Kolmen sukupolven ajatuksia äitiydestä

Kun nyt olen tässä aikani rutissut kaikenmaailman haasteista ja ongelmista äitiyteen, parisuhteeseen ja perhe-elämään liittyen, ajattelin, että olisi kiintoisaa tietää, miten aiemmat sukupolvet ovat kokeneet nämä asiat. Minkälaista oli olla tuore äiti reilu 32 vuotta sitten 80-luvulla? Entä 71 vuotta sitten 40-luvun lopulla sotien jälkeen? Olen siitä onnekkaassa asemassa, että sain näihin kysymyksiin vastauksia aivan läheltä, nimittäin 66-vuotiaalta äidiltäni Tuulalta ja 92-vuotiaalta mummultani Mairelta.

Arvo Ylpön toimesta ensimmäiset neuvolat perustettiin 20-luvulla, ja vuoteen 1949 mennessä oli lakisääteisesti joka kuntaan perustettava äitiys- ja lastenneuvolat. Laki äitiysavustuksesta säädettiin 1937 ja se oli ensin tarkoitettu vähävaraisille äideille ja 1949 se tuli kaikkien äitien saataville. Ehtona äitiyspakkauksen saamiselle oli hakeutua neuvolapalveluiden piiriin. Neuvola ja äitiyspakkaus olivat olemassa siis jo mummuni saadessa esikoisensa, muuten tuoreen äidin kohtaamat haasteet 71 vuotta sitten olivat varsin erilaisia kuin nykypäivänä, eikä ennen todellakaan ollut tässä asiassa paremmin.

Esitin samat kysymykset meille kaikille kolmelle, toki minun kokemukseni äitiydestä on vielä varsin lyhyt, mutta se ei ole varmasti muutenkaan nyt tässä tekstissä se mielenkiintoisin osuus muutenkaan.

1. Minkä ikäisenä sait ensimmäisen lapsesi ja koitko olevasi valmis äidiksi?

Maire: Sain ensimmäisen lapseni 20-vuotiaana 1949, menin lapsen isän kanssa naimisiin ollessani kolmannella kuulla raskaana, olimme tavanneet 16-vuotiaina. Tuo ikä oli tuohon aikaan tavanomainen lastensaanti-ikä ja ystäväpiirissämme muutkin saivat lapsia samaan aikaan. Koin olevani valmis äidiksi.

Tuula: Ensimmäisen ja ainoan lapseni sain himpun verran alle 35-vuotiaana 1988. Toisaalta koin olevani valmis äidiksi, odotin innolla tulevaa vauvaa, tulevaa äidiksi tulemista. Raskautta varjosti kuitenkin pelkoni vauvan terveydestä, koska ensisynnyttäjäksi ikäni oli tuohon aikaan korkea. Kuulin myös ikäviä huomautteluita joidenkin puolelta, että olisit tehnyt lapsesi AIKANAAN, eli 20-23 vuotiaana, joka oli silloin ideaalinen ikä saada lapsia. Kaikki meni kuitenkin hyvin, ja vaikka synnytys käynnistyi 6 viikkoa etuajassa ja pieni keijukaistyttömme syntyi 2.400g / 45cm, olin onnellinen. Pelot taas valtasivat mielen, osaanko hoitaa vauvaa oikein, siis nämä ikuisuuskysymykset vaivaavat meitä äitejä aina, iästä, vuosikymmenistä, riippumatta.

Jenni: 31-vuotiaana 2019. Ajatuksen tasolla kyllä asia oli kypsynyt pitkään ja koimme että lapsen saaminen olisi seuraava luonnollinen ja toivottu askel elämässämme, eli sikäli olin valmis tarttumaan haasteeseen. Kuitenkin kuten aiemmista kirjoituksistani käy ilmi, liittyi asiaan myös varsin paljon pelkoja ja lievää ahdistustakin, joten missään nimessä en kokenut olevani mitenkään valmis äiti. Ennemminkin halukas oppimaan sellaiseksi, jos tässä asiassa nyt koskaan voi valmis olla.

2. Missä synnytit ja millaista se oli?

Maire: Synnytin Marian sairaalassa Tampereella, synnytyksen koin helpoksi, onneksi, sillä mitään kivunlievitystä ei siihen maailman aikaan ollut tarjolla. Oli synnytyspoltot mitä tahansa niin ne oli vain kestettävä. Sairaalassa vietettiin automaattisesti viikko. Kätilöt toivat vauvan ainoastaan äidille näytille ja rinnalle, muutoin vauvat olivat kätilöiden hoidettavina ja vierailijatkin näkivät vauvan ainoastaan lasiseinien läpi. Minkäänlaista opastusta vauvanhoitoon ei sairaalassa saanut, mutta onneksi kotona oli nuorempia sisaruksia, joita olin jo hoitanut, joten jokin käsitys lapsen hoitamisesta minulla oli.

Tuula: Synnytin Tampereen keskussairaalassa (nyk. TAYS). Kivunlievityksenä sain kohdunsuupuudutteen ja ilokaasua. Epiduraalia en saanut, koska synnytys oli jo alkanut sairaalaan saapuessa, siihen aikaan sitä ei voinut kuulemma antaa enää niin myöhäisessä vaiheessa. Synnytys oli suhteellisen lyhyt ja melko kivuton. Synnytyksessä oleva henkilökunta oli ihanaa porukkaa, minua huomioitiin joka tavalla, vissiin korkea ikäni ja ennenaikainen syntymä saivat tämän aikaan. Toisaalta kuulin kun viereisessä tilassa, joka oli vain verhon takana omasta paikastani, sai ihan ”normaalin ikäinen” ja täysiaikaisesti synnyttävä tyttönen aivan yhtä hyvää huolenpitoa kun minäkin, kuulemma kaikki sen osaston synnyttäjät kiittelivät synnytyssalihenkilökuntaa. Sairaalassa meitä äitejä pidettiin viikko, minua päivän päälle tyttöni kanssa, halusivat vielä varmistella vissiin. että kotona alkaisi arki mallikkaasti. Kolmen hengen huoneissa olimme sairaalassa, vauvoja saimme hakea vierihoitoon aina kun halusimme (pienissä muovisängyissä joissa oli pyörät alla). Sairaanhoitajat ja lastenhoitajat kehottivat meitä välillä vuodelepoon, koska kotona vauvan kanssa siihen ei saattaisi olla mahdollisuutta. Sairaalassa oli ns ”hiljainen tunti ” klo 13-15 välillä, silloin ei saanut mm yhdistää puheluita äideille, ei vierailijoita. Vierailuaika oli klo 17-18 ja toivomus oli että vieraita kävisi mahdollisimman vähän, isät, isommat sisarukset, isovanhemmat, eipä juuri muita toivottu vierailuille. Vauvoja suositeltiin yöajoiksi lastenhoitohuoneeseen, jälleen syynä äidin tuleva jaksaminen vauvan kanssa kotona, eli kehotettiin nukkumaan ”varastoon”. Ne jotka halusivat, että vauva tuodaan yösyötölle huoneeseen sijoitettiin samaan huoneeseen, ne jotka eivät halunneet yösyöttöä vauvalle, olivat toisissa huoneissa keskenään. Lastenhoitajat syöttivät vauvat jokaisen äidin pumppaamalla äidinmaidolla tuttipullosta öisin. 

