Meidän arki

Olen lukenut blogeja vuosikaudet ja rakastanut aina arkipostauksia, joten ajattelin sellaisen itsekin rustailla. Tuossa taannoin jynssäsin antaumuksella vessanpönttöä vauvan mentyä nukkumaan ja tulin kaikessa tyytyväisyydessäni miettineeksi, että mikä viikonpäivä oikein olikaan. Perjantai. Enpä olisi kuvitellut vielä reilu vuosi sitten että tulisin olemaan varsin tyytyväinen nykyiseen tapaani viettää perjantai-iltaa.

Töissä käydessä ero viikonlopun ja arjen välillä oli selvä kuin pläkki. Kotiin päästyä hartiat laskeutuivat muutaman sentin alaspäin (usein vain mennäkseen hetken kuluttua totaaliseen juntturaan viikonlopun tensiopäänsäryn pistäytyessä käymään), ja piti oikein miettiä, miten nuo arvokkaat edessä olevat tunnit käyttäisi mahdollisimman tarkasti hyväkseen. Tein useamman vuoden töitä vielä kuun joka toisena lauantainakin, jolloin työviikon päätyttyä oltiin vieläkin suurempien kysymysten äärellä. Parhaimmillaan sitä oli noin 36 tuntia aikaa sekä rentoutua, että tehdä asioita, nähdä kavereita ja olla vain itsekseen, käydä kävelyllä ja harrastaa kaikkea kehittävää.

Nyt arkipäivät ja viikonloput ovat keskenään samanarvoisia, ja arki etenee varsin verkkaisesti tässä ihanassa vauva-arjessa – päivämäärän ja välillä viikonpäivänkin saa oikein kalenterista tarkistaa. Pohdin jo kauan ennen vauvan tuloa, miten osaisin nauttia vain kotona olemisesta, ja kuinka höperöityisin alle kuukaudessa. Enpä olisi uskonut, että nauttisin tästä kaikesta niin täysin siemauksin, että ensimmäistä kertaa elämässäni voin ihan oikeasti sanoa nauttivani arjesta.

Nyt eletään tietenkin poikkeuksellisia aikoja koko maailmassa, mutta meidän arkeemme tämä ei ole juurikaan vaikuttanut, mitä nyt sosiaalinen kanssakäyminen on kutistunut aivan olemattomiin, eikä kauppakeskuksiin pidä enää lähteä viettämään aikaa. Julistauduttuani kuitenkin jo vuodenvaihteessa kesään asti ulottuvaan ostoslakkoon, sopii tämäkin itse asiassa minulle paremmin kuin hyvin. Vauvauinnin päättyminen harmittaa, mutta teimme senkin suhteen päätöksen lopettamisesta jo ennen kuin niin virallisesti tapahtui. Meidän harrastuksemme ovat nyt toistaiseksi nekin tauolla ja se luonnollisesti korpeaa, mutta onneksi on muitakin vaihtoehtoja liikkumiselle.

Pyrimme suhtautumaan tähän koko tilanteeseen mahdollisimman neutraalisti, kotona on nyt vain pysyttävä, ja se kodin ulkopuolinen elämä jatkuu sitten myöhemmin. Onneksi kuitenkin voin todeta, että elämä jatkuu kaikesta tästä huolimatta, nimittäin tämä täysin arkipäiväinen ihana elämä.

Tältä siis näyttää kutakuinkin meidän aivan tuikitavallinen päivämme vastikään puoli vuotta täyttäneen vauvamme kanssa:

04.00 Ensimmäinen ja ainoa yösyöttö. Nämä ovat vähentyneet onneksi iltapuuron aloittamisen myötä. Siirryimme muutama viikko sitten kokonaan korvikkeelle erinäisistä syistä, joten syöttäminen itsessään on varsin nopea toimitus, mutta uudelleennukahtaminen on vauvalle haastavaa. Tässä kohtaa vauva siirtyykin yleensä meidän sänkyymme nukkumaan, jottei tarvitse kyyristellä selkä kivuliaassa krampissa pinnasängyn päällä rauhoitellen joka ilmansuuntaan tuulimyllynä pyöriviä raajoja. Tässä kohtaa toinen, se sillä kertaa onnekkaampi, meistä siirtyy yleensä sohvalle nukkumaan.

07.00 Herätys! Olemme varsin iltavirkkua sakkia ja nämä aamuherätykset pistävät kyllä irvistämään, etenkin kun emme millään malta mennä nukkumaan ennen puolta yötä, usein nukkumaanmeno venähtää reilusti seuraavan vuorokauden puolelle. Usein vauva on, luojan kiitos, tässä kohtaa hereillä maksimissaan 1.5 tuntia. Aamupuuron ja -maidon jälkeen siirrymme yleensä hetkeksi leikkimatolle. Vauva leikkii itsekseen ja televisiossa pyörii uutisaamu. Heti ensimmäisen silmänhieraisun jälkeen kuitenkin pikapikaa takaisin sänkyyn nukkumaan. Tässä kohtaa otamme usein itsekin vielä torkut vauvan nukkuessa onneksemme yleensä 2-3 tunnin aamupäiväunet. Hampaitakiristävän aamuherätyksen sietää espressokupillisen voimin, kun tietää pääsevänsä itsekin vielä hetkeksi unille.

11.00 Herätys numero kaksi. Tässä kohtaa koko jäsenistömme alkaa olla jo kutkakuinkin tolkuissaan katkonaisen yön jäljiltä. Espresso numero kaksi tulille tuplana ja sitten hommiin. Tässä kohtaa lounaslinjasto tarjoaa lihasosetta ja maitoa, jonka jälkeen jälleen leikkimatto kutsuu uusin energioin. Kiinteät maistuvat hyvin, joskin äärimmäisen sottaisesti. Tähän saakka syötöt ovat tapahtuneet sylissä, koska istuessaan vauva heiluu kuin heinäseiväs. Onkin aikamoinen toimitus ohjata sose sylissä venkoilevan vauvan suuhun, vieläpä kun mukamas liian hitaiden liikkeiden välissä suuhun hakeutuvat sormet toisen käden tavoitellessa lusikkaa itselleen. Eipä ole enää sitä ongelmaa, etteikö olisi tarpeeksi pyykkiä pestäväksi (edelleen mental slap itselleni kuuden kuukauden takaiseen aikaan, kun tätä harmittelin). Vauvallehan nyt olisi aivan sama, vaikka viettäisi kaiket päivät yöhaalarissaan, mutta itse tykkään pitäytyä rutiineissa näin poikkeusaikoinakin ja puemme tämän ruokailusirkuksen jälkeen päivävaatteet. Tässä kohtaa syömme myös itse lounaan vuoroissa ja otamme molemmat puolituntisen lounaan päälle, lähinnähän sitä nyt tulee sosiaalisen median pariin karattua.

13.00 Ulkoilun aika. Päivittäin on pakko päästä ulos nykyään, muuten leviää pää. Vaunulenkkien ongelmaksi alkoi muodostua se, ettei vauva oikein enää nukkunut vaunuissa ja koko lenkin ajan sai kuunnella mutinaa vaunukopasta, kun ulkomaailma alkoi kiinnostaa liiaksi. Vaihdoimmekin rattaisiin tällä viikolla ja heti helpotti, vauva seurailee mielenkiinnolla maisemia ja saattaapa jopa hetkeksi nukahtaakin. Tunnin – puolentoista verran yleensä ulkoilemme tutuissa maisemissa – vähän liiankin tutuiksi alkavat jo käydä. Olemmekin suunnitelleet, että voisimme silloin tällöin ajella autolla muihin lenkkimaisemiin, jotta jälleen vältyttäisiin pään leviämiseltä.

