Kolmen sukupolven ajatuksia äitiydestä

Kun nyt olen tässä aikani rutissut kaikenmaailman haasteista ja ongelmista äitiyteen, parisuhteeseen ja perhe-elämään liittyen, ajattelin, että olisi kiintoisaa tietää, miten aiemmat sukupolvet ovat kokeneet nämä asiat. Minkälaista oli olla tuore äiti reilu 32 vuotta sitten 80-luvulla? Entä 71 vuotta sitten 40-luvun lopulla sotien jälkeen? Olen siitä onnekkaassa asemassa, että sain näihin kysymyksiin vastauksia aivan läheltä, nimittäin 66-vuotiaalta äidiltäni Tuulalta ja 92-vuotiaalta mummultani Mairelta.

Arvo Ylpön toimesta ensimmäiset neuvolat perustettiin 20-luvulla, ja vuoteen 1949 mennessä oli lakisääteisesti joka kuntaan perustettava äitiys- ja lastenneuvolat. Laki äitiysavustuksesta säädettiin 1937 ja se oli ensin tarkoitettu vähävaraisille äideille ja 1949 se tuli kaikkien äitien saataville. Ehtona äitiyspakkauksen saamiselle oli hakeutua neuvolapalveluiden piiriin. Neuvola ja äitiyspakkaus olivat olemassa siis jo mummuni saadessa esikoisensa, muuten tuoreen äidin kohtaamat haasteet 71 vuotta sitten olivat varsin erilaisia kuin nykypäivänä, eikä ennen todellakaan ollut tässä asiassa paremmin.

Esitin samat kysymykset meille kaikille kolmelle, toki minun kokemukseni äitiydestä on vielä varsin lyhyt, mutta se ei ole varmasti muutenkaan nyt tässä tekstissä se mielenkiintoisin osuus muutenkaan.

1. Minkä ikäisenä sait ensimmäisen lapsesi ja koitko olevasi valmis äidiksi?

Maire: Sain ensimmäisen lapseni 20-vuotiaana 1949, menin lapsen isän kanssa naimisiin ollessani kolmannella kuulla raskaana, olimme tavanneet 16-vuotiaina. Tuo ikä oli tuohon aikaan tavanomainen lastensaanti-ikä ja ystäväpiirissämme muutkin saivat lapsia samaan aikaan. Koin olevani valmis äidiksi.

Tuula: Ensimmäisen ja ainoan lapseni sain himpun verran alle 35-vuotiaana 1988. Toisaalta koin olevani valmis äidiksi, odotin innolla tulevaa vauvaa, tulevaa äidiksi tulemista. Raskautta varjosti kuitenkin pelkoni vauvan terveydestä, koska ensisynnyttäjäksi ikäni oli tuohon aikaan korkea. Kuulin myös ikäviä huomautteluita joidenkin puolelta, että olisit tehnyt lapsesi AIKANAAN, eli 20-23 vuotiaana, joka oli silloin ideaalinen ikä saada lapsia. Kaikki meni kuitenkin hyvin, ja vaikka synnytys käynnistyi 6 viikkoa etuajassa ja pieni keijukaistyttömme syntyi 2.400g / 45cm, olin onnellinen. Pelot taas valtasivat mielen, osaanko hoitaa vauvaa oikein, siis nämä ikuisuuskysymykset vaivaavat meitä äitejä aina, iästä, vuosikymmenistä, riippumatta.

Jenni: 31-vuotiaana 2019. Ajatuksen tasolla kyllä asia oli kypsynyt pitkään ja koimme että lapsen saaminen olisi seuraava luonnollinen ja toivottu askel elämässämme, eli sikäli olin valmis tarttumaan haasteeseen. Kuitenkin kuten aiemmista kirjoituksistani käy ilmi, liittyi asiaan myös varsin paljon pelkoja ja lievää ahdistustakin, joten missään nimessä en kokenut olevani mitenkään valmis äiti. Ennemminkin halukas oppimaan sellaiseksi, jos tässä asiassa nyt koskaan voi valmis olla.

2. Missä synnytit ja millaista se oli?

Maire: Synnytin Marian sairaalassa Tampereella, synnytyksen koin helpoksi, onneksi, sillä mitään kivunlievitystä ei siihen maailman aikaan ollut tarjolla. Oli synnytyspoltot mitä tahansa niin ne oli vain kestettävä. Sairaalassa vietettiin automaattisesti viikko. Kätilöt toivat vauvan ainoastaan äidille näytille ja rinnalle, muutoin vauvat olivat kätilöiden hoidettavina ja vierailijatkin näkivät vauvan ainoastaan lasiseinien läpi. Minkäänlaista opastusta vauvanhoitoon ei sairaalassa saanut, mutta onneksi kotona oli nuorempia sisaruksia, joita olin jo hoitanut, joten jokin käsitys lapsen hoitamisesta minulla oli.

Tuula: Synnytin Tampereen keskussairaalassa (nyk. TAYS). Kivunlievityksenä sain kohdunsuupuudutteen ja ilokaasua. Epiduraalia en saanut, koska synnytys oli jo alkanut sairaalaan saapuessa, siihen aikaan sitä ei voinut kuulemma antaa enää niin myöhäisessä vaiheessa. Synnytys oli suhteellisen lyhyt ja melko kivuton. Synnytyksessä oleva henkilökunta oli ihanaa porukkaa, minua huomioitiin joka tavalla, vissiin korkea ikäni ja ennenaikainen syntymä saivat tämän aikaan. Toisaalta kuulin kun viereisessä tilassa, joka oli vain verhon takana omasta paikastani, sai ihan ”normaalin ikäinen” ja täysiaikaisesti synnyttävä tyttönen aivan yhtä hyvää huolenpitoa kun minäkin, kuulemma kaikki sen osaston synnyttäjät kiittelivät synnytyssalihenkilökuntaa. Sairaalassa meitä äitejä pidettiin viikko, minua päivän päälle tyttöni kanssa, halusivat vielä varmistella vissiin. että kotona alkaisi arki mallikkaasti. Kolmen hengen huoneissa olimme sairaalassa, vauvoja saimme hakea vierihoitoon aina kun halusimme (pienissä muovisängyissä joissa oli pyörät alla). Sairaanhoitajat ja lastenhoitajat kehottivat meitä välillä vuodelepoon, koska kotona vauvan kanssa siihen ei saattaisi olla mahdollisuutta. Sairaalassa oli ns ”hiljainen tunti ” klo 13-15 välillä, silloin ei saanut mm yhdistää puheluita äideille, ei vierailijoita. Vierailuaika oli klo 17-18 ja toivomus oli että vieraita kävisi mahdollisimman vähän, isät, isommat sisarukset, isovanhemmat, eipä juuri muita toivottu vierailuille. Vauvoja suositeltiin yöajoiksi lastenhoitohuoneeseen, jälleen syynä äidin tuleva jaksaminen vauvan kanssa kotona, eli kehotettiin nukkumaan ”varastoon”. Ne jotka halusivat, että vauva tuodaan yösyötölle huoneeseen sijoitettiin samaan huoneeseen, ne jotka eivät halunneet yösyöttöä vauvalle, olivat toisissa huoneissa keskenään. Lastenhoitajat syöttivät vauvat jokaisen äidin pumppaamalla äidinmaidolla tuttipullosta öisin. 