Jenni: Synnytin TAYS:ssa, kokemus oli positiivinen, joskin synnytyksen jälkeinen reilu 1.5 litran verenvuoto aiheutti omat ongelmansa. Kaikki kivunlievityskeinot Oxanest-pistoksesta ilokaasuun ja epiduraalista paikallispuudutukseen olivat käytössä ja koko yövuoronsa ajan töitä kanssamme tehnyt kätilö oli aivan ihana. Olimme sairaalassa kolme yötä ja yhden yön potilashotellissa, pitkähkö aika johtui minun osaltani matalan hemoglobiinin ja vauvan hieman koholla olevien bilirubiiniarvojen seurannasta. Nukuimme perhehuoneessa, vauva liikuteltavassa vastasyntyneen sängyssä välissämme, ihokontaktin merkitystä painotettiin ja imetysohjaukseen panostettiin, vierihoito oli nykykäsityksen mukaan tärkeää, eikä vauvoja otettu hoitajien kansliaan, ellei synnyttänyt äiti ollut todella katkeamattomien unien tarpeessa. Kätilöt opettivat meille kädestä pitäen vauvan hoidon aina vaipanvaihdosta pesuihin ja tulivat paikalle aina nappia painaessa. Meillä oli kohtuullisen pitkä sairaalassaoloaika, nykyisin lienee yleistä päästä kotiin 1-2 vuorokauden kuluttua synnytyksestä ja uudelleensynnyttäjän kohdalla myös polikliininen synnytys on nykyään mahdollinen.

3. Minkälaisena koit arjen kotona vauvan kanssa, mikä oli vaikeaa ja missä olisit halunnut enemmän tukea?

Maire: Asuimme tuolloin Lamminpäässä vanhan liiteristä tehdyn talon kivijalassa ja asunto oli erittäin kylmä yhden hellan huone, minkäänlaista lämmönvarausta ei ollut, vaan lämmittää piti kaiken aikaa. Vauvani syntyi vieläpä tammikuussa, jolloin oli todella kylmä. Vauva nukkui alkuun pyykkikorissa, jossa oli äitiyspakkauksesta saatu täkki. Vauvalla oli lisäksi lämmin makuupussi päivät ja yöt lämmikkeenä, kapalossa se nukkui kaksikuiseksi asti ja vaippoina oli kangasriepuja. Myöhemmin sain kuusi vaaleanpunaista flanellivaippaa lahjaksi ja sitten kun niitä ei käytetty enää vaippoina, niistä tehtiin housuja. Vesi ja puut piti kantaa päivisinkin sisälle miehen ollessa töissä. Vauva oli usein sairaana ensimmäisen elinvuotensa aikana ja hinkuyskään sairastuttuaan sitä suositeltiin nukuttamaan ulkona pakkasessa. Vahdin ikkunasta pihassa olevia vaunuja ja kun vauva ei nukkunut niin kävelin ympäri asuntoa sitä kanniskellen ja hytkytellen. Vauva itki hyvin paljon sairasteluistaan johtuen ja monet yöt menivät valvoessa. Päivisin ei juuri apuja ollut, sillä omat vanhempani olivat tuolloin vielä töissä. Välillä oma isäni tuli pesemään vauvaa ja huolehti aina, ettei vauvan paidan helma painanut vauvan selkää. Molemmat isovanhemmat olivat apuna ja välillä ottivat vauvan luokseen yöksi, jotta vauva saisi nukuttua edes yhden yön lämpimässä asunnossa. Tuohon aikaan isä ei osallistunut lastenhoitoon, ei vaihtanut vaippoja eikä uskaltanut oikein pitää vauvaa edes sylissä, mutta tämä oli silloin hyvin normaalia. Kuitenkin oma isäni otti vauvaa syliinsä, mutta minulla olikin viisi sisarusta, jolloin hänellä oli enemmän kokemusta, tämä oli kuitenkin poikkeus. Koko elämä tuntui vaikealta ja vauvan hoidossa olisi tarvinnut enemmän tukea, mutta ei auttanut kuin yrittää selviytyä aina seuraavaan päivään. Suurin pelko oli se, että selviääkö vauva hengissä kylmässä asunnossa kaikkine sairasteluineen.

Tuula: Ensimmäiset viikot kotona vauvan kanssa olivat yhtä myllerrystä, vauvani ei imenyt rintaa, ehkä pienen kokonsa johdosta ei aluksi jaksanut, sitten kun kaikki imetyskikat oli koitettu jo sairaalassa, eikä muu auttanut kun lypsää äidinmaitoa tuttipulloihin ja pakkaseen, maitoa onneksi riitti. Ensimmäiset 2 kk syötin vauvan aina kahden tunnin välein, huusi ruokaa tai ei, kello soitti päivin öin kahden tunnin välein, jotta muistin syötöt. Kovasti myös iski pelkoja, hengittääkö vauva, nukutin vauvaa kantokopassa joka kulki mukanani huoneesta toiseen, koko ajan vauva silmänpidon alla. Vauva oli todella kiltti, hyväuninen ja helppo tapaus. Pelko tuli siitäkin että onko normaali, kun on niin hyväuninen ja helppo hoidettava. Pelot, että painaako jokin sauma ihoon vaurioita, onko vaipat kyllin hyviä (ostovaipat, sideharsovaipat eivät enää silloin onneksi olleet käytössä), pulautteleeko liian vähän, kun teki sitä tuskin ollenkaan. Kylvyssä käytiin joka ilta, se oli vauvalle hyvää tekevä toimitus, näki kuinka jo pari-kolmeviikkoinen nautti lämpimästä vedestä. Arki lähti vauvan kanssa rullaamaan suhteellisen nopeasti ja suhteellisen hyvin. Lähdin liikkeelle käärön kanssa useimmiten autolla huristellen, välillä vaunuilla. Tukea en varsinaisesti kaivannut vauvan kanssa, johtui varmaankin siitä, että äitini (silloin 60-vuotias) kanssa soiteltiin päivittäin, en siis kokenut tarvitsevani tukea vauvan kanssa, ainakaan alkuviikkoina, kaikki meni hyvin. Omiin pelkoihini olisin kaivannut joitain vastauksia, ja niistä kun joidenkin toisten äitien kanssa juttelin, niin samat pelot oli kaikki käyneet läpi. Silloin vallalla oli pelot, jotka koskivat lähinnä vauvan fyysistä terveyttä, ei niinkään henkistä kehitystä. Onneksi olin lukenut vauvanhoidosta oppaita, joissa tätä henkisen kehityksen tärkeyttä kuitenkin painotettiin, ja kovasti lurittelin vauvalle jo parin viikon iästä kaikkea kivaa. Äidiltäni kuulin hauskoja vanhan ajan lurituksia, ja joitain lauluja, joita oli äitini nuoruudessa lapsille laulettu. 