Kotiinpäästyä olisikin jälleen murkinasettiä, ja tarjolle asetetaan tällöin hedelmäsosetta ja maitoa. Koska ulkoillessa unet eivät välttämättä kovin pitkiksi ehdi, ottaa vauva yleensä ulkoilun ja syömisen jälkeen vielä torkut. Helpoiten se nukahtaa jomman kumman viereen sängyssä ja toinen nukuttaakin vauvan toisen puuhaillessa tällä välin omiaan. Itse yleensä saan tässä kohtaa järjesteltyä hieman kotia, valmisteltua päivällistä, pestyä pyykkiä tai ihan vain oltua.

16-17 Torkut ohi. Yleensä tässä kohtaa tulee hassuteltua jonkin aikaa sängyssä porukalla, vauva nauraa nykyisin melkein kaikelle (tunteepahan itsensä hauskaksi edes joskus), etenkin kaikenlaisille päristeleville äänille ja kutitukselle. Kädet havittelevat kolmea ohimohiustani ja silmälasit viskataan sängynnurkkaan. Edelleen laittaa myös nenäni suuhunsa, vaikka olen yrittänyt sanoa, ettei se näin korona-aikana ole oikein korrektia. Kasvissose- ja maitoaterian jälkeen puuhastelemme yleensä jälleen leikkimatolla. Kutiseviin ikeniin huippuniksi on jäisillä mustikoilla täytetty makututti, jota vauva imeskelee antaumuksella, heittelee toki myös päin vaaleanbeigeä sohvaamme ja valkoista villamattoamme. Nyt tosin, kun vatsalle kääntyminen on se juttu, noin joka kolmas minuutti pärähtää kuuluviin dramaattinen itku, kun tuttia ei niin vain saakaan suuhun päinmakuulla. Ei auta kuin rientää hätiin joka ikinen kerta. Olemme myös harjoittaneet taiteen alaa värikylpyjen ja mustikkamaalauksien keinoin, ja välillä aloitamme itkun siivittämän pukeutumissouvin päälle mennäksemme takapihalle katselemaan meininkiä. Joskus täytyy myös itsekkäästi tehdä jotakin myös oman henkemme pitimiksi, ja siirrettävä vauva keittiön lattialle ruuanlaittokurssille – onneksi silikoninen nuolija tuo vaihtelua tavan helistimiin. Välillä intoudun tanssimaan vauvalle lastenmusiikin tahtiin (onnekseni ainakin näyttää nauttivan, vaikka esittävän taiteen vuosistani on hieman aikaa), ja mieheni päästää mielellään sisäänsä tukahdutetun runonlausujansa valloilleen loruttelemalla Hanhiemon iloista lipasta.

Aluksi ahdistuin hieman siitä, miten ihmeessä saisin ajan kulumaan vauvan kanssa, mutta melko tarkka rutiini helpottaa paljon asioita, kuten sekin, että vauva alkaa olla melko ennakoitava jo. Säännölliset uniajat luovat itselle henkistä kestävyyttä, kun tietää ettei viihdytettävää tarvitse keksiä tunneiksi, vaan yleensä maksimissaan kahdeksi. Pyrimme myös siihen, että vauva saisi aikaa leikkiä ihan itsekseenkin, mutta nykyisellään vatsalta selälle kierähtämisen vaikeus saa vauvan loukkaantumaan siinä määrin, että autonomia kärsii väistämättä.

Tässä kohtaa viihdytämme vauvaa yleensä vuoroissa, jolloin toinen saa tehdä kotitreeniä tai mitä ikinä haluaakaan. Ja siis, näinä poikkeuksellisina aikoina jopa minä olen alkanut ihan pitää tästäkin vaihtoehdosta. Joskus treenaan myös vauvan kanssa, vauva kuvittelee tämän olevan erityinen panostus hänen ylhäisyytensä viihdyttämiseksi ja 8.5 kiloinen jässikkä käy jo ihan pienestä kahvakuulasta. Välillä se katselee selällään nauraen, kun teen jumppakuminauhan avulla kyykkyjä sen edessä – eipähän ainakaan tule ajatelleeksi liikoja itsestään tällaisen PT:n edessä.

18.00 Iltarutiinien aika. Tässä kohtaa on yleensä joko kylvyn (ainakin mikäli makututti on ollut kuvioissa mukana) tai vaihtoehtoisesti suihkun aika. Vauva nauttii silminnähden molemmista ja leveä hymy paljastaa innostuksen jo siinä kohtaa, kun suunnataan kylpyhuoneeseen. Vanhan kansan lappupesuja se ei voi sietää, ja kun iho sen erittäin hyvin rasvaamattakin kestää, niin olemme suihkutelleet päivittäin. Suihkun tai kylvyn jälkeen siirrymme hämärrettyyn makuuhuoneeseen, jossa syödään iltamaito ja -puuro vaippasillaan (koska sotku) ja sen jälkeen pujahdus unihaalariin.

Nukuttamisessa olemme käyttäneet kahta tapaa. Joko mieheni nukuttaa vauvan suoraan sänkyynsä (pitkäpiimäinen tapa), tai sitten minä otan sen kainalooni (taattu tainnutus muutamissa minuuteissa). Syliinnukuttaminen lienee varsinainen karhunpalvelus ja voisimme varmaan jo alkaa rustata hakemusta Supernanny-ohjelmaan, mutta kun se on niin suloinen siinä tuhistessaan ja paidanrinnuksestani kiinni pitäessään. Sänkyyn siirrettäessä vauva kyllä yleensä herää sen verran, että ymmärtää ympäristönvaihdoksen, joten emme ole jaksaneet tästä vielä stressata. Katsotaan sitten, kun vielä armeijan kotilomillakin saan nukuttaa pojan syliini, voi olla että asenne on silloin hieman eri.

20.00 Oma aika alkaa. Käytännössä siis syömme päivällisen, katselemme telkkaria, sometamme ja ihan vain oleskelemme. Yhdentoista maissa siirrymme yleensä sänkyyn katselemaan lisää televisiota ja vauvan ensimmäinen syöttökin menee siinä hereillä ollessamme. Kai niitä yösyöttöjä siis periaatteessa on kaksi sitten kuitenkin. Tässäkin kohtaa nukutan vauvan vielä uudelleen usein syliin, ihan vain koska ikävä on jo ollut kova, enkä usein malta laskea sitä omaan sänkyynsä ennen kuin yläselkäni tuntuu siltä kuin siellä puuhailtaisiin stiletin kanssa.

Kaiken kaikkiaan arkemme on siis hyvin rutinoitunutta ja pidän siitä. Mikään armeijakuri täällä ei tietenkään vallitse ja nuo kellonajat nyt saattavat heittää molempiin suuntiin, mutta on helpottavaa, kun tietää suunnilleen mitä seuraavaksi tapahtuu ja milloin. On myös ihanaa, kun on kaksi aikuista tätä arkea pyörittämässä ja hyvin joustavasti olemme ainakin tähän asti saaneet sumplittua omat hetkemme sen mukaan kumpi sitä enemmän kulloinkin tarvitsee. Vauvan hoito jakautuu melko tarkalleen puoliksi, mikä tuntuu hyvin arvokkaalta sekä omastani että vauvan näkökulmasta. Kerran tosin meinasin haksahtaa ansaan, kun mieheni väitti, että olisi parempi, jos syöttäisin soseet, kun olen siinä niin paljon parempi. Ei mennyt läpi.

Elämä puolivuotiaan vauvan kanssa on hyvin erilaista kuin vastasyntyneen tai kolmikuisen vauvan kanssa. Tämä on kaikin puolin antoisampaa, helpompaa ja ennakoitavampaa. Ei sillä, ettenkö olisi nauttinut kaikista näistä kuukausista ja etteikö välillä ole ikävä sitä pienen pientä ryppyistä nyyttiä, ja kaiholla ajattelen kaiken aikaa sitä, kuinka aika kuluu niin hirveän nopeasti. Kuitenkin vauvan kasvu ja kehittyminen tuo kaiken aikaa niin paljon uusia aspekteja tähän kaikkeen. Etenkin sydänalaani lämmittää, kun se kikattaa melkein tikahtuakseen esitellessäni sille alkeellisia koomikontaitojani.