Jenni: Synnytin TAYS:ssa, kokemus oli positiivinen, joskin synnytyksen jälkeinen reilu 1.5 litran verenvuoto aiheutti omat ongelmansa. Kaikki kivunlievityskeinot Oxanest-pistoksesta ilokaasuun ja epiduraalista paikallispuudutukseen olivat käytössä ja koko yövuoronsa ajan töitä kanssamme tehnyt kätilö oli aivan ihana. Olimme sairaalassa kolme yötä ja yhden yön potilashotellissa, pitkähkö aika johtui minun osaltani matalan hemoglobiinin ja vauvan hieman koholla olevien bilirubiiniarvojen seurannasta. Nukuimme perhehuoneessa, vauva liikuteltavassa vastasyntyneen sängyssä välissämme, ihokontaktin merkitystä painotettiin ja imetysohjaukseen panostettiin, vierihoito oli nykykäsityksen mukaan tärkeää, eikä vauvoja otettu hoitajien kansliaan, ellei synnyttänyt äiti ollut todella katkeamattomien unien tarpeessa. Kätilöt opettivat meille kädestä pitäen vauvan hoidon aina vaipanvaihdosta pesuihin ja tulivat paikalle aina nappia painaessa. Meillä oli kohtuullisen pitkä sairaalassaoloaika, nykyisin lienee yleistä päästä kotiin 1-2 vuorokauden kuluttua synnytyksestä ja uudelleensynnyttäjän kohdalla myös polikliininen synnytys on nykyään mahdollinen.

3. Minkälaisena koit arjen kotona vauvan kanssa, mikä oli vaikeaa ja missä olisit halunnut enemmän tukea?

Maire: Asuimme tuolloin Lamminpäässä vanhan liiteristä tehdyn talon kivijalassa ja asunto oli erittäin kylmä yhden hellan huone, minkäänlaista lämmönvarausta ei ollut, vaan lämmittää piti kaiken aikaa. Vauvani syntyi vieläpä tammikuussa, jolloin oli todella kylmä. Vauva nukkui alkuun pyykkikorissa, jossa oli äitiyspakkauksesta saatu täkki. Vauvalla oli lisäksi lämmin makuupussi päivät ja yöt lämmikkeenä, kapalossa se nukkui kaksikuiseksi asti ja vaippoina oli kangasriepuja. Myöhemmin sain kuusi vaaleanpunaista flanellivaippaa lahjaksi ja sitten kun niitä ei käytetty enää vaippoina, niistä tehtiin housuja. Vesi ja puut piti kantaa päivisinkin sisälle miehen ollessa töissä. Vauva oli usein sairaana ensimmäisen elinvuotensa aikana ja hinkuyskään sairastuttuaan sitä suositeltiin nukuttamaan ulkona pakkasessa. Vahdin ikkunasta pihassa olevia vaunuja ja kun vauva ei nukkunut niin kävelin ympäri asuntoa sitä kanniskellen ja hytkytellen. Vauva itki hyvin paljon sairasteluistaan johtuen ja monet yöt menivät valvoessa. Päivisin ei juuri apuja ollut, sillä omat vanhempani olivat tuolloin vielä töissä. Välillä oma isäni tuli pesemään vauvaa ja huolehti aina, ettei vauvan paidan helma painanut vauvan selkää. Molemmat isovanhemmat olivat apuna ja välillä ottivat vauvan luokseen yöksi, jotta vauva saisi nukuttua edes yhden yön lämpimässä asunnossa. Tuohon aikaan isä ei osallistunut lastenhoitoon, ei vaihtanut vaippoja eikä uskaltanut oikein pitää vauvaa edes sylissä, mutta tämä oli silloin hyvin normaalia. Kuitenkin oma isäni otti vauvaa syliinsä, mutta minulla olikin viisi sisarusta, jolloin hänellä oli enemmän kokemusta, tämä oli kuitenkin poikkeus. Koko elämä tuntui vaikealta ja vauvan hoidossa olisi tarvinnut enemmän tukea, mutta ei auttanut kuin yrittää selviytyä aina seuraavaan päivään. Suurin pelko oli se, että selviääkö vauva hengissä kylmässä asunnossa kaikkine sairasteluineen.

