Puistoilu – tykkääkö siitä joku oikeasti?

Selfie puistossa, arvatkaa hävettikö ottaa!

Hiekkalootan reunalla hytisemistä rumassa joka sään goretex-asussa, ja minuuttien laskemista kotiinlähtöhetkeen? Vai sittenkin Airamin muki kädessä mammakavereiden kanssa höpöttelyä, ja sivusilmällä punaposkisen taaperon perään katsomista? En tiedä oliko minulla lopulta mitään ennakkokäsitystä tähän touhuun, mutta yllättävää ei ole se, että omalla kohdallani paikkansa pitää tuo ensimmäinen kuvaus.

Puistoilu ajatuksena sisältää valtavasti enemmän, kuin mitä se oikeasti on. Hiekkalaatikon reunalla istuminen nähdään usein symbolina pikkulapsen vanhemmuudelle ja omia lapsitoiveita puntaroidessa moni luultavasti näkee juurikin tämän kuvan mielessään lapsiarkea kuvitellessaan – joko positiivisena tai negatiivisena mielikuvana. Moni ajattelee hyvän vanhemmuuden olevan suoraan verrannollista sen kanssa, kuinka ylitsevuotavan överisti kykenee kiinnostumaan jälkeläisensä, no ei niin kovin kiinnostavista, hiekkakakuista. Meillä ei vielä liiemmin hiekkakakkuja tehdä, mutta olen nyt jo huomannut, että luultavastikaan en ole mikään superäiti, mikäli intohimo puistoiluun sen määrittää.

Viime aikoina havaittua.

Olimme tässä männäviikolla leikkipuistossa koko perheen voimin, ja siinä aikani kuluksi (vielä konttaava taapero kun ei kovin paljoa sitä teatteria tarjoile) pohdiskelin, että liekö olen ainoa täällä, joka mieluusti siemailisi vaikkapa minttukaakaota lämmikkeekseen – ja ennen kaikkea koko touhun mielenkiinnon nostattamiseksi. Olenko toden totta ainoa, jonka mielestä kerta viikkoon puistoilu riittäisi varsin hyvin?

Ympärillämme seisoskeli muutamia muitakin ruokakuntia. Oli niitä, jotka kirmasivat lapsensa perässä ihastellen ja hämmästellen kovaäänisesti jokaista tämän osoittamaa asiaa niin vakuuttavasti, että mahdollisesti kannattaisi miettiä teatterikouluun pyrkimistä. En usko, että kukaan täysjärkinen aikuinen voi ihan oikeasti olla niin kiinnostunut jostain sohjoisesta lumikökkäreestä, mutta löytäisinpä itsekin tuollaisen teeskentelyn taidon! Ja sitten oli tosiaan niitä, jotka näyttivät rehellisesti siltä, että olisivat mieluummin aivan missä tahansa muualla. No, ainakin muutaman minttukaakaokaverin voisin saada.

Murmelipäivien ahdistaessa kannattaa kuitenkin suunnata sinne puistoon

Näin kolmekymppisyyden tällä puolen olen havahtunut siihen faktaan, että oikeastaan tämä ennalta-arvattava, tasainen ja jopa hieman itseään toistava elämä on oikein nautinnollista. Tämähän nyt ei kuitenkaan suinkaan tarkoita sitä, etteikö minuakin joskus suoraan sanoen v*tuttaisi se, että nykyisin moni aikaisempi skumppapäivä, viimeisimpänä nyt vaikka uusi vuosi, on nykyisin melko pitkälti päivä muiden joukossa. Siellä sitä oltiin vuodenvaihteen aattona puistoilemassa kuten minä hyvänsä muunakin päivänä edellisvuonna. Toisaalta se puiston porttien sisäpuolella kohdattu ajattomuus (ja ajan pysähtyminenkin) on lohdullista näinä arkistuneina uusinavuosina – siellä ne muutkin tönöttävät niissä gore texeissään paljettikolttujen ja skumppabileiden sijaan. Ja onhan se kiva herätä uuteen vuoteen virkeänä ja levänneenä, voi vaikka lähteä taas puistoilemaan!