Jenni: Kuten aiemminkin kirjoittelin, niin vauvan hoito itsessään alkoi sujua melko nopeasti, ja tällä tarkoitan siis mekaanista vaipanvaihtoa, syöttämistä, pesemistä ynnä muuta. Siihen saimme hyvät ohjeet sairaalasta ja miehen henkinen tuki ensimmäisinä viikkoina oli tärkeää, kun opettelimme yhdessä olemaan katkaisematta vauvan niskaa vahingossa. Toisen kupsauttaessa vahingossa vauvan päätä hoitoalustaan toinen yritti todeta rauhallisesti, että mitään vahinkoa ei sattunut ja yhdessä sitten kyttäsimme vauvan pupilleja ja tajunnantasoa seuraavat tunnit. Kätilöt olivat onneksi jaksaneet muistuttaa minkälaisesta ahtaudesta vauva pusertuu maailmaan, joten ihan pienestä se ei menisi rikki, ja siihen tukeuduimme. Asunto oli lämmin, vauva terve ja lähin päivystyspiste muutaman kilometrin päässä, lisäksi netistä oli helppo tarkistaa, jos jokin askarrutti mieltä. Ennemminkin päänvaivana oli tuo henkinen kehitys ja se miten vauvasta saataisiin kasvamaan emotionaalisesti terve yksilö. Tähän olisin kaivannut enemmän ehkä vertaistukea, samalla noihin tuntemuksiini siitä, kuinka vaikealta tuntui välillä viihdyttää vauvaa, ja kuinka tunsin itseni huonoksi äidiksi, kun sille lurittelu ei tullut minulta täysin luontaisella tavalla.

4.Minkälaisena koit neuvolan?

Maire: Äitiysneuvolassa seurattiin äidin terveydentilaa, vauvan sydänääniä kuunneltiin torvella mahan päältä. Synnytyksen jälkeen neuvolassa käytiin vauvan kanssa joka kuukausi ja sieltä saatiin lähinnä käytännön vinkkejä vauvan hoitoon.

Tuula: Äitiysneuvolan koin todella hyvänä ja ammattitaitoisena paikkana. Jälleen korkea ikäni ensisynnyttäjänä otettiin hyvin huomioon, lääkärintarkastuksia oli useampia kuin nuoremmille, samoin minua ultrattiin enemmän kuin nuorempia. Lapsen sukupuolenkin olisin saanut selville, mutta en missään nimessä sitä halunnut tietää. Neuvola, jossa vauvani kanssa kävin, oli alusta saakka jotenkin kylmänkalsea, eikä vähiten terveydenhoitaja, joka siellä meitä hoiteli. Vauvani oli aina käyrien alapäässä, tietenkin oli, koska oli niin pieni syntyessään, ja tätä ”neuvolanneiti” ei saanut jotenkin mahtumaan päähänsä. Oli vissiinkin tottunut yli nelikiloisiin vauvoihin. Vauvani ollessa siinä iässä, kun tehtiin kuulokokeita ja testattiin pinsettiotetta (terveydenhoitajan kädessä oli puuhelmi, joka olisi pitänyt lapsen sievästi napata pinsettiotteella käteensä, kuulokojeena oli jokin kauhea puuhärveli, jolla terveydenhoitaja rämpytti vauvan kummankin korvan juuressa). Kun vauvani ei reagoinut kuulohärveliin mitenkään, eikä samalla käynnillä pinsettiotteeseenkaan, sanoi terveydenhoitaja minulle, että lapsella on VARMAAN JONKINASTEINEN KEHITYSHÄIRIÖ, j hän ottaisi yhteyttä neurologian osastolle, koska lapsi olisi saatava pian tutkimuksiin. Silloin sanoin, että lapseni kuulee kotioloissa vallan hyvin ja pinsettiotteella noukkii kotona pienetkin asiat, vaikka leivänmurut maasta, jos eteensä tulee. Puin vauvani ja itseni, sanoin että tämä riitti meille, vien tästä lähtien vauvani yksityisneuvolaan. Niin tein, ja olen vieläkin päätökseeni tyytyväinen. Yksityisneuvolan ehdotuksesta hain rokotukset vauvalle julkisen puolen neuvolasta. Ykstyisneuvolasta sain todella paljon tietoa, siellä kyseltiin äidin mietteitä, perheen mietteitä, kerrottiin että jokainen lapsi kehittyy eri tahtiin, mutta kuitenkin niin että ovat hyvin kehittyneitä yksilöitä, vaikka joidenkin kehitys olisi viikon pari tai kolmekin jäljessä tai edellä. Siellä myös painotettiin lapsen henkisen puolen kehityksen olevan tärkeää, vuorovaikutusta ja turvallisuuden tuottamista painotettiin, mutta niin ettei siitä tehty äidille painetta.

Jenni: Koin äitiysneuvolakäynnit hyvinä, melko nopeita visiittejä olivat, mutta sekin ehkä johtui minusta, kun en osannut oikein tarpeeksi etukäteen kysellä. Isä huomioitiin neuvolakäynneillä ja molempien psyykkistä terveyttä ja päihteidenkäyttöä kartoitettiin. Äidin jaksamista kyseltiin ja kaikenkaikkiaan neuvolan ote oli kokonaisvaltainen. Samoin olen kokenut neuvolan synnytyksen jälkeen ja terveydenhoitajilla on ollut aina aikaa kuunnella, jos on ollut ylimääräisiä huolia. Nykyisin vauvan hoidossa moni asia on kuitenkin perheen päätettävissä, ja koin melko hämmentävänä sen, että aivan suoria vastauksia en saanut muun muassa tutin käyttöön liittyen, vaan teimme päätöksen hyötyjä ja haittoja punniten. Myös kiinteiden aloituksen suhteen neuvolan ohje oli ”tehkää niinkuin teistä tuntuu”, mikä on tietysti vaikeaa, kun asiaan ei ole kerta kaikkiaan mitään tuntumaa. Myös rokotusten suhteen lähestyminen oli melko varovainen, opaslehtinen annettiin luettavaksi, MIKÄLI päättäisimme ne ottaa. Ymmärrän, että vauvat ovat yksilöitä ja perheen kuunteleminen monessa asiassa on hedelmällisintä, mutta rokotukset ovat sellainen asia, jotka kiistatta ovat pitkällisen tutkimuksen valossa vain yksinkertaisesti otettava. Tietyllä tapaa siis olisin kaivannut neuvolalta hieman suorempaa ohjeistusta, mutta toisaalta ymmärrän miksi toisenlaiseen lähestymistapaan on päädytty. Paitsi rokoteasiassa.

5.Osallistuiko isä lapsenhoitoon ja jos osallistui niin miten?

Maire: Isä ei tuohon aikaan osallistunut lapsenhoitoon millään tavoin, ei vaihtanut vaippaa eikä muutenkaan oikein osannut käsitellä lasta, ja se oli tuohon aikaan täysin normaalia.

