Mammahommia

(Seuraava teksti on kirjoitettu pilke silmäkulmassa)

Mammat ovat eräänlainen kultti. He ovat joukko arjen supernaisia ja metatyön sankareita, jotka jonglööraavat suvereenisti kotitöiden, parisuhteen, lasten ja itsensä kehittämisen kanssa. He tietävät kaiken imetyksestä, sormiruokailusta, välikausivaatteista ja siitä mitkä toppasaappaat kannattaa ostaa ja mitkä kannattaa jättää kauppaan. He käyvät äiti-vauvajoogassa, muskarissa, vauvakahvilassa ja pitävät huolta, että vauva saa päivittäin aivoja aktivoivat loruhetkensä, selkälihaksia vahvistavat leikkimattotreeninsä ja rentouttavat vauvahierontansa. He tietävät miten tärkeää varhainen vuorovaikutus on, toimivat sen mukaisesti ja ymmärtävät miten vauvan kello toimii – siitä hermostumatta. Mammat verkostoituvat keskenään heti synnytyslaitoksella ja kulkevat sen jälkeen organisoituneena rintamana vaunulenkeillä ponnarit viuhuen, reippaimmat kahdesti päivässä. Se on mahdollista, sillä he ovat heti hyvässä kunnossa, koska ovat pitäneet itsestään ja lantionpohjistaan huolen jo raskausaikana. Vauvan nukahtaessa vaunulenkille on mammojen aika istahtaa lattekupillisen äärelle ja keskustella rintaraivareista, tiheän imun kausista, hulinoista, pöllönkaulavaiheesta, tahdistetusta pulloruokinnasta ja niskapaskoista – kaikki nämä ovat sellaisia termejä, jotka olen oppinut kuluneiden kuukausien aikana. Olo on ollut kuin kaninkolosta pöllähtäneellä suurimman osan ajasta.

Koputtelen usein pessimismin rajoja realismini kanssa ja Murphyn laki voisi olla suurimman osasta aikaa mottoni, joten olin aivan varma, että pelkäisin aamusta iltaan koko raskauden ajan kaikkea mahdollista mitä vauvalle voisi tapahtua – mutta ei. Kuten aiemmin totesin, niin pelkäsin enemmän sitä miten minä tulen pärjäämään tuossa maailmassa, mammamaailmassa.

Koska olen tietyissä asioissa kovin mustavalkoinen, olin mielessäni jakanut todennäköisyydet lähitulevaisuudelleni 50-50: joko viettäisin vauvavuotta täysin oppikirjan mukaan täysveriseksi mammaksi kasvaen tai sitten vetelehtisin koko vuoden neljän seinän sisällä ja vauvastani kasvaisi jonkinlainen susilapsi. Introvertti luonne kun olin niin näin mahdollisuuteni päästä mukaan tähän mammakulttiin yhtä hyvinä kuin saada vapaapassi vapaamuurareihin. 

Kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen sujui ihanasti vauvakuplassa, olihan mieheni kotona ja henkisenä tukena kaikessa. Mutta sitten tuli se päivä, kun jäin yksin kotiin ja piti tehdä valinta susilapsen kasvattamisen ja urbaanin kaupunkilaisäitiyden välillä. Pelkäsin etukäteen mammojen katseita, kun ensimmäistä kertaa lähtisin vaunujen kanssa liikenteeseen, osaisinko toimia lastenhoitohuoneessa oikein, vai pitikö siellä noudattaa jonkinlaista etikettiä, mihin vaunut ylipäätään kuului jättää ja istuttaisiinko kauppakeskuksen imetysteltassa kuin rippileirin iltahartaudessa? Tein pari tutkimusmatkaa kauppakeskusten lastenhoitohuoneisiin, jotta osaisin varmasti liikkua siellä vaunuineni (olivatkohan nekään oikeaa merkkiä, vai olimmeko sittenkin ostaneet liian halvat ja pistäneet eurot pienokaisemme edelle?), jotta en vaikuttaisi aivan bambilta jäällä kun ensimmäistä kertaa joutuisin tositoimiin rääkyvän vauvan kanssa.

