Viikonloppu kahdestaan vauvan kanssa – ehkä se töihinpaluu ei olekaan niin huono ajatus?

Sunnuntaina iltapäivällä olo oli kuin olisin juossut maratonin ja laskenut samanaikaisesti päässäni pitkän matematiikan jokeritehtävät vuosilta 99-2019 – siis henkisesti ja fyysisesti lopen uupunut. Olin viettänyt tasan kaksi päivää ja kaksi yötä Maran kanssa kahdestaan mieheni ollessa viettämässä ystävänsä polttareita. Iisipiisi, ajattelin edeltävästi, mutta kuten otsikostakin selviää, kohtasin koitokseni realiteetit hyvin nopeasti. Tästä syystä kykenen vasta nyt kirjoittamaan näistä päivistä, kiitos rappeutuvan kolmekymppisen kroppani.

Perjantaina nukuttiin jopa kahdeksaan asti, ja aamupäivän unet nukuin niska kenossa sohvalla Mara kainalossani. Hykertelin onnessani, sillä kainalounia ei ole meillä nukuttu enää aikoihin. Tästähän tulisi ihanaa, ajattelin. Aamupäivä sujui nimittäin muutenkin vaivattomasti, energiapalkkini olivat täydet, ja jaksoin kontata lattioilla järkyttävää kyytiä ryömivän vauvan perässä. Yhden maissa kävimme juomassa mummuni syntymäpäiväkahvit palvelutalon tapaamishuoneessa, ja jatkoimme äitini kanssa kiertämään lastenvaateliikkeitä. Päiväuniaika meni liikenteessä ollessa ohitse, vaikka poika kitisi väsymystään hyvän aikaa, mutta kun rattaissa ei vaan malta nukkua – aivan liikaa mielenkiintoista katseltavaa. Ai niin, nukkuihan hän autossa viisi minuuttia, mutta ilmeisesti vauvat eivät tunne termiä power nap.

Kotiin pääsimme puoli viideltä, ja lykkäsin tyypin omaan sänkyynsä siinä luulossa, että rauhallinen unituhina täyttäisi lastenhuoneen alta aikayksikön. Luulin erittäin väärin, ja oikeastaan tässä kohtaa käsitykseni viikonlopun kulusta alkoi valjeta vaaleanpunaisen sumuverhon takaa. Tunnin verran juoksin pinnasängyllä laskemassa vauvaa takaisin makuuasentoon – herra kun on oppinut nousemaan polvilleen, muttei suinkaan laskeutumaan sieltä alas. On tämäkin oikea evoluution riemuvoitto. Välissä tajusin, että päivällistä ei oltu vielä syöty, joten ei kun syöttötuoliin syömään, ehkä kitinä johtuikin nälästä? Ei johtunut, joten sitten vaihdettiin vaippa, taas kerran. Siellä oli kakat. Taas kerran. Kokeiltiin nukkua kainalossa, mutta se poiki mielipuolisen huudon, joten palattiin pinnasänkyyn. Mielipuolinen huuto jatkui pinnasängyn kaltereiden välistä – voi LUOJA mitä touhua. Puoli kuudelta (jolloin normaalisti aloittelemme jo hiljalleen iltatoimia) hän sitten uinahti sikeään uneen, tietenkin, ja vieläpä meidän parisänkyymme, joten olin itsekin jumissa siinä univahtina.

Puoli seitsemän tienoilla olin äärimmäisten kysymysten äärellä: herättääkö sikeässä unessa oleva vauva, vai antaako nukkua? Itse en ollut ehtinyt tehdä juuri mitään kodinhoidollisia askareita, saati syödä, ja maanantaista kakkutilaustakin varten olisi pitänyt saada kakkupohjat uuniin. Otin riskin ja herätin. VIRHE.

