Kuka tyhjentää tiskikoneen?

”Kyllähän mä eilenkin tyhjensin tiskikoneen ja imuroin!” ”Niin, vasta sitten kun olin sitä erikseen pyytänyt!” Kuulostaako tutulta?

Miehet viljelevät likaisia sukkia ympäri huushollia ja naiset pieniä epäkäytännöllisiä sisustuspurkkeja, näin on menty maailman sivu ja tullaan aina menemän. Toinen ajan hammasta kestävä fakta lienee se, että naiset toivoisivat miestensä tarttuvan kotitöihin oma-aloitteisemmin, kun taas miehet eivät ymmärrä miksi ei riitä, jos tekee silloin kun käsketään. Uskoisin, että tämä on yksi suurimmista näkemyseroista hyvin monessa parisuhteessa, yhtään nyt tietenkään yleistämättä ja kategorisoimatta millään tavoin.

Usein tämän yhtälön mahdottomuus johtaa lopulta siihen, että nainen kaikessa marttyyriydessään sitten ottaa ne kotityöt tehdäksensä ja puhisee passiivis-aggressiiviseen sävyyn pitkin asuntoa huiskien. Yhtäkkiä miehelle tulee pahaenteinen aavistus siitä, että jokin saattaisi olla pielessä, ja hetken mietittyään hän päättää varmuuden vuoksi kysyä: ”tarvitsetko apua?”. ”Ei tartte!”, kuuluu jupina kirskuvien hampaiden välistä ja astiakaappi lävähtää kiinni hieman kovempaa kuin olisi tarpeen. Mies toteaa tyytyväisenä hommien olevan ilmeisesti sitten hoidossa ja oikaisee sohvalle tajuamatta lainkaan asioiden todellista laitaa. Välillä tuhkimolla kuitenkin läikkyy yli, ja on aivan pakko huomauttaa (lievä ilmaisu) miesvauvalle etteikö tämä voisi edes joskus tehdä jotain itse – tämä monologityyppinen performanssi tunnetaan myös nalkuttamisena. Performanssin päätteeksi mies toteaa, että kyllähän hän tekee aina kun vain pyydetään. Niin, nimenomaan, kun pyydetään. Mutta kun meidän takakireiden marttyyreiden hartain toive olisi se, että aina ei tarvitsisi pyytää.

Sitten kun nainen vihdoin mutisten pyytää miestä tekemään jonkin askareen, istuu hän itse sohvannurkassa hieman levottomana peukaloitaan pyöritellen kykenemättä rentoutumaan lainkaan. Ehkä vielä hieman korjaa työn jälkiä perässä – ”pistä mies asialle ja tee itse perässä”, tälle sitten naureskellaan tyttöjen illassa parin valkkarilasillisen jälkeen. Tehtävän antaminen, työnvalvonta ja jälkitarkastaminen ovat sen verran hidastavia tekijöitä prosessissa nimeltä arjenhallinta, että jälleen kerran nainen päättää, että helpompaa on, kun tekee vain kaiken itse. Sama asia koskee muuten ruuanlaittoa. Aikaansaamaton mies ei voi koskaan tehdä edes ruokaa valmiiksi, ja vaikka pyydettäessä siihen olisikin partiopojan lailla valmis, niin bensaa lyö liekkeihin vielä viaton kysymys siitä mitä tänään sitten olisi ruuaksi. Ilman naista ruokakunta luultavasti nääntyisi nälkään, kun aikuinen ihminen ei osaa edes ruuanlaittoon käydä ilman ohjausta. Ainoa vain, että nainen on itse halunnut tehdä kauppalistan, käydä itse kaupassa ja miettiä vielä itse etukäteen mitä minäkin päivänä syötäisiin. Mutta on se nyt kumma.

Toinen on laiska ja itseohjautumaton vätys ja toinen nalkuttava päällepäsmäri. Tai sitten kumpikaan ei ole kumpaakaan, vaan ainoastaan kahden erilaisen ihmisen odotukset ja toimintatavat ovat törmäyskurssilla keskenään.

