivan pienen vauvan kanssa kylvetys on mielestäni epäergonomista oli ammeessa sitten jalat tai ei ja olemmekin palanneet kylpyhommiin nyt vasta, kun vauva siitä selvästi nauttii ja osoittaa jonkinlaista jäntevyyttä kylpytuessa ollessaan. Kaikkein mukavimmin tämäkin tapahtuu nykyisin kylpyhuoneen lattialla ammeen vieressä istuen (ja kastuen).

  • Imetystuoli. En tiedä miksi ajattelin, että vauvan nukkuessa meidän huoneessamme lähtisin imetyshommiin viereiseen huoneeseen (vauvan tulevaan omaan huoneeseen) keskellä yötä. Pesänrakennusviettiä (lue: maanista Ikea-shoppailua) on jälleen kerran kuitenkin syyttäminen, kun sellaisen kuitenkin hankimme. Tuoli itsessään oli äärimmäisen mukava (Ikea Strandmon), mutta ei sille vain ollut käyttöä. Ensimmäisinä öinä kirmaisin hormonihuuruissani sohvalle imettämään ja tv-sarjoja katselemaan. Hyvin pian aloin kuitenkin laiskistua ja jäin sänkyyn imettämään, edelleen kuitenkin täysin hereillä tv:tä katsellen. Muutaman viikon kuluttua tuijotinkin enää lamaantuneena seinää ja odotin ajan kulumista. Päivisinkin imetys tapahtui missä milloinkin, muttei koskaan tuossa tuolissa. Sentään jotain käyttöä tuolille saimme, kun hiljattain siirsimme sen olohuoneeseen ja siitä tuli ihan vain nojatuoli.

Loppuun vielä rautalangasta vääntäen, koska olisin itse mieluusti ottanut tällaisen listan vastaan. Jos nyt siis odottaisin uutta vaavia saapuvaksi (mitä toivottavasti en vielä tee), löytyisi valmiina seuraavat (vaatteet koossa 50-56):

  • 10 kpl kietaisubodyja
  • 5 pehmeät trikoohousut
  • 10 paria sukkia
  • 3-5 paria sisätumppuja
  • Pipo, villasukat, villatumput
  • 3 yöhaalaria
  • 10 harsoa
  • (Swaddle up-unipussi)
  • Lämpöpussi vaunuihin
  • Nukkumapaikka vauvalle (patja, hengittävä kosteussuoja jos lainkaan, vauvalakana, vauvapeitto)
  • Viltti/trikoopeitto
  • Vaippoja
  • Talkkia
  • Sinkkivoidetta
  • Hoitoalusta
  • Pyyhe vauvalle (äitiyspakkaus)
  • Baby-Vac
  • Physiomer Baby Mist
  • Varalle muutama purkki korviketta ja tuttipullo
  • Tutteja (suositellaan käytettäväksi parin viikon ikäisestä, jottei mahdollisen imetyksen suhteen imuote kärsi)

Näillä pärjää mielestäni jo pitkälle ja kaiken muun ehtii hankkia myöhemminkin.