Ensimmäinen juhannus vauvan kanssa

Olen aina ollut juhannusihmisiä. Jo lapsuudesta muistan mökillä vietetyt juhannukset – käytiin katsomassa kokkoa, ja illalla sai valvoa niin myöhään kuin jaksoi, jos nyt yöuinnin jälkeen vielä virtaa riitti. Pitkälle teini-ikään asti juhannusta tulikin vietettyä mökillä ja sen jälkeen vielä silloisen kaveriporukkamme kesken useina vuosina niin ikään mökkimaisemissa. En oikein siis toisenlaista juhannusta osannut kuvitellakaan, kunnes muutamia vuosia sitten mökkijuhannus ei enää ollutkaan valikoimassa – piti keksiä jotakin muuta. Olkoonkin, että juhannuksen viettäminen kaupunkioloissa kasvattaa jatkuvasti suosiotaan, minusta se ei vain jotenkin sovi ja kaipuu mökille on valtava. Muutama kaupunkijuhannus oli suoraan sanoen aivan sieltä itsestään, kun taas muutama oli ennakkoluuloistani huolimatta oikeinkin onnistunut. Viime juhannus taisi kuitenkin vetää pohjat, kun koko juhannusaaton ja -päivän muutimme tavaroitamme uuteen kotiimme, ja illan makasimme reporankana vanhan puolityhjän kotimme sohvalla katsellen Prisman kassahihnaohjelmaa. Olin vielä kuudennella kuulla raskaana, eli oikein kuohuviinilläkään tähän ei mitään gloriaa saanut istutettua. Tsiisus.

Tätä juhannusta kohtaan minulla oli hieman ristiriitaiset odotukset. Mökki ei edelleenkään ollut vaihtoehto, mutta hyvää lupaava sääennuste ja oma piha antoivat odottaa kuitenkin edes hieman sitä oikeaa juhannustunnelmaa. Oli tietenkin itsestään selvää, että juhannus tulisi menemään vauvan ehdoilla, ja suunnitelmissamme oli alkuun viettää nuo pari päivää ainoastaan oman perheen kesken. Toiveita elättelin ainoastaan siitä, että nuo kaksi päivää sisältäisivät kiireettömyyden tuntua, ulkona syömistä, ristikoita ja itsekerätyn kukkakimpun. Saatte vielä hetken pidättää hengitystänne sen suhteen toteutuivatko toiveeni.

Ilma oli toden totta hyvä. Juhannusaattona hihani paloivat lopullisesti ulkona syömisen hankaluuteen, nimittäin terassillemme paistaa aurinko koko päivän, ja olin kyllästynyt virittelemään kaikenlaisia lakanakyhäelmiä suojatakseni Maraa auringolta. Vimmatun etsinnän jälkeen bongasin Tokmannilta kohtuullisen hintaisen aurinkovarjon, ja lähdimme samoin tein hakemaan sitä. Samalla täytimme sopivasti juuri edellisenä päivänä ehtyneen kaasupullomme (onneksi Motonetissä oli vielä kaasua, olisikin ollut kaiken huippu jäädä kokonaan ilman), ja lopulta alkuiltapäivästä pääsimme viimein nauttimaan tuosta kauan odottamastani kiireettömyydestä – siis sikäli kun se nyt ikinä juuri ryömimään oppineen yhdeksänkuisen kanssa on mahdollista.

Kesäkukkia sai fiilistellä (ja kastella) oikein olan takaa.

Kävimme viime viikolla Lahdesjärven uimarannalla, ja ajattelimme, että olisi hauska verestää Maran vauvauintimuistoja kastamalla hieman herran varpaankärkiä veteen. No, tyyppi innostui heti kärkeen siinä määrin, että läpsytteli jaloillaan itsensä läpimäräksi, eikä oikein auttanut kuin riisua silmät kiiluen vettä tuijottava vauva nakuksi ja istahtaa matalaan ja lämpimään rantaveteen. Ja voi sitä onnea! Toinen läpsytteli käsiään riemuissaan minkä kerkesi ja silminnähden nautti vedestä. Oma allas oli siis haettava hetimiten, eikä senkään täyttymistä oikein olisi malttanut millään odottaa.