Tuula: Ensimmäiset viikot kotona vauvan kanssa olivat yhtä myllerrystä, vauvani ei imenyt rintaa, ehkä pienen kokonsa johdosta ei aluksi jaksanut, sitten kun kaikki imetyskikat oli koitettu jo sairaalassa, eikä muu auttanut kun lypsää äidinmaitoa tuttipulloihin ja pakkaseen, maitoa onneksi riitti. Ensimmäiset 2 kk syötin vauvan aina kahden tunnin välein, huusi ruokaa tai ei, kello soitti päivin öin kahden tunnin välein, jotta muistin syötöt. Kovasti myös iski pelkoja, hengittääkö vauva, nukutin vauvaa kantokopassa joka kulki mukanani huoneesta toiseen, koko ajan vauva silmänpidon alla. Vauva oli todella kiltti, hyväuninen ja helppo tapaus. Pelko tuli siitäkin että onko normaali, kun on niin hyväuninen ja helppo hoidettava. Pelot, että painaako jokin sauma ihoon vaurioita, onko vaipat kyllin hyviä (ostovaipat, sideharsovaipat eivät enää silloin onneksi olleet käytössä), pulautteleeko liian vähän, kun teki sitä tuskin ollenkaan. Kylvyssä käytiin joka ilta, se oli vauvalle hyvää tekevä toimitus, näki kuinka jo pari-kolmeviikkoinen nautti lämpimästä vedestä. Arki lähti vauvan kanssa rullaamaan suhteellisen nopeasti ja suhteellisen hyvin. Lähdin liikkeelle käärön kanssa useimmiten autolla huristellen, välillä vaunuilla. Tukea en varsinaisesti kaivannut vauvan kanssa, johtui varmaankin siitä, että äitini (silloin 60-vuotias) kanssa soiteltiin päivittäin, en siis kokenut tarvitsevani tukea vauvan kanssa, ainakaan alkuviikkoina, kaikki meni hyvin. Omiin pelkoihini olisin kaivannut joitain vastauksia, ja niistä kun joidenkin toisten äitien kanssa juttelin, niin samat pelot oli kaikki käyneet läpi. Silloin vallalla oli pelot, jotka koskivat lähinnä vauvan fyysistä terveyttä, ei niinkään henkistä kehitystä. Onneksi olin lukenut vauvanhoidosta oppaita, joissa tätä henkisen kehityksen tärkeyttä kuitenkin painotettiin, ja kovasti lurittelin vauvalle jo parin viikon iästä kaikkea kivaa. Äidiltäni kuulin hauskoja vanhan ajan lurituksia, ja joitain lauluja, joita oli äitini nuoruudessa lapsille laulettu. 

Jenni: Kuten aiemminkin kirjoittelin, niin vauvan hoito itsessään alkoi sujua melko nopeasti, ja tällä tarkoitan siis mekaanista vaipanvaihtoa, syöttämistä, pesemistä ynnä muuta. Siihen saimme hyvät ohjeet sairaalasta ja miehen henkinen tuki ensimmäisinä viikkoina oli tärkeää, kun opettelimme yhdessä olemaan katkaisematta vauvan niskaa vahingossa. Toisen kupsauttaessa vahingossa vauvan päätä hoitoalustaan toinen yritti todeta rauhallisesti, että mitään vahinkoa ei sattunut ja yhdessä sitten kyttäsimme vauvan pupilleja ja tajunnantasoa seuraavat tunnit. Kätilöt olivat onneksi jaksaneet muistuttaa minkälaisesta ahtaudesta vauva pusertuu maailmaan, joten ihan pienestä se ei menisi rikki, ja siihen tukeuduimme. Asunto oli lämmin, vauva terve ja lähin päivystyspiste muutaman kilometrin päässä, lisäksi netistä oli helppo tarkistaa, jos jokin askarrutti mieltä. Ennemminkin päänvaivana oli tuo henkinen kehitys ja se miten vauvasta saataisiin kasvamaan emotionaalisesti terve yksilö. Tähän olisin kaivannut enemmän ehkä vertaistukea, samalla noihin tuntemuksiini siitä, kuinka vaikealta tuntui välillä viihdyttää vauvaa, ja kuinka tunsin itseni huonoksi äidiksi, kun sille lurittelu ei tullut minulta täysin luontaisella tavalla.

4.Minkälaisena koit neuvolan?

Maire: Äitiysneuvolassa seurattiin äidin terveydentilaa, vauvan sydänääniä kuunneltiin torvella mahan päältä. Synnytyksen jälkeen neuvolassa käytiin vauvan kanssa joka kuukausi ja sieltä saatiin lähinnä käytännön vinkkejä vauvan hoitoon.

Tuula: Äitiysneuvolan koin todella hyvänä ja ammattitaitoisena paikkana. Jälleen korkea ikäni ensisynnyttäjänä otettiin hyvin huomioon, lääkärintarkastuksia oli useampia kuin nuoremmille, samoin minua ultrattiin enemmän kuin nuorempia. Lapsen sukupuolenkin olisin saanut selville, mutta en missään nimessä sitä halunnut tietää. Neuvola, jossa vauvani kanssa kävin, oli alusta saakka jotenkin kylmänkalsea, eikä vähiten terveydenhoitaja, joka siellä meitä hoiteli. Vauvani oli aina käyrien alapäässä, tietenkin oli, koska oli niin pieni syntyessään, ja tätä ”neuvolanneiti” ei saanut jotenkin mahtumaan päähänsä. Oli vissiinkin tottunut yli nelikiloisiin vauvoihin. Vauvani ollessa siinä iässä, kun tehtiin kuulokokeita ja testattiin pinsettiotetta (terveydenhoitajan kädessä oli puuhelmi, joka olisi pitänyt lapsen sievästi napata pinsettiotteella käteensä, kuulokojeena oli jokin kauhea puuhärveli, jolla terveydenhoitaja rämpytti vauvan kummankin korvan juuressa). Kun vauvani ei reagoinut kuulohärveliin mitenkään, eikä samalla käynnillä pinsettiotteeseenkaan, sanoi terveydenhoitaja minulle, että lapsella on VARMAAN JONKINASTEINEN KEHITYSHÄIRIÖ, j hän ottaisi yhteyttä neurologian osastolle, koska lapsi olisi saatava pian tutkimuksiin. Silloin sanoin, että lapseni kuulee kotioloissa vallan hyvin ja pinsettiotteella noukkii kotona pienetkin asiat, vaikka leivänmurut maasta, jos eteensä tulee. Puin vauvani ja itseni, sanoin että tämä riitti meille, vien tästä lähtien vauvani yksityisneuvolaan. Niin tein, ja olen vieläkin päätökseeni tyytyväinen. Yksityisneuvolan ehdotuksesta hain rokotukset vauvalle julkisen puolen neuvolasta. Ykstyisneuvolasta sain todella paljon tietoa, siellä kyseltiin äidin mietteitä, perheen mietteitä, kerrottiin että jokainen lapsi kehittyy eri tahtiin, mutta kuitenkin niin että ovat hyvin kehittyneitä yksilöitä, vaikka joidenkin kehitys olisi viikon pari tai kolmekin jäljessä tai edellä. Siellä myös painotettiin lapsen henkisen puolen kehityksen olevan tärkeää, vuorovaikutusta ja turvallisuuden tuottamista painotettiin, mutta niin ettei siitä tehty äidille painetta.