Sisulle lienee kaksi määritelmää. Toinen on Jussi kuokkansa kanssa, ja toinen on Tasmanian tuholaista muistuttavan vauvan iltatoimien läpivieminen yksin. Iltapuuro syötiin vaippasillaan, ja sen jälkeen roudasin pojan syöttötuoleineen päivineen kylpyhuoneeseen, jossa syöttötuolista muuttui suihkutuoli. Yllätyksekseni Mara taisi ihan diggailla tästä toimituksesta; hän säästyi käsien ja kasvojen pyyhkimisen aiheuttamalta äärimmäiseltä mielipahalta, ja minä sain hoidettua sekä syöttötuolin puhdistamisen että pojan iltapesut samalla kertaa. Normaalistihan olemme ottaneet Maran suihkuun mukaan, ja poika tykkää tästä yli kaiken, mutta yksin vauvan kanssa suihkussa käyminen ei ole tässä pakonomaista kääntyilyä ja eteenpäin vipeltämistä sisältävässä vaiheessa enää niin yksinkertaista. Sitten olikin enää hampaiden pesu jäljellä, ja voi hyvänen aika, jos jollakin on antaa tähän vinkkivitosia, niin otan kernaasti vastaan! Julmettu huuto nostattaa Keskustorin pulut ilmaan samoin tein, kun hammasharja lähestyy noita kolmea maitohampaan nysää, jotka sentään kaikki ovat yhdessä rivissä alhaalla. Tuntuu kamalalta yrittää pitää vauvan päätä paikoillaan ja kammeta sitä perhanan hammasharjaa ulostyönnetyn kielen alle. On yritetty tehdä toimitusta peilistä katsellen, on yritetty lauluja, ja sitä, että Mara saisi ensin kokeilla harjaa itse, mutta ei. Tekohampailla pelottelukaan ei oikein vielä toimi, ymmärtäisipä edes jo rahan päälle, niin voisi vaikka lahjoa.

Puoli kahdeksalta tuo pieni pippuri sitten kuitenkin nukahti, tällä kertaa ihan kohtuullisen helposti. Luin kappaleen Vaahteramäen Eemeliä, lauloin Tuiki Tuiki Tähtösen ja annoin hyvänyönpusut hikikarpaloita otsaltani pyyhkien. Ja voi, kun olisin älynnyt itsekin painella unille samoin tein. Olin jotenkin niin ylivirittyneessä tilassa, etten saanut oikein unta, ja tuijottelin tv-sarjaa reilusti puolen yön toiselle puolen. VIRHE numero kaksi.

Puoli kolmelta lykkäsin vaaville tutin suuhun ja viideltä kuulin ensimmäiset kiekaisut pinnasängystä. Kävin toteamassa, että nyt ei vielä ole aika herätä, ja sainkin venytettyä pojan unia ruhtinaallisilla neljälläkymmenellä minuutilla. 05.40 nousin ja päällimmäinen ajatukseni oli, kuinka unideprivaatio lienee kidutuskeinoista se kaikkein tehokkain. Olen siis tosiaan saanut parin kuukauden ajan tottua siihen, että olemme mieheni kanssa molemmat kotona, jolloin aina on maaniteltavissa ja lahjottavissa (toimivin on yleensä lupaus siitä, että toimii koko päivän ajan kakkavaippavastaavana) se vaihtoehto, että saa itse ummistaa silmänsä vielä hetkeksi. Nyt ei ollut vaihtoehtoja, joten tuplaespresso tulille ja aamupuuron keittoon.

Kahvi virkisti, ja jaksoinkin yllätyksekseni täytellä tiskikonetta, laittaa pyykkejä pyörimään ja hurruutella kämpän varsi-imurilla läpi. Tämä toki sen lomassa, että joka toinen minuutti kävin opastamassa kontillaan ulisevaa vauvaa siitä, miten noista pilvenpiirtäjäkorkeuksista olisi mahdollista laskeutua alas.

Kahdeksan maissa alkoi vihdoin näyttää siltä, että motoriikkaharjoittelu oli tehnyt tehtävänsä, ja vaivihkaa silmiään harova vauva sai passituksen kainalooni päiväunille. Väsytti itseäkin jo, mutta piru vie en saanut millään nukahdetuksi. En ole muutenkaan järin hyvä päiväuninukkuja, koska yleensä tarvitsen aikaa nukahtaa, ja alituinen stressi mahdollisesti heräävästä vauvasta ei todellakaan tätä aikaa lyhennä. Tälläkin kertaa olin juuri vaipunut höyhensaarille, kun vieressäni alettiin maireasti haukotella ja suorittaa unien jälkeisiä venytysharjoituksia. Ei hemmetti.