Puistoetiketti hakusessa

Koska olen introvertti ja pohdin jokaista kohtaamaani asiaa erittäin perusteellisesti, olen luonnollisesti löytänyt puistoilusta myös kasan ahdistavia piirteitä sekä asioita, jotka ammottavat edessäni edelleen yhtenä suurena kysymysmerkkinä. Ensinnäkin: pitääkö kanssapuistoilijoiden kanssa jutella? Itse olen välttänyt aikuisten välisen turhan small talkin toistaiseksi lässyttämällä jotain tyhjänpäiväistä Maralle, samalla toivoen tietenkin vimmatusti, että poika kiinnostuisi jostakin asiasta vaikkapa siellä puiston vastakkaisella laidalla. Toisaalta olen pannut merkille, että eivät ne muutkaan vanhemmat vaikuta kovin rupatteluhenkisiltä, osa jopa suorastaan torjuvilta, kun jotain erehtyy murjaisemaan. Parempi siis ehkä olla hiljaa?

Toinen alituisesti hämmennystä herättävä asia on se, että kuinka ookoo muka on vallata vauvakeinut noin suunnilleen koko päiväksi? Erityisen hauskaa silloin, kun se oma taapero ei tosiaan muista leikkikenttävälineistä mitään käsitä – seisot nyt siinä sitten tyhmän näköisenä keskellä puistoa vain todetaksesi, että edellisten idioottien jälkeen toiset ehtivät jälleen edellenne. Kerran jopa lähdimme puistosta häntä koipien välissä pois, kun emme vain koskaan kerinneet siihen vauvakeinuun. Se oli aika noloa. Pitääkö tässä tilanteessa siis ylittää kaltaiselleni sosiaaliselle perhoselle elintärkeä kymmenen metrin turvaväli, ja siirtyä siihen keinujen läheisyyteen kärkkymään niiden vapautumista? Entä jos nämä maratonkeinuidiootit luulevatkin, että hakeudun siihen jutulle!? Voisi näihinkin järjestää jonkinlaisen vuoronumerosysteemin. Olisivat ainakin pelisäännöt kaikille selvät!

No onko sinne puistoon sitten mentävä ihan joka ikinen päivä?

Tällä hetkellä, kun Mara ei vielä kävele, tarkoittaa puistoilu meidän kohdallamme tosiaan käytännössä noin viiden minuutin keinumista, ja sitten muutamien minuuttien epämääräistä maassa möngertämistä. Tämän jälkeen lapsi ryhtyy joko makaamaan apaattisena maassa tai alkaa huhuilla apuja puistojen kalteriaitoihin nojaten. Koitappa siinä nyt sitten tsempata pompomit suhisten toista puistoilemaan, kun se on niin kivaa!

Joinain (=melko useina) päivinä onkin siis hieman työlästä perustella itselleen, että rimpuilun ja karjumisen säestämä pukeutumisperformanssi olisi sen arvoista. Kotipäiviä on siis vietetty. Olenkin korvat helottaen lukenut, kuinka jotkut ulkoilevat puistoissa jopa kahdesti päivässä, TUNTEJA KERRALLAAN. No, meilläpä kasvatetaankin selkä pelituoliin kiinni kasvanutta energiajuomaa kittaavaa lasta, joka näkee auringonvalon ainoastaan, jos se sattuu vahingossa jostakin hirrenraosta hänen peliluolaansa heijastumaan. Eikös se E-urheilukin ole ihan oikea juttu tätä nykyä?

Vertaistukea

Juttelin tässä ystäväni kanssa puhelimessa ja onneksi sain kuulla, etten ole ainoa joka kokee niin, ettei se lyhyt puistoilu kovinkaan usein ole sen manaajatyyppisen pukeutumisraivon arvoista. Myös toinen hyvä ystäväni on myöntänyt, ettei oikeastaan pidä koko touhusta. Olenkin aivan varma, että harva meistä varmaan oikeasti nauttimalla nauttii siitä puistoilusta, osasta vain kehittyy parempia teeskentelijöitä kuin toisista – ainakin näin haluaisin uskoa.

Toisaalta jos joku asia tuntuu nyt puisevalta, ei se välttämättä ole sitä ihan aina. Kuten niin monessa muussakin asiassa, uskon että seuraava vaihe, eli kävelemään oppiminen, korjaa ainakin osittain tämänkin stressin puolestani. Ei siis niin, että Mara saisi tällöin lähteä keskenään sinne puistoilemaan (ei toki hullumpi ajatus tämäkään), vaan että ehkäpä siellä puistossa viihdyttäisiin kaikki hieman paremmin sitten. Ja jottei nyt mentäisi aivan väärinymmärryksen puolelle, niin kyllä meillä ulkoilusta pidetään! Aivan erityisen paljon pitäisin esimerkiksi vastapäisen pikkumetsän ihmettelystä taaperon kanssa, mutta ei sekään vaikuta vielä oikein häntä ihastuttavan (tänäänkin tonki roskakatoksessa hiekoitussoraa antaumuksella noin kymmenen minuuttia). Siispä odotellaan.