Tuula: Isä ei osallistunut lapsenhoitoon niin, että olisi vauvan kanssa pärjännyt koko päivää. Isä teki töitä paljon, mutta melkein joka päivä piipahti kotona minun ja vauvan tykönä kesken työhommiensa. Ihaili vauvaa oikein olan takaa, ja iltaisin töistä kotiutuessaan vaihtoi vaipat välillä, syötti tuttipullolla ja kylvetti aina. Jos olin vauvan kanssa vaikka siskollani tai äitdilläni käymässä, niin isä tuli sitten niille meitä kaikkia moikkaamaan.

Jenni: Isä osallistui vauvan hoitoon alusta asti ja sai jo synnytyssalissa vauvan rinnalleen minun ollessani heikommassa hapessa. Osastolla isää opetettiin kädestä pitäen vaihtamaan vaippaa ja puhdistamaan rähmät vauvan silmistä, kun minä makasin haavoineni sairaalapedissä. Tämän ansiosta vauvan hoito luonnistui isältä kotona kuin vanhalta tekijältä, enkä ole hetkeäkään epäröinyt jättää vauvaa isänsä kanssa kahden. Olinhan jo sairaalassaolon aikana kuusituntisen poliklinikalla käymässä ja pärjäsivät hienosti tuon ajan keskenään. Isän työpäivien jälkeen hoidamme vauvan iltatoimiin saakka käytännössä puoliksi.

6.Miten kotityöjako meni?

Maire: Mies kävi päivät töissä, ja sieltä tullessaan kävi vaihtamassa likavedet puhtaaseen pihassa ja haki puita. Hinkuyskää sairastavan vauvan toi myös vaunuissaan sisälle töistä tullessaan. Kotitöissä oli selkeä jako miehen ja naisen töiden välillä ja se oli itsestään selvää.

Tuula: Kotityöjako taisi mennä niin, että minä huolehdin pyykit, ruoanvalmistuksen ja kaupassa käytiin porukalla. Imurointikin taisi olla aluksi minun varassani, sitten sen teki kumpi ehti tai jaksoi. Olihan silloin niin sanotut naisten työt ja miesten työt. En ole ollut ikinä mikään kodinhengetär viledamoppeineen, en siis oikein edes muista kotitöistä mitään, joku ne kuitenkin teki kun ei ihan likaan huhuttu.

Jenni: Edelliseen postaukseeni kotitöistä viitaten, meillä on opeteltu tasajakoon tämän asian suhteen, tai ainakin ideologisesti niin, että molemmat tekevät saman verran huushollimme ylläpidon eteen. Meidän sukupolvemme mahdollisesti pyristelee irti termeistä naisten työt ja miesten työt.

7. Mikä on äitiydessä parasta?

Maire: Äitiydessä parasta on vauva ja lapsi itsessään. Ei muuta.

Tuula: Äitiydessä on kaikki parasta. Vaikea eritellä mikä on ollut parasta. Se että on äiti, on niin hieno asia, että sitä ei mikään voita. Onneksi sain kokea äitiyden onnen.

Jenni: Äitiydessä on parasta olla äiti, saada nähdä oman jälkikasvunsa kehittyvän päivä päivältä ja tuntea sitä kuuluisaa ennenkuulumatonta ja pyyteetöntä rakkautta toista ihmisolentoa kohtaan. Muuta en osaa tämän huiman 4kk kokemuksen perusteella sanoa, mutta en usko että vastaukseni tästä mihinkään muuttuisikaan.

8.Minkä antaisit neuvoksi tuoreelle äidille?

Maire: Pidä huoli lapsesta, että sillä on kaikki mitä se tarvitsee. Muuta ei kaivata.

Tuula: Tuoreelle äidille voisin antaa neuvoksi, että älkää liiaksi toimiko oppaiden mukaan, niitä on maailma täynnä. Oppaita on sekä hyviä että huonoja, eikä vauvasta tule ei-yhteiskuntakelpoisia ihmistä, jos äiti ei koko aikaa huomioi vauvaa, vauvakin saattaa stressaantua, jos joka silmän ilme koetaan merkiksi jostain, vaikkapa hylätyksi tulemisesta. Nauttikaa myös itsestänne, perheestänne ja kaikesta kivasta. Maalaisjärkeä peliin.

Jenni: Viittaan viisaampiini yllä.

Äitiydestä ja sen muutoksesta en aio tehdä sen enempää analyysiä, sen tehköön jokainen lukemansa perusteella itse, aina omiin kokemuksiinsa tai kokemattomuksiinsa peilaten. Huomionarvoista on myös se, että edellämainitut ovat vain kolmen naisen kokemuksia tästä aiheesta, pisaroita mahtuu mereen miljoonia. Mielenkiintoista on kuitenkin huomata, että kuluneina vuosikymmeninä äitinä olemisessa on muuttunut kaikki – ja toisaalta ei mikään.

lähteet: wikipedia.fi, kela.fi

Kukkuluuruu ja niin edelleen

Ennen lastani en tiennyt vauvoista oikeastaan mitään. Tai tiesin minkälaisia ne ovat anatomis-fysiologisilta ominaisuuksiltaan ja hieman niiden psykologisesta kehityksestäkin, mutta näillä tiedoillahan ei käytännön vauva-arjessa paljoa tee, jos kaikki muu on aivan hepreaa. Vähän niinkuin autoakaan ei ajeta pelkästään sillä tiedolla, mitä muttereita ja jousia siinä on. Jos jotakin oli mieleeni kouluajoilta jäänyt, oli varhaisen vuorovaikutuksen merkitys lapsen psyyken rakentumisessa. Käytännössä tällä siis tarkoitetaan vanhemman tapaa pidellä lastaan, jutella, ilmeillä ja olla ylipäätään kontaktissa lapsensa kanssa. Ongelmat varhaisessa vuorovaikutuksessa saattavat olla erittäin kauaskantoisia, koska ihmisen emotionaalinen itsesäätely ja itsetunto pohjaavat erittäin vahvasti tähän kiintymyssuhteeseen vanhemman kanssa. Hyvässä kiintymyssuhteessa kasvava lapsi tuntee olonsa turvalliseksi ja luottavaiseksi.

Lapsen saamiseen liittyy paljon odotuksia ja myöskin pelkoja – entä jos en kiinnykään vauvaan? Muistan jännittäneeni ensimmäisen ultraäänitutkimuksen yhteydessä reaktiotani ruudulle piirtyvään sydämen sykkeeseen – ensimmäinen testi hyvän vanhemmuuden koesarjassa. Ainoa oikea tapahan on itkeä vuolaasti uuden elämän ihmettä, ehkä jopa bongata kumman nenä tulokkaalla on. Minulla oli alusta alkaen hyvin käytännönläheinen suhtautuminen raskauteen ylipäätään, seurasin mielenkiinnolla raskausapplikaatioista viikoittain tapahtuvia biologisia kehitysaskeleita ja sen sijaan, että olisin kokenut jonkinlaista kokonaisvaltaista naisellista voimaantumista, ajattelin itseäni lähinnä ihmisinkubaattorina. Tiesin kyllä, etten tulisi olemaan mikään vatsaansa alituiseen silittelevä mama-to-be, mutta tuntemuksieni neutraalius yllätti silti, koska vauva oli kuitenkin hyvin toivottu. Mitä tulee tuohon ultraäänitutkimukseen, en niinkään pelännyt leimautumistani kivisydämiseksi hirviöksi terveydenhuollon silmissä, vaan ennen kaikkea omissani. No, onnekseni sain tirautettua pari kyyneltä tuossa tilanteessa sitten kuitenkin.

