Ensimmäinen työviikko takana – selvisin hengissä!

No niin, ensimmäinen täysi työviikko takana sitten äitiysloman, vanhempainvapaan ja vuosiloman. Tasan vuoden päivät olin kotona, ja nyt oli sitten minun aikani jättää tämä pehmeän kotoinen kupla, ja ottaa äärimmäisen jännittävä askel kohti uudenlaista arkea – sellaista, jota en vielä koskaan tähän mennessä ollut elänyt. Tiesin aiemmasta, että ajoittain työn tekeminen on raskasta, ja myös kotona voi olla raskasta, joten olisiko uusi arki sitten tuplaten raskasta? Muutama huomio asiasta:

  • Voisin opetella nousemaan aikaisemmin kuin 25 minuuttia ennen auton rattiin istumista. Nyt kun käyn töissä, saan itse asiassa nukkua pidempään kuin vauvan kanssa kotona ollessa, enpä muista koska asia olisi ollut näin päin lomalta töihin palatessa. 😀 Silti torkutan viisiminuuttisen toisensa perään ja joka ikinen aamu on tullut aivan jumalaton kiire. Siinä missä saan kyllä itseni valmiiksi tuossa ajassa, en ole vieläkään osannut sisällyttää aamuuni ajallisesti sitä, etten malta lopettaa Maran halailua ja sylittelyä sitten millään. Tästä syystä olenkin myöhästynyt melkein joka aamu töistä. Huomenna on pakko virittää herätyskello varttia aikaisemmin soimaan!
  • Neljän vuoden ajalta tuttuun työyhteisöön oli aivan ihanaa palata, kun tutut työkaverit toivottelivat lämpimästi tervetulleeksi takaisin, ja kyselivät vauvavuoden kuulumisia. Myös itselleni yksi tärkeimmistä plussapuolista terveyskeskuslääkärin työssä – parhaimmillaan vuosien ajalta tutut potilaat ja pitkät hoitosuhteet – sai vahvistusta, kun tutut potilaat ilmaisivat olevansa hyvillään paluustani, ja kysyivät, miten vuosi oli mennyt.

  • Olin myös yllättynyt, kuinka luontevasti työnteko jatkui ja väliin tuntui, kuin en olisi ollut päivääkään poissa. Pois lukien tietenkin sen, että ensimmäisten parin päivän aikana raikasi kuuma linja helpdeskiin syystä, että suunnilleen joka ikinen tunnukseni oli joko vanhentunut tai unohtunut.
  • Sen sijaan helppoa ei ollut hypätä tartuntatautivastaavan saappaisiin keskellä ympäröivän epidemiatilanteen aiheuttamaa epätietoisuutta ja toisen aallon ennakointia. Onnekseni sain äärimmäisen hyvän perehdytyksen aiheeseen aiemmin tehtävässä toimineen kollegani toimesta, ja näin viikon jälkeen asiat alkavat hiljalleen hahmottua. Kaikkinensa koen tämän erittäin mielenkiintoisena haasteena – on aika jännittävää huomata yhtäkkiä toimivansa melko keskeisenä alueellisena toimijana asiassa, joka on täyttänyt uutisotsikot kuluneen puolen vuoden ajan.
  • Haaste on ollut myös lähteä kotoa aamulla näiden kahden jäädessä aamupuuropöytään suunnittelemaan päivän puistoreissua. Ja tuntuu niin epäreilulta, etten saa olla mukana! En ole jotenkin vielä saanut sisäistetyksi sitä faktaa, että minussa saman ihon alle mahtuu sekä työminä että kotiminä. Onneksi työmatkani kestää autoillen noin 25 minuuttia, ja siinä ajassa olen ehtinyt varsin mukavasti irroittautua sekä kalvavasta koti-ikävästä että päässä pyörivistä työasioista.
  • Töiden ja työmatkojen alettua minulla on noin 50 minuuttia päivässä aikaa, joka on ihan tasan tarkkaan vain minulle. Ja vieläpä niin, etten oikeastaan voi muuta kuin joko olla ajatuksineni hiljaa tai kuunnella äänikirjaa. Etenkin nyt, kun töissä on hässäkkää ja kotona odottaa samanmoinen, koen nuo hetket äärimmäisen rentouttaviksi ja ennenkaikkea palauttaviksi. Aiemmin työmatkat merkitsivät ainoastaan siirtymistä paikasta A paikkaan B. Kuluneen viikon aikana kuuntelin Heini Maksimaisen Vauvattomuusbuumin (vahva suositus, erittäin mielenkiintoinen katsaus lapsettomuuteen – sekä tahattomaan että vapaaehtoiseen sellaiseen) ja nyt aloitin pitkän aikaa listallani roikkuneen Sapiens: Ihmisen lyhyt historia (Yuval Noah Harari). Ihanaa, kun kerrankin on hyvä syy vain kuunnella äänikirjoja, nimittäin viimeiseksi mainitsemanikin on sellainen kirja, jota en luultavasti koskaan innostuisi lukemaan iltapuhteekseni, mutta kuunnellen se uppoaa varsin hyvin.