Mitäs fiiliksiä puistoilusta?

Hei hei 2020 – et sinä niin paha ollutkaan

Tänään on törmännyt paikassa kuin paikassa harvinaisen tyytyväisiin toteamuksiin siitä, että vuosi 2020 alkaa olla näillä näppäimillä taputeltu. Koronapandemian ja sen vaikutusten vuoksi vuosi on ollut jokaiselle varmasti poikkeava, mutta vuoden tarjoileman paskan määrä ei tokikaan ole jakautunut kovin tasaisesti. Itse olen aika ajoin (kiihtyvässä tahdissa kohti vuoden loppua) sadatellut näitä hiton rajoituksia ja sitä, kuinka mitään ei voi tehdä. Ei voi mennä elokuviin, ei teatteriin, ei viettämään iltaa pitkän kaavan kautta, ystäviä ei olisi kovin suotavaa tavata, eikä kaupoilla ole kiva käydä maskin kanssa. Mutta sitten, nämä nimenomaiset sadattelun aiheet koskevat kaikkia, sen lisäksi iso osa ihmisistä on saanut harteilleen vielä peräkärryllisen lisää sitä itseään.

On konkursseja ja niiden partaalla taiteilevia yrityksiä, on lomautuksia ja epätietoisuutta työn jatkumisesta. On ihmisiä, joiden taloudellisen turvan tunne on tämän vuoden myötä mennyttä. On maaliskuusta asti yksinään elelleitä vanhuksia ja isovanhempia, jotka eivät saa tavata lastenlapsiaan. On ihmisiä joilla hajoaa pää etätöihin. On aika paljon ihmisiä, joiden viimeinen murhe tällä hetkellä on se, ettei saa tehdä mitään kivaa. Hävettää.

Olen nähkääs äärettömän onnekas saadessani todeta, että mikään ylläoleva ei ole totta kohdallani. Tuntuukin nyt hieman typerältä ehkä sitten listata niitä hyviä ja mukavia huomioita tästä vuodesta – vuodesta, joka oli minun kohdallani kokonaisuudessaan oikeinkin mukava, mitä nyt en sinne leffaan päässyt.

Ulkoilu. Tänä vuonna tuli ulkoiltua paljon. Etenkin talvi ja alkukevät olivat aikaa, kun sunnuntaisin lähdettiin useamman tunnin kävelyille kiirettä pitämättä. Tampereella Koukkuniemen/Lapinniemen alue, Hatanpään Arboretum, Kaupin metsä, Pyynikki ikisuosikkeinamme, sekä lukuisat luonnonpuistot tuli koluttua, osa useampaankin otteeseen. Parasta ovat kiireettömät kävelyretket, jolloin on aikaa pysähtyä kuvailemaan, ja hörpätä kahvit kaikessa rauhassa. En tiedä johtuuko ulkoiluinnostuksen lisääntyminen ympärilläni tästä poikkeusajasta vai siitä, että kolmikymppisyys on vahvasti läsnä myös lähipiirissäni sekä seuraamillani somekanavilla. Vaikka johtuisikin ensimmäisestä, luulen että tätä perinnettä tullaan pitämään yllä ainakin meidän perheessämme!

Valokuvaaminen. Tänä vuonna tuli otettua aivan älytön määrä kuvia. Haaveissa olisi joskus käydä valokuvauskurssi ja opetella käyttämään kunnon järjestelmäkameraa, mutta toistaiseksi tämä Huawei P30 varsin mainioine kameroineen saa riittää. Kuvatkin tulee räpsittyä pitkälti sen mukaan, mikä kuvakulma kulloinkin miellyttää silmää, mutta itsellenihän nämä kuvat ovatkin! Seuraavana toimenpiteenä olisikin järjestellä vuoden kuvat ulkoiselle kovalevylle talteen ja aloittaa ensi vuoden kuvailut puhtaalta kamerarullalta.