Päätin aloittaa raflaavasti ja rikkoa jään lähtemällä pienokaiseni kanssa Hulluille Päiville ensimmäistä kertaa yksin. Ajattelin, että jos siitä selviäisin niin selviäisin mistä tahansa. Vaunujen kasaaminen oli harjoiteltu etukäteen, samoin turvakaukalon käyttö ja hoitolaukun sisältö oli moneen otteeseen tsekattu. Olin valmistautunut niin hyvin kuin se suinkin oli mahdollista. Olin myös onnekseni paikantanut katalogista jo hyvissä ajoin ne asiat, jotka halusin ostaa, ja tein ostokseni ripeästi, pyytelin vuolaasti anteeksi kaikilta vastaantulijoilta ja toivoin sydämeni pohjasta, ettei vauva alkaisi itkeä. Olin itse aina päivitellyt, kuinka joku viitsii lähteä toikkaroimaan Hulluille Päiville lastenvaunujen kanssa, mutta niin vaan kävi itsellenikin tässä avioliiton ja rivitaloasumisen jatkumossa. Totesin kuitenkin tämänkertaisen hulluttelun jäävän viimeiseksi kerraksi, koska viisien muiden lastenvaunujen kanssa hisseihin jonottaminen oli täyttä helvettiä. Siinä yritin nyökytellä muiden vanhempien kanssa ikään kuin ongelma olisi tuttu jo pitkältä ajalta, ”tässä sitä taas ollaan, me perheelliset”. Paniikissa melkein väärään kurkkuun vedetyn leivonnaisen ja kahvin jälkeen ymmärsin onnekseni lähteä kohti parkkihallia, koska hississä matkalla maan alle lapsi parkaisi ensimmäisen kertansa ja huokaisin helpotuksesta etten ollut enää lähtenyt ruokaostoksille. Lastenhuonettakaan ei tarvittu kertaakaan, koska vauva nukkui kokonaiset kolme tuntia ja ostoksetkin kulkivat kätevästi vaunujen alaosassa. Selvisin. 

Kaupoilta selvittyäni olikin jo seuraavan haasteen aika, nimittäin linja-autolla kulkemisen. Olen tosiaan asunut koko 31-vuotisen elämäni ajan keskustassa ja kosketukseni bussilla kulkemiseen oli hyvin vähäinen, miltei olematon, ja olinkin alunperin sopinut ystäväni kanssa, että hän tulisi tuekseni ensimmäiselle bussireissullemme. Edellisestä koettelemuksestani sisuuntuneena päätin kuitenkin eräänä aamuna ottaa härkää sarvista ja lähteä bussilla keskustaan sovittuun tapaamiseen. Tarkistin reitin moneen otteeseen ja olin pysäkillä hyvissä ajoin ja hyvä niin, koska ehdin opiskella TKL:n sivuilta miten linja-autossa kuuluisi vaunujen kanssa toimia. Olin edeltävästi kuullut kauhukokemuksen siitä, kuinka toista tuoretta äitiä oli tiukkaan sävyyn ojennettu siitä, miten vaunut tulisi bussissa sijoitella, joten voitte uskoa kuinka paniikissa olin. Bussikuski ei laskenut astinlautaa, joten vaunut 90 asteen kulmassa nousin kyytiin ja jälleen kerran loin pahoittelevia katseita kanssamatkustajiini ja rukoilin kohtaloa säästämään minut vauvan raivareilta täydessä linja-autossa. Kaikeksi onnekseni vauva tuntui nauttivan kyydistä. Tarkoituksenani oli jäädä pois linja-autoaseman pysäkillä ja bussin hytkyessä yritin jälleen opiskella sivustolta, miten menetellä poisjäännin suhteen. Painoin hyvissä ajoin STOP-nappia ja heti perään sinistä nappia, jossa oli vaunujen kuva, koska oletin sen liittyvän siihen että kuski madaltaisi keskikohtaa poispäästäksemme. Ilmeisesti painoin nappia liian kevyesti (nykyään tiedän, että siitä kuuluu omanlaisensa ääni) ja jälleen laskeuduin kadulle veikkagustafssonilaisittain. Mutta tästäkin selvisin, enkä (ehkä) saanut suuntaani pahansuopia katseita. 