Mitä pidemmälle raskaus eteni, sitä enemmän aloin pelätä synnytyksen jälkeistä aikaa, entä jos en tosiaan oikeasti kiintyisikään lapseeni. Tuntui etten oikein koko raskauden aikana saanut kehitettyä paljon puhuttua tunnesidettä sikiöön ja ahdistuin valtavasti, kun luin muiden odottajien kirjoituksia siitä, kuinka he kuuntelivat päivittäin masuasukkiensa sydänääniä kotidopplereillaan ja olivat kokeneet syvää kiintymystä tätä kohtaan sillä siunaaman hetkellä, kun raskaustestiin piirtyi kaksi viivaa. Äitiys on valtavan tulenarka aihe ja suurin osa äideistä kokee tulevansa kritisoiduksi muiden äitien toimesta, oli sitten kyseessä soseiden ja sormiruokailun, imetyksen ja korvikkeen tai perhepedin ja pinnasängyn vastakkainasettelu. Moni äiti kokee ulkopuolelta tulevat paineet valtaviksi ja kuvittelee olevansa suurennuslasin alla, teki mitä teki. Osa myös varmasti asettaa itselleen näitä paineita, kuten minä. Koin nimittäin että nuo keskustelut olivat jo ensimmäinen mittari siitä kuinka hyvä äiti tulisin olemaan ja olisin jo tuossa kohdin tuomittu olemaan takakireä ja läsnäolematon vanhempi. Asiasta oli hyvin vaikea puhua missään, neuvolassakaan en oikein uskaltanut asiaa tunnustaa lähestulkoon ennakoivan lastensuojeluilmoituksen pelossa. Itse synnytystä en ehtinyt edes pelätä, kun murehdin ensireaktiotani rinnalle nostettavaan vauvaan – itkisinkö onnesta vai tuntuisiko vauva täysin vieraalta ja etäiseltä.  Onnekseni terapeuttini jaksoi hokea minulle, että tuntemukseni ovat täysin normaaleja ja että tunneside kehittyisi aivan varmasti ennemmin tai myöhemmin. Ja kyllä, luojan kiitos raskaushormoneiden, itkin kuin itkinkin tuossa tilanteessa (ja olen uskotellut itselleni, että olisin kyllä itkenyt muutenkin). Varsinainen vauvaan rakastuminen vei vielä noin vuorokauden. Varsinaisesti palaset loksahtivat paikoilleen nimittäin seuraavana aamuna, kun vauvasta otettiin ensimmäistä kertaa verikoetta ja se huusi kuin syötävä. Aloin itkeä hysteerisesti ja koin että sillä hetkellä sekä hoiva- että suojeluviettini tuota pientä ryppyistä tyyppiä kohtaan virittyivät ääriasentoonsa. Kauhistunut laboratoriohoitaja toivoi jatkossa varmaankin sijoitusta toiselle osastolle, kun koko pitkän toimenpiteen ajan hoin miehelleni, ettei antaisi hoitajan tehdä vauvallemme pahaa. Menköön sekin hormoneiden piikkiin.

No, sitten kun olin saanut tuon murehditun kiintymyssuhteen aluilleen, olikin aika alkaa stressata sen vahvistamista ja ylläpitämistä. Jälleen kerran olin saanut luotua itselleni paineita jostakin. Vauvan tarpeisiin pitäisi vastata HETI, koska muuten siitä kehittyisi tunne-elämältään epävakaa stressierkki, joka putoaisi jo vauvavuotenaan yhteiskunnan ulkopuolelle. Auta armias, jos satuin olemaan esimerkiksi vessassa vauvan alkaessa huutaa, raukka tunsi varmaan itsensä täysin heitteille jätetyksi. Piru vie, taas olivat jääneet varhaiset nälkäsignaalit huomaamatta ja vauvaparka oli joutunut turvautumaan itkuun, viimeiseen oljenkorteensa. Tai sitten en ollut älynnyt vaihtaa sen vaippaa ajoissa ja annoin sen maata omissa eritteissään ties kuinka kauan. Huono äiti.

Paineen alla oppii melko nopeasti, ei sillä että olisin edelleenkään ymmärtänyt eroa vaippaitkun ja nälkäitkun välillä, mutta poissulkutekniikalla pärjäsi yllättävän pitkälle. En taaskaan kuitenkaan ymmärtänyt, että loppujen lopuksi se tarpeisiin vastaaminen oli helppoa, mitäs sitten kun on maha täynnä, puhdas vaippa, mutta vauvaa ei nukutakaan, koska se ei enää nuku vuorokauden ympäri? Oltiin varhaisen vuorovaikutuksen ytimessä.

Vauva tuijottaa minua ja odottaa selvästi jonkinlaista juttua suunnaltani. Tietenkin olen ihan oikeasti haltioissani tuosta pienestä ja lepertelen sille kaikenlaisia rakkaudenosoituksia ja tuijottelen sitä ihastuksissani takaisin, mutta varsinainen sisällöntuottaminen tähän vuorovaikutussuhteeseen tuottaa minulle haasteita. Minulla on pahimman luokan bitchy resting face, eli perusilmeeni on varsin vihaisen oloinen. Pelkäsin, että vauva kokee tästä turvattomuutta ja suunnittelin jo laitattavani jonkinlaiset suupieliä kohottavat mesolangat naamaani, jotta sillä olisi edes pieni tunne siitä, että sitä rakastetaan. Siinä sitä olisikin ollut friikkisirkus pystyssä, kun olisin lähtenyt mesolangat kireänä vaunulenkille yksin, tokikaan tätäkään ei olisi todistanut kuin satunnainen koiranulkoiluttaja. Joka paikassa hoettiin, että vauvalle pitää jutella ja moni kertoikin sosiaalisessa mediassa höpöttelevänsä vauvalleen niitä näitä. Niin mitä tarkalleen? Kuten ehkä aiemmista teksteistäni käy ilmi, niin en ole järin hyvä small talkissa. Vielä enemmän lukkoon menen silloin, kun en saa minkäänlaista vuorovaikutusta keskustelukumppaniltani. Monologihommilla oli siis mentävä kaikesta huolimatta.

Laskin tuossa yhtenä vapaana (eli kauhunsekaista odotusta täynnä olevana) vauvan unihetkenä ajan, jonka se viettää käytännössä täysin hereillä ja parhaimmillaan minun olisi viihdytettävä sitä 6 tuntia ja 24 minuuttia vuorokaudesta. Tästä on siis miinustettu imetysaika ja vaipanvaihdot, eli kyseessä on ehta silmästä silmään tuijottelu. Olin lukenut, että jos katsot vauvasta pois silloin kun se katsoo sinuun (ja odottaa vuorovaikutusta), vauva kokee hylätyksi tulemisen tunteita. Suuria tunnontuskia ja paskaäiti-viboja tuntien sometin imettäessäni toinen silmä jälleen vauvaan naulittuna valmiina tarttumaan vuorovaikutusyrityksiin.