Leipominen. Tänä vuonna olen päässyt harjoittamaan luovaa puoltani varsin paljon. En ole mikään kummoinen leipuri, mutta kakkujen tekoon ihastuin keväällä, ja mielestäni ihan kelpo kakkuleipuriksi sitten lopulta tulinkin. Nyt syksyn mittaan kun rajoitukset ovat kiristyneet kiristymistään, ei ole oikein kannattanut kakkuja leipoa, mutta eiköhän tätäkin taitoa päästä jälleen ensi vuonna hiomaan.

Oma piha. Loppukeväästä ja kesästä tuli nautittua omasta pihasta aivan olan takaa. Sää oli ihana aina toukokuusta heinäkuuhun ja tuolloin se kodin ulkopuolisen tekemisen puute ei todellakaan haitannut. Kesällä syötiin ulkona mahdollisimman paljon ja iltaisin vetäydyttiin terassilasien suojiin jatkamaan iltaa, kunnes malttoi viimein lähteä nukkumaan. Olen tätä ennen asunut koko ikäni kerrostalossa, enkä juuri osannut aiemmin sitä omaa pihaa kaivatakaan – tämä vuosi kyllä teki siihen muutoksen. Ensi keväältä odotan erityisesti sitä, että näen jälleen pihan heräävän henkiin tuolta kaiken lumen (loskan) alta.

Pihassa kuopsuttelu. Pihassa tuli vietettyä sen verran aikaa, että hurahdin puutarhahommiin ihan täysillä. Selkä vääränä kitkin vuosien ajan levinneitä rikkaruohoja, suunnittelin perennapenkkiä ja opiskelin puutarhanhoitoa. Loppukesän superhelteiden pakotettua suurimmaksi osaksi sisätiloihin innostus hieman lopahti ja aika iso osa kukistakin taisi nuupahtaa. Mutta ei se mitään, onpahan ensi keväälle jälleen tekemistä! 😀

Kirjoittaminen. Aika tarkalleen tasan vuosi sitten julkaisin ensimmäisen blogikirjoitukseni, ja edelleen olen sitä mieltä, että blogin aloittaminen oli aivan mahtava päätös. Kirjoittaminen on niin lähellä sydäntäni, että on ihanaa, kun sille on varattuna nyt aivan oma paikkansa. Samalla saan toki alustan näille amatöörivalokuvilleni, eli kaksi kärpästä yhdellä iskulla! Kirjoittaminen jatkuu ensi vuonnakin, se on aivan varma.

Töihin paluu. Palasin elokuun alussa töihin terveyskeskukseen äitiyslomalta, jolla olin ollut vuoden. Itse työ ei niinkään jännittänyt, mutta koronapandemian keskelle palaaminen kyllä jännitti. Etenkin kun vastassa oli kunnan tartuntatautivastaavan pesti. Omaksuttavaa oli alkuun aivan hirveästi, kaikki kun vieläpä tapahtui sen oman virkatyön ohessa, mutta hiljalleen asiat selkiytyivät, ja joululomalle sain jäädä kohtuullisen varmana osaamisestani. Kaiken kaikkiaan töihinpaluu on ollut aivan ihanan virkistävää ja nautin töissä olosta, toisaalta kotiin on aina ikävä ja kotiin saapuminen on päivän paras hetki. Aika win-win etten sanoisi.

Koti. Koti on aina tärkeä paikka, mutta tällaisina aikoina sen merkitys korostuu entisestään. Olemme asuneet nykyisessä kodissamme nyt puolitoista vuotta, ja tässä ajassa tästä on hioutunut aivan äärimmäisen rakas ja tärkeä paikka, jonka jokainen nurkka huokuu lämpöä ja turvaa.

Perhe. Nämä tyypit! Tänä vuonna on tullut vietettyä aikaa yhdessä enemmän kuin olisin koskaan voinut kuvitella, etenkin vuoden alkupuoliskon aikana lähes 24/7 ja nyt syksylläkin varsin tiiviisti. En nyt aivan voi valehdella ja väittää, etteikö ensi vuodelta toivoisi hieman elinpiirin laajentumista kotineliöiden ulkopuolelle, mutta vaikkei tämä nyt heti näköpiirissä olisikaan, uskon hyvän meiningin jatkuvan edelleen. Oma pieni yksikkömme on hioutunut tiiviiksi tänä aikana, ja olen niin onnekas saadessani kutsua näitä kahta perheekseni.

