Miten tätä vauvaa oikein pitää kasvattaa!?

Mara on nyt 10 kuukautta. Ymmärtää jo kaikenlaista, kuten sen, että hänen elinpiirinsä on muutakin kuin olohuoneessa sijaitseva leikkimatto – ja tällä kolumbusmaisella mentaliteetilla toki sitten tutkiikin ympäristöään. Perässä saa siis juosta. Muistan kuinka taannoin tuskastelin kirjoituksessani sitä, kuinka koen etten oikein osaa viihdyttää tuota lattialla tönöttävää pienikokoista ihmistä, no sitä ongelmaa ei tosiaankaan enää ole. En voi sietää näitä ”nauti nyt kun vielä voit”-tyyppisiä kommentteja (joita voi siis laukoa väliin kuin väliin, koska ilmeisesti aina on odotettavissa vieläkin pahempaa), mutta jos siellä ruudun toisella puolen joku nyt sattuu tuskastelemaan saman asian kanssa, niin sanonpahan vaan, että NAUTI NYT PERKELE VIELÄ KUN VOIT.

Vauva siis hahmottaa ympäristöään ja melkoisesti hahmottaakin, mutta niin hahmottaa myös paljon muuta. Kuten äänenpainoja, naurua ja erilaisia sanoja, kuten ei. Hän ryömii kohti sähköpistoketta, ja sanon painokkaasti ei. Hän pysähtyy, katsoo minua vakavasti, heiluttaa päätään sivulta sivulle ja sanoo ei – ja jatkaa matkaansa sormi ojossa kohti sähköiskua. Pitää minua vissiin pilkkanaan. Vaikkei sanoma ehkä menekään perille, en voi muuta kuin kauhistella sitä faktaa, että tuo pieni mötikkä alkaa oikeasti tajuta asioita.

Kuten sitä että minä kiroilen välillä (=jatkuvasti) kuin merimies – mistä ihmeestä saan vastineet kaikille niille puhettani elävöittäville kirosanoille, joita viljelen kuin vanha kunnon siideriteini Mäkin kulmalla konsanaan? Eihän minun puheestani jää jäljelle enää mitään!

Haluaisin myös, että Maralla olisi kohtuullisen seesteinen lapsuus ja tunne siitä, että kotona on rauhallinen ja leppoisa meininki. Että jaksaisin aikuisena ihmisenä ottaa vastaan kaiken sen, mitä vastaan tuleekaan, enkä ainakaan joka kerta näyttäisi turhautuneisuuttani ympäristölleni. Eräänä aamuna olin niin kiukkuinen mieheni herättäessä minut vauvanvahtivuoroon, että HUUSIN, etten kertakaikkiaan kestäisi tätä enää tippaakaan, vaan muuttaisin Intiaan vuorille asumaan. Well hello vaan seesteinen äiti siellä. Onneksi, onneksi mieheni älysi pitää sillä hetkellä päänsä kiinni, mielensä teki kuulemma kysyä, että mitenköhän ihmeessä siellä pärjäisin, kun vihaan intialaista ruokaa.

Kissat. Meillä on niitä kolme, ja tiuskin niille jatkuvasti. Vauvan viedessä jatkuvasti huomioni en voi sietää vielä kaiken päälle jaloissa naukuvia kissoja – ja niiden pitäisi olla itsenäisiä eläimiä. Puhuin miehelleni taannoin, kuinka haluan ehdottomasti Maran oppivan kotoa sen, että eläimiä pitää kohdella kunnioittavasti. Kyllä varmaan juurtuu tuokin oppi aivan selkäytimeen asti, kun ensimmäisenä aamulla käsken jalkoihini säntääviä kissoja painumaan sinne minne aurinko ei paista (huom. nyt kun en enää kiroile, aiemmin ilmaisu oli vieläkin karskimpi).

Toisten ihmisten kunnioittaminen, se vasta tärkeää onkin, ja yksi tärkeimpiä oppeja joita haluan jälkeläisemme kotoa omaksuvan. Kyllä vaan esimerkillisesti minäkin kunnioitan muita ihmisiä. Etenkin jalankulkijoita. Jotka kävelevät suojatielle JUURI SILLOIN KUN MINULLA ON KIIRE. Miinus muutama kirosana. Ja ratin hakkaaminen.

Mutta oikeasti, vähän ahdistaa kyllä se, etten ole tajunnut, kuinka suurennuslasin alla tulisin itse tässä kohtaa olemaan. Ja seuraavat ties kuinka monta kymmentä vuotta. Nyt on jotenkin iskenyt aivan täysillä se fakta nimittäin, että tämä meidän tyyppimme tosiaan kuvittelee meidän vanhempien olevan suunnilleen niitä ainoita jees-tyyppejä tässä maailmassa (tällä hetkellä, tiedostan kyllä, että tämä fakta ei kovin hyvin kestä ajan hammasta) , ja tässäkö nyt sitten oikeasti pitäisi jotenkin osata olla hyvänä esimerkkinä – noin niinkuin ihan kaikessa? Entä jos minä olen stressaantunut, aistiiko vauva sen yleisenä ilmapiirin muutoksena ja kokeeko se itse olevansa syypää siihen? Jos huudan muuttavani sinne Intian vuorille, ajatteleeko Mara, että hän on jotenkin huono vauva, kun äitinsä haluaa niin kauas pois? Aivan KAMALAA.