Hanhiemon iloinen lipas ja Tiitiäisen satupuu oli melko nopeasti luettu läpi vauvan tuijottaessa minua kuin olisin ollut teatterikorkeakoulun pääsykokeissa, enkä olisi todellakaan ollut pääsemässä seuraavaan vaiheeseen. Pointti tuli selväksi viimeistään siinä kohtaa, kun luin sille Vanhaa vesirottaa ja se purskahti sydäntä särkevään itkuun. Istuin vauvan kanssa lattialla leikkimatolla ja heiluttelin sen edessä erilaisia värikkäitä leluja ja yritin lässyttää parhaani mukaan – minkäänlaista reaktiota en saanut vastineeksi, lähinnä katsoi minua kulmat kurtussa säälivästi.

Yritin kuitenkin tosissani. Testasin kerran istuttaa vauvan sitteriin keittiön lattialle ruuanlaiton ajaksi ja tunsin itseni äärettömän huonon kokkiohjelman juontajaksi, kun selitin sille makaronilaatikon vaiheita (joita on neljä). Mietin jo, että alkaisin kehitellä jonkinlaisia podcast-aiheita, joita sitten kävisin monologina läpi tuottaakseni jonkinlaista ääniärsykettä lapselleni.

Lapsi on nyt neljä kuukautta ja päivä päivältä vuorovaikutussuhteemme vahvistuu kaikesta huolimatta. Vauva ottaa enemmän kontaktia ja minä olen hieman rennompi, olemme tutustuneet toisiimme ja nautimme vuorovaikutuksesta keskenämme. Tuntuu hullulta, että kaiken alkujännityksen jälkeen voisin ihan oikeasti vain viettää tuntikausia vauvani ilmeitä ja eleitä seuraten, kuten sekin minun, En koe enää valtavaa syyllisyyttä, jos annan vauvan makoilla leikkimatolla itsekseen kiljahdellen ja neuvolasta saatua hymynaamaa autuaasti minuuttikaupalla tuijottaen – saatan jopa selailla siinä ohessa facebookin uutisvirran kertaalleen läpi. Yhtenä päivänä esittelin sille erilaisia eläinääniä itseni tuottamana, vauva nappasi suden ulvonnan ’auuuuu’ ja matkii jokaisella kerralla, kun teen kyseisen äänen. Ihastuipa tähän sen verran, että viime yönä heräsin tähän ulvontaan. Toki aiempi susilapsi-kauhuskenaarioni huomioiden tämä ei välttämättä ole kovinkaan tavoiteltava lopputulema. Siinä kohtaa toivon itsekin lastensuojelun interventiota, mikäli tuo vielä ensimmäisen luokan nimenhuudossa ainoastaan ulvoo.

Kaikki edellämainittu on edelleen itselleni jotenkin kovin henkilökohtaista, mutta blogin saaman palautteen myötä uskallan julkaista myös tämän tekstin. Äitiys on täynnä myyttejä, toiveita, odotuksia ja pelkoja, ja myös kauan odotetut ihanat elämänmullistukset saattavat tuottaa suunnatonta ahdistusta. Kukaan meistä ei ole kuitenkaan vanhempi syntyessään. Yhtäkkiä olet aivan uudenlaisten haasteiden edessä, ihan vaan yksi ihmiselämä mahdollisesti omilla teoillasi pilattavaksi – ei mitään paineita.

Jotkut kokevat kiintymystä jo siinä kohtaa, kun raskaustestiin piirtyy ne kaksi viivaa, toiset synnytyksen yhteydessä ja kolmannet sitten hieman myöhemmin. Joillakin vauvaan rakastuminen tapahtuu silmänräpäyksessä ja joillakin pikkuhiljaa. Joillakin tämä tapahtuu luonnollisesti, kun taas toisilla kiintymyssuhteen muodostumista saattaa vaikeuttaa esimerkiksi hyvin yleinen synnytyksenjälkeinen masennus. Tästä syystä olisikin hyvä pystyä puhumaan tästä asiasta avoimesti, jottei syntyisi käsitystä, että vain yksi reitti olisi muita oikeampi ja tarvittaessa avun hakeminen olisi helpompaa.

Toisilla vuorovaikutus tulee luonnostaan, toiset joutuvat sitä hieman hakemaan. Kuitenkin vauvakin on ihminen ja siihen tutustuminen kestää aikansa ja jokainen lapsi-vanhempi-suhde on omanlaisensa, uniikki. Tässä mammahommien suhteen aktivoituessa, muskaria ja vauvauintia aloittaessa, on uskomattoman hienoa kokea osallistuvansa näihin aktiviteetteihin vauvansa kanssa tiiminä. Siinä muskarin puolikiusallisessa kumbaya-hetkessä vauva katsoo sinuun ja hymyilee siihen malliin, että ymmärtää – parasta.

Ennakoimattomuuksia

Olen ollut yksin koko päivän. Kello oli herättämässä yhdeksältä, vaikka olin kyllä ollut hereillä jo tuntikausia unta saamatta. Aamutoimet menevät jo melko rutiinilla ja päivän alku tuntuu aina uudelta alulta kaikkinensa. Vaunulenkki suoritettiin samoissa maisemissa kuin aiemminkin, melko lailla tasan 44 minuuttia siihen kului tänäänkin. Sitten odotettiin. Ympärille levittäytyvä sotku ahdistaa, mutta tuntuu, etten kerta kaikkiaan ehdi tehdä sille mitään. Joka kerta, kun edes katson tiskipöydällä notkuvan astiavuoren suuntaan, vauva alkaa ähistä ja puhista siihen malliin, että se heräisi. Vai heräisikö sittenkään, en oikein osaa vielä tulkita sen kymmeniä eri ähinöitä. Kohta koko perhe on koolla, ja hartiani laskeutuvat muutamia senttejä alaspäin, hävettää kun en ole ehtinyt tehdä yhtikäs mitään koko päivän aikana, iltaruuaksi suunniteltu makaronilaatikko on edelleen varsin dekonstruoidussa muodossa jääkaapissa. Jos päivällä on imetetty niin illalla sitä vasta tehdäänkin, välissä suhaan ympäriinsä, otan sukan sieltä, harson täältä ja napsautan lieden päälle steriloidakseni tutit. Vauvan viihtyessä isänsä sylissä päätän nopeasti imuroida koko asunnon ja siivota keittiön, sen jälkeen on hyvä hetki vielä poiketa suihkuun, ettei aamulla tarvitse. Päivä on ohitse nopeammin kuin ehdin edes ymmärtää, tuntuu että sekä kotimme että pääkoppani ovat kaaoksen vallassa. Miten tähän ikinä tottuu?