Meidän huushollissamme asia on ollut tapetilla aina silloin tällöin, viimeksi silloin kun jouduin hampaat irvessä myöntämään, etten pystyisikään pitämään ihan kaikkia lankoja käsissäni enää lapsen synnyttyä. Olisin tietysti halunnut, jotta olisin saanut jonakin päivänä kuvitteellisen Vuoden uhrautuja-diplomin ja ikuisen ässän hihaani riitatilanteita varten. Mies kuitenkin ehdotti, että mitä jos tehtäisiin sitten ihan lukujärjestys siitä mitä kumpikin viikon aikana tekee ja milloin, eipä tarvitsisi sitten kummankaan uhrata asialle enempää ajatusta. Toisen ei tarvitsisi pyytää ja toisen ei tarvitsisi kysellä. Hmm, periaatteessa ihan ok idea, mutta.. Täytyykö yhteisistä kotitöistä olla apukoulutyyliin lukujärjestys tehtynä, jotta ne tulevat tehdyksi? Eikö toiselle ole mitään väliä sillä elettäisiinkö täällä kuin ellun kanat? Eikö mies nyt vaan voisi maagisesti alkaa lukea toiveitani ja ajatuksiani ja tehdä asiat niin kuin minä haluan? Onneksi kuitenkin raskaushormonit olivat tuolloin pehmentäneet kovaa päätäni sen verran, että tulin ajatelleeksi, että miksen minä voisi kerrankin tulla tässä asiassa puolitiehen vastaan. Näin ollen sitten istuttiin alas ja laadittiin päiväkohtainen lukujärjestys ripustettavaksi keittiön seinälle. Eikä kyseessä ollut minut tuntien mikään sinne päin roiskaistu lista, vaan tarkka selonteko kaikista puhteista aina kissanhiekka-astian tyhjentämisestä käsipyyhkeiden vaihtoon. Jonkin aikaa tuo naista syövä oma-aloitteisuuden irvikuva roikkui siellä keittiön seinällä, kunnes tässä eräänä päivänä siirsin sen takaisin kaapin perälle. Oikeastaan sitä ei taidettu loppujen lopuksi tarvita lainkaan.

Tässä ikuisessa kissanhännänvedossa tuon konkreettisen listan tekeminen itsessään tuntui olevan jonkinlainen rauhanele, jonka ansiosta koimme molemmat tulevamme kuulluiksi tässä melko mitättömässä, mutta samalla elämää suuremmassa asiassa. Nykyään kotityöt hoituvat varsin stressittä mentaliteetilla se tekee kumpi ehtii. Toki jo senkin takia, että olemme (lue: minä olen) hieman laskeneet standardejamme, mutta myös tapamme kommunikoida tässä asiassa ansaitsisi tunnustusta parisuhteen hall of famella. Minua ei nykyisin enää ärsytä joutua pyytämään jonkun asian tekemistä, mutta kenties vielä parempaa on se, etten oikeastaan koe edes tarvetta siihen. Ei sen takia, että miehestäni olisi yhtäkkiä kuoriutunut matonhapsuja oikova sisäkkö, vaan siksi, että minä olen tajunnut ettei se ole ihan niin justiinsa.

Asian suhteen rentoutuminen ja tilan antaminen toiselle mahdollistivat sen, että molemmat saivat tuntea osallistuvansa arkeen oman rytminsä mukaisesti, eikä niin että arki on suorittamista toisen odotusten täyttämiseksi tai henkisen kontrollintarpeensa säilyttämiseksi. Itselleni tärkeä opetus oli se, että aina ei tarvitse jukuripäisenä yrittää saada toista toimimaan omien kangistuneiden kaavojensa mukaisesti – etenkään silloin kun toinen tarjottimella tarjoaa varsin toimivaa ratkaisua toteutettavaksi. Ei edes silloin, kun se ehdotus ei olisi aivan prikulleen sitä miten itse olisi toiminut. Ja loppujen lopuksi, onko sillä nyt niin kamalasti väliä, jos tiskit menevät koneeseen päivän myöhässä, tai imuri ei hurraa perjantaina tasan kello 16? Lean-menetelmä sopii Toyotan tehtaalle, mutta on kovin huonosti sovellettavissa jatkuvaan prosessiin nimeltä elämä.

Kaikki television parisuhdepsykologit rummuttavat avoimen puheyhteyden puolesta, ja jokainen parisuhteessa oleva voinee myöntää, että tämä on joskus helpommin sanottu kuin tehty. Kuulostaa ehkä naistenlehden latteudelta, mutta juuri tällaiset pienet asiat luovat sitä kuulluksi tulemisen ilmapiiriä ja sitä kautta toimivat avaimena myös kykyyn keskustella isommistakin kokonaisuuksista. Itse ainakin usein jonkin ristiriitatilanteen edessä muistan, kuinka tuolloin melkein kiusallisen yltiöpositiivisessa ”hyvä meidän joukkue”-tsemppihengessä pääsimme yhteisymmärrykseen, ja osaan sen myötä palauttaa zen-hengen itseeni ja ottaa maaretkalliomaisen kuunteluasennon – melkein asiassa kuin asiassa. Mikäli siis arjessa jokin asia vituttaa teitä muitakin oman elämänsä tuhkimoita, niin suosittelen käskemisen sijaan joskus kuuntelemaan.

Kuvituskuvat esimerkkinä tämän päiväisestä wabi-sabi-sisustustyylistämme. Mikäli tämä henkinen kasvuni näin jatkuu, niin minäkin olen varsin mellow fellow tämän vauvavuoden päätteeksi. (Ja toimituksen huomautuksena: tekstin sukupuoliroolittuneisuus on tässä valikoitunut kerronnalliseksi keinoksi, ymmärrän, että kaikissa kotitalouksissa tämä ei päde 😉 )