Olemme hyvin kotivetoisia noin lähtökohtaisesti ja on ollut ihanaa vain puuhastella kotona ja viettää tätä aivan tavallistakin tavallisempaa arkea. Listaihmisenä olen kerännyt puhelimeni to do-applikaatioon jo liudan kaikenlaisia puhteita, joihin voin tarttua tylsyyden iskiessä (joskin tuntuu, että en tästä kaikesta käsissä olevasta ajasta huolimatta saa oikein mitään aikaiseksi). Niin kamala kuin vallitseva tilanne onkin, opettaa se varmasti nykyihmisille myös jotakin hyvääkin, nimittäin taitoa vain olla (okei, meillä ei ole esimerkiksi kotikoulussa olevia lapsia, mutta puhunkin tässä nyt lähinnä omasta näkökulmastani) ja ehkä tehdä kaikkia niitä asioita, joille ei normaalisti olisi aikaa. Meille tämä on tarkoittanut noiden aivan tavallisten leikkimattohetkien äärelle pysähtymistä, ihan vain olemista ja ennen kaikkea toisistamme ja tästä omasta pienestä perheestämme nauttimista.

Vauvavuosi puolivälissä

Aika menee niin nopeasti vauvan kanssa, muistakaa nauttia siitä ajasta, minulle toisteltiin kuorossa. Joojoo, nyökyttelin, mutta en olisi ikipäivänä uskonut, että se ihan oikeasti suorastaan juoksee. Parin viikon kuluttua meillä on puolivuotias vauva, aivan käsittämätöntä, juurihan se putkahti minusta ulos. Tai ei, juurihan minä vasta sain tietää odottavani sitä. Jos jonkinlaista toivetta, pelkoa, odotusta ja ennakkoluuloa kohdistui tähän aikaan, ja ajattelinkin seuraavaksi listata hieman asioita, miten meidän puolikas vauvavuotemme on mennyt tähän saakka. Osin kumoten, osin vahvistaen minun tai meidän odotuksiamme.

  • En olekaan niin väsynyt kuin luulin tässä kohtaa olevani, tai sitten tässä on kaksi vaihtoehtoa: joko pahin on vasta tulossa tai kuuppani on niin tottunut käymään puoliteholla, etten edes itse huomaa sitä. Mutta aivan sama, tässä kohtaa en vielä tulevasta tiedä ja jos kyse onkin jälkimmäisestä, niin tuplaespresson virittämässä harhamaailmassa on mukava elää. Aiemmin mieheni kanssa kinastelimme siitä, kumpi nukkuisi sohvalla toisen kuorsatessa. Nykyisin se, joka kerää kimpsunsa ja kampsunsa sohvalle, on syntynyt onnellisten tähtien alla. Olkoonkin, että tiedossa on vain kaksi vaivaista tuntia unta, mutta kaksi tuntia keskeytyksetöntä sellaista. Kesällä raskaana ollessani nukuin myös sohvalla paljon selkäkolotusteni (=mieheni kuorsaamisen) takia, ja silloin taiteilin koko talon leveydeltä olevat ikkunat piiloon verhoilla, koska pelkäsin näkeväni jonkun seisovan ikkunan takana sinne katsoessani. Nykyisin on aivan se ja sama vaikka itse viikatemies seisoisi siellä, heilutan hyvät yöt ja uni tulee sekunnissa.
  • Ehkä edellä mainitussa onkin kolmas vaihtoehto, josta on kiittäminen sitä, että suorituskeskeisyyteni on käytännössä enää muisto vain. Alankin epäillä, saako mikään vetovoima maailmassa minua enää palaamaan viulunkireälle radalleni, kun nyt kerran olen tähän leväperäiseen kaninkoloon eksynyt. Olen hyvällä omallatunnolla käpertynyt vauvan viereen päiväunille melkein päivittäin ja antanut tiskien levähtää vielä tovin tiskialtaassa, johon ne on kasattu niin taiten (ja hiljaa, ettei vauva herää), että minut pitäisi saada äänettömän tiskitetriksen kunniakruunu (tiskikone olisi tyhjennetty ja täytetty yleensä kolmesti tuossa samassa ajassa, mutta eihän se olisi läheskään yhtä luovaa).
  • Vaunulenkkeily on tosi kivaa. Se on mukavaa koko perheen voimin ja yksin hyvää äänikirjaa kuunnellen. Siis silloin kun vaunuilemaan huvittaa lähteä. Näin itseni karistamassa raskauskiloja päivittäisillä vaunulenkeillä suunnilleen ylämäkeen askelkyykkyjä samalla tehden. Njääh. Hyvä jos pari kertaa viikossa vaunuilemassa jaksaa käydä, toki tässäkin kohtaa on syyttäminen tätä kamalaa talvea (sopii moneen asiaan, suosittelen). Onnekseni valitsin vaunut sen perusteella, että ne kääntyvät näppärästi Stockmannin sisustusosaston posliiniesinehyllyjen välissä. Mutta ei se mitään, vaunulenkkeily onkin sitä kivempaa, mitä harvemmin sitä jaksaa tehdä.
  • Paino ei ole laskenut grammaakaan synnytyksen jälkeen. Hypistelin sormiani yhteen miinuskilojen kuvat silmissäni, kun kuulin kuinka paljon imetys kuluttaisi kaloreita. Satunpa vaan ilmeisesti sitten kuitenkin kuulumaan siihen pieneen osaan naisista, joiden kroppa pitää kiloista kiinni kaksin käsin imetyksen ajan. Tai sitten se johtuu siitä, että minä olen pitänyt kaksin käsin kiinni turkinpippurijäätelöpurkistani. Minähän ajattelin jo vuosia ennen raskautumistani, etten varmasti antaisi itseni lihoa raskausaikana – eikä tarvinnutkaan, kun ylipainoa jo löytyi valmiiksi siinä kohtaa kun koko asia kävi ajankohtaiseksi. Edelleen positiivisuuslasit silmilläni ajattelin sitten raskauskilojen jäädessä osastolle kutistaneeni muutaman rasvasolun vaivihkaa raskausaikana (olinhan syönyt terveellisesti ja jokunen punaviinikalori oli jäänyt nauttimatta), ja palautuvani ihannepainooni kuin taikaiskusta imettämällä. Ehkäpä jopa tuskailisin sitä kuinka kroppani kuihtuisi käsiin runsaasta hiilihydraattien nauttimisesta huolimatta. No, tällä nimenomaisella huolella minun ei ole tarvinnut puolivaloista päätäni vaivata, mutta eipä minua täällä periferiassa kukaan näekään (johtuen edellisestä kohdasta).
  • Synnytyksen jälkeisiin elimistön ihmeisiin lukeutunee myös tämä aivan järkyttävä hiustenlähtö, josta olen saanut nauttia jo kuukauden päivät. Ajattelin jo säästyväni siltä (ja lähes rukoilin sitä, nimittäin puhkiblondatut hiukseni ovat jo valmiiksi puoliksi päästä irti, eikä määräkään päätä huimaa), koska reiluuden nimissä, joko paino tai hiukset. No ei. Nyt olen sitten sekä ylipainoinen että rotanhäntähiuksinen. Ehkäpä kuitenkin jokaisesta ruuastakin löytyvät lukuisat hiukset pitävät kylläisyyttä yllä kiertämällä suolistoni jonkinlaiseen solmuun.

