Onko töihin pakko palata?

Ensinnäkin kiitos kaikesta vertaistuesta ja lohdullisista kommenteista, mitä edelliseen postaukseeni tulee. Sain laidasta laitaan kommentteja aina samanlaisia fiiliksiä läpikäyviltä kuin jo monen lapsen kokemuksella puhuvilta äideiltä. Haluan toki nyt vielä tarkentaa, että tyylinihän nyt sattuu olemaan hieman karrikoitu, enkä minä nyt sentään istu täällä lapseni vieressä sormi paniikkinappulalla, ainakaan ihan koko aikaa. 😉

Mutta niin, itse aiheeseen. Palaan takaisin töihin 6.8, ja tuossa kohtaa olen ollut kotona tasan vuoden (jäin sairauslomalle paria viikkoa ennen äitiysloman alkua järkyttävän yläselkäkivun ja rannekanavaoireyhtymän vuoksi). Minähän kailotin maailman turuilla ja toreilla, kuinka tuskin viihtyisin kotona muutamaa hassua kuukautta pidempään. Pohdin jo pitkään ennen äitiysloman alkua, kuinka saisin kulutettua päiväni kotona – siis henkisellä tasolla.

Olen työskennellyt yleislääkärinä nyt vajaat viisi vuotta, ja kotiin jäämisessä pelkäsin etukäteen, kuinka sietäisin kokopäiväistä epämukavuusalueellani olemista ennalta-arvaamattoman vauvan kanssa – melko hassua sikäli, että yleislääkärin työssä epävarmuus ja ennalta-arvaamattomuus ovat arkipäivää – mutta se onkin erilaista epävarmuutta, sellaista jota varten olen opiskellut kuitenkin kuusi vuotta. Nyt minulla oli yhdeksän kuukautta aikaa valmentautua tähän koitokseen. Ja ottaen huomioon, kuinka tarkalleen ottaen synnytyssaliin astumiseen saakka tuleva elämänmuutokseni kuvautui mielessäni lähinnä epäuskoisen ihanan kamalana ja absurdina mielikuvana, oli minulla tähän hommaan lähtiessäni fiilis kuin olisin mennyt tenttiin, johon en ollut lukenut päivääkään. Eli sikäli vähän eri homma. Olin tottunut tietynlaiseen päivärytmiin, ja siihen, että kun sitten kotiin pääsisin, niin voisin vain nostaa jalat sohvan selkänojalle, ja olla. Ja etenkin siihen, että jos en jotain aivan lonkalta osaisi heittää, niin asian laidan voisi aina tarkistaa kirjallisuudesta (ei tietenkään ihan aina).

Millään tavoin kotiäitejä väheksymättä (etenkään nyt), ajattelin silloin, että minun persoonalleni todennäköisesti sopisi se, että saisin käyttää tietyn osuuden päivästäni tietynlaiseen älylliseen toimintaan, ja että sitten loput ajasta olisin täällä kotona iloitsemassa pienestä lapsestani. Kuvittelin, etten voisi sietää sitä, että tuijottaisin tonnin seteli-ilmeellä vauvani edesottamuksia ja päivääni rytmittäisivät kakkavaippojen vaihtaminen, vauvan unihetket ja syöttötuolin vieressä lässyttäminen. Kuka helvetti tuollaista muka jaksaisi muutamaa kuukautta pidempään?

No, omaksikin yllätyksekseni minä ainakin jaksaisin. Enkä voi uskoa, että tasan kahden viikon kuluttua joudun palaamaan töihin. Mihin on kadonnut pian vuosi? Ei sillä, tiedän että vastassani on aivan ihana työyhteisö ja maailman paras työ, mutta en minä vain ole vielä valmis ponnistamaan tästä kuplasta tuohon arkiseen maailmaan. Siihen maailmaan, jossa päätökset eivät pyörikään tiskikoneen tyhjentämisen, vaunulenkkien ajoittamisen, ruuanlaiton aloittamisen ja kaiken tämän, mikä nyt on kuitenkin sitä kaikkein olennaisinta elämän ydintä, ympärillä. Siihen maailmaan, jossa minä otan työssäni kantaa kaikkien muiden ihmisten asioihin – ja uskokaa minua, nautin siitä äärimmäisen paljon ja suhtaudun työhöni suurella intohimolla – mutta kuitenkin, kun minun elämäni on täällä kotona, tuon pienen vauvani luona. Ja minun kun ei pitänyt ikinä olla se ihminen, joka lässyttää tämmöisiä.