Jenni: Koin äitiysneuvolakäynnit hyvinä, melko nopeita visiittejä olivat, mutta sekin ehkä johtui minusta, kun en osannut oikein tarpeeksi etukäteen kysellä. Isä huomioitiin neuvolakäynneillä ja molempien psyykkistä terveyttä ja päihteidenkäyttöä kartoitettiin. Äidin jaksamista kyseltiin ja kaikenkaikkiaan neuvolan ote oli kokonaisvaltainen. Samoin olen kokenut neuvolan synnytyksen jälkeen ja terveydenhoitajilla on ollut aina aikaa kuunnella, jos on ollut ylimääräisiä huolia. Nykyisin vauvan hoidossa moni asia on kuitenkin perheen päätettävissä, ja koin melko hämmentävänä sen, että aivan suoria vastauksia en saanut muun muassa tutin käyttöön liittyen, vaan teimme päätöksen hyötyjä ja haittoja punniten. Myös kiinteiden aloituksen suhteen neuvolan ohje oli ”tehkää niinkuin teistä tuntuu”, mikä on tietysti vaikeaa, kun asiaan ei ole kerta kaikkiaan mitään tuntumaa. Myös rokotusten suhteen lähestyminen oli melko varovainen, opaslehtinen annettiin luettavaksi, MIKÄLI päättäisimme ne ottaa. Ymmärrän, että vauvat ovat yksilöitä ja perheen kuunteleminen monessa asiassa on hedelmällisintä, mutta rokotukset ovat sellainen asia, jotka kiistatta ovat pitkällisen tutkimuksen valossa vain yksinkertaisesti otettava. Tietyllä tapaa siis olisin kaivannut neuvolalta hieman suorempaa ohjeistusta, mutta toisaalta ymmärrän miksi toisenlaiseen lähestymistapaan on päädytty. Paitsi rokoteasiassa.

5.Osallistuiko isä lapsenhoitoon ja jos osallistui niin miten?

Maire: Isä ei tuohon aikaan osallistunut lapsenhoitoon millään tavoin, ei vaihtanut vaippaa eikä muutenkaan oikein osannut käsitellä lasta, ja se oli tuohon aikaan täysin normaalia.

Tuula: Isä ei osallistunut lapsenhoitoon niin, että olisi vauvan kanssa pärjännyt koko päivää. Isä teki töitä paljon, mutta melkein joka päivä piipahti kotona minun ja vauvan tykönä kesken työhommiensa. Ihaili vauvaa oikein olan takaa, ja iltaisin töistä kotiutuessaan vaihtoi vaipat välillä, syötti tuttipullolla ja kylvetti aina. Jos olin vauvan kanssa vaikka siskollani tai äitdilläni käymässä, niin isä tuli sitten niille meitä kaikkia moikkaamaan.

Jenni: Isä osallistui vauvan hoitoon alusta asti ja sai jo synnytyssalissa vauvan rinnalleen minun ollessani heikommassa hapessa. Osastolla isää opetettiin kädestä pitäen vaihtamaan vaippaa ja puhdistamaan rähmät vauvan silmistä, kun minä makasin haavoineni sairaalapedissä. Tämän ansiosta vauvan hoito luonnistui isältä kotona kuin vanhalta tekijältä, enkä ole hetkeäkään epäröinyt jättää vauvaa isänsä kanssa kahden. Olinhan jo sairaalassaolon aikana kuusituntisen poliklinikalla käymässä ja pärjäsivät hienosti tuon ajan keskenään. Isän työpäivien jälkeen hoidamme vauvan iltatoimiin saakka käytännössä puoliksi.

6.Miten kotityöjako meni?

Maire: Mies kävi päivät töissä, ja sieltä tullessaan kävi vaihtamassa likavedet puhtaaseen pihassa ja haki puita. Hinkuyskää sairastavan vauvan toi myös vaunuissaan sisälle töistä tullessaan. Kotitöissä oli selkeä jako miehen ja naisen töiden välillä ja se oli itsestään selvää.

Tuula: Kotityöjako taisi mennä niin, että minä huolehdin pyykit, ruoanvalmistuksen ja kaupassa käytiin porukalla. Imurointikin taisi olla aluksi minun varassani, sitten sen teki kumpi ehti tai jaksoi. Olihan silloin niin sanotut naisten työt ja miesten työt. En ole ollut ikinä mikään kodinhengetär viledamoppeineen, en siis oikein edes muista kotitöistä mitään, joku ne kuitenkin teki kun ei ihan likaan huhuttu.

Jenni: Edelliseen postaukseeni kotitöistä viitaten, meillä on opeteltu tasajakoon tämän asian suhteen, tai ainakin ideologisesti niin, että molemmat tekevät saman verran huushollimme ylläpidon eteen. Meidän sukupolvemme mahdollisesti pyristelee irti termeistä naisten työt ja miesten työt.

7. Mikä on äitiydessä parasta?

Maire: Äitiydessä parasta on vauva ja lapsi itsessään. Ei muuta.

Tuula: Äitiydessä on kaikki parasta. Vaikea eritellä mikä on ollut parasta. Se että on äiti, on niin hieno asia, että sitä ei mikään voita. Onneksi sain kokea äitiyden onnen.

Jenni: Äitiydessä on parasta olla äiti, saada nähdä oman jälkikasvunsa kehittyvän päivä päivältä ja tuntea sitä kuuluisaa ennenkuulumatonta ja pyyteetöntä rakkautta toista ihmisolentoa kohtaan. Muuta en osaa tämän huiman 4kk kokemuksen perusteella sanoa, mutta en usko että vastaukseni tästä mihinkään muuttuisikaan.

8.Minkä antaisit neuvoksi tuoreelle äidille?

Maire: Pidä huoli lapsesta, että sillä on kaikki mitä se tarvitsee. Muuta ei kaivata.

Tuula: Tuoreelle äidille voisin antaa neuvoksi, että älkää liiaksi toimiko oppaiden mukaan, niitä on maailma täynnä. Oppaita on sekä hyviä että huonoja, eikä vauvasta tule ei-yhteiskuntakelpoisia ihmistä, jos äiti ei koko aikaa huomioi vauvaa, vauvakin saattaa stressaantua, jos joka silmän ilme koetaan merkiksi jostain, vaikkapa hylätyksi tulemisesta. Nauttikaa myös itsestänne, perheestänne ja kaikesta kivasta. Maalaisjärkeä peliin.