  • Nyt ymmärrän, mitä ihmiset tarkoittavat sillä, että työpäivän jälkeen kotona odottaa vielä toinen samanmoinen. Tai ehken ihan täysin ymmärrä vieläkään, sillä kotona minua odottaa vasta 11-kuinen vauva leikityksineen ja iltatoimineen. Vauva, joka menee nukkumaan jo seitsemältä, eikä vaadi kuskaamista harrastuksiin tai hangoittele vastaan läksyjenteossa. Ja siis oikeasti minä nautin tästä! Olen huono sietämään toimettomuutta, ja ainakin kuluneen viikon ajan olen nauttinut täysin siemauksin siitä, että työpäivän jälkeen pääsen hieromaan älynystyröitäni aivan toisenlaisessa ympäristössä kuin töissä. Ja kyllä vaan tuntuu olevan välillä kuin yksi saamarin iso Mensan testi se, kun pähkäilet kuinka pitää päiväunista kieltäytyvä rättipoikkiväsynyt vauva hereillä nukkumaanmenoaikaan asti. Tai kun joudut kehittelemään lusikalla syötettävistä ruuista lennossa sormiruokaversioita, koska EI VAAN OLE JEES SYÖDÄ LUSIKALLA. MITÄÄN.
  • On aika siistiä tulla töistä kotiin, jättää työlaukku eteiseen, vaihtaa kotivaatteisiin ja lähteä vauvan kanssa taloyhtiön hiekkalaatikolle möyrimään. Vielä siistimpää on ollut huomata, kuinka työmoodista kotimoodiin siirtyminen ei ainakaan toistaiseksi ole tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia – kaikki tapahtuu kuin itsestään tuon parikymmenminuuttisen työmatkan aikana. On myös maailman ihaninta, kun 8 tunnin poissaolon jälkeen vastaan möngertää pikkuinen, joka ilahtuu silminnähden siitä, että olet taas kotona. Myös mieheni on ollut ihan hyvillään, eikä ainoastaan siksi, että toinen vauvavahti saapuu paikalle, vaan kuukausien yhteenkietoutuneen symbioosielon jälkeen tämä tuntuu harvinaisen virkistävältä kaikkiaan.
  • On tullut myös pantua merkille, kuinka tärkeää on yrittää palautua niinä hetkinä, kun se on mahdollista. Siinä missä olen jo ennen vauvaakin ollut yleensä arkisin aivan puhki työpäivän mittaisesta sosiaalisesta kanssakäymisestä, nyt se korostuu jotenkin entisestään, kun kotonakin ensimmäinen hiljainen oma hetki koittaa vasta illalla vauvan mentyä nukkumaan. Sovimmekin, että jos alkaa ihan kunnolla hajottaa, niin molemmat saavat ilmoittaa vetäytyvänsä puoleksi tunniksi omiin oloihinsa silloin kun siltä tuntuu. Itselleni riittää usein se, että saan hetken selailla puhelinta aivan kaikessa rauhassa (joo joo, varmasti hedelmällisempää olisi vaikka meditoida tai käydä kävelyllä, mutta joku raja nyt tässä uuden opettelussa) ja sitten alankin jo kaivata takaisin tämä sirkuksen keskelle.

  • Myös fyysinen hyvinvointi ja sen laiminlyönnin seuraukset alleviivautuivat moninkertaisesti jo kuluneen viikon aikana. Krooniset rintaranka- ja yläselkäjumit eivät varsinaisesti helpotu sillä, että ensin istut päivän toimistossa (eikä suinkaan niissä työfysioterapeutin ohjeistamissa ergonomisissa asennoissa, vaan milloin mitenkin epäergonomisesti röhnöttäen) ja sitten kotona nostelet selkä vääränä kaiken aikaa syliin pyrkivää vauvaa, joka kaiken lisäksi rakastaa sylissä hyppyyttämistä. Kaikkina väliin jäävinä hetkinä tietenkin pyyhit kyttyräselkäsi kanssa sormiruokailun todisteita ja pukluja pitkin lattioita. Tämän kaiken seurauksena heräsinkin vaihteeksi sunnuntaiaamuun aivan järkyttävän yläselkä-niskajumiin ja ohimoissa jyskyttävään migreeniin. Taidanpa taas kaivella harjanvarren ja foamrollerin tuolta naftaliinista esiin – ja yritän myös ihan oikeasti jalkauttaa niiden käytön myös käytäntöön.
  • Yksi parhaista asioista töissäkäymisessä on se, kuinka viikonloput tuntuvat jälleen viikonlopuilta. Vuoden kalenterittomuuden jälkeen oli aivan ihana havahtua siihen faktaan, että edessä olisi kaksi vapaapäivää. Vaikkei viikonloppuisin nykyisellään oikein ole mahdollisuutta nukkua pitkään, niin silti lauantaiaamuun herääminen tuntui aivan erilaiselta. Pitkästä aikaa katoin myös kunnon aamiaisen pöytään seisaaltaan lusikoidun lämmitetyn puuron sijaan, ja nautiskelimme aamupalan koko perheen voimin – Maralle olin varannut omat suolattomat sämpylät.