Tänään heilueassani imurinvarressa huomasin yhtäkkiä Maran nousseen kontilleen alinta rappusta vasten ensimmäistä kertaa niin, että hän jopa pysyi siinä. Laskin imurin hurruuttamaan paikoilleen alas ja jäin taustajoukkoihin kannustamaan poikaa seisomaannousuyrityksessään, ja mietin samalla, kuinka monta vastaavaa hetkeä tulisin pian menettämään. Kuinka monta spontaania yhteistä naurunremakkaa ja kuinka monta syliin käpertyneen vauvan lohduttelua minulta tulisi menemään ohitse. Kuulisin niistä tietysti työpäiväni päätteeksi, mutta eihän se nyt sama olisi. Niin, mieheni siis jää loppuvuodeksi kotiin, mikä on aivan ihanaa ja aivan sanoinkuvaamattoman arvokasta, mutta silti, kun minäkin haluan! Etenkin nyt, kun olemme olleet pari kuukautta tiiviisti perheenä yhdessä, kiitos palkattomien lomien, palkallisten lomien ja vanhempainvapaiden, minusta tuntuu siltä, että joudun jättämään tämän meidän ikioman lämpöisen arkemme ja palaamaan tuonne jonnekin, mihin en ehkä vielä kuitenkaan olisi valmis.

Tiedän, että töihin palattuani saan nopeasti jutun juonesta kiinni, ja arki saa uudet uomansa hyvinkin pian, mutta tässä kohtaa sitä on jotenkin vaikea hahmottaa. Töihinpaluuni on kaiken aikaa lähempänä, ja huomaan suhtautuvani tuosta päivästä alkavaan ajanjaksoon lähes yhtä suurella hämmennyksellä ja epävarmuudella, kuin lähestyvään synnytykseeni. Ja ollaanhan tässä totta vie jälleen yhden suuren elämänmuutoksen äärellä. Juuri kun olen tottunut uuteen rooliini äitinä, joudun omaksumaan seuraavan, työssäkäyvän äidin roolin.

Kuten olen todennut, olen kovin rationaalinen ja pidän siitä, että osaan ennakoida asioita, enkä niinkään nauti tilanteista, joissa joudun heittäytymään virran vietäväksi. Ja siinä missä jollekin tuo vertaus tarkoittaisi asuntonsa myymistä ja ulkomaille muuttamista, niin minulle se tarkoittaa minkä hyvänsä muuttuvan elämäntilanteen kohtaamista. Onnekseni kuitenkin nojaan jossain määrin myös todennäköisyyksiin, ja todennäköistähän nyt kuitenkin on, että kaikki menee tässäkin muutoksessa vallan hyvin. Nyt pitää vain yrittää uskoa siihen ja ennen kaikkea yrittää nauttia näistä viimeisistä kahdesta lomaviikosta, mitä on vielä jäljellä. Sormet ristissä toivon, että muutaman kuukauden kuluttua kirjoittelen täällä, kuinka antoisa työssäkäyvän äidin rooli on, ja totean vastauksena postauksen otsikkoon: kyllä, kyllä sinne on pakko palata, mutta ei se ole niin kamalaa.

Miten teillä on sujunut työhönpaluu äitiysloman jälkeen?

Miten tätä vauvaa oikein pitää kasvattaa!?

Mara on nyt 10 kuukautta. Ymmärtää jo kaikenlaista, kuten sen, että hänen elinpiirinsä on muutakin kuin olohuoneessa sijaitseva leikkimatto – ja tällä kolumbusmaisella mentaliteetilla toki sitten tutkiikin ympäristöään. Perässä saa siis juosta. Muistan kuinka taannoin tuskastelin kirjoituksessani sitä, kuinka koen etten oikein osaa viihdyttää tuota lattialla tönöttävää pienikokoista ihmistä, no sitä ongelmaa ei tosiaankaan enää ole. En voi sietää näitä ”nauti nyt kun vielä voit”-tyyppisiä kommentteja (joita voi siis laukoa väliin kuin väliin, koska ilmeisesti aina on odotettavissa vieläkin pahempaa), mutta jos siellä ruudun toisella puolen joku nyt sattuu tuskastelemaan saman asian kanssa, niin sanonpahan vaan, että NAUTI NYT PERKELE VIELÄ KUN VOIT.