  • Jos kuitenkin jotain hyvää, niin eipähän tarvitse enää stressata small talkista vieraiden tai puolituntemattomien kanssa. Aina voi puhua vauvasta! Ja sitten kun ei enää keksi mitään sanottavaa, niin voi työntää päänsä vaunujen uumeniin mukamas tuttia korjatakseen, ehkäpä jopa viettää siellä vaunuverhon takana hyvän tovin, jotta tunkeilevat kyselijät älyävät keskittyä jälleen omiin asioihinsa – kuten heidän olisi pitänyt alun alkaenkin tehdä.
  • Ai niin, olihan meillä se vauvakin. Nyt kun olen viiden kohdan verran jaaritellut itsestäni, niin voinen sanoa sanasen myös tuosta pikkuhöpötitipallerosta, jollaiseksi omaksikin kammotuksekseni tuota pikkuherraa kutsun, ärsyttävällä lässytysäänellä tietenkin. Hyi. Mutta ihan oikeasti, vilunväristykset selkäpiitäni väristäen lueskelin aiemmin ihmisten kertomuksia siitä, kuinka he nuuhkuttelevat ja tuijottelevat vauvaansa kaiket päivät. Eikö teillä ihmisillä muka parempaa tekemistä ole? No ei itseasiassa ole, koska tuo on parasta ikinä. Minä kellonkyttääjä aikatauluhirmu saatan ihan tosissani unohtua tunneiksi vain tuijottelemaan vauvaa ja lepertelemään sille. Iltaisin oikein odotan, että se herää syömään, koska minulla on niin ikävä sitä, vaikka se nukkuu vieressäni. Härregyyd enpä olisi ikinä itsestäni uskonut.
  • Toinen asia mitä en olisi ikipäivänä uskonut, on se, että minä (joka sain alavireisestä Täällä pohjantähden alla-alttosuoritusfiaskostani yläasteen laulukokeessa seiskan) laulaa luikauttaisin vauvalleni yhtikäs mitään, vaikka se itse sitä sormet ristissä pyytäisi. No, opettelinpa tuossa taannoin Finlandia-hymnin sanat, jotta vauvalla olisi muutakin kuultavaa, kuin Päivänsäde ja menninkäinen. Täytyy myöntää, että kahden ollessamme melkein taivahan kansi soikin, kun antaumuksella lauluuni eläydyn.
  • Vauva tarttuu kaikkeen. Joojoo. Tänään se antoi minulle elämäni tukkapöllyn niin että viimeisetkin ohimohaiveneni irtosivat ja silmälasini ovat lentäneet useaan otteeseen pitkin pitäjiä. Yhtenä päivänä se tarttui kaulani ihoon niin lujaa sitä puristaen, että melkein itku pääsi (osittain myös siksi, että oletin että sentään tuo osa kehostani olisi säästynyt kurveilta). Myös isohkot poskeni ja pitkä nenäni ovat saaneet uudenlaisen merkityksen vauvan löytäessä nämä ulokkeet naamastani. No, vauvaa vartenhan tässä ollaan.

  • Vauvanvaatteiden ostaminen. Tiesin jo raskausaikana, etten tulisi olemaan mikään vauvanvaatehifistelijä ja sellaista minua ei kyllä rehellisyyden nimissä tullutkaan. Olen iloinen, että suurin osa vauvamme vaatteista on ostettu tai saatu käytettynä, ja ihmettelen hieman tätä vauvanvaatehysteriaa. Vaikka olen muuten hyvinkin höveli rahojeni suhteen ja olen tukenut häpeäkseni liikaakin riistokapitalismia shoppailemalla yhdessä jos toisessa lapsityövoimalla tuetussa ketjuliikkeessä, mutta tässä vauvojen muotipukeutumisessa en vain näe mitään järkeä. Kauhulla olen seurannut keskusteluja, joissa vertaillaan Reiman ja P.OP:in (Polarn o pyret, te vauvoista mitään tietämättömät idiootit) kuorihaalareita ja mietin saisiko vielä tattina paikoillaan istuvalle vauvalleni jostakin vastaavan hieman halvemmallakin. Vinkkinä siis vaan kummeille ja muille, me olemme pihejä tässä asiassa, otamme ilolla kuitenkin vastaan kaikki mitä teillä on antaa, jääpähän enemmän rahaa minun sekunnissa puhkikuluneille mammalegginsseilleni (joita edelleen käytän, koska mahani mahtuu niihin kivasti).

  • Vauvauinti on kivaa. Ilmoittauduin kärppänä kaupungin vauvauintiin saaden suunnilleen viimeisen paikan 07.30 lauantaiaamuna alkavasta ryhmästä, koska pihiys. Ja toisaalta myös se, että Kalevan uimahallissa minä olen uinut lapsuuteni uimahallireissut ja paikka tuntui jotenkin kotoisalta aloittaa lapsemme valmennus tulevaisuuden Antti Kasvioksi. Joka lauantaiaamu väsynyt triomme suuntaa halliin allaskakat painajaismaisesti mielessämme välkkyen, mutta ai että. Se ilo, jonka saamme tuon käsiään vedessä läpsyttelevän pikkutermiitin kanssa jakaa, on jotain niin huikeaa. Ja edellinen ei ollut sarkasmia. Olkoonkin että uintiin meno, siellä toimiminen kylmissään kaukalossa värjöttelevän ja suihkussa yhdellä kädellä uimavaatteisiinsa puettavan vauvan kanssa muistuttaa toisinaan lähinnä Normandian maihinnousua, niin se puolituntinen on sen arvoista. Väsyneenä kotiin päästyämme syömme kaikki kunnon aamiaisen ja painumme vielä muutamaksi tunniksi pehkuihin, ihanaa. Ja oikeasti.
  • Koen että saan viettää ystävieni kanssa aikaa aivan kuten ennenkin ja ennen kaikkea tuntuu siltä, että olen ehkä vielä se sama Jenni kuin ennen vauvaa (tai sitten tämä on vain päänsisäisen harhamaailmani tuotosta) ja ainakin omasta mielestäni kykenen edelleen keskustelemaan muustakin kuin kakkavaipoista ja olemaan vain hymähtelemättä puolivaloilla ystävien jutuille samalla pelkästään vauvaan keskittyen. Ainakin ystäväni vakuuttelevat minulle niin, tai sitten pelkäävät kuollakseen, mitä harhoissani tekisin, jos vastaisivat toisin. Kuitenkin, on ollut ihanaa huomata, että elämä ei muuttunutkaan aivan täysin, ainakaan siltä osin minkä halusin säilyttää ennallaan. Tai ehkä ennemminkin minä olen saanut säilytettyä ennallaan sen osan itsestäni, jonka niin kovasti pelkäsin vauvan myötä menettäväni. Tästä kuuluu myös suuri kiitos ystävilleni, jotka ovat ottaneet minut ja vauvani äärimmäisen luonnollisesti vastaan. Eräs parhaista ystävistäni kerran totesi, että tässähän tämä vauva menee siinä missä kahdestaankin oltaisiin, kun kerran ääneen mietiskelin muuttuneita kahvittelu (VIINITTELY) olosuhteitamme. Riittävän pitkissä ystävyyssuhteissa parasta onkin se, että he hyväksyvät sinut myös elämäntilanteiden muuttuessa ja suhtautuvat sinuun omalta osaltaan niin entisenkaltaisesti, kuin se vain tällaisen elämänmuutoksen tapahtuessa vain on mahdollista. Kiitos tytöt.
  • Pelot. Olen neuroottinen luonne ja pelkäsin tämän puolen ulottavan itsensä myös vauvaan. Tieto lisää tuskaa ja niin edelleen. Kumma kyllä tässäkin asiassa jotenkin tiesin olevani melko rauhallinen asioiden suhteen, ja se on ihmetyksekseni pitänyt. Pohdimme pitkään vauvavakuutuksen ottamista, koska toisaalta haluaisin kovasti luottaa suomalaiseen julkiseen terveydenhuoltojärjestelmään ja siihen, että mikäli tilanne sen vaatisi, niin pääsisimme kyllä hoitoon. Toisessa vaakakupissa painoi kuitenkin huoli siitä, että alkaisin terveyskeskuksissa jonottamista välttääkseni puoskaroida lastani liikaa ja tekisin ehkä jonkinlaisen virhearvion alun alkaenkin. Muutamat viisaat keskustelut työkavereideni kanssa käytyäni päädyimme ottamaan vakuutuksen, ja olemme käyttäneet sitä kerran, kun vauva huusi taukoamatta yhden päivän ajan ja olin varma että sillä olisi korvatulehdus. Ei ollut, se itki muuten vaan. Onnekseni kuitenkin vauvamme tutki objektiivinen lääkäri ja me saimme olla vain vanhempia, niinkuin pitäisikin. Vakuutusasia onkin luonut turvallisuudentunnetta ympärilleni, minun ei tarvitse kuin äidinvaistolla ymmärtää, että jokin on vialla ja kiikuttaa jälkeläiseni oikealle lääkärille. Sen sijaan vakuutus ei tuo turvaa aivan järkyttävään pelkoon siitä, että vauvallemme tai jommalle kummalle meistä käy jotakin ja tämä kaikki ihanuus ja onni katoaa ympäriltämme. Onneksi on terapia – ja mieheni, joka vakuuttaa minulle joka ilta, että kaikki on ihan hyvin.