No ei siinä tarpeeksi, että koen jo valmiiksi stressiä siitä, miten epävakaan ympäristön pelkään luovani kasvavalle lapselle. Kun on nämä muutkin paineet, joita kohtaan jatkuvasti arjessa.

Meidän unirytmimme (hahaa, monikossa mennään) on jo pitkään ollut melkoisen löyhä. Öisin Mara kyllä nukkuu, mutta päivisin aivan miten sattuu. Perehdyin eräänä päivänä asiaan hieman tarkemmin, ja minulle selvisi, että suurin osa vauvoista noudattaa tietynlaista päivärytmiä, joka perustuu hereilläoloaikoihin. Mitä helvettiä, en ollut koskaan tällaisesta kuullutkaan! Ruksi kohtaan huono äiti, meidän vauvamme on ajelehtinut epämääräisten rutiinien aallokossa nyt jo jonkin aikaa. Nyt kun olemme pari päivää kyseisellä metodilla menneet, alkavat päivätkin saada hienoisesti rakennetta, no ihmekös. Ja siis stressaavaa tästä tekee se, että tämänkin asian myötä alan epäillä omaa kyvykkyyttäni tiedonhakuun, mistä ihmeestä kaikki muut ovat älynneet etsiä miten kymmenkuinen nukkuu? Ja joo, tiedän että lapsia on kasvatettu myös ennen internetin keskustelufoorumeita, mutta kyllä vaan kerta kaikkiaan ahdistaa, kun tuntuu, että kaikki muut tietävät miten toimia, paitsi sinä.

Ruokailu. Tarjoan soseita, jotka eivät uppoa. Teen kanapötköjä Simppelin sormiruokakeittiön ohjeella – päätyvät lattialle. Puurorieskoja nakertaa jonkin verran. Luen taas niitä foorumeita. Tarjoavat vauvalle jo samaa ruokaa kuin muullekin perheelle, miinus suola. Miksemme me tee niin? Pitääkö niin tehdä ja saako Mara nyt varmasti tarpeeksi sapuskaa näin? Ja sekin, että sanon ettei saa heittää ruokaa lattialle, vaikka ilmeisesti tällä harjoitellaan kädestä irrottamisen taitoa. Kumpi on pahempaa, opettaa lapselle että ruokaa saa heitellä miten lystää, vai se että kiellän sitä tekemästä jotakin kehitykselle ominaista? Ollaankin miellyttävässä T-risteyksessä: joko lapsestani tulee pihviään pitkin pitäjän Amarilloa heittelevä häirikkö, tai sitten hän ei opi käyttämään käsiään lainkaan, kiitos äidin torujen.

Sukupuolineutraalius. Meille on syntynyt biologisilta ominaisuuksiltaan poika, joka kasvaa tulevaisuudessa siihen sukupuoleen tai sukupuolettomuuteen, minkä ikinä kokee omaksensa. Koen siis hieman huonoa omaatuntoa siitä, että meidän kirppiksiltä ostamamme lelut ovat suurimmaksi osaksi autoleluja. Joista Mara tykkää. Ja joista kuka tahansa tyttökin tykkäisi varmasti. Enkä edes tiedä, mikä olisi se kategorisoitu tyttömäinen vastine näille riemunkiljaville auto- ja junaleluille, kun ei kai tämän ikäinen nyt vielä nukeilla leiki? Vaikeaa, kuten on jo tähän tekstiin asemoida sanansa siten kuin niitä tarkoittaa. Siis kuinka kasvattaa lapsi riittävän sukupuolineutraalisti? Voi luoja olen kiitollinen etten älynnyt raskausaikana vielä stressata kaikkea tätä ja kieltämättä kaipaan niitä aikoja, kun stressasin vain siitä että vauva nukkuu ja syö. Ai niin, stressaan edelleen niistäkin.

Eli siis, hetki sitten painin sen äärellä, kuinka saisin tämän sairaalasta kotiin kantamani nyytin pidettyä hengissä sen niskaa katkomatta. Nyt ollaankin tultu ajassa useita kuukausia eteenpäin, ja sen sijaan, että kokisin itseni jotenkin varmaotteisemmaksi tässä touhussa – päinvastoin. Jos minulla oli alkuun sata kysymystä vauvanhoitoon liittyen, niin nyt niitä on tuhat. Ja pahinta tässä on toki se, että tiedän jo nyt ennakoivani melko pitkälle. Maran oppiessa ryömimään pelkään jo ensimmäistä suorilta jaloilta kaatumista, ja niin edelleen. Jos nyt stressaan jo tämän hetken lisäksi kymmentä seuraavaa, niin stressihän kasvaa suorastaan eksponentiaalisesti.

Ehkä tajuan vasta nyt, minkälaisten oppivuosien edessä olen itsekin, lähinnä tämän oman kontrollintarpeeni osalta, ja välillä tulen pohtineeksi jopa sitä, että kumpaa tässä oikein varsinaisesti kasvatetaan, Maraa vai minua. Ikuisena perfektionistina ja pilkunviilaajana luulen, että nyt jos koskaan on aika päästää hieman irti, ja uskoa siihen, että hyvä tästä tulee.