Jenni: Viittaan viisaampiini yllä.

Äitiydestä ja sen muutoksesta en aio tehdä sen enempää analyysiä, sen tehköön jokainen lukemansa perusteella itse, aina omiin kokemuksiinsa tai kokemattomuksiinsa peilaten. Huomionarvoista on myös se, että edellämainitut ovat vain kolmen naisen kokemuksia tästä aiheesta, pisaroita mahtuu mereen miljoonia. Mielenkiintoista on kuitenkin huomata, että kuluneina vuosikymmeninä äitinä olemisessa on muuttunut kaikki – ja toisaalta ei mikään.

lähteet: wikipedia.fi, kela.fi

Kuka tyhjentää tiskikoneen?

”Kyllähän mä eilenkin tyhjensin tiskikoneen ja imuroin!” ”Niin, vasta sitten kun olin sitä erikseen pyytänyt!” Kuulostaako tutulta?

Miehet viljelevät likaisia sukkia ympäri huushollia ja naiset pieniä epäkäytännöllisiä sisustuspurkkeja, näin on menty maailman sivu ja tullaan aina menemän. Toinen ajan hammasta kestävä fakta lienee se, että naiset toivoisivat miestensä tarttuvan kotitöihin oma-aloitteisemmin, kun taas miehet eivät ymmärrä miksi ei riitä, jos tekee silloin kun käsketään. Uskoisin, että tämä on yksi suurimmista näkemyseroista hyvin monessa parisuhteessa, yhtään nyt tietenkään yleistämättä ja kategorisoimatta millään tavoin.

Usein tämän yhtälön mahdottomuus johtaa lopulta siihen, että nainen kaikessa marttyyriydessään sitten ottaa ne kotityöt tehdäksensä ja puhisee passiivis-aggressiiviseen sävyyn pitkin asuntoa huiskien. Yhtäkkiä miehelle tulee pahaenteinen aavistus siitä, että jokin saattaisi olla pielessä, ja hetken mietittyään hän päättää varmuuden vuoksi kysyä: ”tarvitsetko apua?”. ”Ei tartte!”, kuuluu jupina kirskuvien hampaiden välistä ja astiakaappi lävähtää kiinni hieman kovempaa kuin olisi tarpeen. Mies toteaa tyytyväisenä hommien olevan ilmeisesti sitten hoidossa ja oikaisee sohvalle tajuamatta lainkaan asioiden todellista laitaa. Välillä tuhkimolla kuitenkin läikkyy yli, ja on aivan pakko huomauttaa (lievä ilmaisu) miesvauvalle etteikö tämä voisi edes joskus tehdä jotain itse – tämä monologityyppinen performanssi tunnetaan myös nalkuttamisena. Performanssin päätteeksi mies toteaa, että kyllähän hän tekee aina kun vain pyydetään. Niin, nimenomaan, kun pyydetään. Mutta kun meidän takakireiden marttyyreiden hartain toive olisi se, että aina ei tarvitsisi pyytää.

Sitten kun nainen vihdoin mutisten pyytää miestä tekemään jonkin askareen, istuu hän itse sohvannurkassa hieman levottomana peukaloitaan pyöritellen kykenemättä rentoutumaan lainkaan. Ehkä vielä hieman korjaa työn jälkiä perässä – ”pistä mies asialle ja tee itse perässä”, tälle sitten naureskellaan tyttöjen illassa parin valkkarilasillisen jälkeen. Tehtävän antaminen, työnvalvonta ja jälkitarkastaminen ovat sen verran hidastavia tekijöitä prosessissa nimeltä arjenhallinta, että jälleen kerran nainen päättää, että helpompaa on, kun tekee vain kaiken itse. Sama asia koskee muuten ruuanlaittoa. Aikaansaamaton mies ei voi koskaan tehdä edes ruokaa valmiiksi, ja vaikka pyydettäessä siihen olisikin partiopojan lailla valmis, niin bensaa lyö liekkeihin vielä viaton kysymys siitä mitä tänään sitten olisi ruuaksi. Ilman naista ruokakunta luultavasti nääntyisi nälkään, kun aikuinen ihminen ei osaa edes ruuanlaittoon käydä ilman ohjausta. Ainoa vain, että nainen on itse halunnut tehdä kauppalistan, käydä itse kaupassa ja miettiä vielä itse etukäteen mitä minäkin päivänä syötäisiin. Mutta on se nyt kumma.

Toinen on laiska ja itseohjautumaton vätys ja toinen nalkuttava päällepäsmäri. Tai sitten kumpikaan ei ole kumpaakaan, vaan ainoastaan kahden erilaisen ihmisen odotukset ja toimintatavat ovat törmäyskurssilla keskenään.

Meidän huushollissamme asia on ollut tapetilla aina silloin tällöin, viimeksi silloin kun jouduin hampaat irvessä myöntämään, etten pystyisikään pitämään ihan kaikkia lankoja käsissäni enää lapsen synnyttyä. Olisin tietysti halunnut, jotta olisin saanut jonakin päivänä kuvitteellisen Vuoden uhrautuja-diplomin ja ikuisen ässän hihaani riitatilanteita varten. Mies kuitenkin ehdotti, että mitä jos tehtäisiin sitten ihan lukujärjestys siitä mitä kumpikin viikon aikana tekee ja milloin, eipä tarvitsisi sitten kummankaan uhrata asialle enempää ajatusta. Toisen ei tarvitsisi pyytää ja toisen ei tarvitsisi kysellä. Hmm, periaatteessa ihan ok idea, mutta.. Täytyykö yhteisistä kotitöistä olla apukoulutyyliin lukujärjestys tehtynä, jotta ne tulevat tehdyksi? Eikö toiselle ole mitään väliä sillä elettäisiinkö täällä kuin ellun kanat? Eikö mies nyt vaan voisi maagisesti alkaa lukea toiveitani ja ajatuksiani ja tehdä asiat niin kuin minä haluan? Onneksi kuitenkin raskaushormonit olivat tuolloin pehmentäneet kovaa päätäni sen verran, että tulin ajatelleeksi, että miksen minä voisi kerrankin tulla tässä asiassa puolitiehen vastaan. Näin ollen sitten istuttiin alas ja laadittiin päiväkohtainen lukujärjestys ripustettavaksi keittiön seinälle. Eikä kyseessä ollut minut tuntien mikään sinne päin roiskaistu lista, vaan tarkka selonteko kaikista puhteista aina kissanhiekka-astian tyhjentämisestä käsipyyhkeiden vaihtoon. Jonkin aikaa tuo naista syövä oma-aloitteisuuden irvikuva roikkui siellä keittiön seinällä, kunnes tässä eräänä päivänä siirsin sen takaisin kaapin perälle. Oikeastaan sitä ei taidettu loppujen lopuksi tarvita lainkaan.