En tiedä onko veden rakastaminen millään tavoin geenisidonnaista, mutta onpahan poika tullut tässä asiassa vanhempiinsa. Matalassa altaassa omenapuun varjossa lilluttelu oli selvästi se juttu Maran mielestä, ja enpä muista koska itsekään olisin ollut niin innoissani, kuin tätä riemua seuratessani.

Perjantaina saimme sitten kuitenkin iloksemme tietää, että ystäväpariskunta ennättäisi luoksemme istumaan iltaa, eikä kyllä yhtään tarvinnut pohtia, miten yhtälö vauvan kanssa tulisi onnistumaan. Mara on alusta alkaen nähnyt paljon ystäviämme ja kulkenut meidän menoissamme mukana niin kylässä kuin kaupungillakin, ja eipä tuo pikkuinen vielä oikein vierastakaan, joten sen suhteen ei huolta. Eikä huolta myöskään meidän vanhempien suhteen, sillä meille oli jotenkin itsestään selvää, että vauva kulkee menossa mukana ja illanvietto tapahtuu niissä raameissa, mitkä se mahdollistaa. Olen jopa hieman yllättynyt tästä, sillä olen aina rakastanut vapaita illanviettoja ja huoletonta juhlintaa, mutta nyt tuntui hyvältä näin. Ei tarvitse valita joko totaalisen sosiaalisen eristäytymisen ja vauvattoman ilottelun välillä. Voi käydä lukemassa iltasadun ja silitellä pienen uneen, ja sen jälkeen palata itkuetäisyydelle jatkamaan keskustelua ihan vain aikuisten kesken. Ihanaa.

Jos ei mökkiä niin grilli nyt sitten ainakin! Aatto mentiin nyyttäriperiaatteella ja grillistä löytyi niin kana- ja ulkofilevartaita kuin grillijuustoa, kasviksia ja täytettyjä herkkusieniäkin, ja ai että oli hyvää. Toki myös uusia perunoita. Nautiskelimme täyteen ahdetun pöydän ääressä tovin jos toisenkin, ja jatkoimme juttua puoleen yöhön asti. Vieraiden lähdettyä jäimme mieheni kanssa vielä terassille juttelemaan ja fiilistelemään yötöntä yötä, linnunlaulua ja naapuripihoista kuuluvaa iloista puheensorinaa.

Juhannuspäivän aamuna nukuttiin pitkään ja aamiainen nautittiin ulkona, totta kai. Ja koska juhannuksena kaurapuurokattila pysyy visusti kattilakaapissa, aamiaiseksi herkuteltiin muun muassa pensasmustikoita kermavaahdolla. Ja vaikkei tässä äitiyslomakuplassa nyt yleensäkään joudu varsinaisesti kieli vyön alla joka paikkaan suhaamaan, niin olipahan ihana aloitella päivää tietäen, että kiire ei olisi yhtään mihinkään.

Kiirettä ei tosiaankaan ollut, paitsi minulla tämän ihmislapseksi luulemani ruohonleikkurin perässä. Heti kun silmä välttää, Mara nimittäin riuhtaisee aimo annoksen nurmikkoa juurineen ja tunkee suuhunsa (huolimatta siis siitä, että vilttejä ja leikkimattoja on leviteltynä noin neljän neliömetrin säteelle kiintopisteestään). Eräänä päivänä kaivelin sieltä kokonaisen sammalmättään. Tässä päädyimme ihastelemaan voikukkaa ainoastaan kädestä pitäen. Poika oppi tosiaan ryömimään yhdeksänkuukautispäivänään viikko sitten, ja voin jo nyt sanoa haikailevani mittaamattomalla kaiholla niitä aikoja, kun tyyppi vain pönötti paikoillaan.