Kun vauvan kanssa liikkuminen oli otettu joten kuten haltuun, oli aika pureutua mammaelämän ytimeen: osallistua vauvatreffeille. Jännitin kyseistä tilaisuutta niin paljon, että meinasin perua osallistumiseni moneen otteeseen. Olen aina ahdistunut suunnattomasti kaikenlaisesta small talkista ja sellaisista tilanteista, joissa vapaa suunvuoro otetaan itse. Yleensä mietin sanomisiani tarkasti etukäteen ja odotan hetkeä, jolloin kukaan muu ei osoita aikomusta jatkaa keskustelua. Useinkaan en siis saa sanotuksi yhtään mitään, koska sellaista hetkeä harvemmin isoissa porukoissa tulee. Psyykkasin itseäni tulevaan suoritukseen ja ajattelin, että menisin paikalle vaikka sitten istumaan hiljaa nurkassa – ja kuten muistakin koettelemuksistani tähän saakka, tästäkin ihmetyksekseni selvisin. Puhuin muutamia virkkeitä (toki tarkkaan etukäteen sanottavani miettien, onnekseni ajoitukseni osui siten, ettei kukaan muu vetänyt henkeä aloittaakseen oman puheenvuoronsa) ja koin että sovin porukkaan ihan hyvin. Itse asiassa, kaikki olivat äärettömän mukavia, tavallisia ja ennen kaikkea keskenään erilaisia ihmisiä, ja mikä parasta, kaikki tuntuivat olevan kutakuinkin yhtä ulalla äitiydestä. Koin että olin siinä hetkessä osa erilaista yhteisöä kuin koskaan aiemmin ja se oli omalla tavallaan äärimmäisen virkistävää. Kuten nimittäin aiemmin todettua, operoin mielelläni mukavuusalueellani ja minut kauimmin tuntenut rakas ystäväni jopa kutsui minua tyttönimelläni päivitellessään osallistumistani kyseiseen tapaamiseen – kertonee jotain siitä kuinka luontaista tällainen toiminta minulle on. Uskallan ehkä osallistua seuraavaan vauvatapaamiseen hieman löysemmin rantein.

Paljosta olen siis selvinnyt, ja viimeistään silloin, kun samaan hissiin osunut vanhempi tiedusteli minulta PO.P:n (Polarn o pyret – luojan kiitos olin juuri juonut kahvin, aivoni raksuttivat täydellä teholla ja hoksasin mistä puhutaan) sijaintia kauppakeskuksessa, koin olevani uskottava vaunuineni, vieläpä kun tiesin oikean vastauksen.

Kokemistani koettelemuksista voisi kirjoittaa paljon laajemminkin, mutta tässä nyt tärkeimmät tällä erää, ehkäpä vielä jonain päivänä saatan kokemukseni seikkailuromaanin muotoon. Kuitenkin, tänä päivänä uskallan lähteä vauvan kanssa liikkeelle ja ennen kaikkea nautin siitä, että voin poiketa muina mammoina keskenäni kahville.

Lähipiirini tietääkin kammoni yksin kahvitteluun. Olen julistanut suureen ääneen aiemmin, kuinka en kuunaan tulisi istumaan yksin kakkupalasen kanssa kahvilassa, koska jokainen tilanteen todistaja ajattelisi minun olevan säälittävä yksinäinen nainen hakemassa lohtua elämänsä ainoasta ilosta – kakkupalasta. Totean heti perään, että tämä oletus koski aina vain ja ainoastaan itseäni, enkä ole itse koskaan luonut sääliviä katseita soolokakuttelijoita kohtaan. Tämä onkin mahdollisesti suurin meriittini tämän kehityskaareni ajalta, nautiskelen nykyään leivonnaiseni hyvän kahvin kera kahvilassa sen suurempia miettimättä ja ennen kaikkea omasta rauhallisesta hetkestäni nauttien, ehkä lienen parantunut myös jonkinlaisesta narsisismista, koska ketä nyt oikeasti kiinnostaa toisen ihmisen kahvilatilaukset ja taustat niiden takana – ei yhtään ketään. 

Olen saanut kosketuspintaa pelkäämääni mammaelämään ja saanut ilokseni samalla todeta, ettei mitään myyttistä, homogeenista mammajoukkoa ole olemassakaan. Tässä tekstissä tuomani esimerkit lienevät suurimmalle osalle ihmisistä aivan arkipäiväisiä ja toki nyt tätä itsekin lukiessani vaikutan kieltämättä harvinaisen estyneeltä ihmiseltä, mutta olen tyytyväinen, että olen kyennyt astumaan sille kuuluisalle epämukavuusalueelleni ja luomaan uudenlaista arkea tällä saralla. Ensimmäinen kolmannes vauvavuotta on pian takana ja innolla odotan tulevaa, olemme ilmoittautuneet muskariin ja vauvauintiin ja äiti-vauvajumppaa olisi myös tarkoitus kokeilla – siis sitä kaikkea mitä hentoinen sarkasmin vivahde äänessäni aiemmin päivittelin. Kaikki tämä kumpuaa kerrankin halusta tehdä näitä asioita, eikä suorittaa tätä vuotta jonkinlaista mammameriittiä tavoitellen. Mammoja on niin paljon erilaisia kuin on ihmisiäkin ja koen että olen pikkuhiljaa löytämässä oman tapani tehdä näitä mammahommia, suuresti tästä ainutlaatuisesta ajanjaksosta nauttien. 