Fakta nyt kuitenkin on se, että ihmisiä on kasvanut kautta aikain varsin heikoistakin lähtökohdista käsin, eikä heistä kaikista mitään pihvinheittelijöitä ole tullut. Kaikkea ei voi hallita, eikä pidäkään, koska myös me vanhemmat olemme vain ihmisiä. Ehkä yritän löytää vastineet ilmaisuani tukevoittaville kirosanoille, ja mulkaisen jalankulkijoita hieman hillitymmin, mutta muutoin – toivotaan parasta.

Miniloma Turussa – vauvan ensimmäinen hotellimatka

Koko pitkän eristyskevään jälkeen alkoi olla sellainen fiilis, että olisi ihan mukava saada pienoinen irtiotto täältä kotinurkista, ei mihinkään kauas, mutta edes maakuntarajojen ulkopuolelle. Ehdotimmekin minun vanhemmilleni pikku kesälomareissua ihan vain kesää ja minun tulevia synttäreitäni juhlistaaksemme, ja koronatilanteen näyttäessä edelleen melko maltilliselta koko maassa, uskaltauduimme varaamaan parin yön hotellimatkan Turkuun.

Turku osui valinnaksemme maltillisen ajomatkan, viehättävien vanhojen rakennusten, Turun linnan ja jokirannan vuoksi, eikä tarvinnut kyllä katua valintaamme. Parituntinen autossa oli juuri sopiva Maralle. Lyhyiden torkkujen jälkeen kahvi- ja pilttipaussista huolimatta loppua kohden alkoi herralla äänihuulet kiristyä siihen malliin, että yhtään pidempi matka olisi ollut kyllä täysi farssi.

Hotelliksemme valikoitui Sokos Hotel Wiklund, joka oli keskeisen sijaintinsa, hissimatkan päässä olevan ravintolansa ja alimman kerroksen S-Marketinsa vuoksi varsin kätevä valinta sekin. Suomalaiset ketjuhotellit nyt eivät paljoa toisistansa poikkea, tämäkin oli aamiaisineen ja perussiisteine huoneineen oikein hyvä. Matkasänky oli lakanoineen kaikkineen hotellin puolesta valmiina, ja hyvä niin, koska eipä se olisi mukaan meille enää mahtunutkaan.

Mara oli äärimmäisen lunki kaveri koko matkan ajan. Onneksi pikkukaveri on tottunut kulkemaan rattaissaan välillä pitkiäkin matkoja, joten viihtyminen harvoin tuottaa ongelmaa, etenkin jos liikutaan. Mummu halusi kuitenkin ostaa kirppikseltä hieman viihdykettä, ja Mara saikin oman ratin kaikkine vipstaakeineen. Tyyppi on kyllä mahdottoman suloinen, etenkin kun on nyt oppinut nauttimaan omasta naurustaan siinä määrin, että räkättää kaikelle ja kaikille. Ohikulkijat sentään vain nauravat mukana ja vilkuttelevat – ehkä sitten parinkymmenen vuoden kuluttua tuollainen käytös voisi kohottaa hieman kulmakarvoja hyväntahtoisen naurun sijaan.

Siis nämä rakennukset. Ja jokiranta. Aivan ihana etelä-eurooppalainen tunnelma lukuisine terasseineen ja laivoineen. Heti aamusella ihanan Cafe Artin terassilla oli ihmisiä läppäreineen ja aamukahveineen. Jotenkin tunnelma oli huomattavasti välittömämpi kuin Tampereella, ja ihmisiä oli liikenteessä paljon aamusta iltaan, vaikka olimmekin reissussa maanantaista keskiviikkoon. Toki kesäloma tätä selittää varmasti ja onhan tämän rakkaan kotikaupunkini keskustaa kurittaneet ratikkatyömaat sun muut projektit. Terassitkin täällä ovat vähän siellä sun täällä, mutta saa nähdä tuoko kaupunkikuvan muutos jatkossa jonkinlaista yhtenäisempää aluetta mukanaan. Tammerkoski on ihana ja kaunis, mutta oli tämä Aurajoen ranta jotenkin (älkäähän rakkaat kanssatamperelaiset kivittäkö) vieläkin viihtyisämpi!

Hotellin lattia tutkittiin jokaista neliösenttimetriä myöten, ja tarkasti tutkittiinkin. Välillä oli tarkasteltava lattialistojen kiinnityksiä ja seuraavassa hetkessä piti lukea hieman sanaa uudesta testamentista – ainakin Maran mielestä hotellihuone taisi olla riittävän hyvin varusteltu.

Vaikka Mara liikkeessä viihtyykin, on päiväunien nukkuminen rattaissa ottanut taas hieman takapakkia, kun kovien helteiden aikana unet otettiin sisällä. Nytkin kävimme nukkumassa päikkärit hotellilla, ja toisaalta tämä lapsen ehdoilla kulkeminen toi hieman rennompaa otetta myös meidän reissuumme. Meillä kun on mieheni kanssa tapana painella jalat rakoilla pitkin nähtävyyksiä, ja vaikka sekin on kivaa, niin ihan mukavaa oli myös ”joutua” hetkeksi huoneeseen pötköttelemään.