Kukkuluuruu ja niin edelleen

Ennen lastani en tiennyt vauvoista oikeastaan mitään. Tai tiesin minkälaisia ne ovat anatomis-fysiologisilta ominaisuuksiltaan ja hieman niiden psykologisesta kehityksestäkin, mutta näillä tiedoillahan ei käytännön vauva-arjessa paljoa tee, jos kaikki muu on aivan hepreaa. Vähän niinkuin autoakaan ei ajeta pelkästään sillä tiedolla, mitä muttereita ja jousia siinä on. Jos jotakin oli mieleeni kouluajoilta jäänyt, oli varhaisen vuorovaikutuksen merkitys lapsen psyyken rakentumisessa. Käytännössä tällä siis tarkoitetaan vanhemman tapaa pidellä lastaan, jutella, ilmeillä ja olla ylipäätään kontaktissa lapsensa kanssa. Ongelmat varhaisessa vuorovaikutuksessa saattavat olla erittäin kauaskantoisia, koska ihmisen emotionaalinen itsesäätely ja itsetunto pohjaavat erittäin vahvasti tähän kiintymyssuhteeseen vanhemman kanssa. Hyvässä kiintymyssuhteessa kasvava lapsi tuntee olonsa turvalliseksi ja luottavaiseksi.

Lapsen saamiseen liittyy paljon odotuksia ja myöskin pelkoja – entä jos en kiinnykään vauvaan? Muistan jännittäneeni ensimmäisen ultraäänitutkimuksen yhteydessä reaktiotani ruudulle piirtyvään sydämen sykkeeseen – ensimmäinen testi hyvän vanhemmuuden koesarjassa. Ainoa oikea tapahan on itkeä vuolaasti uuden elämän ihmettä, ehkä jopa bongata kumman nenä tulokkaalla on. Minulla oli alusta alkaen hyvin käytännönläheinen suhtautuminen raskauteen ylipäätään, seurasin mielenkiinnolla raskausapplikaatioista viikoittain tapahtuvia biologisia kehitysaskeleita ja sen sijaan, että olisin kokenut jonkinlaista kokonaisvaltaista naisellista voimaantumista, ajattelin itseäni lähinnä ihmisinkubaattorina. Tiesin kyllä, etten tulisi olemaan mikään vatsaansa alituiseen silittelevä mama-to-be, mutta tuntemuksieni neutraalius yllätti silti, koska vauva oli kuitenkin hyvin toivottu. Mitä tulee tuohon ultraäänitutkimukseen, en niinkään pelännyt leimautumistani kivisydämiseksi hirviöksi terveydenhuollon silmissä, vaan ennen kaikkea omissani. No, onnekseni sain tirautettua pari kyyneltä tuossa tilanteessa sitten kuitenkin.

Mitä pidemmälle raskaus eteni, sitä enemmän aloin pelätä synnytyksen jälkeistä aikaa, entä jos en tosiaan oikeasti kiintyisikään lapseeni. Tuntui etten oikein koko raskauden aikana saanut kehitettyä paljon puhuttua tunnesidettä sikiöön ja ahdistuin valtavasti, kun luin muiden odottajien kirjoituksia siitä, kuinka he kuuntelivat päivittäin masuasukkiensa sydänääniä kotidopplereillaan ja olivat kokeneet syvää kiintymystä tätä kohtaan sillä siunaaman hetkellä, kun raskaustestiin piirtyi kaksi viivaa. Äitiys on valtavan tulenarka aihe ja suurin osa äideistä kokee tulevansa kritisoiduksi muiden äitien toimesta, oli sitten kyseessä soseiden ja sormiruokailun, imetyksen ja korvikkeen tai perhepedin ja pinnasängyn vastakkainasettelu. Moni äiti kokee ulkopuolelta tulevat paineet valtaviksi ja kuvittelee olevansa suurennuslasin alla, teki mitä teki. Osa myös varmasti asettaa itselleen näitä paineita, kuten minä. Koin nimittäin että nuo keskustelut olivat jo ensimmäinen mittari siitä kuinka hyvä äiti tulisin olemaan ja olisin jo tuossa kohdin tuomittu olemaan takakireä ja läsnäolematon vanhempi. Asiasta oli hyvin vaikea puhua missään, neuvolassakaan en oikein uskaltanut asiaa tunnustaa lähestulkoon ennakoivan lastensuojeluilmoituksen pelossa. Itse synnytystä en ehtinyt edes pelätä, kun murehdin ensireaktiotani rinnalle nostettavaan vauvaan – itkisinkö onnesta vai tuntuisiko vauva täysin vieraalta ja etäiseltä.  Onnekseni terapeuttini jaksoi hokea minulle, että tuntemukseni ovat täysin normaaleja ja että tunneside kehittyisi aivan varmasti ennemmin tai myöhemmin. Ja kyllä, luojan kiitos raskaushormoneiden, itkin kuin itkinkin tuossa tilanteessa (ja olen uskotellut itselleni, että olisin kyllä itkenyt muutenkin). Varsinainen vauvaan rakastuminen vei vielä noin vuorokauden. Varsinaisesti palaset loksahtivat paikoilleen nimittäin seuraavana aamuna, kun vauvasta otettiin ensimmäistä kertaa verikoetta ja se huusi kuin syötävä. Aloin itkeä hysteerisesti ja koin että sillä hetkellä sekä hoiva- että suojeluviettini tuota pientä ryppyistä tyyppiä kohtaan virittyivät ääriasentoonsa. Kauhistunut laboratoriohoitaja toivoi jatkossa varmaankin sijoitusta toiselle osastolle, kun koko pitkän toimenpiteen ajan hoin miehelleni, ettei antaisi hoitajan tehdä vauvallemme pahaa. Menköön sekin hormoneiden piikkiin.