Viikonloppu on mennyt hujauksessa ja kohta pitäisi taas orientoitua jotenkin alkavaan viikkoon. Katsoa huomiset vaatteet esille (ehdoton edellytys nopeille aamutoimille), miettiä viikon ruokalista ja tehdä Maralle linssipyöryköitä ensi viikolle valmiiksi pakkaseen. Maanantain tulo ei kuitenkaan tunnu pahalta eikä sunnuntain illankoitossa ole samanlaista haikeutta kuin joskus aikaisemmin. Ehkä siksi, että tällä kertaa ero arjen ja viikonlopun välillä ei tunnu niin hirvittävän selkeältä kuin joskus aikaisemmin, eikä päiviä maanantaista torstaihin tule enää ajateltua jonkinlaisina lusittavina väliajanjaksoina viikonloppujen välillä. Viikonloppuisin ehtii tietenkin tehdä kaikkea erityistä, mutta suurin ero arkipäiviin on se, että silloin kaikelle on vain enemmän aikaa. Muutoin tavanomaiset rutiinit pyörivät kuten arkenakin, ja se tuntuu ihanalta – viikonlopulle ei tule asetettua samanlaisia paineita kuin ehkä joskus aikaisemmin, koska tuntuu siltä, että ne tavalliset maanantait ja tiistait ovat aivan yhtä merkityksellisiä päiviä kuin lauantait ja sunnuntaitkin.

Tiedän että tämä kuulostaa varmasti ärsyttävältä julistukselta siitä, kuinka nyt lapsen myötä elämälläni on merkitys ja tästä huumaantuneena hehkutan sitä, kuinka tiskikoneen täyttäminenkin on aivan ihanaa. Ei, se on aivan yhtä raivostuttava askare kuin aina ennenkin, jossa ei ole tasan muuta merkityksellisyyttä kuin se, että puhtaita astioita on joskus pakko saada lisää. Tiedän myös, että tulee päiviä, useitakin, joissa ei niissäkään ole mitään muuta punaista lankaa kuin yrittää selviytyä iltaan asti. Kulunut viikkokaan ei ole ollut pelkästään mitään pilvilinnoissa hihhulointia, mutta enpä minä sitä lapsen merkitystäkään lähde kieltämään – onhan se nyt selvä että uusi ihmiselämä vaikuttaa suuresti ja vielä vähän päälle. Olisi kuitenkin ehkä hieman surullista ajatella, että kaikki korvieni välissä tapahtunut muutos olisi vain ja ainoastaan seurausta siitä, että olen saanut lapsen. Kyllä suurin osa palikoista on järjestäytynyt uudelleen kuluneen vuoden ja siitä seuranneen oppimisen myötä. Kuten aiemminkin totesin, ei tässä pelkästään sitä lasta olla kasvatettu, vaan meitä vanhempia myös – kenties enemmänkin – ja tässä nyt nähdään eräs lopputulema.

Miten on lähtenyt töissäkäynti sujumaan loman jälkeen, ilman lapsia tai lasten kanssa?

Kaksi aikuista vetovastuussa? En suosittele!

Minulla oli raskausaikana hyvin vähän mitään sen kummempia periaatteita, mitä tulisi vauva-arkeemme sen koittaessa, mutta tasa-arvoisen vanhemmuuden suhteen olin ehdoton. Toki sen laajemmassakin merkityksessä siinä mitä tulee vanhempainvapaisiin ja muuhun, mutta ennen kaikkea meidän kohdallamme halusin varmistua, etten kaikessa jääräpäisyydessäni jyräisi miestäni omien mielipiteideni alle. Kodinhoidollisissa asioissa saatan välillä sortua nalkuttamiseen, minkä toki itse miellän ennemminkin ystävällismieliseksi kehoittamiseksi, mutta kuitenkin. Ja vaikken vauvoista itsekään mitään tiennyt (toisin kuin siivoamisesta, ainakin luullakseni), pelkäsin, että vietettyäni aikaa kotona kahden kesken vauvan kanssa, alkaisin ennen pitkää besserwisseröidä ja kulkea mieheni perässä oikeaoppista vauvanhoitoa varmistellen. Tai mikä pahinta, tekisin kaiken itse omien vauvan hoidon kokonaan itselleni, koska en luottaisi varsin terävällä maalaisjärjellä varustetun kanssaeläjäni taitoihin. En myöskään halunnut, että joutuisin puhumaan siitä, kuinka mieheni auttaisi vauvan hoidossa – mitä hittoa, molempien vastuullahan se vauva on, eikä isän osallistuminen oman lapsensa hoitoon pitäisi olla mikään laupiaan samarialaisen hyvän tahdon ele, vaan itsestäänselvyys. Olin siis luonut toiveen siitä, kuinka me molemmat vanhemmat sekä haluaisimme että saisimme osallistua vauvamme hoitoon tasavertaisesti.