Ensimmäisenä iltana käytiin ihan vaan Wiklundin Trattoriassa syömässä. Olimme ensimmäistä kertaa Maran kanssa oikeassa ravintolassa, ja pyyhin jo pitkälle ennakkoon hikikarpaloita otsaltani, kun kuvittelin kauhuskenaariota, jossa vauva heittelee huutokonsertin siivittämänä lasit ja lautaset pitkin pitäjiä. Vaikka itseäni ei lapset ravintolassa mitenkään haittaa, niin jotenkin sitä arastelee vauvan kanssa iltaravintolaan menoa, kiva nyt siinä sitten pilata huudolla toisten ruokailukokemus. Trattoriasta oli siis pääsy hissillä suoraan takaisin hotellikerrokseemme, joten takaportti huutokohtauksen varalta helpotti tätä stressiäni (hieman).

Trattoria olikin erittäin positiivinen kokemus. Seurueemme söi pastaa ja salaattia ja kaikki annokset olivat erittäin maistuvia. Pastakastikkeen tomaattinen pohja oli hyvin maustettu ja bonuspisteitä ropisi talon leivästä oliiviöljyn ja balsamicon kera tarjoiltuna. Jälkkäriksi nautitut creme bruleet olivat nekin oikein hyviä. Odotukseni eivät jostakin syystä olleet kovin suuret, koska kyseessä oli S-ketjun ravintola, joten odotin lähinnä hieman parempaa Amarilloa, mutta ihan turhaan, 4.5/5 tästä ruokakokemuksesta!

Marakin viihtyi oikein hyvin, mitä alkoi loppua kohden hieman väsähtää niin, että mieheni, joka ei onnekseni ole kovinkaan jälkiruokaihminen, joutui lähtemään rattaidenlykkijäksi Sokoksen sisustusosastolle. 😀 Hyvin meni silti, iltapuurot syötiin ja yllättävän hyvin sitä itsekin sai keskityttyä ihan vain syömiseen ja keskustelemiseen. Vaari jaksoi viihdyttää pärisyttelemällä vauvalle antaumuksella niin, että tämäkin mamma sai nautittua lasillisen punaviiniä ruuan kanssa, autuutta!

Olimme sopineet, että isovanhemmat ottaisivat pojan hoteisiinsa toiseksi yöksi, jotta me pääsisimme viettämään hieman kahdenkeskistä aikaa – olihan edellinen kerta vasta maaliskuussa! Kävimme vanhempieni huoneessa tekemässä Maran iltatoimet ja saattelemassa unille – sitten narautimme viinipullon auki omassa huoneessamme ja ihmettelimme hiljaisuutta. Ja olipahan mukavaa. Fiilisteltiin vanhoja räppibiisejä ja juteltiin vaan. Ilmakin kirkastui sateen jälkeen ja lähdettiinkin siitä sitten vielä katsastamaan ylimmän kerroksen Walo Rooftop Bar. Ylihintaiset juomat, mutta näkymät olivat sen arvoiset.

Jaksoimme juuri ja juuri raahautua vielä kadun toiselle puolelle Teerenpeliin parille, kunnes puolen yön jälkeen univaje alkoi painaa silmää siinä määrin, että unet alkoivat houkutella. Maraakin oli jo kamala ikävä, ja hieman omaksikin yllätyksekseni koin harmitusta siitä, että poika ei nukkunut kanssamme. Niin ärsyttävää – en olisi ikinä uskonut, että käyttäisin kauan kaivattua kahdenkeskistä aikaamme tämän asian harmittelemiseen, etenkin kun Marallekin tekee pelkästään hyvää nukkua välillä tuttujen isovanhempiensa huomassa. Ja en minä ollut ainoa harmittelija, siinä yhdessä ikävöimme poikaamme, joka tuhisi turvallisessa seurassa yhden hotellihuoneen päässä meistä. 😀

Mehän olimme vielä varsin hyvässä vedossa kuukausittaisten treffiemme kanssa, kunnes koronaeristys tuli, ja viikkojen kuluessa alkoikin tuntua vaikealta ajatus siitä, että jättäisimme pojan yökylään muualle. Nyt asiaan on kuitenkin tultava muutos, ja ajattelimmekin palata tuohon kuukausittaiseen treffi-iltaamme pikimiten, vaikka se vaikealta alkuun tuntuisikin! Ja eikä sillä, keskustelemme kyllä mieheni kanssa päivittäin aivan muustakin, kuin tuosta silmäterästämme, emmekä sentään kutsu toisiamme vielä pelkästään äidiksi ja iskäksi. Mutta silti, onhan se nyt aivan äärimmäisen tärkeää viettää sitä parisuhdeaikaa aivan kaksistaankin. Eikä sen tietenkään aina tarvitse tarkoittaa yökyläilyäkään, jotenkin sitä on vain hitsautunut tässä kuluneiden kuukausien aikana niin tiiviiksi symbioosiksi, että pikku herätys asian suhteen tuli tarpeeseen.