No, sitten kun olin saanut tuon murehditun kiintymyssuhteen aluilleen, olikin aika alkaa stressata sen vahvistamista ja ylläpitämistä. Jälleen kerran olin saanut luotua itselleni paineita jostakin. Vauvan tarpeisiin pitäisi vastata HETI, koska muuten siitä kehittyisi tunne-elämältään epävakaa stressierkki, joka putoaisi jo vauvavuotenaan yhteiskunnan ulkopuolelle. Auta armias, jos satuin olemaan esimerkiksi vessassa vauvan alkaessa huutaa, raukka tunsi varmaan itsensä täysin heitteille jätetyksi. Piru vie, taas olivat jääneet varhaiset nälkäsignaalit huomaamatta ja vauvaparka oli joutunut turvautumaan itkuun, viimeiseen oljenkorteensa. Tai sitten en ollut älynnyt vaihtaa sen vaippaa ajoissa ja annoin sen maata omissa eritteissään ties kuinka kauan. Huono äiti.

Paineen alla oppii melko nopeasti, ei sillä että olisin edelleenkään ymmärtänyt eroa vaippaitkun ja nälkäitkun välillä, mutta poissulkutekniikalla pärjäsi yllättävän pitkälle. En taaskaan kuitenkaan ymmärtänyt, että loppujen lopuksi se tarpeisiin vastaaminen oli helppoa, mitäs sitten kun on maha täynnä, puhdas vaippa, mutta vauvaa ei nukutakaan, koska se ei enää nuku vuorokauden ympäri? Oltiin varhaisen vuorovaikutuksen ytimessä.

Vauva tuijottaa minua ja odottaa selvästi jonkinlaista juttua suunnaltani. Tietenkin olen ihan oikeasti haltioissani tuosta pienestä ja lepertelen sille kaikenlaisia rakkaudenosoituksia ja tuijottelen sitä ihastuksissani takaisin, mutta varsinainen sisällöntuottaminen tähän vuorovaikutussuhteeseen tuottaa minulle haasteita. Minulla on pahimman luokan bitchy resting face, eli perusilmeeni on varsin vihaisen oloinen. Pelkäsin, että vauva kokee tästä turvattomuutta ja suunnittelin jo laitattavani jonkinlaiset suupieliä kohottavat mesolangat naamaani, jotta sillä olisi edes pieni tunne siitä, että sitä rakastetaan. Siinä sitä olisikin ollut friikkisirkus pystyssä, kun olisin lähtenyt mesolangat kireänä vaunulenkille yksin, tokikaan tätäkään ei olisi todistanut kuin satunnainen koiranulkoiluttaja. Joka paikassa hoettiin, että vauvalle pitää jutella ja moni kertoikin sosiaalisessa mediassa höpöttelevänsä vauvalleen niitä näitä. Niin mitä tarkalleen? Kuten ehkä aiemmista teksteistäni käy ilmi, niin en ole järin hyvä small talkissa. Vielä enemmän lukkoon menen silloin, kun en saa minkäänlaista vuorovaikutusta keskustelukumppaniltani. Monologihommilla oli siis mentävä kaikesta huolimatta.

Laskin tuossa yhtenä vapaana (eli kauhunsekaista odotusta täynnä olevana) vauvan unihetkenä ajan, jonka se viettää käytännössä täysin hereillä ja parhaimmillaan minun olisi viihdytettävä sitä 6 tuntia ja 24 minuuttia vuorokaudesta. Tästä on siis miinustettu imetysaika ja vaipanvaihdot, eli kyseessä on ehta silmästä silmään tuijottelu. Olin lukenut, että jos katsot vauvasta pois silloin kun se katsoo sinuun (ja odottaa vuorovaikutusta), vauva kokee hylätyksi tulemisen tunteita. Suuria tunnontuskia ja paskaäiti-viboja tuntien sometin imettäessäni toinen silmä jälleen vauvaan naulittuna valmiina tarttumaan vuorovaikutusyrityksiin.

Hanhiemon iloinen lipas ja Tiitiäisen satupuu oli melko nopeasti luettu läpi vauvan tuijottaessa minua kuin olisin ollut teatterikorkeakoulun pääsykokeissa, enkä olisi todellakaan ollut pääsemässä seuraavaan vaiheeseen. Pointti tuli selväksi viimeistään siinä kohtaa, kun luin sille Vanhaa vesirottaa ja se purskahti sydäntä särkevään itkuun. Istuin vauvan kanssa lattialla leikkimatolla ja heiluttelin sen edessä erilaisia värikkäitä leluja ja yritin lässyttää parhaani mukaan – minkäänlaista reaktiota en saanut vastineeksi, lähinnä katsoi minua kulmat kurtussa säälivästi.