Onnekseni isän tahtotila osallistua vauvan hoitoon oli alusta alkaen varsin vahva, eikä minun ole kertaakaan tarvinnut vaivata tällä asialla päätäni. Erityisen vahvasti mieleeni on painunut hetki, kun mieheni opetti minua kädestä pitäen, kuinka alle kolmekiloisen ryppyisen tyypin vaippa vaihdetaan, itse kun olin maannut synnytyksen ja verenhukan aiheuttamassa horroksessa sillä välin, kun kätilö piti ensiopastuksensa.

Sen sijaan omaa päällepäsmäriyttäni jouduin hieman toppuuttelemaan, koska jostain ihmeen syövereistä se ”annas kun minä”– mentaliteetti puski kuin puskikin esiin, siis siitäkin huolimatta, että olin itsekin pihalla kuin lumiukko. Tein kaikkeni välttääkseni omien mutuilujeni korostamista (koska mutullahan sitä mentiin ja mennään suurimmaksi osaksi vieläkin). Kerran jos toisenkin purin hammasta ja laskin hitaasti kymmeneen – ei siksi, etteikö mieheni olisi osannut, vaan siksi kun tuntui niin hankalalta välillä jakaa vastuuta vauvan hoidosta. En tiedä, syytän äitihormoneita, koska mitään muutakaan syytä en keksi.

Olemme tässä koronakevään ja kesän aikana viettäneet useamman kuukauden yhdessä perheenä niin, että miehenikin on ollut päivät kotona – kiitos vanhempainvapaiden, kesälomien, isyyslomien ja myös sen taloudellisesti hampaita kiristävän palkattoman kuukauden. Aluksi olin tietenkin suunnattoman riemuissani tästä harvinaislaatuisesta mahdollisuudesta jakaa kuluttava vauva-arki tasapuolisesti toisen aikuisen kanssa. Älkääkä käsittäkö väärin, koen edelleen, että kuluneet kuukaudet ovat olleet parasta aikaa elämässäni. Tällaista mahdollisuutta vauvavuoden perhe-elämään harvoin tulee, ja ottaisin saman mahdollisuuden koska tahansa uudelleenkin vastaan.

Mutta. Siinä missä sitä arjen vastuuta jakaa kellon ympäri kaksi aikuista, niin samalla täytyy ottaa huomioon kaiken aikaa myös kahden aikuisen – usein eriävätkin – mielipiteet asiassa kuin asiassa. Siinä missä mieheni on kylmähermoisempi sängyssään kiukkuavan ja tuttiaan viskelevän vauvan itkun suhteen, juoksen minä oitispäätä paikalle lohduttamaan, koska en kestä kuunnella toisen parkumista. Ja sitten jupisen, kuinka minä saan aina olla se, joka siellä selkä vääränä sitä tuttia metsästää pitkin lattioita. Tässä yhtenä päivänä pinnasängyssä sinnikkäästi unta uhmaava Mara oli noussut kymmenettä kertaa seisomaan, ja minä katsoin parhaaksi nostaa pojan hetkeksi lattialle touhuamaan. Tällä välin mieheni oli katsonut parhaaksi ummistaa silmänsä päivänokosia silmällä pitäen, ja siitäkös minä peliverkkarini revin. Kuinka se kehtasi katsoa oikeudekseen ottaa nokoset, kun minä jouduin (=ihan itse menin, vaikka olimme juuri sopineet, ettemme ryntää huoneeseen samoin tein, koska tutin viskominen alkoi vaikuttaa jonkinlaiselta manipulatiiviselta leikiltä) istumaan lattialla aivan yhtä väsyneenä katsomassa vauvaa, joka oli hänkin aivan yhtä väsynyt.

Mieheni mielestä on myös äärimmäisen raivostuttavaa, kun minä kehtaan tiedustella onko hän sattumoisin muistanut antaa maitoa, tai katsoa vaippatilanteen siinä kohtaa, kun Mara huutaa äänihuulet väristen toista tuntia. Kyllä. Kyllä hän on ne muistanut. Mutta mistäs helkkarista minä sen voisin tietää, minähän vain istun viereisessä huoneessa näennäisesti omaa aikaani viettämässä, enkä suinkaan kuulostele jokaista asiaa, mitä tässä huushollissa tapahtuu.

Siinä missä toisen aikuisen läsnäolo tarjoaa välillä harvinaislaatuisen mahdollisuuden jatkaa unia silloin kun väsyttää niin saamaristi, aiheuttaa tämä mahdollisuus myös jatkuvaa vääntöä siitä, kumpi on kulloinkin oikeutettu siihen tarttumaan. Vaikkei alkuun siltä suinkaan vaikuttanut, olen todennut, että loppujen lopuksi olisi huomattavasti helpompaa suhtautua näihin tuskaisiin aamuviiden herätyksiin, jos olisi vauvan kanssa kahden. Silloin pitäisi herätä ja piste.

Sama pätee ylipäätään kaikkiin vauvanhoidollisiin askareisiin aina syöttämisestä vaipanvaihtoon. Jos olisin yksin, tekisin nämä sen kummempia miettimättä ja mukisematta – ehkä saattaisin hieman kirota sen neljännen kakkavaipan kohdalla, mutta kuitenkin. Nyt kaikkien viiden ruokailun, kymmenen pissavaipan ja niiden neljän kakkavaipan kohdalla käydään sama vääntö siitä, kumpi sen tekee. Lasketaan kumpi on vaihtanut vaipan viimeksi ja käydään kauppaa sillä, että jos nyt vaihdat tämän niin minä syötän seuraavan ruuan, ja niin edelleen.