No, jos joku jossain pönöttää ja mielellään niin se on tämä mamma lastenaltaassa jätskituutin kera. Ja ihan mielissään Marakin oli.

Räsymattoja pitkin on hyvä painella menemään kohti kaikenlaista mielenkiintoista. Olenkin varmaan jo maininnut, kuinka joskus biologisen kelloni lähdettyä jo vinhasti tikittämään, haastattelin lukuisia ystäviäni siitä, että onko se nyt sitten oikeasti mielenkiintoista tuijotella sen oman lapsen hiekkakakkuleikkejä, ikään kuin hakeakseni lopullista varmuutta sille, että tämä hyppy tuntemattomaan kannattaisi tehdä. Ja tässä nyt tuntikaupalla Maran mönkimistä ja alkeellista käsien käyttöä lähestulkoon popcorneja suuhuni lapaten seuranneena voin vihdoin todeta, että KYLLÄ SE ON! Odottakaahan vaan, kuinka pommitan instagramini täyteen niitä hiekkakakkukuvia.

Ristikkohetki. Rakastan ristikoita. Olen isäni kanssa täyttänyt niitä siitä asti kun muistan, ja täytyipähän tämänkin Aamulehden ristikon viimeisen nurkan kohdalla turvautua kuvankaappauksen avulla iskän (ja äidin, joka lisäilee ekstraruutuja mahduttaakseen haluamansa vastauksen- ihailtavaa kekseliäisyyttä!) ristikkotietämykseen. Ja valmista tuli muuten.

No sitä ulkona syömistä. Mieheni isän nikkaroima pirttipöytä mieheni papan tekemine penkkeineen. Ja se aurinkovarjo! Ulkoterassimme on noin 15 neliöinen ”uloke” lasituksen ulkopuolella, ja kesti pitkään tehdä siitä edes joten kuten viihtyisä. Rima-aita on suunnitteluasteella, jolloin tila rajautuisi entistä paremmin, mutta ruokapöydän siirtäminen ulos ja alueen rajaaminen edes jostakin suunnasta (aurinkovarjolla nyt toistaiseksi) on tuonut kauan kaivattua viihtyvyyttä.

Viime kesänä tänne muuttaessamme en tosiaan oikein päässyt ihan sinuiksi pihamme ja ulkoterassimme kanssa. Yhdellä kädellä laskettavan määrän taisin käppäillä nurmikon puolella ja terassin käyttökin rajoittui ainoastaan muutamiin auringonottokertoihin – en oikeastaan edes tiedä miksi, en oikein osannut suhtautua pihaan, vaikka olin sellaisesta jo tovin haaveillut. Tämä kesä onkin lisännyt kotiin huimasti lisää elintilaa, kun olen hartaudella istuskellut ulkoterassin portailla ja käyskennellyt pihaa läpi jokaista esiin puskevaa kasvia ja kukkaa tarkastellen. Olen perehtynyt puutarhanhoitoon, konsultoinut ystävällistä naapurin superpuutarhuri-rouvaa tämän tästä ja jakanut ystävieni kanssa vinkkejä (lähinnä siis vastaanottavana osapuolena). Olen leikannut nurmikkoa ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin ja tutustunut pihaamme Maran myötä kirjaimellisesti sieltä ruohonjuuritasolta käsin.

Toisen juhannusillan vietimme tosiaan sitten aivan kolmisin. Altaassa läpsyttelyä, pihalla hengailua, yhteisiä ruokahetkiä. Täydellistä. Maran mentyä nukkumaan katoimme pöydän vain meille kahdelle, ribsejä ja nyhtöleipää. Syön hyvin harvoin porsaanlihaa, mutta kauan keitetyt ja hitaasti grillatut ribsit kerran kesässä on saatava. Nyhtöleipää sen sijaan voisin syödä kaiket päivät, sen reseptin jaan blogin FB-sivuilla tässä lähipäivinä. Mutta siis, leipää ja juustoa, eipä paljoa voi vikaan mennä.