Yritin kuitenkin tosissani. Testasin kerran istuttaa vauvan sitteriin keittiön lattialle ruuanlaiton ajaksi ja tunsin itseni äärettömän huonon kokkiohjelman juontajaksi, kun selitin sille makaronilaatikon vaiheita (joita on neljä). Mietin jo, että alkaisin kehitellä jonkinlaisia podcast-aiheita, joita sitten kävisin monologina läpi tuottaakseni jonkinlaista ääniärsykettä lapselleni.

Lapsi on nyt neljä kuukautta ja päivä päivältä vuorovaikutussuhteemme vahvistuu kaikesta huolimatta. Vauva ottaa enemmän kontaktia ja minä olen hieman rennompi, olemme tutustuneet toisiimme ja nautimme vuorovaikutuksesta keskenämme. Tuntuu hullulta, että kaiken alkujännityksen jälkeen voisin ihan oikeasti vain viettää tuntikausia vauvani ilmeitä ja eleitä seuraten, kuten sekin minun, En koe enää valtavaa syyllisyyttä, jos annan vauvan makoilla leikkimatolla itsekseen kiljahdellen ja neuvolasta saatua hymynaamaa autuaasti minuuttikaupalla tuijottaen – saatan jopa selailla siinä ohessa facebookin uutisvirran kertaalleen läpi. Yhtenä päivänä esittelin sille erilaisia eläinääniä itseni tuottamana, vauva nappasi suden ulvonnan ’auuuuu’ ja matkii jokaisella kerralla, kun teen kyseisen äänen. Ihastuipa tähän sen verran, että viime yönä heräsin tähän ulvontaan. Toki aiempi susilapsi-kauhuskenaarioni huomioiden tämä ei välttämättä ole kovinkaan tavoiteltava lopputulema. Siinä kohtaa toivon itsekin lastensuojelun interventiota, mikäli tuo vielä ensimmäisen luokan nimenhuudossa ainoastaan ulvoo.

Kaikki edellämainittu on edelleen itselleni jotenkin kovin henkilökohtaista, mutta blogin saaman palautteen myötä uskallan julkaista myös tämän tekstin. Äitiys on täynnä myyttejä, toiveita, odotuksia ja pelkoja, ja myös kauan odotetut ihanat elämänmullistukset saattavat tuottaa suunnatonta ahdistusta. Kukaan meistä ei ole kuitenkaan vanhempi syntyessään. Yhtäkkiä olet aivan uudenlaisten haasteiden edessä, ihan vaan yksi ihmiselämä mahdollisesti omilla teoillasi pilattavaksi – ei mitään paineita.

Jotkut kokevat kiintymystä jo siinä kohtaa, kun raskaustestiin piirtyy ne kaksi viivaa, toiset synnytyksen yhteydessä ja kolmannet sitten hieman myöhemmin. Joillakin vauvaan rakastuminen tapahtuu silmänräpäyksessä ja joillakin pikkuhiljaa. Joillakin tämä tapahtuu luonnollisesti, kun taas toisilla kiintymyssuhteen muodostumista saattaa vaikeuttaa esimerkiksi hyvin yleinen synnytyksenjälkeinen masennus. Tästä syystä olisikin hyvä pystyä puhumaan tästä asiasta avoimesti, jottei syntyisi käsitystä, että vain yksi reitti olisi muita oikeampi ja tarvittaessa avun hakeminen olisi helpompaa.

Toisilla vuorovaikutus tulee luonnostaan, toiset joutuvat sitä hieman hakemaan. Kuitenkin vauvakin on ihminen ja siihen tutustuminen kestää aikansa ja jokainen lapsi-vanhempi-suhde on omanlaisensa, uniikki. Tässä mammahommien suhteen aktivoituessa, muskaria ja vauvauintia aloittaessa, on uskomattoman hienoa kokea osallistuvansa näihin aktiviteetteihin vauvansa kanssa tiiminä. Siinä muskarin puolikiusallisessa kumbaya-hetkessä vauva katsoo sinuun ja hymyilee siihen malliin, että ymmärtää – parasta.

Ennakoimattomuuksia

Olen ollut yksin koko päivän. Kello oli herättämässä yhdeksältä, vaikka olin kyllä ollut hereillä jo tuntikausia unta saamatta. Aamutoimet menevät jo melko rutiinilla ja päivän alku tuntuu aina uudelta alulta kaikkinensa. Vaunulenkki suoritettiin samoissa maisemissa kuin aiemminkin, melko lailla tasan 44 minuuttia siihen kului tänäänkin. Sitten odotettiin. Ympärille levittäytyvä sotku ahdistaa, mutta tuntuu, etten kerta kaikkiaan ehdi tehdä sille mitään. Joka kerta, kun edes katson tiskipöydällä notkuvan astiavuoren suuntaan, vauva alkaa ähistä ja puhista siihen malliin, että se heräisi. Vai heräisikö sittenkään, en oikein osaa vielä tulkita sen kymmeniä eri ähinöitä. Kohta koko perhe on koolla, ja hartiani laskeutuvat muutamia senttejä alaspäin, hävettää kun en ole ehtinyt tehdä yhtikäs mitään koko päivän aikana, iltaruuaksi suunniteltu makaronilaatikko on edelleen varsin dekonstruoidussa muodossa jääkaapissa. Jos päivällä on imetetty niin illalla sitä vasta tehdäänkin, välissä suhaan ympäriinsä, otan sukan sieltä, harson täältä ja napsautan lieden päälle steriloidakseni tutit. Vauvan viihtyessä isänsä sylissä päätän nopeasti imuroida koko asunnon ja siivota keittiön, sen jälkeen on hyvä hetki vielä poiketa suihkuun, ettei aamulla tarvitse. Päivä on ohitse nopeammin kuin ehdin edes ymmärtää, tuntuu että sekä kotimme että pääkoppani ovat kaaoksen vallassa. Miten tähän ikinä tottuu?