  • Viimeiseksi kysyin mieheltäni, olisiko hänellä jotakin kommentoitavaa tähän blogikirjoitukseen. Totesi seuraavaa: kakka ei haise niin pahalta kuin luulisi.
  • Mainittakoon kuitenkin, että pääsin todistamaan lähietäisyydeltä kenties konkreettisinta isäksi muuntumista, mitä kuunaan on nähty. Ajoimme auringon noustessa kohti uimahallia eräänä lauantaiaamuna, vauva puolinukuksissa takapenkillä kaukalossa, samoin minä, mutten kaukalossa. Kaiuttimista pauhasi valtakunnan aggressiivisin grime-rapmusiikki ja kaihoisalla äänellä kuskin paikalta kuului toteamus, kuinka ajat ovat muuttuneet (viittasi kenties siihen kuinka aiemmin kaupungin silhuetti piirtyi verkkokalvoille baarista kotiin kävellessä vs. nykyään ratin takaa ennen sianpieremää vauvauintimatkalla). Jupisipa vielä pukuhuoneeseen mennessäänkin, kuinka hänestä ei koskaan tulisi kireissä polvimittaisissa uimahousuissa ryhti painuneena kulkeva kantoreppuiskä. Aamu kuitenkin etenee, ja vauvauinnissa on aina tapana kierrellä alkuun altaassa ”tervehtimässä” muita vauvauintikavereita (oikeasti, meinasimme lähteä ensimmäisellä kertaa tässä kohtaa simmarit suhisten takaisin kotiin), mutta kohteliaita kun olemme, niin esittäydyimme parille pakolliselle vastaantulevalle. Olkoon toinen näistä vaikkapa Reino. Paria anttikasvioharjoitusta myöhemmin tapaan mieheni hihkumasta minulle keltainen kumiankka toisessa ja punainen ämpäri toisessa kädessään: ”Katso, Reino nakertaa rengasta!”, osoittaen naama vilpittömän leveässä hymyssä tätä renkaannakertajaa. Minun kyyninen toinen puoliskoni on aidosti innoissaan tästä helvetinperkeleenmeiningistä. Tässä kohtaa oli löytynyt jonkinlainen leikkauspiste entisen ja nykyisen väliltä.
  • Oikeasti mieheni on käynyt valtavan muutoksen viime kuukausien aikana. Puhutaan, että isät luovat siteensä lapseen vasta sitten, kun se ottaa jonkinlaista kontaktia. Meillä mieheni on ollut alusta alkaen äärimmäisen kiintynyt vauvaan ja saanut luotua siihen sellaisen siteen, josta tiedän jo nyt, että vauvastani tulee isänsä poika. Tavat, joilla vauva kikattaa mieheni kutitellessa sitä parrallaan, ja jolla se kuikuilee rinnalta toisaalle odottaen tuon maailman hauskimman tyypin paluuta, ovat sellaisia, ettei muusta väliä ja välillä tunnenkin jopa kateuden piston itsessäni seuratessani näiden kahden suhteen kehittymistä. Toisaalta, ehkä minullekin kasvaa vielä parta näiden kaikkien muiden mieluisten fyysisten muutosten ohessa.

Ja oikeasti, tämä puoli vuotta on ollut elämämme parasta aikaa. Kävelimme taannoin juottolasta kotiin (kyllä, silloin kun hylkäsimme vauvamme ensimmäistä kertaa kolmikuukautisena isovanhempiensa huomaan) ja pohdimme, kuinka elämämme olisi tyhjää ilman tuota pientä tyyppiä. Ei sillä, etteikö meillä olisi ollut aiemmin jo kaikki mitä olisimme ikinä osanneet toivoa – nyt meillä on vielä enemmän.

Kolmen sukupolven ajatuksia äitiydestä

Kun nyt olen tässä aikani rutissut kaikenmaailman haasteista ja ongelmista äitiyteen, parisuhteeseen ja perhe-elämään liittyen, ajattelin, että olisi kiintoisaa tietää, miten aiemmat sukupolvet ovat kokeneet nämä asiat. Minkälaista oli olla tuore äiti reilu 32 vuotta sitten 80-luvulla? Entä 71 vuotta sitten 40-luvun lopulla sotien jälkeen? Olen siitä onnekkaassa asemassa, että sain näihin kysymyksiin vastauksia aivan läheltä, nimittäin 66-vuotiaalta äidiltäni Tuulalta ja 92-vuotiaalta mummultani Mairelta.

Arvo Ylpön toimesta ensimmäiset neuvolat perustettiin 20-luvulla, ja vuoteen 1949 mennessä oli lakisääteisesti joka kuntaan perustettava äitiys- ja lastenneuvolat. Laki äitiysavustuksesta säädettiin 1937 ja se oli ensin tarkoitettu vähävaraisille äideille ja 1949 se tuli kaikkien äitien saataville. Ehtona äitiyspakkauksen saamiselle oli hakeutua neuvolapalveluiden piiriin. Neuvola ja äitiyspakkaus olivat olemassa siis jo mummuni saadessa esikoisensa, muuten tuoreen äidin kohtaamat haasteet 71 vuotta sitten olivat varsin erilaisia kuin nykypäivänä, eikä ennen todellakaan ollut tässä asiassa paremmin.

Esitin samat kysymykset meille kaikille kolmelle, toki minun kokemukseni äitiydestä on vielä varsin lyhyt, mutta se ei ole varmasti muutenkaan nyt tässä tekstissä se mielenkiintoisin osuus muutenkaan.

1. Minkä ikäisenä sait ensimmäisen lapsesi ja koitko olevasi valmis äidiksi?

Maire: Sain ensimmäisen lapseni 20-vuotiaana 1949, menin lapsen isän kanssa naimisiin ollessani kolmannella kuulla raskaana, olimme tavanneet 16-vuotiaina. Tuo ikä oli tuohon aikaan tavanomainen lastensaanti-ikä ja ystäväpiirissämme muutkin saivat lapsia samaan aikaan. Koin olevani valmis äidiksi.