Kello oli kymmenen ja hetken lattialla touhuilun jälkeen Mara alkoi uudelleen osoittaa väsymyksen merkkejä. Pieni toivonkipinä heräsi minussakin, pääsisinkö kenties sittenkin jatkamaan keskeytyneitä päiväuniani? Kannoin haukottelevan pojan pinnasänkyynsä, ja palatessani sinne jälleen muutaman minuutin kuluttua, vastassani olikin laitaa vasten seisova pikkuihminen! Siinä kohtaa molemmilta taisi kadota viimeisimmätkin unihiekan rippeet, kun minä taputin käsiäni yhteen ylpeänä tästä harppauksesta, ja Mara hymyili kolmihampaista hymyään tyytyväisenä suoritukseensa. Ehdin jopa napata kuvan tästä virstanpylväästä muistoksi. Oli selvää, että päiväunet olivat siltä erää molemmilta ohi.

Tunnit kello 10 ja 14 välillä lienevätkin ne, jotka lopulta saivat minut tuntemaan nahoissani sen, että ei tässä itsekään enää niin kovin nuoria ja vetreitä olla. Konttasin ja kuljin selkä yhdeksänkymmenen asteen kulmassa Maran perässä, kun tämä otti asiakseen testata uusia taitojaan jokaikistä potentiaalista ja ei-niin-potentiaalista huonekalua vasten. Välissä syötiin kissanhiekkaa. Ja eilisiä iltapuuron jämiä lattialta.

Iltapäivällä otimme vihdoinkin allemme auton ja lähdimme viettämään iltaa ystäviemme luo. Siellä oli sylejä ja viihdyttäjiä yllin kyllin, ja itsekin ehdin käydä saunassa ja paljussa lilluttelemassa, kun ihana kummityttöni piti huolen, että Maralla oli parhaat lelut käsissään kaiken aikaa. Kotona olimmekin vasta uniajan lähestyessä ja iltanukutus meni päivän aktiviteettien ansiosta varsin mallikkaasti. Ehdin kuin ehdinkin täytellä kakut valmiiksi ja kympin maissa rojahdin reporankana sänkyyn pohtien, kuinka ihmeessä yksinhuoltajat oikein pystyvät tähän kaikkeen yksin.

Sunnuntaina putosin sitten viimeistään maan päälle ikäni ja laiminlyötyjen fysioterapeuttisten harjoitteideni kanssa – yläselässä jossain oikealla lavan alla oli kohta, joka tuntui siltä kuin sinne olisi isketty stiletti pystyyn. Kaikki tuo yhteen suuntaan tapahtunut nostelu ja kääntely olivat tehneet tehtävänsä, ja hädin tuskin sain puurolusikkaa nostettua omaan suuhuni. Kipulääkkeiden tehottomuuden todettuani koin parhaaksi vaihtoehdoksi lähteä viemään Maraa vanhemmilleni hoitoon, koska en olisi mitenkään pystynyt jatkamaan touhukkaan tyypin perässä konttaamista raajapuolena.

Mutta selvisin, kipulääkkeiden voimin lopulta, mutta selvisin! Viikonloppu kahdestaan vauvan kanssa voi kuulostaa läpihuutojutulta, mutta siinä kohtaa, kun on tottunut toisen vanhemman jatkuvaan läsnäoloon, se ei todellakaan ole sitä.