Olen aina halunnut äidiksi. Kuitenkin asian tultua ajankohtaiseksi, aloin kolmenkympin kriiseissäni potea ristiriitaisesti jonkinlaista pakokauhua asiaa kohtaan. Vaikka jo pidempään oli tuntunut, että elämästä puuttui se jokin täydentävä tekijä, aloin kuitenkin pelätä, että elämä muuttuisi lapsen myötä liikaa. Haastattelinkin tuolloin hyvin tarkkaan lähipiirini perheellisiä ja tenttasin olisiko se hiekkalaatikolla istuminen ihan oikeasti muka jotenkin spesiaalia hommaa ja oliko koko elämänsuuruinen muutos ihan oikeasti sen arvoista. Joko kaikki valehtelivat sukkelasti ja halusivat meidät ainoastaan jakamaan kurjuuttaan tai sitten vanhemmuus oli aivan parasta, ihan oikeasti. Onneksi päätimme sokeasti luottaa ystäviimme.

Vauva-ajatuksen kypsyessä ja matkalla esikoisemme syntymään kehittelin päässäni harvinaisen utopistisen kuvaelman tulevasta. Ajattelin, että lähes 24/7 tuhiseva vauva mahdollistaisi sen, että ehtisin pitää kodin siistinä ja pyykkikasan matalana, kokata päivällisen hyvissä ajoin valmiiksi ja kenties tehdä jonkinlaista kotitreeniäkin vaunulenkkien ohella. Kotitreenaaminen on kohdallani päättynyt tähän mennessä aina siihen, että viiden minuutin sisällä sen aloittamisesta olen maannut sohvalla instagramia selaamassa, enkä tiedä miksi kuvittelin äitiysloman muuttavan tätä mihinkään suuntaan. Harhapäissäni julistin vielä miehellenikin, kuinka kotitöiden hoitaminen olisi ehdottomasti kotivanhemman tehtävä – olisi muuten kannattanut vaan pitää leipäläpi tiukasti kiinni tuostakin asiasta.

Ensimmäiset viikothan vauva tosiaan pääasiassa söi, kakkasi ja nukkui. Ehdin toteuttaa tuota fantasiaani kotvasen: lukea aamulehden, syödä aamiaisen kaikessa rauhassa, imuroida päivittäin ja taisinpa jopa oikein harmitella, että vauva puklaili niin vähän, etten päässyt edes pyykkäämään (jos voisin matkata ajassa taaksepäin, niin palaisin ensimmäisenä läimäyttämään itseäni). Loppuajan nuuhkuttelin vauvaa ja vollotin hormonihuuruissani sohvalla pikavippimainoksille. Päivät soljuivat kerrassaan ihanasti vauvakuplan pehmeydessä ja elämä oli ruusuisen helppoa. Olin kuullut kauhutarinoita äideistä, jotka kulkevat kotona kaiket päivät yltäpäältä puklussa lapsi kainalossa rääkyen, ehtimättä itse edes vessaan saati suihkuun. Silloin kun vauva nukkuu, eikä tarvitse pyyhkiä ympäri seiniä roiskunutta sinappikakkaa, he voivat viestittää ulkomaailmaan ainoaa kanavaansa, netin keskustelupalstoja, pitkin ja hörppiä kiireellä kolmesti jäähtynyttä kahviaan. Siemailin kuumaa kauralatteani ja mietin, että minkähänlaisia ajankäytön amatöörejä nämä ihmiset oikein olivat, saisivat syyttää pukluhiuksistaan kyllä ihan itseään, elleivät näissä raameissa muka parempaan pystyisi.

Tämä harhainen kuplahan poksahti kovaan ääneen sinä päivänä kun isyysloma tuli päätökseensä ja jouduin omilleni.