Mitä jäi käteen 10-luvusta

”2000´s was 20 years ago which is really funny because 1980´s was 20 years ago”

Edellä oleva melko lailla kuvastaa tuntemuksiani siirryttäessä uudelle vuosikymmenelle. Muistan juhlineeni 12- vuotiaana vuosituhannen vaihdetta Thaimaassa perhelomalla vanhempieni kanssa – miten jostain, minkä minä muistan kuin eilisen, voi olla 20 vuotta aikaa? Tähän asti olen päivitellyt ajan kulumista sen perusteella, minkä ikäisiä vuonna -00 syntyneet milloinkin ovat, no ensi vuonna ovat parikymppisiä, eli lienee syytä lopettaa laskeminen. Yhtä hullulta kuulostaa se, että huomenna voin sanoa eläneeni viidellä eri vuosikymmenellä, voi apua. Jo kuusivuotiaana itkin illalla nukkumaanmennessäni, etten halua koskaan kuolla, joten lienee itsestään selvää, etten suhtaudu edellä olevaan kovinkaan huumorilla. ;D Koko vuosituhannen alku (käsitän edelleen eläväni vuosituhannen alkuvuosia) tuntuu kuluneen sellaista vauhtia, että ihan pelottaa mitä tuleman pitää, etenkin kun kaikki toitottavat, että nyt se aika vasta lähtee juoksemaan. 

Kuitenkin kun tarkemmin miettii, on kuluneeseen vuosikymmeneen mahtunut ihan oikeasti paljon ja isoja asioita. Olen opiskellut puolet tuosta ajasta ja tehnyt töitä toisen puolikkaan, huomannut myös että töitä on erittäin helppo tehdä liikaa. Olen muuttanut pois kotoa ja myös asunut ensimmäistä kertaa yksin koko elämäni aikana, tavannut nykyisen mieheni, mennyt naimisiin, ostanut ja myynyt ensimmäisen yhteisen asuntomme ja hetkellisesti kahden lainan loukussa uskaltanut yhdessä mieheni kanssa luottaa tulevaan ja muuttaa unelmakotiimme hieman kauemmas keskustasta. Kruununa kaikelle on tietenkin syyskuussa syntynyt pieni poikamme, jonka tuomaa onnea en olisi koskaan osannut etukäteen kuvitella.

Olen listaihmisiä ja pidän siitä, että asiat voi asettaa jonkinlaiselle aikajanalle, pitää järjestyksessä. Aina on kuitenkin hyvä kaiken uuden saavutetun ohella myös muistaa se, mitä on onnistunut säilyttämään vanhasta. Kuluneen kymmenen vuoden aikana olen onnistunut vaalimaan elämässäni läheisiä suhteita vanhempiini ja sukumme rakkaaseen tervaskantoon, 91-vuotiaaseen mummuuni. Ala-asteen ensimmäisillä luokilla syntyneet ystävyyssuhteet kantavat edelleen, kenties vahvempana kuin koskaan ja näiden lisäksi on ilo todeta, että myös muutama uudempi rakas ystävä kulkee matkassani nykypäivänä. Olen myös tehnyt hurjan määrän töitä itseni kanssa ja yksi elämäni parhaista päätöksistä olikin aloittaa säännölliset terapiakäynnit kolme vuotta sitten, asia jota en voi kuin suositella ihan jokaiselle, joka edes häivähdyksen verran asiaa pohtii. Olen onnistunut terapian myötä säilyttämään sen osan itseäni, joka oli hautautua käsittelemättömien asioiden alle – ja matka jatkuu edelleen. 