Tuula: Ensimmäisen ja ainoan lapseni sain himpun verran alle 35-vuotiaana 1988. Toisaalta koin olevani valmis äidiksi, odotin innolla tulevaa vauvaa, tulevaa äidiksi tulemista. Raskautta varjosti kuitenkin pelkoni vauvan terveydestä, koska ensisynnyttäjäksi ikäni oli tuohon aikaan korkea. Kuulin myös ikäviä huomautteluita joidenkin puolelta, että olisit tehnyt lapsesi AIKANAAN, eli 20-23 vuotiaana, joka oli silloin ideaalinen ikä saada lapsia. Kaikki meni kuitenkin hyvin, ja vaikka synnytys käynnistyi 6 viikkoa etuajassa ja pieni keijukaistyttömme syntyi 2.400g / 45cm, olin onnellinen. Pelot taas valtasivat mielen, osaanko hoitaa vauvaa oikein, siis nämä ikuisuuskysymykset vaivaavat meitä äitejä aina, iästä, vuosikymmenistä, riippumatta.

Jenni: 31-vuotiaana 2019. Ajatuksen tasolla kyllä asia oli kypsynyt pitkään ja koimme että lapsen saaminen olisi seuraava luonnollinen ja toivottu askel elämässämme, eli sikäli olin valmis tarttumaan haasteeseen. Kuitenkin kuten aiemmista kirjoituksistani käy ilmi, liittyi asiaan myös varsin paljon pelkoja ja lievää ahdistustakin, joten missään nimessä en kokenut olevani mitenkään valmis äiti. Ennemminkin halukas oppimaan sellaiseksi, jos tässä asiassa nyt koskaan voi valmis olla.

2. Missä synnytit ja millaista se oli?

Maire: Synnytin Marian sairaalassa Tampereella, synnytyksen koin helpoksi, onneksi, sillä mitään kivunlievitystä ei siihen maailman aikaan ollut tarjolla. Oli synnytyspoltot mitä tahansa niin ne oli vain kestettävä. Sairaalassa vietettiin automaattisesti viikko. Kätilöt toivat vauvan ainoastaan äidille näytille ja rinnalle, muutoin vauvat olivat kätilöiden hoidettavina ja vierailijatkin näkivät vauvan ainoastaan lasiseinien läpi. Minkäänlaista opastusta vauvanhoitoon ei sairaalassa saanut, mutta onneksi kotona oli nuorempia sisaruksia, joita olin jo hoitanut, joten jokin käsitys lapsen hoitamisesta minulla oli.

Tuula: Synnytin Tampereen keskussairaalassa (nyk. TAYS). Kivunlievityksenä sain kohdunsuupuudutteen ja ilokaasua. Epiduraalia en saanut, koska synnytys oli jo alkanut sairaalaan saapuessa, siihen aikaan sitä ei voinut kuulemma antaa enää niin myöhäisessä vaiheessa. Synnytys oli suhteellisen lyhyt ja melko kivuton. Synnytyksessä oleva henkilökunta oli ihanaa porukkaa, minua huomioitiin joka tavalla, vissiin korkea ikäni ja ennenaikainen syntymä saivat tämän aikaan. Toisaalta kuulin kun viereisessä tilassa, joka oli vain verhon takana omasta paikastani, sai ihan ”normaalin ikäinen” ja täysiaikaisesti synnyttävä tyttönen aivan yhtä hyvää huolenpitoa kun minäkin, kuulemma kaikki sen osaston synnyttäjät kiittelivät synnytyssalihenkilökuntaa. Sairaalassa meitä äitejä pidettiin viikko, minua päivän päälle tyttöni kanssa, halusivat vielä varmistella vissiin. että kotona alkaisi arki mallikkaasti. Kolmen hengen huoneissa olimme sairaalassa, vauvoja saimme hakea vierihoitoon aina kun halusimme (pienissä muovisängyissä joissa oli pyörät alla). Sairaanhoitajat ja lastenhoitajat kehottivat meitä välillä vuodelepoon, koska kotona vauvan kanssa siihen ei saattaisi olla mahdollisuutta. Sairaalassa oli ns ”hiljainen tunti ” klo 13-15 välillä, silloin ei saanut mm yhdistää puheluita äideille, ei vierailijoita. Vierailuaika oli klo 17-18 ja toivomus oli että vieraita kävisi mahdollisimman vähän, isät, isommat sisarukset, isovanhemmat, eipä juuri muita toivottu vierailuille. Vauvoja suositeltiin yöajoiksi lastenhoitohuoneeseen, jälleen syynä äidin tuleva jaksaminen vauvan kanssa kotona, eli kehotettiin nukkumaan ”varastoon”. Ne jotka halusivat, että vauva tuodaan yösyötölle huoneeseen sijoitettiin samaan huoneeseen, ne jotka eivät halunneet yösyöttöä vauvalle, olivat toisissa huoneissa keskenään. Lastenhoitajat syöttivät vauvat jokaisen äidin pumppaamalla äidinmaidolla tuttipullosta öisin. 

Jenni: Synnytin TAYS:ssa, kokemus oli positiivinen, joskin synnytyksen jälkeinen reilu 1.5 litran verenvuoto aiheutti omat ongelmansa. Kaikki kivunlievityskeinot Oxanest-pistoksesta ilokaasuun ja epiduraalista paikallispuudutukseen olivat käytössä ja koko yövuoronsa ajan töitä kanssamme tehnyt kätilö oli aivan ihana. Olimme sairaalassa kolme yötä ja yhden yön potilashotellissa, pitkähkö aika johtui minun osaltani matalan hemoglobiinin ja vauvan hieman koholla olevien bilirubiiniarvojen seurannasta. Nukuimme perhehuoneessa, vauva liikuteltavassa vastasyntyneen sängyssä välissämme, ihokontaktin merkitystä painotettiin ja imetysohjaukseen panostettiin, vierihoito oli nykykäsityksen mukaan tärkeää, eikä vauvoja otettu hoitajien kansliaan, ellei synnyttänyt äiti ollut todella katkeamattomien unien tarpeessa. Kätilöt opettivat meille kädestä pitäen vauvan hoidon aina vaipanvaihdosta pesuihin ja tulivat paikalle aina nappia painaessa. Meillä oli kohtuullisen pitkä sairaalassaoloaika, nykyisin lienee yleistä päästä kotiin 1-2 vuorokauden kuluttua synnytyksestä ja uudelleensynnyttäjän kohdalla myös polikliininen synnytys on nykyään mahdollinen.

3. Minkälaisena koit arjen kotona vauvan kanssa, mikä oli vaikeaa ja missä olisit halunnut enemmän tukea?

Maire: Asuimme tuolloin Lamminpäässä vanhan liiteristä tehdyn talon kivijalassa ja asunto oli erittäin kylmä yhden hellan huone, minkäänlaista lämmönvarausta ei ollut, vaan lämmittää piti kaiken aikaa. Vauvani syntyi vieläpä tammikuussa, jolloin oli todella kylmä. Vauva nukkui alkuun pyykkikorissa, jossa oli äitiyspakkauksesta saatu täkki. Vauvalla oli lisäksi lämmin makuupussi päivät ja yöt lämmikkeenä, kapalossa se nukkui kaksikuiseksi asti ja vaippoina oli kangasriepuja. Myöhemmin sain kuusi vaaleanpunaista flanellivaippaa lahjaksi ja sitten kun niitä ei käytetty enää vaippoina, niistä tehtiin housuja. Vesi ja puut piti kantaa päivisinkin sisälle miehen ollessa töissä. Vauva oli usein sairaana ensimmäisen elinvuotensa aikana ja hinkuyskään sairastuttuaan sitä suositeltiin nukuttamaan ulkona pakkasessa. Vahdin ikkunasta pihassa olevia vaunuja ja kun vauva ei nukkunut niin kävelin ympäri asuntoa sitä kanniskellen ja hytkytellen. Vauva itki hyvin paljon sairasteluistaan johtuen ja monet yöt menivät valvoessa. Päivisin ei juuri apuja ollut, sillä omat vanhempani olivat tuolloin vielä töissä. Välillä oma isäni tuli pesemään vauvaa ja huolehti aina, ettei vauvan paidan helma painanut vauvan selkää. Molemmat isovanhemmat olivat apuna ja välillä ottivat vauvan luokseen yöksi, jotta vauva saisi nukuttua edes yhden yön lämpimässä asunnossa. Tuohon aikaan isä ei osallistunut lastenhoitoon, ei vaihtanut vaippoja eikä uskaltanut oikein pitää vauvaa edes sylissä, mutta tämä oli silloin hyvin normaalia. Kuitenkin oma isäni otti vauvaa syliinsä, mutta minulla olikin viisi sisarusta, jolloin hänellä oli enemmän kokemusta, tämä oli kuitenkin poikkeus. Koko elämä tuntui vaikealta ja vauvan hoidossa olisi tarvinnut enemmän tukea, mutta ei auttanut kuin yrittää selviytyä aina seuraavaan päivään. Suurin pelko oli se, että selviääkö vauva hengissä kylmässä asunnossa kaikkine sairasteluineen.