Vauva toki nukkui edelleen suurimman osan päivästä, mutta yksin ollessani tuo suloinen tuhisija oli muuttunut tikittäväksi aikapommiksi. Vaikka alkuviikkoina olimme olleet mieheni kanssa molemmat aivan yhtä ulapalla vauvanhoidosta, saimme kuitenkin toisistamme henkistä turvaa. Yhtäkkiä olinkin yksin tuon ilman käyttöohjetta saapuneen muukalaisen kanssa. Sinänsä vauvan syöttäminen, pukeminen ja vaipanvaihto sujuivat jo melko hyvin, ja enää noin 95 prosenttia ajasta pelkäsin katkaisevani vauvani niskan häntä käsitellessäni. Suurin epävarmuus lankesi silloin, kun mitään varsinaista konkreettista tekemistä ei ollut, eli silloin kun vauva nukkui – melkein koko ajan. Sen sijaan että olisin nauttinut tuosta hiljaisuuden auvosta, koin sen painostavana ja pahaa enteilevänä.

Äitiyslomalla olin tottunut pitämään uuden kotimme edustuskunnossa kaiken aikaa, yllättäen koska aikaa oli vaikka muille jakaa. Imuroin päivittäin, koska inhosin kissanhiekkamuruja lattialla ja keittiön oli ehdottomasti oltava tiptop, kun menin aamulla keittämään kahvia tai muuten koko päivän ylle olisi langennut epäjärjestelmällisyyden varjo. Yhtäkkiä siisteyden tyyssijaan ilmaantuivat ympäriinsä lojuvat tutit, tuttipullot, harsot ja ennen kaikkea kamalan värikkäät leikkimatot roikkuvine leluineen saapuivat pilaamaan hartaasti rakentamani feng shuin. Usein kuulee, että ihmiset yrittävät pakonomaisella siisteydellään hallita mielensisäistä kaaostaan, mutta tämä nyt ei minuun pätenyt, minähän vain rakastin siistiä kotia, siinä kaikki.

Toisin kuin olin aiemmin suurisuisesti julistanut, en siis ollutkaan noina hiljaisina hetkinä Niskavuoren emäntänä imurinvarressa tai lieden ääressä – en todellakaan. Ajallisesti olisin ehtinyt vaikka mitä, mutta todellisuudessa selasin autopilotilla eri somefeedejä toinen silmä naulittuna hetkenä minä hyvänsä heräävään vauvaan. Mieli oli jatkuvassa taistele tai pakene-moodissa, enkä kyennyt rentoutumaan oikeastaan mitenkään. Kotiaskareita en voinut tietenkään edes aloittaa, koska vain niiden tekemättä jäämistä stressaavampaa oli niiden kesken jääminen. Noin viikko yksinoloa oli takanapäin, kun tiuskaisin miehelleni, että miksei tämä voinut tehdä kotona yhtään mitään ja epäonnistumisen tunne oli valtava, kun hän neutraalisti muistutti, että olin itse halunnut olla päävastuussa noin suurinpiirtein kaikesta. Onnekseni tunneäly on mieheni suurimpia vahvuuksia ja keskustelu päättyi siihen, että kotityöt oli jaettu suunnilleen puoliksi.

Kotiaskareiden ohella ilman ennakkovaroitusta tulevat yöherätykset olivat niin ikään äärimmäisen stressaavia; saatoin uinua horroksessa koko yön odottaen varhaisia nälkäsignaaleja, ja heti kun vauva maiskautti kielensä kitalakeen, pomppasin ylös kuin palomies. En ole myöskään ikinä kyennyt nukahtamaan nopeasti, joten vauvan yöherätyksiltä uudelleen uneen pääseminen vei välillä aikaa ja sydän pamppaillen ryhdyin stressaamaan seuraavaa muutaman tunnin kuluttua koittavaa herätystä. Olihan minulla kuitenkin onneksi tekemistä kytätessäni vauvan rintakehän hengitysliikkeitä.

Neuroottisena hedonistina kauhistelin lisäksi jo raskausaikana sitä, miten ruokailutilanteeni tulisivat muuttumaan. Odotin kauhulla sitä, miten kauhoisin surkeana jäähtynyttä puuroa toisella kädellä samalla vauvaa hyssytellessäni. Tästä sisuuntuneena päätin alkuun, että söisin vasta kun siihen tarjoutuisi rauhallinen tilaisuus. Onnekseni älysin kuitenkin luopua periaatteestani siinä kohtaa kun ymmärsin, että ainoa logiikka, jota vauva noudattaa, on herätä sillä hetkellä kun äidin olisi tarkoitus syödä.

Kuten ehkä nyt on jo itsestään selvää, toimin mielelläni melko varmistetulla maaperällä ja pidän siitä että pystyn ennakoimaan tilanteita ja pysymään suunnitelmissani, mitä ne milloinkin sitten ovatkin. Kuulostaa ehkä ihan hyvältä, organisoituneelta ja pedantilta, näin paperilla, mutta oikeasti kippo on hieman kallellaan neuroottisuuden tuolle puolen. Toisin sanoen, pasmani menevät aivan sekaisin, jos suunnitelmiini tulee vähääkään minusta riippumattomia muutoksia – loistava lähtökohta vauva-arjelle etten sanoisi.