Hiljenevä ilta ja lasi roseeta. Jostain syystä en ole ikinä oikein ymmärtänyt roseeviinejä, kunnes tänä kesänä jokin vipu nitkahti ja tässähän se on, täydellinen kesäjuoma. Itse tykkään melko mietona tämän nautiskella, ja lisään joukkoon yleensä kivennäisvettä, jääpaloja ja viipaleen sitruunaa.

Juhannuspäivän ilta. Koko terassi huokui tunnelmaa ja parit kynttilätkin oli pakko sytyttää. Istuimme sisäterassilla pitkälle yli puolen yön, ja vaikka aamuherätys jo hieman kirpaisikin ajatuksen tasolla, niin olipahan sen arvoista.

Kaiken kaikkiaan, tämä juhannus oli aivan mahtava. Se tuli vietettyä tasan tarkkaan samoissa ympyröissä kuin koko kirottu korona-aika, ja lähestulkoon samojen ihmisten kanssa, enkä voi mielikuvissanikaan keksiä parempaa tapaa tälle, aika ajoin ahdistustakin aiheuttaneelle, perisuomalaiselle juhlapyhälle. Onpa onnekasta, että juuri nämä ympyrät ja nämä ihmiset ovat ympärilläni myös joka ikisenä muunakin vuoden päivänä!

Sinä

Sinä olet nyt siinä. Ja minä olen epävarma. Ei haittaa äiti, opetellaan yhdessä. Noin olisit varmasti minulle sanonut, jos olisit osannut puhua – ilmeesi sen kertoo.

Sinä itket ja minäkin itken vähäsen, molemmat kai eri syistä kuitenkin. Sitten katsomme toisiamme kuin havahtuaksemme, että ei kai meillä kummallakaan oikeastaan ole syytä itkeä – meillähän on toisemme, nyt ja aina.

Sinä et halua nukkua, vaikka minä kuinka yritän sinulle kertoa, että pienten vauvojen pitää nukkua päiväunia. Sinä turhaudut, ja niin turhaudun hieman minäkin. Lopulta annan periksi ja nostan sinut pinnasängystä kainalooni, huokaiset syvään ja painat pääsi rintaani vasten. Nukahdat heti. Ja minä itken onnesta.

Sinä heräät aamuyöllä jo neljättä kertaa. Minä nostan sinut syliini ja annan maitoa, pidät tiukasti kiinni, etten vain laskisi sinua pois. Pidän sinusta kiinni vieläkin tiukemmin, ettet vain lähtisi luotani. Ethän koskaan lähde, nyt kun olen sinut omakseni saanut?

Sinä seuraat ympäristöästi tarkkaavaisena, ja seuraat minua katseellasi silloinkin kun en sitä huomaa. Kun katseeni tavoittaa sinut, alat hymyillä leveästi, ja minun sydämeni meinaa pakahtua. Onko mahdollista, että joku ilahtuu näkemisestäni noin paljon?

Sinä naurat ja minä nauran, lopulta emme kumpikaan tiedä mille edes nauramme – ja se on kaikkein parasta. On ollut aikoja, jolloin en ole kovinkaan paljoa nauranut, mutta sinun kanssasi olen nauranut joka ikinen päivä. Olet parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut.

Sinä opetat minua olemaan läsnä, enkä halua menettää sekuntiakaan. Sillä sinä luot ympärillesi sanoinkuvaamattoman paljon iloa ja valoa, olethan sinä maailman paras vauva.

Sinä ihmettelet kaikkea ja kaikkia, ja minä lupaan aina ihmetellä sinun kanssasi – niitä kaikkein pienimpiäkin asioita, koska ne ovat usein niitä kaikkein merkityksellisimpiä.

Sinä teet meidän kodistamme kodin ja venytät sen fyysisiä rajoja mahduttamaan sisäänsä vielä enemmän rakkautta, kuin olisin koskaan voinut kuvitella – joka päivä.

Me sinut tehtiin, mutta sinä meidät loit. Sinä autoit minua luomaan nahkani ja teit minusta pehmeämmän. Sinun ansiostasi haluan yrittää joka päivä parhaani ja tehdä kaikkeni, jotta sinä saisit iltaisin sulkea silmäsi turvallisin mielin.