Olen aina halunnut äidiksi. Kuitenkin asian tultua ajankohtaiseksi, aloin kolmenkympin kriiseissäni potea ristiriitaisesti jonkinlaista pakokauhua asiaa kohtaan. Vaikka jo pidempään oli tuntunut, että elämästä puuttui se jokin täydentävä tekijä, aloin kuitenkin pelätä, että elämä muuttuisi lapsen myötä liikaa. Haastattelinkin tuolloin hyvin tarkkaan lähipiirini perheellisiä ja tenttasin olisiko se hiekkalaatikolla istuminen ihan oikeasti muka jotenkin spesiaalia hommaa ja oliko koko elämänsuuruinen muutos ihan oikeasti sen arvoista. Joko kaikki valehtelivat sukkelasti ja halusivat meidät ainoastaan jakamaan kurjuuttaan tai sitten vanhemmuus oli aivan parasta, ihan oikeasti. Onneksi päätimme sokeasti luottaa ystäviimme.

Vauva-ajatuksen kypsyessä ja matkalla esikoisemme syntymään kehittelin päässäni harvinaisen utopistisen kuvaelman tulevasta. Ajattelin, että lähes 24/7 tuhiseva vauva mahdollistaisi sen, että ehtisin pitää kodin siistinä ja pyykkikasan matalana, kokata päivällisen hyvissä ajoin valmiiksi ja kenties tehdä jonkinlaista kotitreeniäkin vaunulenkkien ohella. Kotitreenaaminen on kohdallani päättynyt tähän mennessä aina siihen, että viiden minuutin sisällä sen aloittamisesta olen maannut sohvalla instagramia selaamassa, enkä tiedä miksi kuvittelin äitiysloman muuttavan tätä mihinkään suuntaan. Harhapäissäni julistin vielä miehellenikin, kuinka kotitöiden hoitaminen olisi ehdottomasti kotivanhemman tehtävä – olisi muuten kannattanut vaan pitää leipäläpi tiukasti kiinni tuostakin asiasta.

Ensimmäiset viikothan vauva tosiaan pääasiassa söi, kakkasi ja nukkui. Ehdin toteuttaa tuota fantasiaani kotvasen: lukea aamulehden, syödä aamiaisen kaikessa rauhassa, imuroida päivittäin ja taisinpa jopa oikein harmitella, että vauva puklaili niin vähän, etten päässyt edes pyykkäämään (jos voisin matkata ajassa taaksepäin, niin palaisin ensimmäisenä läimäyttämään itseäni). Loppuajan nuuhkuttelin vauvaa ja vollotin hormonihuuruissani sohvalla pikavippimainoksille. Päivät soljuivat kerrassaan ihanasti vauvakuplan pehmeydessä ja elämä oli ruusuisen helppoa. Olin kuullut kauhutarinoita äideistä, jotka kulkevat kotona kaiket päivät yltäpäältä puklussa lapsi kainalossa rääkyen, ehtimättä itse edes vessaan saati suihkuun. Silloin kun vauva nukkuu, eikä tarvitse pyyhkiä ympäri seiniä roiskunutta sinappikakkaa, he voivat viestittää ulkomaailmaan ainoaa kanavaansa, netin keskustelupalstoja, pitkin ja hörppiä kiireellä kolmesti jäähtynyttä kahviaan. Siemailin kuumaa kauralatteani ja mietin, että minkähänlaisia ajankäytön amatöörejä nämä ihmiset oikein olivat, saisivat syyttää pukluhiuksistaan kyllä ihan itseään, elleivät näissä raameissa muka parempaan pystyisi.

Tämä harhainen kuplahan poksahti kovaan ääneen sinä päivänä kun isyysloma tuli päätökseensä ja jouduin omilleni.

Vauva toki nukkui edelleen suurimman osan päivästä, mutta yksin ollessani tuo suloinen tuhisija oli muuttunut tikittäväksi aikapommiksi. Vaikka alkuviikkoina olimme olleet mieheni kanssa molemmat aivan yhtä ulapalla vauvanhoidosta, saimme kuitenkin toisistamme henkistä turvaa. Yhtäkkiä olinkin yksin tuon ilman käyttöohjetta saapuneen muukalaisen kanssa. Sinänsä vauvan syöttäminen, pukeminen ja vaipanvaihto sujuivat jo melko hyvin, ja enää noin 95 prosenttia ajasta pelkäsin katkaisevani vauvani niskan häntä käsitellessäni. Suurin epävarmuus lankesi silloin, kun mitään varsinaista konkreettista tekemistä ei ollut, eli silloin kun vauva nukkui – melkein koko ajan. Sen sijaan että olisin nauttinut tuosta hiljaisuuden auvosta, koin sen painostavana ja pahaa enteilevänä.

Äitiyslomalla olin tottunut pitämään uuden kotimme edustuskunnossa kaiken aikaa, yllättäen koska aikaa oli vaikka muille jakaa. Imuroin päivittäin, koska inhosin kissanhiekkamuruja lattialla ja keittiön oli ehdottomasti oltava tiptop, kun menin aamulla keittämään kahvia tai muuten koko päivän ylle olisi langennut epäjärjestelmällisyyden varjo. Yhtäkkiä siisteyden tyyssijaan ilmaantuivat ympäriinsä lojuvat tutit, tuttipullot, harsot ja ennen kaikkea kamalan värikkäät leikkimatot roikkuvine leluineen saapuivat pilaamaan hartaasti rakentamani feng shuin. Usein kuulee, että ihmiset yrittävät pakonomaisella siisteydellään hallita mielensisäistä kaaostaan, mutta tämä nyt ei minuun pätenyt, minähän vain rakastin siistiä kotia, siinä kaikki.

Toisin kuin olin aiemmin suurisuisesti julistanut, en siis ollutkaan noina hiljaisina hetkinä Niskavuoren emäntänä imurinvarressa tai lieden ääressä – en todellakaan. Ajallisesti olisin ehtinyt vaikka mitä, mutta todellisuudessa selasin autopilotilla eri somefeedejä toinen silmä naulittuna hetkenä minä hyvänsä heräävään vauvaan. Mieli oli jatkuvassa taistele tai pakene-moodissa, enkä kyennyt rentoutumaan oikeastaan mitenkään. Kotiaskareita en voinut tietenkään edes aloittaa, koska vain niiden tekemättä jäämistä stressaavampaa oli niiden kesken jääminen. Noin viikko yksinoloa oli takanapäin, kun tiuskaisin miehelleni, että miksei tämä voinut tehdä kotona yhtään mitään ja epäonnistumisen tunne oli valtava, kun hän neutraalisti muistutti, että olin itse halunnut olla päävastuussa noin suurinpiirtein kaikesta. Onnekseni tunneäly on mieheni suurimpia vahvuuksia ja keskustelu päättyi siihen, että kotityöt oli jaettu suunnilleen puoliksi.