Myös oman ajan käsite häilyy vakavasti, toki tietyt harrastukset, lenkillä käynti, ystävien näkeminen ynnä muut ovat asia erikseen, mutta muutoin sen oman ajan ottaminen ihan kotona loikoillen on täysi mahdottomuus tässä yhtälössä, ellei sitä sitten erikseen sovita jonkinlaisella vuoromeinigillä. Tulee huono omatunto itse vetäytyä puhelimen kanssa sohvalle, kun toinen viihdyttää vauvaa, mutta sitten toisaalta tuntuu hölmöltä sekin, että istumme molemmat siinä lattialla lässyttämässä kuinka hienosti Mara hakkaa epävireistä kosketinsoitinta. Jos jompi kumpi meistä olisi vauvan kanssa kahden, ei tällaista loikoilumahdollisuutta juuri olisi, ja se olisi sitten sillä selvä, ei siinä mitään. En sitten tiedä olisiko ollut järkevämpää jakaa päivät jotenkin muutaman tunnin vastuuvuoroihin, mutta se nyt kuulostaa ajatuksenakin jotenkin luotaantyöntävältä. Ollessani tuon yhden viikonlopun Maran kanssa kaksin, oli se tietenkin raskasta, mutta toisaalta nautin siitä, että minulla oli hyvin selvät sävelet kaiken suhteen ja mieheni on samaa mieltä niistä hetkistä, kun rooli on toisinpäin.

Kaiken tämän jälkeen tulimme yhdessä siihen lopputulokseen, että kyllä se vain on kaikkien kannalta parempi, että toinen meistä on pääsääntöisesti töissä ja toinen vetovastuussa siitä vauvan hoidosta sillä välin. Tai ainakin me tulisimme hulluiksi, jos meillä jostain kumman syystä olisi varaa jatkaa tätä kolmisin kotona olemista tästä eteenpäin. Päivärutiinit tulee luotua aivan eri tavalla, kun vauvan kanssa on vain yksi aikuinen, ja toisaalta toisen työssäolo rytmittää myös sen kotona olevan arkea.

Eilen oli minun ensimmäinen työpäiväni vuoden kotona olon jälkeen, ja jo tämän yhden päivän perusteella tuntuu siltä, että arjen palaset alkavat loksahdella paikoilleen. Kotiin tultuani vietin enemmän kuin mielelläni melkein koko illan Maran kanssa, hoidin iltapuurot, -pesut ja nukuttamisen, ihan vain koska oli niin kova ikävä, enkä siksi, että oli minun vuoroni ottaa vetovastuu – sellaisesta emme olleet edes sopineet. Tasa-arvoinen arkivanhemmuus on erittäin tärkeää, mutta se ei suinkaan tarkoita sitä, että jokaikinen kakkavaippa vaihdetaan puoliksi.

Kaiken tämän purnaamisen jälkeen totean vielä kerran, etten vaihtaisi kuluneita kuukausia mistään hinnasta mihinkään. Arkisista asioista on kiistelty, ja omia paikkojamme haettu, mutta vieläkin enemmän yhdessä on naurettu ja ihmetelty tuon pienen tyypin kehittymistä kokonaan omaksi persoonakseen. On myös Maralle aivan ainutlaatuisen ihanaa, että molemmat vanhemmat ovat olleet kotona läsnä näin kauan, eikä minkäänlaista toiseen ripustautumista ole ainakaan vielä tullut esiin (sitähän tässä toki nyt työt aloittaneena sydän sykkyrällä odotan, että niin käy).

Kaikken parasta on se, että voimme molemmat varmasti allekirjoittaa olevamme ja ennen kaikkea tuntea olevamme täysin tasaveroisia siinä, mitä vauvan hoitoon tulee. 92-vuotias mummuni päivitteli tuossa eräänä päivänä, että kai se (mieheni) Maran kanssa kotona pärjää, ja tuo kysymys tuntui jotenkin niin absurdilta – miksei pärjäisi? Toki ymmärrän sukupolvien eron siinä mitä tulee isän osallistumiseen lasten hoitoon, mutta tiedän kyllä aivan omankin sukupolveni äitejä, jotka epäröivät isän kykenevyyttä hoitaa lasta. Ehkä siinä helposti käy niin, että äiti ottaa vauvan hoidon herkemmin omalle kontolleen, jolloin tietenkin toisen kokemus jää vähäisemmäksi. Mikä tässä sitten on taustalla, sitä en tiedä, eikä minulla asian ratkaisemiseksi mitään poppaskonsteja ole jakaakaan. On kuitenkin selvää, että siinä missä nämä kuluneet kuukaudet on kasvatettu lasta, niin ehkä vielä enemmän on kasvatettu kahta aikuista.

Miten teillä jakaantuu vauvan hoito? Onko hankaluuksia antaa tilaa toiselle tämän asian suhteen?