Sinä teit minusta äidin. Ja meistä perheen. Eivätkä mitkään sanat tule koskaan riittämään sen kertomiseksi, kuinka kiitollinen olen jokaisesta hetkestä sinun kanssasi. Rakastan sinua.

Ihanaa äitienpäivää kaikille äideille ja erityisesti omalleni ❤

Arjen pieniä suuria iloja

Eilen nousin sängystä totaalisen väärällä jalalla. Oikeastaan tuntui siltä, kuin minulla ei olisi ollut jalkoja ollenkaan, vaan olisin raahautunut pelkän ylävartaloni varassa yhdestä paskamaisesta hetkestä toiseen. Kaiken kruunasi tietenkin se, että hampaita puskeva Mara on pisti neljättä päivää parastaan kestävyyslajissa nimeltä päiväunien välttely. Lounaan jälkeisille päiväunille nukahtamiseen meni lopulta kevyet NELJÄ tuntia ja mietin, kuka on käynyt vaihtamassa meidän säyseän vauvamme tähän demoniin. Väsyttää. Ei väsytä. Hysteeristä naurua. Hysteeristä itkua. Vaippa pitää taas vaihtaa. Nyt siellä onkin kakka. Pitäisi varmaan ruokkia. Taas väsyttää, kunnes minuutin kuluttua ei väsytä – ja lista jatkuu.

Lopulta mieheni tuli kotiin ja itse painelin nilkka suorana tuulettamaan päätäni ystävieni seuraan lenkille (kyllä, turvavälit huomioitiin). Tällä välin molemmat pojat vetivät unta palloon sellaiset kolme tuntia ja kotiin palasi hieman vähemmän kireä äiti perjantaipizzojen kera.

Eilinen päivä ei siis varsinaisesti täyttänyt luksusarjen määritelmää, mutta toisaalta, nousipahan taas arvostus niitä hieman vähemmän huonoja päiviä kohtaan. Olettaen siis, että tämä nukkumaanmenopelleily ei ole mikään kolmevuotiaaksi jatkuva vaihe.

Postaushistoriastanikin voi päätellä, että minä olen suurimman luokan arkifani, tai sellainen minusta on ainakin tässä äitiysloman pumpulissa kasvanut. Arjen luksus ei tarkoita minulle tällä hetkellä shampanjalasi kourassa vaahtokylvyssä lilluttelua (ikään kuin siihen olisi ensinnäkään varaa), vaan ennemminkin aivan pikkuisia juttuja, jotka ilahduttavat tässä varsin rutinotujen päivien jatkumossa. Ei sillä, eilen olisin mielelläni istunut vaikka pesuvatissa halvimman mahdollisen kyykkyviinipullon kera, jos sellaiseen olisi mahdollisuus suotu.

Onneksi eilinen oli kuitenkin poikkeus, ja näitä arjen ilahduttajia on kyllä aivan postaukseksi asti, olkaapa hyvät:

Aamupala. Välillä aamujen kulun sanelee äänihuulet oikosenaan kiljuva Mara, mutta niinä aamuina, kun herra (enkä tarkoita jumalaa) sen minulle suo, on mukava panostaa hieman aamiaiseen. Amerikkalaiset pannukakut ovat parasta, mitä aamiaislautaseltaan voi löytää, ja muokkasin tästä Anna-lehden reseptistä hieman arkisemman ja terveellisemmän version ihan tavan arkiaamuja sulostuttamaan:

Korvasin toisen jauhodesilitran kaurahiutaleilla ja vähensin sokerin teelusikalliseen ja vaniljasokerin hyppyselliseen. Sokeria ei oikeastaan välttämättä tarvitsisi lainkaan, etenkin jos lisukkeet ovat makeita. Itse kaivelin kaapeista pakastemustikoita, kaakaonibsejä ja agavesiirappia. Vielä hieman luksuriöösimmän vaihtoehdon saa käyttämällä ylikalliita tuontivadelmia ja -pensasmustikoita. Jos ulkona paistaa aurinko, niin sinnehän on mentävä, joten lappasin annokseni suuhuni muutamassa plussa-asteessa terassilla hytisten. Ainakin virkisti.