Tässä ikuisessa kissanhännänvedossa tuon konkreettisen listan tekeminen itsessään tuntui olevan jonkinlainen rauhanele, jonka ansiosta koimme molemmat tulevamme kuulluiksi tässä melko mitättömässä, mutta samalla elämää suuremmassa asiassa. Nykyään kotityöt hoituvat varsin stressittä mentaliteetilla se tekee kumpi ehtii. Toki jo senkin takia, että olemme (lue: minä olen) hieman laskeneet standardejamme, mutta myös tapamme kommunikoida tässä asiassa ansaitsisi tunnustusta parisuhteen hall of famella. Minua ei nykyisin enää ärsytä joutua pyytämään jonkun asian tekemistä, mutta kenties vielä parempaa on se, etten oikeastaan koe edes tarvetta siihen. Ei sen takia, että miehestäni olisi yhtäkkiä kuoriutunut matonhapsuja oikova sisäkkö, vaan siksi, että minä olen tajunnut ettei se ole ihan niin justiinsa.

Asian suhteen rentoutuminen ja tilan antaminen toiselle mahdollistivat sen, että molemmat saivat tuntea osallistuvansa arkeen oman rytminsä mukaisesti, eikä niin että arki on suorittamista toisen odotusten täyttämiseksi tai henkisen kontrollintarpeensa säilyttämiseksi. Itselleni tärkeä opetus oli se, että aina ei tarvitse jukuripäisenä yrittää saada toista toimimaan omien kangistuneiden kaavojensa mukaisesti – etenkään silloin kun toinen tarjottimella tarjoaa varsin toimivaa ratkaisua toteutettavaksi. Ei edes silloin, kun se ehdotus ei olisi aivan prikulleen sitä miten itse olisi toiminut. Ja loppujen lopuksi, onko sillä nyt niin kamalasti väliä, jos tiskit menevät koneeseen päivän myöhässä, tai imuri ei hurraa perjantaina tasan kello 16? Lean-menetelmä sopii Toyotan tehtaalle, mutta on kovin huonosti sovellettavissa jatkuvaan prosessiin nimeltä elämä.

Kaikki television parisuhdepsykologit rummuttavat avoimen puheyhteyden puolesta, ja jokainen parisuhteessa oleva voinee myöntää, että tämä on joskus helpommin sanottu kuin tehty. Kuulostaa ehkä naistenlehden latteudelta, mutta juuri tällaiset pienet asiat luovat sitä kuulluksi tulemisen ilmapiiriä ja sitä kautta toimivat avaimena myös kykyyn keskustella isommistakin kokonaisuuksista. Itse ainakin usein jonkin ristiriitatilanteen edessä muistan, kuinka tuolloin melkein kiusallisen yltiöpositiivisessa ”hyvä meidän joukkue”-tsemppihengessä pääsimme yhteisymmärrykseen, ja osaan sen myötä palauttaa zen-hengen itseeni ja ottaa maaretkalliomaisen kuunteluasennon – melkein asiassa kuin asiassa. Mikäli siis arjessa jokin asia vituttaa teitä muitakin oman elämänsä tuhkimoita, niin suosittelen käskemisen sijaan joskus kuuntelemaan.

Kuvituskuvat esimerkkinä tämän päiväisestä wabi-sabi-sisustustyylistämme. Mikäli tämä henkinen kasvuni näin jatkuu, niin minäkin olen varsin mellow fellow tämän vauvavuoden päätteeksi. (Ja toimituksen huomautuksena: tekstin sukupuoliroolittuneisuus on tässä valikoitunut kerronnalliseksi keinoksi, ymmärrän, että kaikissa kotitalouksissa tämä ei päde 😉 )

Kukkuluuruu ja niin edelleen

Ennen lastani en tiennyt vauvoista oikeastaan mitään. Tai tiesin minkälaisia ne ovat anatomis-fysiologisilta ominaisuuksiltaan ja hieman niiden psykologisesta kehityksestäkin, mutta näillä tiedoillahan ei käytännön vauva-arjessa paljoa tee, jos kaikki muu on aivan hepreaa. Vähän niinkuin autoakaan ei ajeta pelkästään sillä tiedolla, mitä muttereita ja jousia siinä on. Jos jotakin oli mieleeni kouluajoilta jäänyt, oli varhaisen vuorovaikutuksen merkitys lapsen psyyken rakentumisessa. Käytännössä tällä siis tarkoitetaan vanhemman tapaa pidellä lastaan, jutella, ilmeillä ja olla ylipäätään kontaktissa lapsensa kanssa. Ongelmat varhaisessa vuorovaikutuksessa saattavat olla erittäin kauaskantoisia, koska ihmisen emotionaalinen itsesäätely ja itsetunto pohjaavat erittäin vahvasti tähän kiintymyssuhteeseen vanhemman kanssa. Hyvässä kiintymyssuhteessa kasvava lapsi tuntee olonsa turvalliseksi ja luottavaiseksi.