Vauva siis hahmottaa ympäristöään ja melkoisesti hahmottaakin, mutta niin hahmottaa myös paljon muuta. Kuten äänenpainoja, naurua ja erilaisia sanoja, kuten ei. Hän ryömii kohti sähköpistoketta, ja sanon painokkaasti ei. Hän pysähtyy, katsoo minua vakavasti, heiluttaa päätään sivulta sivulle ja sanoo ei – ja jatkaa matkaansa sormi ojossa kohti sähköiskua. Pitää minua vissiin pilkkanaan. Vaikkei sanoma ehkä menekään perille, en voi muuta kuin kauhistella sitä faktaa, että tuo pieni mötikkä alkaa oikeasti tajuta asioita.

Kuten sitä että minä kiroilen välillä (=jatkuvasti) kuin merimies – mistä ihmeestä saan vastineet kaikille niille puhettani elävöittäville kirosanoille, joita viljelen kuin vanha kunnon siideriteini Mäkin kulmalla konsanaan? Eihän minun puheestani jää jäljelle enää mitään!

Haluaisin myös, että Maralla olisi kohtuullisen seesteinen lapsuus ja tunne siitä, että kotona on rauhallinen ja leppoisa meininki. Että jaksaisin aikuisena ihmisenä ottaa vastaan kaiken sen, mitä vastaan tuleekaan, enkä ainakaan joka kerta näyttäisi turhautuneisuuttani ympäristölleni. Eräänä aamuna olin niin kiukkuinen mieheni herättäessä minut vauvanvahtivuoroon, että HUUSIN, etten kertakaikkiaan kestäisi tätä enää tippaakaan, vaan muuttaisin Intiaan vuorille asumaan. Well hello vaan seesteinen äiti siellä. Onneksi, onneksi mieheni älysi pitää sillä hetkellä päänsä kiinni, mielensä teki kuulemma kysyä, että mitenköhän ihmeessä siellä pärjäisin, kun vihaan intialaista ruokaa.

Kissat. Meillä on niitä kolme, ja tiuskin niille jatkuvasti. Vauvan viedessä jatkuvasti huomioni en voi sietää vielä kaiken päälle jaloissa naukuvia kissoja – ja niiden pitäisi olla itsenäisiä eläimiä. Puhuin miehelleni taannoin, kuinka haluan ehdottomasti Maran oppivan kotoa sen, että eläimiä pitää kohdella kunnioittavasti. Kyllä varmaan juurtuu tuokin oppi aivan selkäytimeen asti, kun ensimmäisenä aamulla käsken jalkoihini säntääviä kissoja painumaan sinne minne aurinko ei paista (huom. nyt kun en enää kiroile, aiemmin ilmaisu oli vieläkin karskimpi).

Toisten ihmisten kunnioittaminen, se vasta tärkeää onkin, ja yksi tärkeimpiä oppeja joita haluan jälkeläisemme kotoa omaksuvan. Kyllä vaan esimerkillisesti minäkin kunnioitan muita ihmisiä. Etenkin jalankulkijoita. Jotka kävelevät suojatielle JUURI SILLOIN KUN MINULLA ON KIIRE. Miinus muutama kirosana. Ja ratin hakkaaminen.

Mutta oikeasti, vähän ahdistaa kyllä se, etten ole tajunnut, kuinka suurennuslasin alla tulisin itse tässä kohtaa olemaan. Ja seuraavat ties kuinka monta kymmentä vuotta. Nyt on jotenkin iskenyt aivan täysillä se fakta nimittäin, että tämä meidän tyyppimme tosiaan kuvittelee meidän vanhempien olevan suunnilleen niitä ainoita jees-tyyppejä tässä maailmassa (tällä hetkellä, tiedostan kyllä, että tämä fakta ei kovin hyvin kestä ajan hammasta) , ja tässäkö nyt sitten oikeasti pitäisi jotenkin osata olla hyvänä esimerkkinä – noin niinkuin ihan kaikessa? Entä jos minä olen stressaantunut, aistiiko vauva sen yleisenä ilmapiirin muutoksena ja kokeeko se itse olevansa syypää siihen? Jos huudan muuttavani sinne Intian vuorille, ajatteleeko Mara, että hän on jotenkin huono vauva, kun äitinsä haluaa niin kauas pois? Aivan KAMALAA.