Vuoden vaihdetta katseltiin tänä vuonna omalta terassilta, kun vauva oli nukahtanut vihdoin ja viimein useamman nukuttamisyrityksen jälkeen. Päivällinen valmistui vasta reilusti puolen yön jälkeen ja alkupalatkin syötiin ainakin kaksi tuntia ennen pääruokaa, seurueemme kolmas jäsen tomerasti sitteristä vieressä tuijottaen. Kolmannen kerran väsymyskiukkua rauhoitellessani kaappasin vauvan kainaloon ja kuusikiloisen tuhisijan vihdoinkin syliini nukahtaessa ehdin kokea yhden kenties vuoden arvokkaimmista hetkistä. Hetki, jolloin keskityin vain olemaan ja aistimaan kaiken minkä vain viidellä aistillani suinkin kykenin. Ajattelematta parikymmenminuuttista, joka vauvalla menee syvän unen saavuttamiseen, ajattelematta sitä kuinka ihanan kuvan tilanteesta saisi, ja ennen kaikkea ajattelematta sitä kuinka tuo hetki olisi pian ohi. Elämästä tulee helposti viikoittaisia to do-listoja, vuodenaikojen mittaisia bucket listejä ja aikajanoja, joissa asiat seuraavat toisiaan kronologisessa järjestyksessä. Nuo hetket ovat ohi ennen kuin ehtii niille varattua boksia kuitata tehdyksi.

Joskus elämä on kiteytetty minulle seuraavasti: lasipurkkiin valitaan isompia kiviä, jotka täyttävät kipon ja nuo kivet edustavat elämässä kohokohdiksi koettuja asioita. Kiviä mahtuu purkkiin muutamia. Sen jälkeen sinne ripotellaan hienompijakoisia kiviä, joita mahtuu isompien kivien lomaan hieman enemmän ja kuvastavat muita asioita elämässä, niitä, joita täytyy myös olla, jotta kohokohdat erottuvat joukosta. Purkki näyttää näennäisesti täydeltä, mutta sinne mahtuu vielä runsain mitoin sitä kaikkein hienojakoisinta hiekkaa, joka täyttää loputkin kolot tehden purkista lopullisesti täyden, arkihiekkaa. Arkihiekkaa on kaikkein eniten ja ilman sitä purkin sisältö koostuisi vain erikokoisista keskenään kolisevista kivistä.

Tuo pieni hetki vauvaa nukuttaessa oli yksi pieni arkihiekanjyvänen, joita toivottavasti mahtuu purkkiini vielä tuhansia.

Uudelle vuodelle ja vuosikymmenelle, 20-luvulle, en aiokaan asettaa yhden yhtä tavoitetta tai lupausta, ainoastaan toivomuksen, että osaisin enemmän olla. 

Elämäni aikaa

Ja niin minäkin, perustin blogin nimittäin.

”Sinun täytyy keksiä itsellesi jokin harrastus, jotain minkä parissa rentoutua”, lausui vanhan koulun neuvolatäti muutamia kuukausia takaperin tiukkaan sävyyn. Olin peruskoulun, lukion, yliopiston ja 4.5 vuoden hulluntahtisen työnteon jälkeen tilanteessa, jossa tulisin hyppäämään vuodeksi aivan uudenlaiseen arkeen vauvan kanssa kahdestaan kotona. Oppikirjan mukaan edetäksemme olimme hiljattain vieläpä muuttaneet idylliselle rivitaloalueelle muutaman kilometrin päähän keskustan sykkeestä, jossa olin ikäni asunut. Vauva-arjesta ja kotona olemisesta olin haaveillut jo kauan, enkä malttanut odottaa työelämän paineista ja 8-16-rytmitetystä elämästä irtaantumista, mutta tuolla neuvolakäynnillä tuo valtava elämänmuutos vasta jollakin tapaa sai mittasuhteet mielessäni.

Näinkin yhtäkkiä ainoastaan henkistä tyhjyyttä ammottavan äitiysloman kokoisen mustan aukon mielessäni. Kauhuskenaario, jossa kaikki turvalliseksi muodostuneet arjen rutiinit olivat hävinneet kuin tuhka tuuleen ja tilalle oli tullut jotakin äärimmäisen pelottavaa ja vielä millään tavoin konkretisoitumatonta. Uusi kotimmekin näyttäytyi siinä lähinnä vauvavankilana, josta ei pääsisi enää koskaan ihmisten ilmoille olemaan oma itsensä.