Kotiaskareiden ohella ilman ennakkovaroitusta tulevat yöherätykset olivat niin ikään äärimmäisen stressaavia; saatoin uinua horroksessa koko yön odottaen varhaisia nälkäsignaaleja, ja heti kun vauva maiskautti kielensä kitalakeen, pomppasin ylös kuin palomies. En ole myöskään ikinä kyennyt nukahtamaan nopeasti, joten vauvan yöherätyksiltä uudelleen uneen pääseminen vei välillä aikaa ja sydän pamppaillen ryhdyin stressaamaan seuraavaa muutaman tunnin kuluttua koittavaa herätystä. Olihan minulla kuitenkin onneksi tekemistä kytätessäni vauvan rintakehän hengitysliikkeitä.

Neuroottisena hedonistina kauhistelin lisäksi jo raskausaikana sitä, miten ruokailutilanteeni tulisivat muuttumaan. Odotin kauhulla sitä, miten kauhoisin surkeana jäähtynyttä puuroa toisella kädellä samalla vauvaa hyssytellessäni. Tästä sisuuntuneena päätin alkuun, että söisin vasta kun siihen tarjoutuisi rauhallinen tilaisuus. Onnekseni älysin kuitenkin luopua periaatteestani siinä kohtaa kun ymmärsin, että ainoa logiikka, jota vauva noudattaa, on herätä sillä hetkellä kun äidin olisi tarkoitus syödä.

Kuten ehkä nyt on jo itsestään selvää, toimin mielelläni melko varmistetulla maaperällä ja pidän siitä että pystyn ennakoimaan tilanteita ja pysymään suunnitelmissani, mitä ne milloinkin sitten ovatkin. Kuulostaa ehkä ihan hyvältä, organisoituneelta ja pedantilta, näin paperilla, mutta oikeasti kippo on hieman kallellaan neuroottisuuden tuolle puolen. Toisin sanoen, pasmani menevät aivan sekaisin, jos suunnitelmiini tulee vähääkään minusta riippumattomia muutoksia – loistava lähtökohta vauva-arjelle etten sanoisi.

Muistan edelleen erään marraskuisen keskiviikon, kun olimme palanneet porukalla tehdyltä vaunulenkiltä ja olin suunnitellut (VIRHE!) ensin haravoivani pihan ja sitten lämmitteleväni saunassa suorituksen päätteeksi. Sanomattakin lienee selvää, että normaalisti hyvin vaunulenkin päätteeksi nukkuva vauva heräsi tuolloin vuosisadan nälkäkiukkuun ja ilta menikin maratonimetyksen parissa selkä krampissa sohvalla istuen. Tuolloin koin hetkellisesti ensimmäisen todellisen henkisen meltdownini ja itkin kilpaa vauvan kanssa – hän tyytymättömyyttään ruokailutilanteeseen ja minä sitä kuinka elämäni oli pilalla. Asia, josta jouduin luopumaan oli varsin mitätön, mutta sehän siitä juuri kaikkein kamalinta tekikin, kun tajusin, että en oikeasti voisi suunnitella tekeväni yhtään mitään. En voisi hitto vie edes hetkeä rauhassa haravoida, asia mitä ehkä normaalisti jopa välttelisi, mutta siinä hetkessä tuntui kuin viimeinenkin henkireikäni olisi tukittu umpeen.

Oloni kuitenkin helpottui heti kun ymmärsin, että ongelma oli minussa ja epärealistisissa odotuksissani, eikä siinä, että vauva tarkoituksella keskeyttäisi jokaikisen toimintoni. Sehän oli vauva, toimi täysin omien primitiivisten vaistojensa varassa ja sattumoisin nyt itku sattui olemaan sen ainoa tapa ilmaista itseään, eikä suinkaan vain tapa ärsyttää minua. Monenlaiseen olin varautunut, mutta loppujen lopuksi muutos on ollut niin järisyttävä ja ennakoimaton, että ilman terapiaa olisin luultavasti ollut erittäin suuressa riskissä synnytyksen jälkeisen masennuksen suhteen. Arvokkainta oli, että oivalsin itse, että oikeastihan minun ei edes tarvinnut tehdä mitään niistä asioista, joissa tulin keskeytetyksi – ainoa paikka missä minua oikeasti tarvittiin, oli siinä sohvalla vauva sylissäni.

Keskeytetyksi tuleminen kirvoittaa edelleen pienen ärräpään huulilleni, mutta ahkeran harjoittelun myötä kulloiseenkin tilanteeseen pysähtyminen ja siirtymät toimintamoodista ihan vain vauvalle läsnä olemiseen alkavat käydä aina vain jouhevammin. Luulin 31 vuoden iän saavutettuani, että vanha koira ei uusia temppuja opi, ja olin jo tyytyä kohtalooni ikuisena suorittajana, jonka kynttilä kytee kaiken aikaa vähän molemmista päistä. Onkin uskomatonta, miten jo tässä ajassa tuo pieni ihminen on opettanut sitä minkä olen kuvitellut olevan vain korulauseina valkoisten kotien seinillä – pysähtymisen, läsnäolon ja olemisen taitoa.

Tänään olen ollut koko päivän yhdessä vauvan kanssa. Heräsimme lähempänä yhtätoista, mikä on meille sopivaksi osoittautunut aika herätä. Vauva oli ollut jo hetken hereillä ennen kuin heräsin sen iloiseen kiljaisuun, olen nukkunut erittäin sikeästi ja luottanut siihen että vauva hengittää läpi yön, kuten viimeisten kuukausien aikana. Aamutoimet sujuvat edelleen mukavalla tahdilla, imetyksen ja vaipanvaihdon jälkeen vauva tuijottelee tyytyväisenä muutaman kierroksen ajan musiikkia soittavaa mobilea ja siinä ajassa ehdin itse pestä hampaat, syödä aamupalan ja käydä vessassa. Siirrymme yhdessä hetkeksi olohuoneeseen leikkimatolle, kunnes vauva alkaa haukotella, alan jo ymmärtää sen signaaleja. Päiväunet otetaan sängyssä samalla kun kirjoitan tätä tekstiä kaikessa rauhassa ja sitten lähdemme kaupungille. Tekee hyvää päästä keskustaan ihmisten ilmoille. Kotona odottaa kaaos, tämän tekstin tiskikuva on tältä päivältä ja lattialla on meneillään kissanhiekkamurujen ja pölypallojen iloinen yhteistanssi. Ruoka päätetään lennossa, tutit tulevat steriloiduiksi siinä lomassa ja vauva syötettyä silloin kun se alkaa siihen malliin itkeä – edelleen yleensä aina kun olen tekemässä jotain ihan muuta. Olen tullut tänään keskeytetyksi ainakin kaksikymmentä kertaa, kompastellut lattialla lojuvaan sitteriin ja yrittänyt saada jotain tolkkua jo ainakin kaksi viikkoa seisoneen puhtaan pyykin kasaan. Ruoka valmistui välimeren tyyliin lähempänä kello kymmentä ja söin illalliseni tyytyväisenä lusikalla lautanen imetystyynyyn nojaten samaan aikaan vauvaa syöttäen. Asunto on edelleen kaaoksen vallassa ja edellisestä imuroinnista on jo useampi päivä mutta tällä hetkellä sillä ei ole piirun vertaa väliä. Olen oppinut jotain.