No ei siinä tarpeeksi, että koen jo valmiiksi stressiä siitä, miten epävakaan ympäristön pelkään luovani kasvavalle lapselle. Kun on nämä muutkin paineet, joita kohtaan jatkuvasti arjessa.

Meidän unirytmimme (hahaa, monikossa mennään) on jo pitkään ollut melkoisen löyhä. Öisin Mara kyllä nukkuu, mutta päivisin aivan miten sattuu. Perehdyin eräänä päivänä asiaan hieman tarkemmin, ja minulle selvisi, että suurin osa vauvoista noudattaa tietynlaista päivärytmiä, joka perustuu hereilläoloaikoihin. Mitä helvettiä, en ollut koskaan tällaisesta kuullutkaan! Ruksi kohtaan huono äiti, meidän vauvamme on ajelehtinut epämääräisten rutiinien aallokossa nyt jo jonkin aikaa. Nyt kun olemme pari päivää kyseisellä metodilla menneet, alkavat päivätkin saada hienoisesti rakennetta, no ihmekös. Ja siis stressaavaa tästä tekee se, että tämänkin asian myötä alan epäillä omaa kyvykkyyttäni tiedonhakuun, mistä ihmeestä kaikki muut ovat älynneet etsiä miten kymmenkuinen nukkuu? Ja joo, tiedän että lapsia on kasvatettu myös ennen internetin keskustelufoorumeita, mutta kyllä vaan kerta kaikkiaan ahdistaa, kun tuntuu, että kaikki muut tietävät miten toimia, paitsi sinä.

Ruokailu. Tarjoan soseita, jotka eivät uppoa. Teen kanapötköjä Simppelin sormiruokakeittiön ohjeella – päätyvät lattialle. Puurorieskoja nakertaa jonkin verran. Luen taas niitä foorumeita. Tarjoavat vauvalle jo samaa ruokaa kuin muullekin perheelle, miinus suola. Miksemme me tee niin? Pitääkö niin tehdä ja saako Mara nyt varmasti tarpeeksi sapuskaa näin? Ja sekin, että sanon ettei saa heittää ruokaa lattialle, vaikka ilmeisesti tällä harjoitellaan kädestä irrottamisen taitoa. Kumpi on pahempaa, opettaa lapselle että ruokaa saa heitellä miten lystää, vai se että kiellän sitä tekemästä jotakin kehitykselle ominaista? Ollaankin miellyttävässä T-risteyksessä: joko lapsestani tulee pihviään pitkin pitäjän Amarilloa heittelevä häirikkö, tai sitten hän ei opi käyttämään käsiään lainkaan, kiitos äidin torujen.

Sukupuolineutraalius. Meille on syntynyt biologisilta ominaisuuksiltaan poika, joka kasvaa tulevaisuudessa siihen sukupuoleen tai sukupuolettomuuteen, minkä ikinä kokee omaksensa. Koen siis hieman huonoa omaatuntoa siitä, että meidän kirppiksiltä ostamamme lelut ovat suurimmaksi osaksi autoleluja. Joista Mara tykkää. Ja joista kuka tahansa tyttökin tykkäisi varmasti. Enkä edes tiedä, mikä olisi se kategorisoitu tyttömäinen vastine näille riemunkiljaville auto- ja junaleluille, kun ei kai tämän ikäinen nyt vielä nukeilla leiki? Vaikeaa, kuten on jo tähän tekstiin asemoida sanansa siten kuin niitä tarkoittaa. Siis kuinka kasvattaa lapsi riittävän sukupuolineutraalisti? Voi luoja olen kiitollinen etten älynnyt raskausaikana vielä stressata kaikkea tätä ja kieltämättä kaipaan niitä aikoja, kun stressasin vain siitä että vauva nukkuu ja syö. Ai niin, stressaan edelleen niistäkin.