23 kuvaa mökkiviikosta vauvan kanssa + pakkauslista!

Viimeinen kokonainen lomaviikkoni tuli vietetyksi Janakkalassa kolmen vartin ajomatkan päässä kotoa. Vuokrasimme mieheni perheen (appivanhemmat, ja mieheni kaksi siskoa perheineen) kanssa Timon Torppa-nimisen mökin Janakkalan Viralasta ja ensinnäkin lämmin suositus tälle, mikäli isommalla porukalla on tarkoitus viettää aikaa maalaismaisemissa.

Reissun tarkoituksena oli juhlistaa mieheni isän tasakymmeniä, ja pyörittelimme vaihtoehtoja aina Italian matkasta Lappiin ja Tallinnasta mökkimaisemiin – ja täytyy sanoa, että onneksi valitsimme jälkimmäisen! Aluksi meidän piti vuokrata mökki vain viikonlopuksi, mutta koska kesäkaudella hintaa tuli vain 100e lisää koko viikolta, eikä meillä ollut sen kummempia suunnitelmia, päätimme vuokrata sen koko viikoksi. Rakastan mökkeilyä, enkä voisi kuvitella parempaa kruunua ihanalle koko perheen kesken vietetylle kesälomallemme, kuin mitä tämä oli.

Tässä automme kotiin lähtiessä, näytti muuten tasan samalta menomatkallakin. Kohtuu tilava farmarimme oli niin ääriään myöten sullottu täyteen, ja siltikin palasimme kolmeen otteeseen kahdensadan metrin päästä hakemaan unohtuneita uimahousuja ja ties mitä. Itsehän olin varustautunut hyvissä ajoin kunnon paperisen listan kera (aloitan listan tekemisen ennen reissua yleensä hyvissä ajoin, jotta ehdin lisäillä siihen kaikkea mieleen tulevaa vielä tarpeen vaatiessa). Mieheni sen sijaan on toista maata ja heittelee kimpsunsa ja kampsunsa kasaan viimeisellä mahdollisella sekunnilta, joten tällaisilta takaisin kääntymisiltä ei oikein voida välttyä millään.

Tämän auton tilanhallinnan perusteella mietinkin, olisinko nyt välttämättä oikea henkilö julkaisemaan mökkitarvikelistausta, mutta toisaalta, Maran tavarat mitoitin mielestäni melko lailla oikein. Se, että minulla itselläni oli mukanani puoli vaatekaappia, 5 kirjaa, kolmet kengät ja koko ihonhoitoarsenaalini, ei nyt varsinaisesti nimittäin kuulu tähän muuta kuin sivuhuomautuksena.

Timon Torppa käsitti yhden päärakennuksen, eli itse 1928 rakennetun torpan, joka oli kunnostettu sisävessoineen palvelemaan tällaisen kaupunkilaisneidin tarpeita, mutta entisajan tunnelmalta ei siltikään voinut välttyä, ja hyvä niin. Alakerran kaikissa huoneissa oli komeat pönttöuunit ja keittiön alkuperäinen leivinuuni oli sekin vielä paikoillaan.

Yläkerran ullakko oli myös asuinkäytössä, eli päärakennuksessa oli yhteensä 4 makuuhuonetta, iso keittiö ja oleskeluhuone, yläkerrassa lisäksi tilava oleskeluaula sohvaryhmineen, drinkkibaaripöytineen, darts-tauluineen ja pöytäfutis-pöytineen. Lisää makuutilaa oli modernihkossa saunarakennuksessa vielä kahdelle, suihkutilat löytyivät saunarakennuksesta sekä päärakennuksesta, ja likapyykkiä työkseen tuottavan vauvan äitinä arvostin myös pyykinpesumahdollisuuksia. Yhteensä paikkaan kykenisi majoittumaan 15 henkeä. Ainoa miinus yläkerran oleskelutilaa koristavasta täytetystä saukosta, jonka ansiosta meinasin saada sydänkohtauksen.

Ulkoa löytyi ruokailuryhmä, kaasugrilli, muurikkapannu ja saunarakennuksen nurkalta idyllisissä peltomaisemissa palju, jonka sai vuokrata hintaan 100e/kerta. Tämän lystin tyyriys oli pienehkö miinus. Pellonvartta pääsi muutaman sadan metrin kävelymatkan myötä uimakelpoiseen jokirantaan, jossa oli laavu nuotiopaikkoineen ja muutaman hengen tynnyrisauna. Tynnyrisaunaa vuokrattiin myös kertaperiaatteella tai könttäsummalla koko viikoksi.

Pihapiiri oli osin hiekkaa, osin nurmikkoa ja vasta ryömien etenevän vauvan kanssa suurin osa ajasta tulikin vietettyä sisällä. Jonkin verran istuskelimme myös nurmikolla, mutta ulkona oleskelu jäi muutoin melko harmillisen vähäiseksi, sillä rattaissakaan vauvaa ei oikein viitsinyt vain istuttaa, etenkin kun yöunien toteutumista varten purettavaa energiaa oli – ja paljon.