Lapsen saamiseen liittyy paljon odotuksia ja myöskin pelkoja – entä jos en kiinnykään vauvaan? Muistan jännittäneeni ensimmäisen ultraäänitutkimuksen yhteydessä reaktiotani ruudulle piirtyvään sydämen sykkeeseen – ensimmäinen testi hyvän vanhemmuuden koesarjassa. Ainoa oikea tapahan on itkeä vuolaasti uuden elämän ihmettä, ehkä jopa bongata kumman nenä tulokkaalla on. Minulla oli alusta alkaen hyvin käytännönläheinen suhtautuminen raskauteen ylipäätään, seurasin mielenkiinnolla raskausapplikaatioista viikoittain tapahtuvia biologisia kehitysaskeleita ja sen sijaan, että olisin kokenut jonkinlaista kokonaisvaltaista naisellista voimaantumista, ajattelin itseäni lähinnä ihmisinkubaattorina. Tiesin kyllä, etten tulisi olemaan mikään vatsaansa alituiseen silittelevä mama-to-be, mutta tuntemuksieni neutraalius yllätti silti, koska vauva oli kuitenkin hyvin toivottu. Mitä tulee tuohon ultraäänitutkimukseen, en niinkään pelännyt leimautumistani kivisydämiseksi hirviöksi terveydenhuollon silmissä, vaan ennen kaikkea omissani. No, onnekseni sain tirautettua pari kyyneltä tuossa tilanteessa sitten kuitenkin.

Mitä pidemmälle raskaus eteni, sitä enemmän aloin pelätä synnytyksen jälkeistä aikaa, entä jos en tosiaan oikeasti kiintyisikään lapseeni. Tuntui etten oikein koko raskauden aikana saanut kehitettyä paljon puhuttua tunnesidettä sikiöön ja ahdistuin valtavasti, kun luin muiden odottajien kirjoituksia siitä, kuinka he kuuntelivat päivittäin masuasukkiensa sydänääniä kotidopplereillaan ja olivat kokeneet syvää kiintymystä tätä kohtaan sillä siunaaman hetkellä, kun raskaustestiin piirtyi kaksi viivaa. Äitiys on valtavan tulenarka aihe ja suurin osa äideistä kokee tulevansa kritisoiduksi muiden äitien toimesta, oli sitten kyseessä soseiden ja sormiruokailun, imetyksen ja korvikkeen tai perhepedin ja pinnasängyn vastakkainasettelu. Moni äiti kokee ulkopuolelta tulevat paineet valtaviksi ja kuvittelee olevansa suurennuslasin alla, teki mitä teki. Osa myös varmasti asettaa itselleen näitä paineita, kuten minä. Koin nimittäin että nuo keskustelut olivat jo ensimmäinen mittari siitä kuinka hyvä äiti tulisin olemaan ja olisin jo tuossa kohdin tuomittu olemaan takakireä ja läsnäolematon vanhempi. Asiasta oli hyvin vaikea puhua missään, neuvolassakaan en oikein uskaltanut asiaa tunnustaa lähestulkoon ennakoivan lastensuojeluilmoituksen pelossa. Itse synnytystä en ehtinyt edes pelätä, kun murehdin ensireaktiotani rinnalle nostettavaan vauvaan – itkisinkö onnesta vai tuntuisiko vauva täysin vieraalta ja etäiseltä.  Onnekseni terapeuttini jaksoi hokea minulle, että tuntemukseni ovat täysin normaaleja ja että tunneside kehittyisi aivan varmasti ennemmin tai myöhemmin. Ja kyllä, luojan kiitos raskaushormoneiden, itkin kuin itkinkin tuossa tilanteessa (ja olen uskotellut itselleni, että olisin kyllä itkenyt muutenkin). Varsinainen vauvaan rakastuminen vei vielä noin vuorokauden. Varsinaisesti palaset loksahtivat paikoilleen nimittäin seuraavana aamuna, kun vauvasta otettiin ensimmäistä kertaa verikoetta ja se huusi kuin syötävä. Aloin itkeä hysteerisesti ja koin että sillä hetkellä sekä hoiva- että suojeluviettini tuota pientä ryppyistä tyyppiä kohtaan virittyivät ääriasentoonsa. Kauhistunut laboratoriohoitaja toivoi jatkossa varmaankin sijoitusta toiselle osastolle, kun koko pitkän toimenpiteen ajan hoin miehelleni, ettei antaisi hoitajan tehdä vauvallemme pahaa. Menköön sekin hormoneiden piikkiin.

No, sitten kun olin saanut tuon murehditun kiintymyssuhteen aluilleen, olikin aika alkaa stressata sen vahvistamista ja ylläpitämistä. Jälleen kerran olin saanut luotua itselleni paineita jostakin. Vauvan tarpeisiin pitäisi vastata HETI, koska muuten siitä kehittyisi tunne-elämältään epävakaa stressierkki, joka putoaisi jo vauvavuotenaan yhteiskunnan ulkopuolelle. Auta armias, jos satuin olemaan esimerkiksi vessassa vauvan alkaessa huutaa, raukka tunsi varmaan itsensä täysin heitteille jätetyksi. Piru vie, taas olivat jääneet varhaiset nälkäsignaalit huomaamatta ja vauvaparka oli joutunut turvautumaan itkuun, viimeiseen oljenkorteensa. Tai sitten en ollut älynnyt vaihtaa sen vaippaa ajoissa ja annoin sen maata omissa eritteissään ties kuinka kauan. Huono äiti.

Paineen alla oppii melko nopeasti, ei sillä että olisin edelleenkään ymmärtänyt eroa vaippaitkun ja nälkäitkun välillä, mutta poissulkutekniikalla pärjäsi yllättävän pitkälle. En taaskaan kuitenkaan ymmärtänyt, että loppujen lopuksi se tarpeisiin vastaaminen oli helppoa, mitäs sitten kun on maha täynnä, puhdas vaippa, mutta vauvaa ei nukutakaan, koska se ei enää nuku vuorokauden ympäri? Oltiin varhaisen vuorovaikutuksen ytimessä.

Vauva tuijottaa minua ja odottaa selvästi jonkinlaista juttua suunnaltani. Tietenkin olen ihan oikeasti haltioissani tuosta pienestä ja lepertelen sille kaikenlaisia rakkaudenosoituksia ja tuijottelen sitä ihastuksissani takaisin, mutta varsinainen sisällöntuottaminen tähän vuorovaikutussuhteeseen tuottaa minulle haasteita. Minulla on pahimman luokan bitchy resting face, eli perusilmeeni on varsin vihaisen oloinen. Pelkäsin, että vauva kokee tästä turvattomuutta ja suunnittelin jo laitattavani jonkinlaiset suupieliä kohottavat mesolangat naamaani, jotta sillä olisi edes pieni tunne siitä, että sitä rakastetaan. Siinä sitä olisikin ollut friikkisirkus pystyssä, kun olisin lähtenyt mesolangat kireänä vaunulenkille yksin, tokikaan tätäkään ei olisi todistanut kuin satunnainen koiranulkoiluttaja. Joka paikassa hoettiin, että vauvalle pitää jutella ja moni kertoikin sosiaalisessa mediassa höpöttelevänsä vauvalleen niitä näitä. Niin mitä tarkalleen? Kuten ehkä aiemmista teksteistäni käy ilmi, niin en ole järin hyvä small talkissa. Vielä enemmän lukkoon menen silloin, kun en saa minkäänlaista vuorovaikutusta keskustelukumppaniltani. Monologihommilla oli siis mentävä kaikesta huolimatta.