Eli siis, hetki sitten painin sen äärellä, kuinka saisin tämän sairaalasta kotiin kantamani nyytin pidettyä hengissä sen niskaa katkomatta. Nyt ollaankin tultu ajassa useita kuukausia eteenpäin, ja sen sijaan, että kokisin itseni jotenkin varmaotteisemmaksi tässä touhussa – päinvastoin. Jos minulla oli alkuun sata kysymystä vauvanhoitoon liittyen, niin nyt niitä on tuhat. Ja pahinta tässä on toki se, että tiedän jo nyt ennakoivani melko pitkälle. Maran oppiessa ryömimään pelkään jo ensimmäistä suorilta jaloilta kaatumista, ja niin edelleen. Jos nyt stressaan jo tämän hetken lisäksi kymmentä seuraavaa, niin stressihän kasvaa suorastaan eksponentiaalisesti.

Ehkä tajuan vasta nyt, minkälaisten oppivuosien edessä olen itsekin, lähinnä tämän oman kontrollintarpeeni osalta, ja välillä tulen pohtineeksi jopa sitä, että kumpaa tässä oikein varsinaisesti kasvatetaan, Maraa vai minua. Ikuisena perfektionistina ja pilkunviilaajana luulen, että nyt jos koskaan on aika päästää hieman irti, ja uskoa siihen, että hyvä tästä tulee.

Fakta nyt kuitenkin on se, että ihmisiä on kasvanut kautta aikain varsin heikoistakin lähtökohdista käsin, eikä heistä kaikista mitään pihvinheittelijöitä ole tullut. Kaikkea ei voi hallita, eikä pidäkään, koska myös me vanhemmat olemme vain ihmisiä. Ehkä yritän löytää vastineet ilmaisuani tukevoittaville kirosanoille, ja mulkaisen jalankulkijoita hieman hillitymmin, mutta muutoin – toivotaan parasta.

Introvertin kauhunhetket

Ei ole helppoa. Läpeensä introvertin ihmisen elämä nimittäin. Helpotti toki, kun tämä trendisana valtasi median, ja ymmärsin, etten olekaan ainoa laatuani, vaan ehkä jopa keskimääräistä älykkäämpi, kuten ne meitä ressukoita tsempatakseen uskottelevat. En siis oikeasti näin kuvittele, ja vaikka näin olisikin, ei se kuitenkaan minun arkeani helpottaisi. Ja mitä sitten, jos olisinkin tämän ”ominaisuuteni” myötä muita älykkäämpi, eihän sitä perkele vieköön kukaan edes saa tietää, kun en uskalla avata sanaista arkkuani, vaikka aseen piippu painettaisiin ohimoani vasten. No joo, ehkä hieman värittelen tässä tarinaa, mutta kuitenkin. Millaista se introvertin elämä sitten on? Antakaas kun minä kerron:

Tuttu kadulla. Olet uskaltautunut ihmisvilinään ja strollailet siinä muina naisina pitkin katua. Olet tyytyväinen itseesi, olet yksin ja rohkeasti liikenteessä, ehkä jopa nostat katseesi kohti horisonttia – pitäen kuitenkin visusti huolen siitä, etteivät vastaantulijat luule sinun tuijottavan heitä. KUNNES, näet sen 10 vuotta sitten viimeksi tapaamasi ihmisen, joka on juuri niillä rajoilla sen suhteen, pitäisikö jäädä juttelemaan vaiko ei (huolimatta siitä että katseesi on huolimattoman utuiseksi hiottu, hahmotat ympäristösi kyllä veitsenterävästi, mitenkäs muutenkaan). Henkilö on kaukana, vielä 100 metriä. Apua, nyt hän nosti katseensa, mutta on vielä liian aikaista moikata. Katsot muualle. Tässä on vielä aikaa. Ehkä teeskentelet ettet huomannutkaan. Vai pitäisikö sittenkin. 20 metriä, nyt pitäisi jo liikehtiä johonkin suuntaan. Moikkaanko, vai katsonko muualle – voi kun olisi kukka terälehtineen tässä apunani. Loppujen lopuksi nostat katseesi maasta juuri sillä hetkellä, kun hyvänpäiväntuttusi askeltaa ohitsesi ja sanot moi. Niin, että seuraava vastaantuleva henkilö luulee sinun moikanneen häntä. Ei muuta kun jalkaa toisen eteen ja loppupäivä voidaankin käyttää tämän epäonnisen insidentin puimiseen.