Seuraavana päivänä lähdimme hieman reippailemaan kaupunkiretken muodossa. Kävelimme Turun linnalle ja takaisin pitkin joenrantaa, menomatka kestikin tuplasti paluumatkaan verrattuna, kun pysähtelin kuvailemaan yhtä sun toista ihanaa asiaa. Kilometrejä kertyi reilu kahdeksan kaikkinensa ja linnassa portaat jos toisetkin, onneksi älysimme edellisenä iltana painua ajoissa nukkumaan, olisi voinut hieman hapottaa tämä reippailu muuten.

Olenkohan maailman ainoa pian 32-vuotias ihminen, joka vielä ottaa jäätelöönsä strösseleitä? 😀

Olen käynyt Turun linnassa joskus ala-asteella luokkaretkellä aikoinaan, ja eihän siltä reissulta nyt mitään mieleen ole jäänyt. Uhmasimme Maran päikkäriaikaa ja ostimme liput. Linna oli upea, joskin oma kierrokseni jäi yhtä osiota vajaaksi, kun sain vuorostani siirtyä rattaidenlykkijäksi linnan ulkopuolelle. Poika simahtikin melko lailla heti ja itse otin idiootin näköisenä selfieitä pihalla.

Ohikulkijoiden mielestä olisin varmaankin voinut mennä selfienappailuideni sijaan opiskelemaan hieman oikeita asioita sinne linnaan sisälle. Onneksi vauva nukkui rattaissaan vieressä, ja joku iskäkin siinä oli vauvavahdissa lähistöllä, joten ehkä ne ymmärsivät asian laidan.

Vajaan kolmen tunnin reissun jälkeen palailimme huoneeseen – jälleen päiväunille. Otimme pienet torkut koko porukalla ja teki kyllä hyvää.

Illalliselle suunnattiin suosituksen perusteella Sergio’siin. Olimme ainoat ihmiset terassilla, mutta yllättävän hyvin siinä pärjäsi ilman takkiakin! Terassille menimme tokikin välttääksemme jälleen vauvan raivareiden aiheuttaman häpeän, joskaan raivareita ei taaskaan tullut. Mara viihtyi muina kavereina rattaissaan Talk-murojen kera ja uuden uutukaista rattiaan pyöritellen.

Ihan sattumalta päädyimme molempina iltoina italialaisen ruuan äärelle, mutta mikäs sen parempaa. Turun ravintolatarjonta on ihanan laajaa, ja harmittaa oikein, ettei ehditty kokeilemaan niitä kaikkia muita, joista sain suosituksia niitä kyseltyäni. Tämän Margheritan jälkeen ei silti kyllä harmittanut yhtään, yksi parhaista syömistäni pizzoista, ja vertailulistalla on kuitenkin yksi jos toinenkin saapasmaassa itsessään nautittu vastine. Ilmeisimmin näin kesäaikaan pöytävarauksia satelee myös arkisin, eli kannattaa olla ajoissa, jos tänne mielii!

Toinen ilta menikin varsin rauhallisissa merkeissä. Kävimme nappaamassa Candy Townista karkkipussit matkaamme ja hotellihuoneessa olimme jo kahdeksan maissa. Rättiväsynyt Mara nukahti matkasänkyynsä verrattain hyvin ja me ihan vain pötköttelimme sängyllä karkkipussin kera, ihanan rentouttavaa. Kotona kun tulee pojan nukkumaan mentyä touhuiltua yleensä vielä yhtä sun toista, nyt sai rauhassa plarata tv-kanavia ja somettaa antaumuksella, ihanaa.

Yöllä Mara heräsi kolmen maissa itkemään vaippaansa ja sen jälkeen kohdattiinkin maailmanluokan kriisi, kun tajusimme, että korvikkeet olivat päässeet loppumaan. Ei muuta kuin mangososeet nassuun keskellä yötä ja tunnin verran nukutusyritystä matkasängyssä. Ressukka itkeskeli surullisena siellä lattiatasossa, kunnes päätin nostaa hänet meidän väliimme loppuyöksi – poika nukahtikin siihen alta aikayksikön, voi pientä. Sänky oli kuitenkin verrattain kapea, ja kädet oikosenaan sivuilla nukkuvan Maran ansiosta nukuin itse sängyn laidalla keikkuen loput kolme tuntia. Ei siis mitenkään kovin rentouttavat unet kumpanakaan yönä, mutta ei se nyt niin justiinsa ole näin lomalla.

Pieni kotimaanmatkaajamme aamupalalla. Hyvällä ruokahalulla upposi oman Onni-puuron lisäksi niin banaania, vesimelonia kuin Talk-murojakin. Ehtipä ensimmäisenä aamuna kahmaista kourallisen munakokkeliakin suuhunsa, kun menin erehdyksissäni laskemaan lautasen liian lähelle. 😀 Hieman oli harmissaan, kun munakokkelit kaivettiin nyrkistä pois ja lautanen siirrettiin kauemmaksi.