Laskin tuossa yhtenä vapaana (eli kauhunsekaista odotusta täynnä olevana) vauvan unihetkenä ajan, jonka se viettää käytännössä täysin hereillä ja parhaimmillaan minun olisi viihdytettävä sitä 6 tuntia ja 24 minuuttia vuorokaudesta. Tästä on siis miinustettu imetysaika ja vaipanvaihdot, eli kyseessä on ehta silmästä silmään tuijottelu. Olin lukenut, että jos katsot vauvasta pois silloin kun se katsoo sinuun (ja odottaa vuorovaikutusta), vauva kokee hylätyksi tulemisen tunteita. Suuria tunnontuskia ja paskaäiti-viboja tuntien sometin imettäessäni toinen silmä jälleen vauvaan naulittuna valmiina tarttumaan vuorovaikutusyrityksiin.

Hanhiemon iloinen lipas ja Tiitiäisen satupuu oli melko nopeasti luettu läpi vauvan tuijottaessa minua kuin olisin ollut teatterikorkeakoulun pääsykokeissa, enkä olisi todellakaan ollut pääsemässä seuraavaan vaiheeseen. Pointti tuli selväksi viimeistään siinä kohtaa, kun luin sille Vanhaa vesirottaa ja se purskahti sydäntä särkevään itkuun. Istuin vauvan kanssa lattialla leikkimatolla ja heiluttelin sen edessä erilaisia värikkäitä leluja ja yritin lässyttää parhaani mukaan – minkäänlaista reaktiota en saanut vastineeksi, lähinnä katsoi minua kulmat kurtussa säälivästi.

Yritin kuitenkin tosissani. Testasin kerran istuttaa vauvan sitteriin keittiön lattialle ruuanlaiton ajaksi ja tunsin itseni äärettömän huonon kokkiohjelman juontajaksi, kun selitin sille makaronilaatikon vaiheita (joita on neljä). Mietin jo, että alkaisin kehitellä jonkinlaisia podcast-aiheita, joita sitten kävisin monologina läpi tuottaakseni jonkinlaista ääniärsykettä lapselleni.

Lapsi on nyt neljä kuukautta ja päivä päivältä vuorovaikutussuhteemme vahvistuu kaikesta huolimatta. Vauva ottaa enemmän kontaktia ja minä olen hieman rennompi, olemme tutustuneet toisiimme ja nautimme vuorovaikutuksesta keskenämme. Tuntuu hullulta, että kaiken alkujännityksen jälkeen voisin ihan oikeasti vain viettää tuntikausia vauvani ilmeitä ja eleitä seuraten, kuten sekin minun, En koe enää valtavaa syyllisyyttä, jos annan vauvan makoilla leikkimatolla itsekseen kiljahdellen ja neuvolasta saatua hymynaamaa autuaasti minuuttikaupalla tuijottaen – saatan jopa selailla siinä ohessa facebookin uutisvirran kertaalleen läpi. Yhtenä päivänä esittelin sille erilaisia eläinääniä itseni tuottamana, vauva nappasi suden ulvonnan ’auuuuu’ ja matkii jokaisella kerralla, kun teen kyseisen äänen. Ihastuipa tähän sen verran, että viime yönä heräsin tähän ulvontaan. Toki aiempi susilapsi-kauhuskenaarioni huomioiden tämä ei välttämättä ole kovinkaan tavoiteltava lopputulema. Siinä kohtaa toivon itsekin lastensuojelun interventiota, mikäli tuo vielä ensimmäisen luokan nimenhuudossa ainoastaan ulvoo.

Kaikki edellämainittu on edelleen itselleni jotenkin kovin henkilökohtaista, mutta blogin saaman palautteen myötä uskallan julkaista myös tämän tekstin. Äitiys on täynnä myyttejä, toiveita, odotuksia ja pelkoja, ja myös kauan odotetut ihanat elämänmullistukset saattavat tuottaa suunnatonta ahdistusta. Kukaan meistä ei ole kuitenkaan vanhempi syntyessään. Yhtäkkiä olet aivan uudenlaisten haasteiden edessä, ihan vaan yksi ihmiselämä mahdollisesti omilla teoillasi pilattavaksi – ei mitään paineita.

Jotkut kokevat kiintymystä jo siinä kohtaa, kun raskaustestiin piirtyy ne kaksi viivaa, toiset synnytyksen yhteydessä ja kolmannet sitten hieman myöhemmin. Joillakin vauvaan rakastuminen tapahtuu silmänräpäyksessä ja joillakin pikkuhiljaa. Joillakin tämä tapahtuu luonnollisesti, kun taas toisilla kiintymyssuhteen muodostumista saattaa vaikeuttaa esimerkiksi hyvin yleinen synnytyksenjälkeinen masennus. Tästä syystä olisikin hyvä pystyä puhumaan tästä asiasta avoimesti, jottei syntyisi käsitystä, että vain yksi reitti olisi muita oikeampi ja tarvittaessa avun hakeminen olisi helpompaa.

Toisilla vuorovaikutus tulee luonnostaan, toiset joutuvat sitä hieman hakemaan. Kuitenkin vauvakin on ihminen ja siihen tutustuminen kestää aikansa ja jokainen lapsi-vanhempi-suhde on omanlaisensa, uniikki. Tässä mammahommien suhteen aktivoituessa, muskaria ja vauvauintia aloittaessa, on uskomattoman hienoa kokea osallistuvansa näihin aktiviteetteihin vauvansa kanssa tiiminä. Siinä muskarin puolikiusallisessa kumbaya-hetkessä vauva katsoo sinuun ja hymyilee siihen malliin, että ymmärtää – parasta.