Sen oman ydinperheen lisäksi olen onnellinen myös siitä, että Maran molemmat isovanhemmat kuuluvat tiiviisti elämäämme ja omaakin mummuani olen päässyt tapaamaan säännöllisesti, erityisolot tietenkin huomioiden. Ystävien kanssa on tullut olosuhteiden pakosta keksittyä toisenlaisia yhteydenpitotapoja. Ja vaikka näkemättömyys välillä kirpaiseekin, kestää kaiken tämän sen ajatuksen myötä, että siellä ne parhaat ystävät kyllä odottavat tämänkin ajan jälkeen.

Tänä vuonna ei siis juuri leffassa käyty, eikä liioin vietetty isoja juhlia isolla porukalla. Sen sijaan tänä vuonna on tullut hidastettua elämää sille tasolle, että ne parhaat asiat ovat päässeet astumaan valokeilaan. On tullut muistettua jälleen mikä on tärkeää siinä kohtaa, kun kaikki ylimääräinen kuorrute riisutaan pois. On ollut kerrankin aikaa tehdä ja kokeilla, innostua ja antaa innostuksen lopahtaa. On ollut aikaa tylsistyä kuollakseen, ja muistaa jälleen, että vaikka nykymaailman hektisessä menossa voi niin luullakin, ei siihen tylsistymiseenkään kuole. Tämä vuosi on ollut todella tärkeä hidastamisen paikka monelle, eikä vähiten itselleni, ja tämän vuoksi vuosi 2020 oli ainakin omalla kohdallani hyvin merkityksellinen.

Tämä vuosi vaihtuu villasukissa kotona. Saunassa on käyty ja mies tuli juuri kotiin pizzojen kera. Ei kovin glamoröösiä, mutta sopii sekä minulle että vuoden teemaan paremmin kuin hyvin!

Ihanaa uutta vuotta 2021!

Jouluvalmisteluja ja parhaat jouluelokuvat

Juuri joulukuun vaihduttua Pirkanmaalla kiristyneet rajoitukset eivät kovin paljoa antaneet uskoa siihen, että kyllä se joulufiilis tästä vielä nousisi. Sen lisäksi, että todennäköisesti tämäkin joulu olisi lumeton, laskeutuisi koronavuoden varjo synkistämään loputkin valonpilkahdukset vuoden odotetuimmista päivistä.

Vaikka alkusyksystä lähtien oli oikeastaan hyvinkin tiedossa, että toinen aalto sieltä vielä hyökyisi, iski tuo rajoitusten kiristyminen juuri joulun alla jotenkin kovaa. Kulunut syksy on ollut muutenkin raskas, ja vaikka introverttinä olenkin nauttinut ehkä keskimääräistä enemmän pakotetusta kotoilusta, alkoi vuoden loppua kohti koko pandemia ottaa oikein toden teolla pannuun. Tuntui, että joulu todellakin oli pilalla ja DJ Ibusalia mukaillen: pelkkää paskaa tilalla.

Kun nyt kuitenkin mietin kuluneita viikkoja taaksepäin, ei se näin kuitenkaan onnekseni mennyt. Tallipihan joulu ja Tampereen joulutori ovat onneksi molemmat alkujaankin ulkotapahtumia, ja maskin raosta onnistui ihan hyvin nautiskella glögiä ensimmäisessä ja kaakaota toisessa. Joulutori taisi sulkea ovensa jo tänään, ja Tallipihakin huomenna, mutta Keskustorin jugend-talojen valaistuksia pääsee ihailemaan aina uuteen vuoteen asti, suositus tälle!

Olen ollut koko syksyn enemmän tai vähemmän poikki, ja alkusyksystä lupasin pyhästi itselleni, että mitään, siis mitään, ylimääräistä en tulisi tänä jouluna tekemään. ”Ei joulua kaapeissa vietetä, joten on aivan sama ovatko talouden kaapistot läpikäyneet perusteellisen konmarituksen vai eivät.”, toistelin mantraa itsekseni, vaikka pieni ahdistus sekaisista kaapeista alkoikin nostaa päätään (kummallista että 11 kuukautta vuodesta sujuu kuitenkin niin, etten moisella ahdistuksella juuri päätäni vaivaa). Päätös piti hyvin pitkälti tuonne joulukuun ensimmäiselle viikolle asti, kunnes sitten eräänä iltana kaivelin esiin kynän ja paperia, ja kirjasin ylös joulusiivoukseen tarvittavat toimenpiteet. Heti tuntui hiukan paremmalta.

