Mitä jäi käteen 10-luvusta

”2000´s was 20 years ago which is really funny because 1980´s was 20 years ago”

Edellä oleva melko lailla kuvastaa tuntemuksiani siirryttäessä uudelle vuosikymmenelle. Muistan juhlineeni 12- vuotiaana vuosituhannen vaihdetta Thaimaassa perhelomalla vanhempieni kanssa – miten jostain, minkä minä muistan kuin eilisen, voi olla 20 vuotta aikaa? Tähän asti olen päivitellyt ajan kulumista sen perusteella, minkä ikäisiä vuonna -00 syntyneet milloinkin ovat, no ensi vuonna ovat parikymppisiä, eli lienee syytä lopettaa laskeminen. Yhtä hullulta kuulostaa se, että huomenna voin sanoa eläneeni viidellä eri vuosikymmenellä, voi apua. Jo kuusivuotiaana itkin illalla nukkumaanmennessäni, etten halua koskaan kuolla, joten lienee itsestään selvää, etten suhtaudu edellä olevaan kovinkaan huumorilla. ;D Koko vuosituhannen alku (käsitän edelleen eläväni vuosituhannen alkuvuosia) tuntuu kuluneen sellaista vauhtia, että ihan pelottaa mitä tuleman pitää, etenkin kun kaikki toitottavat, että nyt se aika vasta lähtee juoksemaan. 

Kuitenkin kun tarkemmin miettii, on kuluneeseen vuosikymmeneen mahtunut ihan oikeasti paljon ja isoja asioita. Olen opiskellut puolet tuosta ajasta ja tehnyt töitä toisen puolikkaan, huomannut myös että töitä on erittäin helppo tehdä liikaa. Olen muuttanut pois kotoa ja myös asunut ensimmäistä kertaa yksin koko elämäni aikana, tavannut nykyisen mieheni, mennyt naimisiin, ostanut ja myynyt ensimmäisen yhteisen asuntomme ja hetkellisesti kahden lainan loukussa uskaltanut yhdessä mieheni kanssa luottaa tulevaan ja muuttaa unelmakotiimme hieman kauemmas keskustasta. Kruununa kaikelle on tietenkin syyskuussa syntynyt pieni poikamme, jonka tuomaa onnea en olisi koskaan osannut etukäteen kuvitella.

Olen listaihmisiä ja pidän siitä, että asiat voi asettaa jonkinlaiselle aikajanalle, pitää järjestyksessä. Aina on kuitenkin hyvä kaiken uuden saavutetun ohella myös muistaa se, mitä on onnistunut säilyttämään vanhasta. Kuluneen kymmenen vuoden aikana olen onnistunut vaalimaan elämässäni läheisiä suhteita vanhempiini ja sukumme rakkaaseen tervaskantoon, 91-vuotiaaseen mummuuni. Ala-asteen ensimmäisillä luokilla syntyneet ystävyyssuhteet kantavat edelleen, kenties vahvempana kuin koskaan ja näiden lisäksi on ilo todeta, että myös muutama uudempi rakas ystävä kulkee matkassani nykypäivänä. Olen myös tehnyt hurjan määrän töitä itseni kanssa ja yksi elämäni parhaista päätöksistä olikin aloittaa säännölliset terapiakäynnit kolme vuotta sitten, asia jota en voi kuin suositella ihan jokaiselle, joka edes häivähdyksen verran asiaa pohtii. Olen onnistunut terapian myötä säilyttämään sen osan itseäni, joka oli hautautua käsittelemättömien asioiden alle – ja matka jatkuu edelleen. 

Vuoden vaihdetta katseltiin tänä vuonna omalta terassilta, kun vauva oli nukahtanut vihdoin ja viimein useamman nukuttamisyrityksen jälkeen. Päivällinen valmistui vasta reilusti puolen yön jälkeen ja alkupalatkin syötiin ainakin kaksi tuntia ennen pääruokaa, seurueemme kolmas jäsen tomerasti sitteristä vieressä tuijottaen. Kolmannen kerran väsymyskiukkua rauhoitellessani kaappasin vauvan kainaloon ja kuusikiloisen tuhisijan vihdoinkin syliini nukahtaessa ehdin kokea yhden kenties vuoden arvokkaimmista hetkistä. Hetki, jolloin keskityin vain olemaan ja aistimaan kaiken minkä vain viidellä aistillani suinkin kykenin. Ajattelematta parikymmenminuuttista, joka vauvalla menee syvän unen saavuttamiseen, ajattelematta sitä kuinka ihanan kuvan tilanteesta saisi, ja ennen kaikkea ajattelematta sitä kuinka tuo hetki olisi pian ohi. Elämästä tulee helposti viikoittaisia to do-listoja, vuodenaikojen mittaisia bucket listejä ja aikajanoja, joissa asiat seuraavat toisiaan kronologisessa järjestyksessä. Nuo hetket ovat ohi ennen kuin ehtii niille varattua boksia kuitata tehdyksi.