Kuten olen aiemminkin todennut, meikkaan yleensä päivittäin edes hiukan, kiitos teinivuosieni muistoina säilyneiden viivanohuiden kulmakarvojeni ja epätasaisen värisen pintakuivan sekaihoni. Tähän toimitukseen menee yleensä kolme minuuttia.

Varsinaista arjen luksusta on kuitenkin saada kokonaiset puoli tuntia itselleen Maran kuorsatessa aamupäiväunillaan. Tänään kaivelin pitkästä aikaa sudit ja rajauskynät esiin, ja vetelin lilaa luomiin ihan vain huvikseni. Syvä kumarrus puhelimeni etukameran automaattiselle mattaefektille, se tulee kyllä tarpeeseen, kun tällainen kolmekymppinen univajekroonikko alkaa kuvailla itseään suorassa auringonvalossa.

Metsälenkit. Olemme siitä onnekkaassa asemassa, että ulko-oveltamme kävelee pieneen metsään parissa minuutissa. Koulusuunnistaminen sai minut vuosiksi kavahtamaan kaikkea, mikä vähänkin liittyy metsään, enkä vieläkään ole mikään eräjorma, saati kuvittelisi koskaan esimerkiksi yöpyväni teltassa.

Viime vuosina olen kuitenkin huomannut nauttivani metsässä kävelemisestä aina vain enemmän ja enemmän, ja nykyisin pieni happihyppely puiden lomassa tuntuukin virkistävän huomattavasti enemmän kuin se ainainen asvalttiteillä vaunuttelu.

Kantoreppu on tähän saakka ollut harmillisen vähällä käytöllä, mutta nyt kun mieheni suostui sen pukemaan, pääsemme eräilemään kolmisinkin. Mara tuntui viihtyvän hovikuskinsa kyydissä ja itse sain pysytellä asiantuntevan ryhmänjohtajan roolissani.

Päiväkahvit ulkoilun lomassa. Ulkoilma ja kahvi saavat mielihyvähormoneideni radat siinä määrin virittyneiksi, että tekee lähestulkoon mieli rallatella – siellä metsässä hymy korvissa lompsien näytän varmastikin siltä, että olen nauttinut annoksen jos toisenkin jonkinlaisia epäsovinnaisia piristeitä.

Kolmen kerroksen suklaakakku. Tähän ei varmastikaan tarvitse kommentoida sen enempää.

Ystävien näkeminen. Kävelimme tosiaan eilen läheiselle lintutornille syömään palat tuota syntistä suklaakakkua. Ilma oli viileä kuin mikä ja varsinaiseksi liikunnaksi tuota yhdistelmää on hieman arveluttavaa kutsua, mutta virkistipä mieltä senkin edestä. Aina ei tarvitse miettiä kaloreiden kuluttamista.

Arjen luksukseksi lasken myös hyvän lounaan – ja sen, että sen saa syödä rauhassa. Ylläolevasta kuvasta on rajattu pois kaula pitkällä lattialta syömistäni kyyläävä Mara, joten tämä kuva on täyttä huijausta siinä luksusmielessä. No oli se hyvää. Elimistöni on säädetty nauttimaan ruokaa melko tarkasti neljän tunnin välein, ja on aivan ihanaa, kun aina välillä ehdin vastata sen tarpeisiin ennen kuin on helvetti irti.

Riittävä määrä kofeiinia. Raskausaikana kofeiinia sai nauttia noin 200mg päivässä, vastaten paria kahvikupillista. Säännöstelin päivän kahviannoksiani kädet täristen, ja nyt nautin suunnattomasti mahdollisuudestani juoda kahvia juuri niin paljon kuin sielu sietää. Ainiin, kofeiiniton kahvi – kuka hitto sitä juo?