Mutta asiaan. Minä, mieheni ja Mara vietimme mieheni vanhempien kera mökillä koko viikon, muut kävivät pistäytymässä viikon varrella ja viikonloppuna meitä oli sitten 12 hengen porukka juhlistamassa päivänsankaria.

Alkuun olin hieman epäileväinen yhden asian suhteen: miten pärjäisimme vauvan kanssa uusissa ympyröissä kokonaisen viikon? Etenkin kun kotirutiineissakin on vielä hiukan viilattavaa, ja päiväunien rytmitys hakee uomiaan.

Huoleni osoittautui turhaksi heti alkutekijöissään. Mökkiolosuhteissa oli yllättävän helppoa lomamoodista huolimatta pitää yllä tuttuja rutiineja, mitä nyt etenkin päiväunille nukahtaminen oli oletettavasti runsaista virikkeistä johtuen hieman haastavaa. Rennolla otteella pärjää kuitenkin pitkälle, eikä ne päiväunetkaan ole niin justiinsa – nukkuu sitten kun nukkuu.

Rutiinien ylläpitämistä helpotti se, että meidän aikuisten ruokailuajat noudattelivat melko pitkälti kotona totuttuja. Mara osallistui siis yhteisiin ruokailuhetkiin, kuten hänen arvolleen toki kuuluukin, pöydän päästä käsin showta johtaen, ja nakerteli tyytyväisenä vesimelonin paloja jälkiruuaksi sillä välin, kun me muut nautimme ruuastamme kaikessa rauhassa.

Poika viihtyy onneksemme erittäin hyvin ihmisten seurassa, eikä syöttötuolissa pönöttäminen tuottanut lainkaan ongelmia. Juokseva vesi helpotti tietenkin vaipanvaihtoja merkittävästi, eikä vauvanhoidollisesti tullut eteen oikeastaan minkäänlaisia ongelmia noita unia lukuunottamatta. Vanha torppa oli sikäli pelkistetysti sisustettu, että pojan uskalsi antaa rauhassa ryömiä pitkin lattioita. Minähän olin pakannut pistokkeensuojatkin mukaan, mutta pistorasiatkin olivat niin piilossa, ettei niitäkään tarvinnut.

Mara nautti tietenkin silminnähden siitä, että sai huomiota osakseen, ja aina joku oli kädet ojossa ottamassa syliin. Myös me vanhemmat nautimme siitä, että saatoimme kerran jos toisenkin antaa pojan mummun syötettäväksi tai papan leikitettäväksi, ja vetäytyä päiväunille omaan huoneeseemme, tai ihan vain hetkeksi oleskelemaan.

Kiitos ihanien vauvanvahtijoiden, mekin saimme saunoa joka ilta aivan kaikessa rauhassa sekä jokirannassa, että saunamökissä! Minä epäröin hieman alkuun, kuinka kehtaisin pyytää apua vauvan hoidossa, sikäli kun me nyt kuitenkin kaiken aikaa siinä olimme itsekin läsnä, mutta eipä tarvinnut edes pyytää. Kun Maran huuto alkoi yltyä matkasängyssä kiukuttelun puolelle, mummu ja pappa pakkasivat pojan rattaisiin pyytämättä, ja lähtivät kävelylenkille.

En ole koskaan aikaisemmin mökkeillyt ikään kuin lapsiperheiden kesken, enkä olisi suoraan sanoen osannut kuvitella sellaisesta vielä muutama vuosi takaperin nauttivani, mutta kyllä vaan nautin ja täysin siemauksin sittenkin! Oli ihanaa seurata Maran vuorovaikutusta serkkujensa kanssa, joista nuorinkin on jo pian kolmasluokkalainen, mutta aina vain löytyi leikkiseuraa. Mara vilkutteli innoissaan kaikille, jotka suinkin hänen näköpiiriinsä sattuivat, ja lähtöpäivänä tyyppi odotti auton starttaamista turvaistuimessaan yhä itsekseen vilkutellen, kuinka liikuttavaa!

Mekin pakkasimme autoon kaikenlaista aktiviteettia mukaan, oli lautapelejä, ne viisi kirjaa, lehtiä, sekä useampia pihapelejä, mutta oikeastaan ainoa minkä pariin tuli syvennyttyä, oli kirja. Alkuun koin tästäkin hieman stressiä, koska kyllähän nyt mökillä kuuluu pelata lautapelejä ja heittää mölkkyä, mutta toisaalta, miksi ihmeessä? Ovathan tällaiset aktiviteetit toki hauskoja, mutta itse ainakin koin rentoutuvani kaikkein parhaiten, kun sain vain olla, tehdä ruokaa ja istuskella aloillani silloin kun siltä tuntui. Eipähän ainakaan tullut suoritettua!

Ainoa haasteeksi luettava piirre reissussamme oli tosiaan Maran nukkuminen. Poika on nyt tottunut nukahtamaan omaan huoneeseensa sekä yö- että päiväunille, ja selvästikään meidän huoneessamme matkasängyssä nukkuminen ei ihan käynyt hänen pirtaansa.