Joskus elämä on kiteytetty minulle seuraavasti: lasipurkkiin valitaan isompia kiviä, jotka täyttävät kipon ja nuo kivet edustavat elämässä kohokohdiksi koettuja asioita. Kiviä mahtuu purkkiin muutamia. Sen jälkeen sinne ripotellaan hienompijakoisia kiviä, joita mahtuu isompien kivien lomaan hieman enemmän ja kuvastavat muita asioita elämässä, niitä, joita täytyy myös olla, jotta kohokohdat erottuvat joukosta. Purkki näyttää näennäisesti täydeltä, mutta sinne mahtuu vielä runsain mitoin sitä kaikkein hienojakoisinta hiekkaa, joka täyttää loputkin kolot tehden purkista lopullisesti täyden, arkihiekkaa. Arkihiekkaa on kaikkein eniten ja ilman sitä purkin sisältö koostuisi vain erikokoisista keskenään kolisevista kivistä.

Tuo pieni hetki vauvaa nukuttaessa oli yksi pieni arkihiekanjyvänen, joita toivottavasti mahtuu purkkiini vielä tuhansia.

Uudelle vuodelle ja vuosikymmenelle, 20-luvulle, en aiokaan asettaa yhden yhtä tavoitetta tai lupausta, ainoastaan toivomuksen, että osaisin enemmän olla. 

Elämäni aikaa

Ja niin minäkin, perustin blogin nimittäin.

”Sinun täytyy keksiä itsellesi jokin harrastus, jotain minkä parissa rentoutua”, lausui vanhan koulun neuvolatäti muutamia kuukausia takaperin tiukkaan sävyyn. Olin peruskoulun, lukion, yliopiston ja 4.5 vuoden hulluntahtisen työnteon jälkeen tilanteessa, jossa tulisin hyppäämään vuodeksi aivan uudenlaiseen arkeen vauvan kanssa kahdestaan kotona. Oppikirjan mukaan edetäksemme olimme hiljattain vieläpä muuttaneet idylliselle rivitaloalueelle muutaman kilometrin päähän keskustan sykkeestä, jossa olin ikäni asunut. Vauva-arjesta ja kotona olemisesta olin haaveillut jo kauan, enkä malttanut odottaa työelämän paineista ja 8-16-rytmitetystä elämästä irtaantumista, mutta tuolla neuvolakäynnillä tuo valtava elämänmuutos vasta jollakin tapaa sai mittasuhteet mielessäni.

Näinkin yhtäkkiä ainoastaan henkistä tyhjyyttä ammottavan äitiysloman kokoisen mustan aukon mielessäni. Kauhuskenaario, jossa kaikki turvalliseksi muodostuneet arjen rutiinit olivat hävinneet kuin tuhka tuuleen ja tilalle oli tullut jotakin äärimmäisen pelottavaa ja vielä millään tavoin konkretisoitumatonta. Uusi kotimmekin näyttäytyi siinä lähinnä vauvavankilana, josta ei pääsisi enää koskaan ihmisten ilmoille olemaan oma itsensä.