Kaiken kaikkiaan oli aivan ihana reissu! Yksi lapsiarkea kuvitellessani askarruttavista asioista oli aikoinaan juuri se, että miten sitä pystyisi enää matkustelemaan samalla tavalla kuin aikaisemmin. Näin mielessäni, kuinka hauskat aikuistenkeskiset kaupunkilomat olisivat muisto vain, ja jatkossa keskityttäisiin tylsään kotimaanmatkailuun tiukkojen lapsen sanelemien raamien sisällä. No, eihän se matkustaminen enää samanlaista tietenkään ole, tämän reissun perusteella hyvin erilaista kuin aikaisemmin, mutta ei ollenkaan huonolla tavalla. Jos nyt jo rakastan seurata, kun Mara tarkkailee kiinnostuneena ympäristöään ja ihmisiä, niin kuinka ihanaa se mahtaakaan olla, kun tyyppi ymmärtää näkemästään enemmän!

Ja mitä niihin raameihin tulee, niin ongelmaa ei tule, kunhan on itse rennolla mielellä liikenteessä. Vauva voi syödä lounaansa Aurajoen rannassa ja vaipan voi vaihtaa rattaissa satoja vuosia vanhan linnan pihassa. Hermoja ei ala kiristää, kun muistaa suhtautua kaikkeen, että tehdään jos siltä tuntuu ja otetaan breikkiä, jos täytyy. Vauvan kanssa reissatessa ei kannata tehdä kovinkaan tiukkoja päiväsuunnitelmia, mutta sehän on vain hyvä, ei niitä lomalla muutenkaan kannata tehdä. Itse olen tälläkin saralla ollut hieman taipuvainen suorittamiseen, ja kokemukset onnistuneista kaupunkilomista ovat pohjautuneet pitkälti siihen, kuinka monien tuhansien askelten edestä olemme ehtineet koluta kaupunkia läpi. Nyt on pakko höllätä ja se on hyvä se, ehtii itsekin haistella uuden ympäristön tunnelmia aivan eri tavalla, kun ei ole koko ajan nilkka suorana painelemassa karttasovellukseen merkitystä kohteesta toiseen.

Ja mitä puolestaan tulee kotimaanmatkailuun, niin se ei ole missään nimessä tylsää, kaikkea muuta! Nyt jos koska on hyvä aika tarkastella tätä ihanaa maata hieman laajemminkin, siitä kiittää niin ilmasto kuin kotimaan talouskin – koronaa nyt kuitenkaan unohtamatta. Parin metrin turvaväli ja käsihygieniasta huolehtiminen ovat edelleen suositeltavia, mutta järjen kun pitää matkassa mukana, niin eiköhän sitä uskalla hieman kotikontuja kauemmaksi taas katsella.

Sellainen reissu meillä. Oletteko reissanneet vauvan kanssa, ja miten on sujunut?

Ensimmäinen juhannus vauvan kanssa

Olen aina ollut juhannusihmisiä. Jo lapsuudesta muistan mökillä vietetyt juhannukset – käytiin katsomassa kokkoa, ja illalla sai valvoa niin myöhään kuin jaksoi, jos nyt yöuinnin jälkeen vielä virtaa riitti. Pitkälle teini-ikään asti juhannusta tulikin vietettyä mökillä ja sen jälkeen vielä silloisen kaveriporukkamme kesken useina vuosina niin ikään mökkimaisemissa. En oikein siis toisenlaista juhannusta osannut kuvitellakaan, kunnes muutamia vuosia sitten mökkijuhannus ei enää ollutkaan valikoimassa – piti keksiä jotakin muuta. Olkoonkin, että juhannuksen viettäminen kaupunkioloissa kasvattaa jatkuvasti suosiotaan, minusta se ei vain jotenkin sovi ja kaipuu mökille on valtava. Muutama kaupunkijuhannus oli suoraan sanoen aivan sieltä itsestään, kun taas muutama oli ennakkoluuloistani huolimatta oikeinkin onnistunut. Viime juhannus taisi kuitenkin vetää pohjat, kun koko juhannusaaton ja -päivän muutimme tavaroitamme uuteen kotiimme, ja illan makasimme reporankana vanhan puolityhjän kotimme sohvalla katsellen Prisman kassahihnaohjelmaa. Olin vielä kuudennella kuulla raskaana, eli oikein kuohuviinilläkään tähän ei mitään gloriaa saanut istutettua. Tsiisus.

Tätä juhannusta kohtaan minulla oli hieman ristiriitaiset odotukset. Mökki ei edelleenkään ollut vaihtoehto, mutta hyvää lupaava sääennuste ja oma piha antoivat odottaa kuitenkin edes hieman sitä oikeaa juhannustunnelmaa. Oli tietenkin itsestään selvää, että juhannus tulisi menemään vauvan ehdoilla, ja suunnitelmissamme oli alkuun viettää nuo pari päivää ainoastaan oman perheen kesken. Toiveita elättelin ainoastaan siitä, että nuo kaksi päivää sisältäisivät kiireettömyyden tuntua, ulkona syömistä, ristikoita ja itsekerätyn kukkakimpun. Saatte vielä hetken pidättää hengitystänne sen suhteen toteutuivatko toiveeni.