Omassa pihassa istuskelu. Kaltaiseni introvertti on joutunut suuremman luokan henkiseen mankeliin muuttamalla rivitaloyhtiöön, jossa kaikki naapurit tuntevat toisensa suunnilleen vuosikymmenien takaa. Kerrostalossa asuessa en tiennyt naapureistamme kuin ehkä kolme – edes seinänaapuriimme en tainnut törmätä kertaakaan (syystä että kiristin tahtia pihassa kuin mikäkin valentinkononen yhteisen hissimatkan uhan ilmaantuessa näköpiiriini).

Mieheni on onnekseni raivannut minunkin tietäni olemalla meistä se sosiaalisempi, ja kuvanottohetkeä seurasikin pieni läpänheitto kaikkien kolmen (kolmen ERILLISEN) pihanaapurimme kanssa pensasaidan harvennuksen lomassa. Ihmeekseni aidan yli huutelu olikin aika hauskaa! Oikeasti tässä naapurustossa kaikki ovat äärimmäisen mukavia ja vastaanottavaisia, eikä itselleni ole kertaakaan tullut sellainen fiilis, etteikö omaa rauhaa olisi kaikesta huolimatta. Naapurin rouvan antamat puutarhavinkit ja niitä näitä-jutustelu lämmittivät mieltäni vielä seuraavana päivänäkin. Seuraavaksi ehdotan varmaankin kommuuniin muuttamista!

Siisti koti edes hetken verran. Nyt kun tulee vietettyä kotona paljon aikaa, ehtii ensinnäkin sotkua kertyä paljon normaalia enemmän, ja sotkuahdistus puolestaan nousee eksponentiaalisesti ajan funktiona kohti taivasta.

Tänään tapahtui jotakin täydellistä auringonpimennystäkin harvinaisempaa, nimittäin olimme mieheni kanssa samaan aikaan samaa mieltä siitä, että nyt olisi siivottava. Suit sait saimme tavarat järjestykseen ja minun imuroidessani seurasi mies vanavedessäni lattiamopin kanssa. Marakin viihtyi kiitettävästi leikkimatollaan omaa kuvajaistaan taikinakulhosta ihastuneesti tuijotellen. Nyt täällä onkin jo samanlainen sotku kuin aamulla, mutta se olkoon huomisen murhe se.

Pienet kauniit sisustukselliset yksityiskohdat ja niiden jatkuva uudelleen asemointi ja mallailu. Kuvan taulu ja pussukka molemmat GIDE lahja- ja sisustusliikkeestä tilattuja. Putiikki, jonka todella toivon pärjäävän tämän korona-ajan yli.

Leikkokukat. Siis miksi, miksi en ikinä muista ostaa näitä kotiin, vaikka joka kerta kun niin teen, ihastelen kukkasia huokaillen aina niiden ohi kulkiessani.

Maran ensimmäinen vappupallo. Ajattelin, että ostetaan nyt ihan hassuttelumielessä sellainen, vaikka tokkopa siitä mitään ymmärtää. Ja vielä mitä. Kikattaa melkein tikahtuakseen tuolle hymynaamalle ja läpsii menemään kuin vanha nyrkkeilijä. Maailman parasta.

Tämä pähkinäpatukka (löytyy ainakin suuremmista Citymarketeista)! Voitaneen laskea suorastaan ruokavaliooni pakollisena terveyslisäravinteena, nyt kun olen saanut päätökseen turkinpippurijäätelö-rehabini. Sea salt ja salted caramel – kumpaa tahansa sisältävä tuote päätyy ostoskoriini satavarmasti.

Ja viimeisenä se kaikkein paras, nämä hetket tämän tyypin kanssa. ❤ Hitot mistään unikouluista, Mara nukahtaa silloin tällöin kainaloon siihen asti, kun Supernanny sen meiltä kieltää.

Mitkä asiat, suuret tai pienet, ilahduttavat juuri sinun arkeasi tällä hetkellä?