Kauhukuvat mielessäni pistin totisesti hösseliksi tämän harrastusasian suhteen ja yritin miettiä millä ihmiset hyggepäissään oikein arkensa täyttävät. Kirjakaupan bonustilille ropisi pisteitä ostaessani maalaustarvikkeita – harmikseni sisäinen Schjerfbeckini ei koskaan päätynyt kanvakselle asti. 1000 palan palapeli siirrettiin lopulta kaikessa hiljaisuudessa takaisin hyllyyn siinä kohtaa, kun olimme kasanneet yhtä beigen ja harmaan sävyjä sisältävää nurkkaa kolme päivää. Liikkuminen oli tuossa kohdin sen verran kivuliasta, että sitä en edes yrittänyt (näin 3kk synnytyksen jälkeen selittelen itselleni, että kehon on syytä antaa palautua rauhassa – vieläkin). Jossain kohtaa löysin vanhan arkkiviholliseni eli leipomisen ja lainattu yleiskone suristen leivoinkin hetkessä pakkasen täyteen pullaa. Kaikenlaista tuli kokeiltua, suurin osa tuntui pakotetulta ja naistenlehdistä luetulta ”10 vinkkiä sadepäivään”-listalta poimitulta.

Kuten edellä havainnollistuu, olen kova innostumaan erilaisista asioista, mutta myöskin valitettavan usein innostus lopahtaa kesken. Useampikin kansalaisopiston kurssi on aikanaan jäänyt tästä syystä kesken, mutta toisaalta koen että aikuisena tylsän harrastuksen saa lopettaa kesken keneltäkään kyselemättä. Sama pätee muuten tylsiin kirjoihin ja elokuviin huolimatta niiden imdb-sijoituksesta. Kovin vähän carpe diem-henkisyyttä omaavana ja suorittamiseen taipuvaisena ihmisenä rentouttavan harrastuksen löytäminen etsimällä etsien on aika suoritus ja vasta nyt olenkin ymmärtänyt, että kyse ei ollut alkujankaan vain yhden harrastuksen löytämisestä. Sen sijaan uskon, että omalla kohdallani koko tulevassa muutoksessa eniten pelottikin tämä oman identiteettinsä uudelleen löytäminen kuin ne kakkavaipat ja yövalvomiset ja kaikki se muu konkreettinen muutos. Työ oli ollut vahva osa identiteettiäni tähän asti ja arjen kaavoja oli turvallista toteuttaa, osin myöskin vedota jatkuvaan väsymykseen ja ajatella, että ”kyllä minä sitten kun”. Tiedostin myös, että vauva-arkea ei voisi suorittaa, mikäli mielisi mielenterveytensä säilyttää ja olla läsnä tuossa arvokkaassa ajanjaksossa, joten kauhuissani pohdin jo jonkinlaisen tietoisen läsnäolon pikakurssin suorittamista. Onnekseni jätin asian kuitenkin muhimaan ja päätin luonteelleni vastaisesti katsoa mitä tuleman pitää.

Nyt äitiyslomaa on takana melkein 5kk ja vauva-arkea siitä 3.5kk ja ensimmäistä kertaa vuosikausiin olen pystynyt pysähtymään asioiden äärelle aivan eri tavalla, hengittämään piirun verran syvempään ja ventiloimaan sitä mitä minä haluan (olkoonkin niin ironista että tämä tapahtuu silloin kun koko olemassaolosi merkitys perustuu toistaiseksi toisen olennon tarpeisiin vastaamiselle). Tänä aikana olen myös astunut monin eri tavoin epämukavuusalueelleni ja mielenkiinnolla pohdiskellut ennen kaikkea omaa suhtautumistani moneen uuteen tilanteeseen. Erään bussimatkan aikana kuuluisa hehkulamppu sitten vihdoin syttyi ja tajusin, että nyt jos koskaan olisi aika kirjoittaa.

Blogin kirjoittamista olen pohtinut jo vuosia, mutta ajatellut aina sen olevan liian henkilökohtaista muille jaettavaksi. Mikäli tämä blogi osoittautuukin täysin kuolleena syntyneeksi ideaksi, niin pidettäköön tätä ensisijassa päiväkirjamaisena kyhäelmänä. Nimen keksiminen oli yllättäen se kaikkein hankalin osuus, Elämäni aikaa onkin sekä kökkö käännös Dirty Dancingin tunnuskappaleesta että ennen kaikkea kuvastaa koko blogin teemaa ja tämän hetkistä katsantokantaani elämään; elämä on tässä ja nyt. Tämä blogi ei kuitenkaan tule olemaan mikään läsnäolon taitoa alleviivaava live love laugh- julistus, vaan lähinnä kurkistus kotivetoisen introvertin ajatusmaailmaan ja uuden elämänvaiheen opetteluun kaikkine arkisine vivahteineen. Eckharttollemmaisia viisauksia kannattaa siis etsiä muualta. 

Tervetuloa!