Ilma oli toden totta hyvä. Juhannusaattona hihani paloivat lopullisesti ulkona syömisen hankaluuteen, nimittäin terassillemme paistaa aurinko koko päivän, ja olin kyllästynyt virittelemään kaikenlaisia lakanakyhäelmiä suojatakseni Maraa auringolta. Vimmatun etsinnän jälkeen bongasin Tokmannilta kohtuullisen hintaisen aurinkovarjon, ja lähdimme samoin tein hakemaan sitä. Samalla täytimme sopivasti juuri edellisenä päivänä ehtyneen kaasupullomme (onneksi Motonetissä oli vielä kaasua, olisikin ollut kaiken huippu jäädä kokonaan ilman), ja lopulta alkuiltapäivästä pääsimme viimein nauttimaan tuosta kauan odottamastani kiireettömyydestä – siis sikäli kun se nyt ikinä juuri ryömimään oppineen yhdeksänkuisen kanssa on mahdollista.

Kesäkukkia sai fiilistellä (ja kastella) oikein olan takaa.

Kävimme viime viikolla Lahdesjärven uimarannalla, ja ajattelimme, että olisi hauska verestää Maran vauvauintimuistoja kastamalla hieman herran varpaankärkiä veteen. No, tyyppi innostui heti kärkeen siinä määrin, että läpsytteli jaloillaan itsensä läpimäräksi, eikä oikein auttanut kuin riisua silmät kiiluen vettä tuijottava vauva nakuksi ja istahtaa matalaan ja lämpimään rantaveteen. Ja voi sitä onnea! Toinen läpsytteli käsiään riemuissaan minkä kerkesi ja silminnähden nautti vedestä. Oma allas oli siis haettava hetimiten, eikä senkään täyttymistä oikein olisi malttanut millään odottaa.

En tiedä onko veden rakastaminen millään tavoin geenisidonnaista, mutta onpahan poika tullut tässä asiassa vanhempiinsa. Matalassa altaassa omenapuun varjossa lilluttelu oli selvästi se juttu Maran mielestä, ja enpä muista koska itsekään olisin ollut niin innoissani, kuin tätä riemua seuratessani.

Perjantaina saimme sitten kuitenkin iloksemme tietää, että ystäväpariskunta ennättäisi luoksemme istumaan iltaa, eikä kyllä yhtään tarvinnut pohtia, miten yhtälö vauvan kanssa tulisi onnistumaan. Mara on alusta alkaen nähnyt paljon ystäviämme ja kulkenut meidän menoissamme mukana niin kylässä kuin kaupungillakin, ja eipä tuo pikkuinen vielä oikein vierastakaan, joten sen suhteen ei huolta. Eikä huolta myöskään meidän vanhempien suhteen, sillä meille oli jotenkin itsestään selvää, että vauva kulkee menossa mukana ja illanvietto tapahtuu niissä raameissa, mitkä se mahdollistaa. Olen jopa hieman yllättynyt tästä, sillä olen aina rakastanut vapaita illanviettoja ja huoletonta juhlintaa, mutta nyt tuntui hyvältä näin. Ei tarvitse valita joko totaalisen sosiaalisen eristäytymisen ja vauvattoman ilottelun välillä. Voi käydä lukemassa iltasadun ja silitellä pienen uneen, ja sen jälkeen palata itkuetäisyydelle jatkamaan keskustelua ihan vain aikuisten kesken. Ihanaa.

Jos ei mökkiä niin grilli nyt sitten ainakin! Aatto mentiin nyyttäriperiaatteella ja grillistä löytyi niin kana- ja ulkofilevartaita kuin grillijuustoa, kasviksia ja täytettyjä herkkusieniäkin, ja ai että oli hyvää. Toki myös uusia perunoita. Nautiskelimme täyteen ahdetun pöydän ääressä tovin jos toisenkin, ja jatkoimme juttua puoleen yöhön asti. Vieraiden lähdettyä jäimme mieheni kanssa vielä terassille juttelemaan ja fiilistelemään yötöntä yötä, linnunlaulua ja naapuripihoista kuuluvaa iloista puheensorinaa.

Juhannuspäivän aamuna nukuttiin pitkään ja aamiainen nautittiin ulkona, totta kai. Ja koska juhannuksena kaurapuurokattila pysyy visusti kattilakaapissa, aamiaiseksi herkuteltiin muun muassa pensasmustikoita kermavaahdolla. Ja vaikkei tässä äitiyslomakuplassa nyt yleensäkään joudu varsinaisesti kieli vyön alla joka paikkaan suhaamaan, niin olipahan ihana aloitella päivää tietäen, että kiire ei olisi yhtään mihinkään.

Kiirettä ei tosiaankaan ollut, paitsi minulla tämän ihmislapseksi luulemani ruohonleikkurin perässä. Heti kun silmä välttää, Mara nimittäin riuhtaisee aimo annoksen nurmikkoa juurineen ja tunkee suuhunsa (huolimatta siis siitä, että vilttejä ja leikkimattoja on leviteltynä noin neljän neliömetrin säteelle kiintopisteestään). Eräänä päivänä kaivelin sieltä kokonaisen sammalmättään. Tässä päädyimme ihastelemaan voikukkaa ainoastaan kädestä pitäen. Poika oppi tosiaan ryömimään yhdeksänkuukautispäivänään viikko sitten, ja voin jo nyt sanoa haikailevani mittaamattomalla kaiholla niitä aikoja, kun tyyppi vain pönötti paikoillaan.