Matkasängyn verkkojen rapistelun lisäksi erityisen mukavaa oli nojailla kontillaan laitoihin ja huutaa suoraa huutoa – aivan sinne totaaliseen simahtamispisteeseen asti. Nukuttaminen olikin sekä päivä- että yöunien osalta varsinainen prosessi, ja huolimatta liukuvasta nukkumaanmenoajasta, heräsi hän joka ikinen aamu kello 05. Tähän kun ynnää sen, että seuran vuoksi emme itse malttaneet painua unille paljoa ennen puolta yötä, olimme aika saamarin väsyneitä aamuisin. Onneksi saimme mekin sitten yleensä vielä nukutuksi torkut aamupäivästä. Loppua kohti meno tuntui vain yltyvän, mutta syy selvisi kotona: ylös oli puhkeamassa hammas, olisinpa älynnyt antaa sitä Panadolia, jonka olin kuitenkin kaikessa viisaudessani pakannut mukaan.

Ruokaa tuli laitettua joka ikinen päivä, mutta rennolla otteella ja taakkaa jakaen. Yksi keitti perunat, toinen pilkkoi kasvikset ja niin edelleen. Mökillä on ihanaa puuhastella tällaisia asioita aivan kaikessa rauhassa, ja ihaninta oli tietenkin istuutua yhteisen pöydän ääreen joka ilta ennen saunaan menoa. Mökkikuumeeni kasvoi aivan toisiin sfääreihin tämän viikon myötä, kuinka huippua olisi, jos tällainen elämänmeno olisi mahdollista toteuttaa vaikka jokaisen kesäloman ajaksi!

Palju oli tosiaan vuokrattuna lauantaina ja sunnuntaina, ja kakkakatastrofia vältelläksemme otimme aivan viimeisimmän paljuvuoron sunnuntailta, ja voi mitä riemua! Tyyppi läpsytteli vedessä niin, että koko lähitienoo sai osansa ja nauroi katketakseen. Kyllä harmittaa, että vauvauinti katkesi meidän osaltamme koronasulkuun, emmekä sitten katsoneet oikein mielekkääksi palata harrastukseen enää nyt syksyllä. Onneksi uimaan pääsee vauvauinnistakin huolimatta sitten jossain vaiheessa taas.

Mutta mitäs me tosiaan pakkasimmekaan Maralle mukaan:

VAATTEET:

  • 1-2 sisävaatekertaa (=housut + paita/body/haalari) PER PÄIVÄ. Jos pyykinpesumahdollisuutta ei ole, kannattaa varata se kaksi vaatekertaa päivään. Itse pakkasin kaikki vaatteet mitä meillä vain oli ja silti jouduimme pyykkäyshommiin. 😀
  • 5 yöhaalaria (nämäkin olivat yltä päältä soseessa jo yhden käyttökerran jälkeen)
  • Muutamat sukat
  • Ohut takki
  • Aurinkohattu / pipo

RUOKAILU

  • Ruokalappu
  • Omat lusikat
  • Tuttipullo
  • Korvikkeet (3 x 200ml per päivä, eli 21 purkkia yhteensä)
  • Syöttötuoli (tuo meidän Ikean Antilop menee ainakin varsin pieneen tilaan, joskin paikan päälläkin olisi syöttötuoli ollut)
  • Soseita ja valmispuuroa (mökkiarkea helpottaaksemme menimme valmisruualla koko viikon: 1 purkki liha-kasvisosetta tms. lounaaksi ja päivälliseksi, jälkiruuiksi ja välipaloiksi hedelmä- ja marjasoseita (yht. 3 per päivä), sekä Valion Onni-valmispuuroja – luojan kiitos normipuuro maistuu edelleen näiden makumaailmasta huolimatta)
  • Naposteltavaksi maissinaksuja, marjoja, vesimelonia, puurorieskoja.

RUTIINIT:

  • Hammasharja ja -tahna
  • D-vitamiini
  • Kosteuspyyhkeet
  • Pyyhe
  • Vaippoja
  • Sinkkivoide
  • Panadol-mikstuura
  • Talkkia
  • Xylitol-pastillit
  • Hydrocortison

NUKKUMINEN:

  • Matkasänky
  • Petauspatja
  • Lakanat
  • Unilelu
  • Tutteja
  • Iltasatukirja

MUUTA:

  • Leluja (pakattiin yksi kestokassillinen lempileluja mukaan)
  • Rattaat
  • Viltti

Mökkiviikko oli siis kaiken kaikkiaan erittäin onnistunut, enkä epäröisi vastaavaa reissua vauvan kanssa enää lainkaan. Pakkausvinkkinä lienee hyvä listata aamusta iltaan kaikki päivän aikana vauvan kanssa tarvitsemasi asiat, ja kertoa se lomapäivien lukumäärällä toki hieman ekstraa lisäten. Erikseen toki sitten lääkkeet ynnä muut. Ja ehkä tosiaan se kaikkein tärkein: rento mieli tässäkin.

Oletteko reissanneet vauvan kanssa ja miten on sujunut? Vinkkejä matkasänkyyn tottumiseen pitkien aikojen jälkeen?