Siis: kaiken ylimääräisen karsiminen ja joululoman pyhittäminen vain ja ainoastaan levolle vaihtui siihen, että löysin itseni seisomasta Clas Ohlsonin kilometrin mittaisesta jonosta uusien säilytyslaatikoiden kera. Koska onhan ne kaapit nyt sittenkin järjestettävä, vaikka henki menisi! Hyvin meni Jenni! Sen verran kyllä harmittaa tämä joulustressille antautumiseni, että hampaita kiristellen ostin tänä vuonna laatikot valmiina.

Nyt on siis pari päivää hössötetty, siivottu, valmisteltu lahjoja ja yritetty siinä välissä hieman virittäytyä siihen joulutunnelmaankin. Ja kyllä, pikkuhiljaa se rauha alkaa sieltä laskeutua. Toki kaupassa käyminen nyt oli jätettävä vielä näin aatonaatolle, mutta yllättävää kyllä, väkeä oli varsin vähän liikenteessä (suurin osa oli varmaan fiksuina tilannut ostokset kotiovelleen, krhm), eikä kauppareissu ollut ihan niin kamalaa doomsday preppingiä kuin olisin kuvitellut. Tätä ennen kävimme moikkaamassa mummuani ja viemässä pienen joulupaketin ja muuten päivä onkin koostunut lähinnä päiväunista, niiden suunnittelusta ja jäljelle jääneiden pikkuaskareiden viimeistelystä.

Juuri sain viimeiset lahjat paketoitua ja nyt makaan sängyssä puhtaissa lakanoissa valmiina laskeutumaan huomenissa totaaliseen rentouden harmoniseen tilaan (saapa nähdä). Seuraavien päivien tavoitteena on nautiskella rauhallisesta tunnelmasta, syödä tietenkin aivan julmetun paljon jouluruokaa, nukkua pitkiä yöunia (tämä saattaa olla jopa mahdollista sikäli, kun Mara on alkanut pimeän tullen nukkua jopa aamukahdeksaan!) ja olla vain. Ehkä jopa jatkaa tuota Kotiopettajattaren romaania, joka on ollut kesältä saakka kesken. Ainiin, ja tietysti katsoa mahdollisimman monta jouluelokuvaa. Ja koska tiedän että teitä joululeffafriikkejä on muitakin, listaan alle muutamat lempparini:

Holiday (CMORE, Viaplay) – täydellinen joululeffa, ei tarvitse varmaan paljoa lisää kuvailla.

Love Actually (CMORE, Viaplay) – samat sanat kuin yllä. Mieheni vihaa tätä elokuvaa ja meinaa saada slaagin aina nähdessään Hugh Grantin tanssikohtauksen (koska tottahan tämä elokuva meillä vuosittain silti pyörii).

Elf (CMORE) – ihana hyvänmielen elokuva ja Will Ferrell, näyttelijä, jota olen alkanut suorastaan rakastaa näin iän myötä.

Family Stone (Viaplay) – yksi ikisuosikeista, koska hei SJP-fani nyt ja aina!

Bridget Jones (Viaplay) – Katsottu vuosien aikana kymmeniä kertoja ja soundtrack menee suunnilleen ulkoa.

Yksin kotona 1 & 2 (Disney+, Viaplay) – Jos tämän leffan tunnari ei viritä jouluun niin ei mikään.

Family Man (CMORE) – Yksi lemppareistani, jota ei joka joulu ole katsottavaksi löytynytkään. Nyt onneksi löytyi ja joulupäivän ohjelma on valmis!

Four christmases (Viaplay) – Aika perus elokuva, ei kovinkaan erityinen juoni edes, mutta joka toinen joulu tulee tämäkin katsottua.

Skipataan joulu (Viaplay) – hiukan vanhempaa joululeffasatoa tämä, ihan hauska.

Bad Santa (Viaplay) – Billy Bob Thornton!

Die Hard (Viaplay) – Ei nyt ehkä se klassisin joululeffa, mutta joulu se on tässäkin. Ja Bruce Willis!

Ihmeellinen on elämä (Viaplay) – Vanha klassikko ja koskettava tarina.

Siinäpä muutamat, paljon jäi varmasti listaamatta, mutta eiköhän näillä taas yksi joulu mennä. Nyt hiukan saaristolaisleipää iltapalaksi ja kohti unia, jotta jaksaa heräillä aamulla riisipuuron keittoon. Aivan ihanaa, rauhallista ja tunnelmallista joulua 2020 sinne ruutujen toiselle puolelle!