No, jos joku jossain pönöttää ja mielellään niin se on tämä mamma lastenaltaassa jätskituutin kera. Ja ihan mielissään Marakin oli.

Räsymattoja pitkin on hyvä painella menemään kohti kaikenlaista mielenkiintoista. Olenkin varmaan jo maininnut, kuinka joskus biologisen kelloni lähdettyä jo vinhasti tikittämään, haastattelin lukuisia ystäviäni siitä, että onko se nyt sitten oikeasti mielenkiintoista tuijotella sen oman lapsen hiekkakakkuleikkejä, ikään kuin hakeakseni lopullista varmuutta sille, että tämä hyppy tuntemattomaan kannattaisi tehdä. Ja tässä nyt tuntikaupalla Maran mönkimistä ja alkeellista käsien käyttöä lähestulkoon popcorneja suuhuni lapaten seuranneena voin vihdoin todeta, että KYLLÄ SE ON! Odottakaahan vaan, kuinka pommitan instagramini täyteen niitä hiekkakakkukuvia.

Ristikkohetki. Rakastan ristikoita. Olen isäni kanssa täyttänyt niitä siitä asti kun muistan, ja täytyipähän tämänkin Aamulehden ristikon viimeisen nurkan kohdalla turvautua kuvankaappauksen avulla iskän (ja äidin, joka lisäilee ekstraruutuja mahduttaakseen haluamansa vastauksen- ihailtavaa kekseliäisyyttä!) ristikkotietämykseen. Ja valmista tuli muuten.

No sitä ulkona syömistä. Mieheni isän nikkaroima pirttipöytä mieheni papan tekemine penkkeineen. Ja se aurinkovarjo! Ulkoterassimme on noin 15 neliöinen ”uloke” lasituksen ulkopuolella, ja kesti pitkään tehdä siitä edes joten kuten viihtyisä. Rima-aita on suunnitteluasteella, jolloin tila rajautuisi entistä paremmin, mutta ruokapöydän siirtäminen ulos ja alueen rajaaminen edes jostakin suunnasta (aurinkovarjolla nyt toistaiseksi) on tuonut kauan kaivattua viihtyvyyttä.

Viime kesänä tänne muuttaessamme en tosiaan oikein päässyt ihan sinuiksi pihamme ja ulkoterassimme kanssa. Yhdellä kädellä laskettavan määrän taisin käppäillä nurmikon puolella ja terassin käyttökin rajoittui ainoastaan muutamiin auringonottokertoihin – en oikeastaan edes tiedä miksi, en oikein osannut suhtautua pihaan, vaikka olin sellaisesta jo tovin haaveillut. Tämä kesä onkin lisännyt kotiin huimasti lisää elintilaa, kun olen hartaudella istuskellut ulkoterassin portailla ja käyskennellyt pihaa läpi jokaista esiin puskevaa kasvia ja kukkaa tarkastellen. Olen perehtynyt puutarhanhoitoon, konsultoinut ystävällistä naapurin superpuutarhuri-rouvaa tämän tästä ja jakanut ystävieni kanssa vinkkejä (lähinnä siis vastaanottavana osapuolena). Olen leikannut nurmikkoa ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin ja tutustunut pihaamme Maran myötä kirjaimellisesti sieltä ruohonjuuritasolta käsin.

Toisen juhannusillan vietimme tosiaan sitten aivan kolmisin. Altaassa läpsyttelyä, pihalla hengailua, yhteisiä ruokahetkiä. Täydellistä. Maran mentyä nukkumaan katoimme pöydän vain meille kahdelle, ribsejä ja nyhtöleipää. Syön hyvin harvoin porsaanlihaa, mutta kauan keitetyt ja hitaasti grillatut ribsit kerran kesässä on saatava. Nyhtöleipää sen sijaan voisin syödä kaiket päivät, sen reseptin jaan blogin FB-sivuilla tässä lähipäivinä. Mutta siis, leipää ja juustoa, eipä paljoa voi vikaan mennä.

Hiljenevä ilta ja lasi roseeta. Jostain syystä en ole ikinä oikein ymmärtänyt roseeviinejä, kunnes tänä kesänä jokin vipu nitkahti ja tässähän se on, täydellinen kesäjuoma. Itse tykkään melko mietona tämän nautiskella, ja lisään joukkoon yleensä kivennäisvettä, jääpaloja ja viipaleen sitruunaa.

Juhannuspäivän ilta. Koko terassi huokui tunnelmaa ja parit kynttilätkin oli pakko sytyttää. Istuimme sisäterassilla pitkälle yli puolen yön, ja vaikka aamuherätys jo hieman kirpaisikin ajatuksen tasolla, niin olipahan sen arvoista.

Kaiken kaikkiaan, tämä juhannus oli aivan mahtava. Se tuli vietettyä tasan tarkkaan samoissa ympyröissä kuin koko kirottu korona-aika, ja lähestulkoon samojen ihmisten kanssa, enkä voi mielikuvissanikaan keksiä parempaa tapaa tälle, aika ajoin ahdistustakin aiheuttaneelle, perisuomalaiselle juhlapyhälle. Onpa onnekasta, että juuri nämä ympyrät ja nämä ihmiset ovat ympärilläni myös joka ikisenä muunakin vuoden päivänä!