Tuula: Ensimmäiset viikot kotona vauvan kanssa olivat yhtä myllerrystä, vauvani ei imenyt rintaa, ehkä pienen kokonsa johdosta ei aluksi jaksanut, sitten kun kaikki imetyskikat oli koitettu jo sairaalassa, eikä muu auttanut kun lypsää äidinmaitoa tuttipulloihin ja pakkaseen, maitoa onneksi riitti. Ensimmäiset 2 kk syötin vauvan aina kahden tunnin välein, huusi ruokaa tai ei, kello soitti päivin öin kahden tunnin välein, jotta muistin syötöt. Kovasti myös iski pelkoja, hengittääkö vauva, nukutin vauvaa kantokopassa joka kulki mukanani huoneesta toiseen, koko ajan vauva silmänpidon alla. Vauva oli todella kiltti, hyväuninen ja helppo tapaus. Pelko tuli siitäkin että onko normaali, kun on niin hyväuninen ja helppo hoidettava. Pelot, että painaako jokin sauma ihoon vaurioita, onko vaipat kyllin hyviä (ostovaipat, sideharsovaipat eivät enää silloin onneksi olleet käytössä), pulautteleeko liian vähän, kun teki sitä tuskin ollenkaan. Kylvyssä käytiin joka ilta, se oli vauvalle hyvää tekevä toimitus, näki kuinka jo pari-kolmeviikkoinen nautti lämpimästä vedestä. Arki lähti vauvan kanssa rullaamaan suhteellisen nopeasti ja suhteellisen hyvin. Lähdin liikkeelle käärön kanssa useimmiten autolla huristellen, välillä vaunuilla. Tukea en varsinaisesti kaivannut vauvan kanssa, johtui varmaankin siitä, että äitini (silloin 60-vuotias) kanssa soiteltiin päivittäin, en siis kokenut tarvitsevani tukea vauvan kanssa, ainakaan alkuviikkoina, kaikki meni hyvin. Omiin pelkoihini olisin kaivannut joitain vastauksia, ja niistä kun joidenkin toisten äitien kanssa juttelin, niin samat pelot oli kaikki käyneet läpi. Silloin vallalla oli pelot, jotka koskivat lähinnä vauvan fyysistä terveyttä, ei niinkään henkistä kehitystä. Onneksi olin lukenut vauvanhoidosta oppaita, joissa tätä henkisen kehityksen tärkeyttä kuitenkin painotettiin, ja kovasti lurittelin vauvalle jo parin viikon iästä kaikkea kivaa. Äidiltäni kuulin hauskoja vanhan ajan lurituksia, ja joitain lauluja, joita oli äitini nuoruudessa lapsille laulettu. 

Jenni: Kuten aiemminkin kirjoittelin, niin vauvan hoito itsessään alkoi sujua melko nopeasti, ja tällä tarkoitan siis mekaanista vaipanvaihtoa, syöttämistä, pesemistä ynnä muuta. Siihen saimme hyvät ohjeet sairaalasta ja miehen henkinen tuki ensimmäisinä viikkoina oli tärkeää, kun opettelimme yhdessä olemaan katkaisematta vauvan niskaa vahingossa. Toisen kupsauttaessa vahingossa vauvan päätä hoitoalustaan toinen yritti todeta rauhallisesti, että mitään vahinkoa ei sattunut ja yhdessä sitten kyttäsimme vauvan pupilleja ja tajunnantasoa seuraavat tunnit. Kätilöt olivat onneksi jaksaneet muistuttaa minkälaisesta ahtaudesta vauva pusertuu maailmaan, joten ihan pienestä se ei menisi rikki, ja siihen tukeuduimme. Asunto oli lämmin, vauva terve ja lähin päivystyspiste muutaman kilometrin päässä, lisäksi netistä oli helppo tarkistaa, jos jokin askarrutti mieltä. Ennemminkin päänvaivana oli tuo henkinen kehitys ja se miten vauvasta saataisiin kasvamaan emotionaalisesti terve yksilö. Tähän olisin kaivannut enemmän ehkä vertaistukea, samalla noihin tuntemuksiini siitä, kuinka vaikealta tuntui välillä viihdyttää vauvaa, ja kuinka tunsin itseni huonoksi äidiksi, kun sille lurittelu ei tullut minulta täysin luontaisella tavalla.

4.Minkälaisena koit neuvolan?

Maire: Äitiysneuvolassa seurattiin äidin terveydentilaa, vauvan sydänääniä kuunneltiin torvella mahan päältä. Synnytyksen jälkeen neuvolassa käytiin vauvan kanssa joka kuukausi ja sieltä saatiin lähinnä käytännön vinkkejä vauvan hoitoon.

Tuula: Äitiysneuvolan koin todella hyvänä ja ammattitaitoisena paikkana. Jälleen korkea ikäni ensisynnyttäjänä otettiin hyvin huomioon, lääkärintarkastuksia oli useampia kuin nuoremmille, samoin minua ultrattiin enemmän kuin nuorempia. Lapsen sukupuolenkin olisin saanut selville, mutta en missään nimessä sitä halunnut tietää. Neuvola, jossa vauvani kanssa kävin, oli alusta saakka jotenkin kylmänkalsea, eikä vähiten terveydenhoitaja, joka siellä meitä hoiteli. Vauvani oli aina käyrien alapäässä, tietenkin oli, koska oli niin pieni syntyessään, ja tätä ”neuvolanneiti” ei saanut jotenkin mahtumaan päähänsä. Oli vissiinkin tottunut yli nelikiloisiin vauvoihin. Vauvani ollessa siinä iässä, kun tehtiin kuulokokeita ja testattiin pinsettiotetta (terveydenhoitajan kädessä oli puuhelmi, joka olisi pitänyt lapsen sievästi napata pinsettiotteella käteensä, kuulokojeena oli jokin kauhea puuhärveli, jolla terveydenhoitaja rämpytti vauvan kummankin korvan juuressa). Kun vauvani ei reagoinut kuulohärveliin mitenkään, eikä samalla käynnillä pinsettiotteeseenkaan, sanoi terveydenhoitaja minulle, että lapsella on VARMAAN JONKINASTEINEN KEHITYSHÄIRIÖ, j hän ottaisi yhteyttä neurologian osastolle, koska lapsi olisi saatava pian tutkimuksiin. Silloin sanoin, että lapseni kuulee kotioloissa vallan hyvin ja pinsettiotteella noukkii kotona pienetkin asiat, vaikka leivänmurut maasta, jos eteensä tulee. Puin vauvani ja itseni, sanoin että tämä riitti meille, vien tästä lähtien vauvani yksityisneuvolaan. Niin tein, ja olen vieläkin päätökseeni tyytyväinen. Yksityisneuvolan ehdotuksesta hain rokotukset vauvalle julkisen puolen neuvolasta. Ykstyisneuvolasta sain todella paljon tietoa, siellä kyseltiin äidin mietteitä, perheen mietteitä, kerrottiin että jokainen lapsi kehittyy eri tahtiin, mutta kuitenkin niin että ovat hyvin kehittyneitä yksilöitä, vaikka joidenkin kehitys olisi viikon pari tai kolmekin jäljessä tai edellä. Siellä myös painotettiin lapsen henkisen puolen kehityksen olevan tärkeää, vuorovaikutusta ja turvallisuuden tuottamista painotettiin, mutta niin ettei siitä tehty äidille painetta.