Muistan edelleen erään marraskuisen keskiviikon, kun olimme palanneet porukalla tehdyltä vaunulenkiltä ja olin suunnitellut (VIRHE!) ensin haravoivani pihan ja sitten lämmitteleväni saunassa suorituksen päätteeksi. Sanomattakin lienee selvää, että normaalisti hyvin vaunulenkin päätteeksi nukkuva vauva heräsi tuolloin vuosisadan nälkäkiukkuun ja ilta menikin maratonimetyksen parissa selkä krampissa sohvalla istuen. Tuolloin koin hetkellisesti ensimmäisen todellisen henkisen meltdownini ja itkin kilpaa vauvan kanssa – hän tyytymättömyyttään ruokailutilanteeseen ja minä sitä kuinka elämäni oli pilalla. Asia, josta jouduin luopumaan oli varsin mitätön, mutta sehän siitä juuri kaikkein kamalinta tekikin, kun tajusin, että en oikeasti voisi suunnitella tekeväni yhtään mitään. En voisi hitto vie edes hetkeä rauhassa haravoida, asia mitä ehkä normaalisti jopa välttelisi, mutta siinä hetkessä tuntui kuin viimeinenkin henkireikäni olisi tukittu umpeen.

Oloni kuitenkin helpottui heti kun ymmärsin, että ongelma oli minussa ja epärealistisissa odotuksissani, eikä siinä, että vauva tarkoituksella keskeyttäisi jokaikisen toimintoni. Sehän oli vauva, toimi täysin omien primitiivisten vaistojensa varassa ja sattumoisin nyt itku sattui olemaan sen ainoa tapa ilmaista itseään, eikä suinkaan vain tapa ärsyttää minua. Monenlaiseen olin varautunut, mutta loppujen lopuksi muutos on ollut niin järisyttävä ja ennakoimaton, että ilman terapiaa olisin luultavasti ollut erittäin suuressa riskissä synnytyksen jälkeisen masennuksen suhteen. Arvokkainta oli, että oivalsin itse, että oikeastihan minun ei edes tarvinnut tehdä mitään niistä asioista, joissa tulin keskeytetyksi – ainoa paikka missä minua oikeasti tarvittiin, oli siinä sohvalla vauva sylissäni.

Keskeytetyksi tuleminen kirvoittaa edelleen pienen ärräpään huulilleni, mutta ahkeran harjoittelun myötä kulloiseenkin tilanteeseen pysähtyminen ja siirtymät toimintamoodista ihan vain vauvalle läsnä olemiseen alkavat käydä aina vain jouhevammin. Luulin 31 vuoden iän saavutettuani, että vanha koira ei uusia temppuja opi, ja olin jo tyytyä kohtalooni ikuisena suorittajana, jonka kynttilä kytee kaiken aikaa vähän molemmista päistä. Onkin uskomatonta, miten jo tässä ajassa tuo pieni ihminen on opettanut sitä minkä olen kuvitellut olevan vain korulauseina valkoisten kotien seinillä – pysähtymisen, läsnäolon ja olemisen taitoa.

Tänään olen ollut koko päivän yhdessä vauvan kanssa. Heräsimme lähempänä yhtätoista, mikä on meille sopivaksi osoittautunut aika herätä. Vauva oli ollut jo hetken hereillä ennen kuin heräsin sen iloiseen kiljaisuun, olen nukkunut erittäin sikeästi ja luottanut siihen että vauva hengittää läpi yön, kuten viimeisten kuukausien aikana. Aamutoimet sujuvat edelleen mukavalla tahdilla, imetyksen ja vaipanvaihdon jälkeen vauva tuijottelee tyytyväisenä muutaman kierroksen ajan musiikkia soittavaa mobilea ja siinä ajassa ehdin itse pestä hampaat, syödä aamupalan ja käydä vessassa. Siirrymme yhdessä hetkeksi olohuoneeseen leikkimatolle, kunnes vauva alkaa haukotella, alan jo ymmärtää sen signaaleja. Päiväunet otetaan sängyssä samalla kun kirjoitan tätä tekstiä kaikessa rauhassa ja sitten lähdemme kaupungille. Tekee hyvää päästä keskustaan ihmisten ilmoille. Kotona odottaa kaaos, tämän tekstin tiskikuva on tältä päivältä ja lattialla on meneillään kissanhiekkamurujen ja pölypallojen iloinen yhteistanssi. Ruoka päätetään lennossa, tutit tulevat steriloiduiksi siinä lomassa ja vauva syötettyä silloin kun se alkaa siihen malliin itkeä – edelleen yleensä aina kun olen tekemässä jotain ihan muuta. Olen tullut tänään keskeytetyksi ainakin kaksikymmentä kertaa, kompastellut lattialla lojuvaan sitteriin ja yrittänyt saada jotain tolkkua jo ainakin kaksi viikkoa seisoneen puhtaan pyykin kasaan. Ruoka valmistui välimeren tyyliin lähempänä kello kymmentä ja söin illalliseni tyytyväisenä lusikalla lautanen imetystyynyyn nojaten samaan aikaan vauvaa syöttäen. Asunto on edelleen kaaoksen vallassa ja edellisestä imuroinnista on jo useampi päivä mutta tällä hetkellä sillä ei ole piirun vertaa väliä. Olen oppinut jotain.