Naapuri hississä. Ei ole pahempaa. Kävelet kaupungilta kotiin, reissu oli onnistunut, etkä joutunut edellisen kohdan kaltaiseen taistele-tai-pakene-tilanteeseen kertaakaan, kaikki on mennyt hyvin ja kohta ollaan taas turvassa kotona. Kunnes tajuat että perässäsi kävellään. Et voi oikein kääntyä, koska se olisi outoa, mutta todennäköisyyslaskuri kilkattaa päässäsi: SE VOI IHAN HYVIN OLLA NAAPURI, JOKA AIKOO ÄNGETÄ SAMAAN HISSIIN KANSSASI. Kiristääkö tahtia, vaiko hidastaa. Tahdin kiristäminen vaikuttaisi aivan yhtä oudolta kuin taakseen vilkuilu keskellä kirkasta päivää, ja luultavasti joutuisit juoksemaan karkottaaksesi varjostajan kannoiltasi. Se vasta outoa olisikin. Mutta onneksi, onneksi on puhelimet. Kaivat puhelimen taskustasi, tarkistat että se on äänettömällä, ja jäät ”keskustelemaan” talon kulmalle aikaa voittaaksesi. Huh.

Joskus kintereilläsi oleva naapuri pääsee kuitenkin yllättämään, ja silloin sitä vasta puun ja kuoren välissä ollaankin. Neljä kerrosta, ei ole paha. Säästä keskusteltu ensimmäiseen kerrokseen mennessä. Hissin ilma tuntuu painostavalta, vilkaisen puhelinta katsoakseni kelloa, puoli kerrosta on menty eteenpäin. Ai niin, ostoskassin voi vaihtaa kädestä toiseen – ollaan kakkoskerroksessa. Pyöräytät hartioita ja venytät niskaa puolelta toiselle, neljänneskerros ylöspäin. EI LUOJA. Hissin seinään on teipattu ohjeet hätätilanteen varalta, no niihin olisikin syytä perehtyä. Luet ohjeita hartaasti ja silmiäsi siristellen, kunnes vihdoin, VIHDOIN, hissi pysähtyy ja tämä äärimmilleen kiristynyt tilanne laukeaa.

Itsensä esitteleminen ryhmätilanteissa. Huoneessa istuu ihmisiä, aivan sama montako viiden ja kahdenkymmenen välillä, mutta tiedossa on, että jokaisen on itsensä esiteltävä. Kiva. Kierros lähtee liikkeelle, aina sieltä toisesta päästä, tietenkin, jotta ehtisit kasvatella kasvavaa paniikkia kuin äärimmilleen viritettyä kuminauhaa. Jokaikisen henkilön kohdalla nyökyttelet hymyillen, mutta todellisuudessa mietit vimmatusti omia vuorosanojasi. MINÄ. OLEN. JENNI. Ei voi olla niin vaikeaa – no eipä. Jännitys tiivistyy edelläsi olevan henkilön puheenvuoroon. Milloin huomio on vielä hänessä, milloin on sinun vuorosi – tämä rajahan on kuin veteen piirretty viiva, koska et halua omalla hitaudellasi odotuttaa muita, mutta et MISSÄÄN NIMESSÄ halua myöskään avata leipäläpeäsi toisen vuorolla. Siinä kohtaa, kun katseet hiljalleen siirtyvät sinuun, saat lopulta raakuttua oman nimesi ulos – ja loppukierroksen ajan pohditkin sitten sitä, kuinka persiilleen tuokin meni.