Jenni: Koin äitiysneuvolakäynnit hyvinä, melko nopeita visiittejä olivat, mutta sekin ehkä johtui minusta, kun en osannut oikein tarpeeksi etukäteen kysellä. Isä huomioitiin neuvolakäynneillä ja molempien psyykkistä terveyttä ja päihteidenkäyttöä kartoitettiin. Äidin jaksamista kyseltiin ja kaikenkaikkiaan neuvolan ote oli kokonaisvaltainen. Samoin olen kokenut neuvolan synnytyksen jälkeen ja terveydenhoitajilla on ollut aina aikaa kuunnella, jos on ollut ylimääräisiä huolia. Nykyisin vauvan hoidossa moni asia on kuitenkin perheen päätettävissä, ja koin melko hämmentävänä sen, että aivan suoria vastauksia en saanut muun muassa tutin käyttöön liittyen, vaan teimme päätöksen hyötyjä ja haittoja punniten. Myös kiinteiden aloituksen suhteen neuvolan ohje oli ”tehkää niinkuin teistä tuntuu”, mikä on tietysti vaikeaa, kun asiaan ei ole kerta kaikkiaan mitään tuntumaa. Myös rokotusten suhteen lähestyminen oli melko varovainen, opaslehtinen annettiin luettavaksi, MIKÄLI päättäisimme ne ottaa. Ymmärrän, että vauvat ovat yksilöitä ja perheen kuunteleminen monessa asiassa on hedelmällisintä, mutta rokotukset ovat sellainen asia, jotka kiistatta ovat pitkällisen tutkimuksen valossa vain yksinkertaisesti otettava. Tietyllä tapaa siis olisin kaivannut neuvolalta hieman suorempaa ohjeistusta, mutta toisaalta ymmärrän miksi toisenlaiseen lähestymistapaan on päädytty. Paitsi rokoteasiassa.

5.Osallistuiko isä lapsenhoitoon ja jos osallistui niin miten?

Maire: Isä ei tuohon aikaan osallistunut lapsenhoitoon millään tavoin, ei vaihtanut vaippaa eikä muutenkaan oikein osannut käsitellä lasta, ja se oli tuohon aikaan täysin normaalia.

Tuula: Isä ei osallistunut lapsenhoitoon niin, että olisi vauvan kanssa pärjännyt koko päivää. Isä teki töitä paljon, mutta melkein joka päivä piipahti kotona minun ja vauvan tykönä kesken työhommiensa. Ihaili vauvaa oikein olan takaa, ja iltaisin töistä kotiutuessaan vaihtoi vaipat välillä, syötti tuttipullolla ja kylvetti aina. Jos olin vauvan kanssa vaikka siskollani tai äitdilläni käymässä, niin isä tuli sitten niille meitä kaikkia moikkaamaan.

Jenni: Isä osallistui vauvan hoitoon alusta asti ja sai jo synnytyssalissa vauvan rinnalleen minun ollessani heikommassa hapessa. Osastolla isää opetettiin kädestä pitäen vaihtamaan vaippaa ja puhdistamaan rähmät vauvan silmistä, kun minä makasin haavoineni sairaalapedissä. Tämän ansiosta vauvan hoito luonnistui isältä kotona kuin vanhalta tekijältä, enkä ole hetkeäkään epäröinyt jättää vauvaa isänsä kanssa kahden. Olinhan jo sairaalassaolon aikana kuusituntisen poliklinikalla käymässä ja pärjäsivät hienosti tuon ajan keskenään. Isän työpäivien jälkeen hoidamme vauvan iltatoimiin saakka käytännössä puoliksi.

6.Miten kotityöjako meni?

Maire: Mies kävi päivät töissä, ja sieltä tullessaan kävi vaihtamassa likavedet puhtaaseen pihassa ja haki puita. Hinkuyskää sairastavan vauvan toi myös vaunuissaan sisälle töistä tullessaan. Kotitöissä oli selkeä jako miehen ja naisen töiden välillä ja se oli itsestään selvää.

Tuula: Kotityöjako taisi mennä niin, että minä huolehdin pyykit, ruoanvalmistuksen ja kaupassa käytiin porukalla. Imurointikin taisi olla aluksi minun varassani, sitten sen teki kumpi ehti tai jaksoi. Olihan silloin niin sanotut naisten työt ja miesten työt. En ole ollut ikinä mikään kodinhengetär viledamoppeineen, en siis oikein edes muista kotitöistä mitään, joku ne kuitenkin teki kun ei ihan likaan huhuttu.

Jenni: Edelliseen postaukseeni kotitöistä viitaten, meillä on opeteltu tasajakoon tämän asian suhteen, tai ainakin ideologisesti niin, että molemmat tekevät saman verran huushollimme ylläpidon eteen. Meidän sukupolvemme mahdollisesti pyristelee irti termeistä naisten työt ja miesten työt.

7. Mikä on äitiydessä parasta?

Maire: Äitiydessä parasta on vauva ja lapsi itsessään. Ei muuta.

Tuula: Äitiydessä on kaikki parasta. Vaikea eritellä mikä on ollut parasta. Se että on äiti, on niin hieno asia, että sitä ei mikään voita. Onneksi sain kokea äitiyden onnen.

Jenni: Äitiydessä on parasta olla äiti, saada nähdä oman jälkikasvunsa kehittyvän päivä päivältä ja tuntea sitä kuuluisaa ennenkuulumatonta ja pyyteetöntä rakkautta toista ihmisolentoa kohtaan. Muuta en osaa tämän huiman 4kk kokemuksen perusteella sanoa, mutta en usko että vastaukseni tästä mihinkään muuttuisikaan.

8.Minkä antaisit neuvoksi tuoreelle äidille?

Maire: Pidä huoli lapsesta, että sillä on kaikki mitä se tarvitsee. Muuta ei kaivata.

Tuula: Tuoreelle äidille voisin antaa neuvoksi, että älkää liiaksi toimiko oppaiden mukaan, niitä on maailma täynnä. Oppaita on sekä hyviä että huonoja, eikä vauvasta tule ei-yhteiskuntakelpoisia ihmistä, jos äiti ei koko aikaa huomioi vauvaa, vauvakin saattaa stressaantua, jos joka silmän ilme koetaan merkiksi jostain, vaikkapa hylätyksi tulemisesta. Nauttikaa myös itsestänne, perheestänne ja kaikesta kivasta. Maalaisjärkeä peliin.

Jenni: Viittaan viisaampiini yllä.

Äitiydestä ja sen muutoksesta en aio tehdä sen enempää analyysiä, sen tehköön jokainen lukemansa perusteella itse, aina omiin kokemuksiinsa tai kokemattomuksiinsa peilaten. Huomionarvoista on myös se, että edellämainitut ovat vain kolmen naisen kokemuksia tästä aiheesta, pisaroita mahtuu mereen miljoonia. Mielenkiintoista on kuitenkin huomata, että kuluneina vuosikymmeninä äitinä olemisessa on muuttunut kaikki – ja toisaalta ei mikään.

lähteet: wikipedia.fi, kela.fi