Kauhukuvat mielessäni pistin totisesti hösseliksi tämän harrastusasian suhteen ja yritin miettiä millä ihmiset hyggepäissään oikein arkensa täyttävät. Kirjakaupan bonustilille ropisi pisteitä ostaessani maalaustarvikkeita – harmikseni sisäinen Schjerfbeckini ei koskaan päätynyt kanvakselle asti. 1000 palan palapeli siirrettiin lopulta kaikessa hiljaisuudessa takaisin hyllyyn siinä kohtaa, kun olimme kasanneet yhtä beigen ja harmaan sävyjä sisältävää nurkkaa kolme päivää. Liikkuminen oli tuossa kohdin sen verran kivuliasta, että sitä en edes yrittänyt (näin 3kk synnytyksen jälkeen selittelen itselleni, että kehon on syytä antaa palautua rauhassa – vieläkin). Jossain kohtaa löysin vanhan arkkiviholliseni eli leipomisen ja lainattu yleiskone suristen leivoinkin hetkessä pakkasen täyteen pullaa. Kaikenlaista tuli kokeiltua, suurin osa tuntui pakotetulta ja naistenlehdistä luetulta ”10 vinkkiä sadepäivään”-listalta poimitulta.

Kuten edellä havainnollistuu, olen kova innostumaan erilaisista asioista, mutta myöskin valitettavan usein innostus lopahtaa kesken. Useampikin kansalaisopiston kurssi on aikanaan jäänyt tästä syystä kesken, mutta toisaalta koen että aikuisena tylsän harrastuksen saa lopettaa kesken keneltäkään kyselemättä. Sama pätee muuten tylsiin kirjoihin ja elokuviin huolimatta niiden imdb-sijoituksesta. Kovin vähän carpe diem-henkisyyttä omaavana ja suorittamiseen taipuvaisena ihmisenä rentouttavan harrastuksen löytäminen etsimällä etsien on aika suoritus ja vasta nyt olenkin ymmärtänyt, että kyse ei ollut alkujankaan vain yhden harrastuksen löytämisestä. Sen sijaan uskon, että omalla kohdallani koko tulevassa muutoksessa eniten pelottikin tämä oman identiteettinsä uudelleen löytäminen kuin ne kakkavaipat ja yövalvomiset ja kaikki se muu konkreettinen muutos. Työ oli ollut vahva osa identiteettiäni tähän asti ja arjen kaavoja oli turvallista toteuttaa, osin myöskin vedota jatkuvaan väsymykseen ja ajatella, että ”kyllä minä sitten kun”. Tiedostin myös, että vauva-arkea ei voisi suorittaa, mikäli mielisi mielenterveytensä säilyttää ja olla läsnä tuossa arvokkaassa ajanjaksossa, joten kauhuissani pohdin jo jonkinlaisen tietoisen läsnäolon pikakurssin suorittamista. Onnekseni jätin asian kuitenkin muhimaan ja päätin luonteelleni vastaisesti katsoa mitä tuleman pitää.

Nyt äitiyslomaa on takana melkein 5kk ja vauva-arkea siitä 3.5kk ja ensimmäistä kertaa vuosikausiin olen pystynyt pysähtymään asioiden äärelle aivan eri tavalla, hengittämään piirun verran syvempään ja ventiloimaan sitä mitä minä haluan (olkoonkin niin ironista että tämä tapahtuu silloin kun koko olemassaolosi merkitys perustuu toistaiseksi toisen olennon tarpeisiin vastaamiselle). Tänä aikana olen myös astunut monin eri tavoin epämukavuusalueelleni ja mielenkiinnolla pohdiskellut ennen kaikkea omaa suhtautumistani moneen uuteen tilanteeseen. Erään bussimatkan aikana kuuluisa hehkulamppu sitten vihdoin syttyi ja tajusin, että nyt jos koskaan olisi aika kirjoittaa.

Blogin kirjoittamista olen pohtinut jo vuosia, mutta ajatellut aina sen olevan liian henkilökohtaista muille jaettavaksi. Mikäli tämä blogi osoittautuukin täysin kuolleena syntyneeksi ideaksi, niin pidettäköön tätä ensisijassa päiväkirjamaisena kyhäelmänä. Nimen keksiminen oli yllättäen se kaikkein hankalin osuus, Elämäni aikaa onkin sekä kökkö käännös Dirty Dancingin tunnuskappaleesta että ennen kaikkea kuvastaa koko blogin teemaa ja tämän hetkistä katsantokantaani elämään; elämä on tässä ja nyt. Tämä blogi ei kuitenkaan tule olemaan mikään läsnäolon taitoa alleviivaava live love laugh- julistus, vaan lähinnä kurkistus kotivetoisen introvertin ajatusmaailmaan ja uuden elämänvaiheen opetteluun kaikkine arkisine vivahteineen. Eckharttollemmaisia viisauksia kannattaa siis etsiä muualta. 

Tervetuloa!