Ryhmätyöt ja kokoukset. Itsensä esitteleminen nyt on lasten leikkiä verrattuna tilanteisiin, joissa sinun pitäisi spontaanisti pystyä esittämään mielipiteesi kaikelle kansalle. Tai kuudelle ihmiselle. Ei sillä, mielipiteitähän sinulla on, jopa aivan pilkulleen viilattuun lauserakenteeseen saakka mietittynä, mutta kun et vain saa avattua sitä suutasi. Aavistelet keskustelun kulkua kaukaa, kohta tulisi se hetki, kun sinulla olisi sanottavaa. Painavaakin sellaista, muttei missään nimessä mitään, mistä kukaan voisi pahoittaa mielensä. Virke virkkeeltä lähestytään sitä hetkeä, kun sinun aikasi koittaisi, mutta ei – nyt nauretaankin jollekin aivan muulle asialle – naurat mukana ympärillesi nyökytellen, mutta toivot, että joku palauttaisi keskustelun raiteilleen, ja palauttelet samalla oman lausepartesi sana sanalta mieleesi. Joku onneksi muistaa aiheen, missä oltiin – h-hetki alkaa olla lähellä. Haistelet äänenpainoja ja hengenvetoja, aikooko edellinen puhuja vielä jatkaa vaiko ei, koska nyt pitäisi jo toimia, ennen kuin aiheesta harhaudutaan jälleen. Ja juuri silloin kun olet sanomassa sanottavasi, JOKU MUU ALKAA PUHUA SAMAAN AIKAAN. Saat muutaman paikallaolijan myötätuntoisen katseen vastineeksi epämääräiseen ynähdykseesi – ja vaivut takaisin synkkyyteen.

Uudella työpaikalla lounastaminen. Verrattavissa edelliseen, vaikkei samanlaista sisällöntuotannon pakkoa olekaan. Menet lounashuoneeseen, siellä ei ole ketään – JES. Äkkiä ruoka mikroon, ei haittaa vaikka jäisi vähän haaleaksi, äkkiä vaan syömään ja pois tästä sosiaalisen kanssakäymisen punaisesta pisteestä. Kunnes. Lounashuoneeseen tulee joku muukin, ei kukaan tuttu, muttei tuntematonkaan, VOI PASKA. Onko ookoo syödä siinä vaivaantuneena hiljaisuuden vallitessa, vai pitäisikö jonkinlaista keskustelua viritellä tulokkaan kanssa – taas ollaan oraakkelimaisten kysymysten äärellä. En nimittäin itsekään tiedä kumpi on vaivaannuttavampaa. Loppujen lopuksi lounastaukosi kuluu näiden suurten kysymysten äärellä vastausta saavuttamatta, ja päädyt polttamaan ruokatorvesi (se mikro olikin yllättävän tehokas) lapatessasi suuhusi ruokaa kuin tuli kintereilläsi päästäksesi tilanteesta pois, ja vähän äkkiä sittenkin.

Taloyhtiön talkoot. Saat tiedon niistä noin tuntia ennen kuin kyseisen tapahtuman on määrä alkaa, ehkä ihan hyväkin, ettet ehdi paisutella asiaa mielessäsi kohtuuttomuuksiin asti. Miehesi napataan äijäporukkaan soraa lapioimaan alta aikayksikön, ja itse jäät seisomaan puutarhahanskat suorina keskelle pihaa. Muut ovat tietenkin rivakasti työn touhussa. Luot murhaavan katseen kohti miestäsi, joka huikkaa naureskellen ”tulta päin vaan!”. Voi saakeli. Onneksi naapurin mummo on mukava ja lähdet peesaamaan häntä. Mutta mummo alkaakin kitkeä rikkaruohoja pensaasta, eikä sinne nyt oikein kaksi ihmistä sovi, ilman että koko touhu näyttäisi aivan pelleilyltä. Sen lisäksi että koko talkoiden tarkoitus on yksi suuri kysymysmerkki, et myöskään tunne asukkaista juuri ketään – et tietenkään. Siispä keräät kaiken rohkeutesi, mitä sinulle kuunaan on langetettu, ja kysyt reippaalla ja kuuluvalla äänellä, että mitä näissä talkoissa olisi tarkoitus tehdä. Kukaan ei vastaa. On hiljaisuus. Kunnes joku luo katseensa sinuun, sinun haravaasi, ja sinun lannistuneeseen katseeseesi, ja osoittaa myötämielisesti haravoitavan alueen. Sitä sitten jynssäät sillä haravalla niin hitaasti, kuin ikinä on mahdollista, ja toivot että seuraavien talkoiden aikaan olet ulkomailla.

Muita introverttejä? 😀