Opin kuitenkin monta asiaa. Ensinnäkin sen, että sormiruokailuhifistelyn sijaan tällaisina viikonloppuina kannattaa suosia purkkiruokaa (etenkin siis silloin, jos sormiruokailu on yhtä kuin ruuan heittely lattialle, parhaimmassa tapauksessahan sitä saa itsekin aikaa aamiaisensa syömiseen, mutta vain, jos vauva natustelee ateriansa kuin ihmiset). Toiseksi opin sen, että konstit on monet, kun epätoivo iskee, ja suosittelen tuota syöttötuolipesua lämpimästi kaikille, joiden vauvat a) sotkevat iltapuuronsa kanssa ja b) eivät osaa käydä itse suihkussa. Kolmanneksi opin, että tekemistä kannattaa varata, sillä tunnit ovat sanoinkuvaamattoman pitkiä viettää kotona kahdestaan liikkumaan ja nousemaan opettelevan vauvan kanssa. Muutama tunti menee hujauksessa ihmisten ilmoilla, vaikka sitten lähtisit yksinäsi kahvittelemaan Prisman kahvioon. Ja viimeisenä, kenties tärkeimpänä, opin sen, että mikään ei ole niin kamalan vakavaa. Kun antaa itsekin naurun purkautua sieltä epätoivon kiristämien hampaiden läpi, on kaikki hieman helpompaa. Ainakin hetkellisesti. Ja toisaalta, edessä siintävän töihinpaluun aiheuttama ahdistus lieveni myös hetkeksi, en nimittäin muista koska olisin edes pidempien päivystysten jälkeen ollut näin puhki, kuin sunnuntaina olin.

Onko töihin pakko palata?

Ensinnäkin kiitos kaikesta vertaistuesta ja lohdullisista kommenteista, mitä edelliseen postaukseeni tulee. Sain laidasta laitaan kommentteja aina samanlaisia fiiliksiä läpikäyviltä kuin jo monen lapsen kokemuksella puhuvilta äideiltä. Haluan toki nyt vielä tarkentaa, että tyylinihän nyt sattuu olemaan hieman karrikoitu, enkä minä nyt sentään istu täällä lapseni vieressä sormi paniikkinappulalla, ainakaan ihan koko aikaa. 😉

Mutta niin, itse aiheeseen. Palaan takaisin töihin 6.8, ja tuossa kohtaa olen ollut kotona tasan vuoden (jäin sairauslomalle paria viikkoa ennen äitiysloman alkua järkyttävän yläselkäkivun ja rannekanavaoireyhtymän vuoksi). Minähän kailotin maailman turuilla ja toreilla, kuinka tuskin viihtyisin kotona muutamaa hassua kuukautta pidempään. Pohdin jo pitkään ennen äitiysloman alkua, kuinka saisin kulutettua päiväni kotona – siis henkisellä tasolla.

Olen työskennellyt yleislääkärinä nyt vajaat viisi vuotta, ja kotiin jäämisessä pelkäsin etukäteen, kuinka sietäisin kokopäiväistä epämukavuusalueellani olemista ennalta-arvaamattoman vauvan kanssa – melko hassua sikäli, että yleislääkärin työssä epävarmuus ja ennalta-arvaamattomuus ovat arkipäivää – mutta se onkin erilaista epävarmuutta, sellaista jota varten olen opiskellut kuitenkin kuusi vuotta. Nyt minulla oli yhdeksän kuukautta aikaa valmentautua tähän koitokseen. Ja ottaen huomioon, kuinka tarkalleen ottaen synnytyssaliin astumiseen saakka tuleva elämänmuutokseni kuvautui mielessäni lähinnä epäuskoisen ihanan kamalana ja absurdina mielikuvana, oli minulla tähän hommaan lähtiessäni fiilis kuin olisin mennyt tenttiin, johon en ollut lukenut päivääkään. Eli sikäli vähän eri homma. Olin tottunut tietynlaiseen päivärytmiin, ja siihen, että kun sitten kotiin pääsisin, niin voisin vain nostaa jalat sohvan selkänojalle, ja olla. Ja etenkin siihen, että jos en jotain aivan lonkalta osaisi heittää, niin asian laidan voisi aina tarkistaa kirjallisuudesta (ei tietenkään ihan aina).

Millään tavoin kotiäitejä väheksymättä (etenkään nyt), ajattelin silloin, että minun persoonalleni todennäköisesti sopisi se, että saisin käyttää tietyn osuuden päivästäni tietynlaiseen älylliseen toimintaan, ja että sitten loput ajasta olisin täällä kotona iloitsemassa pienestä lapsestani. Kuvittelin, etten voisi sietää sitä, että tuijottaisin tonnin seteli-ilmeellä vauvani edesottamuksia ja päivääni rytmittäisivät kakkavaippojen vaihtaminen, vauvan unihetket ja syöttötuolin vieressä lässyttäminen. Kuka helvetti tuollaista muka jaksaisi muutamaa kuukautta pidempään?

No, omaksikin yllätyksekseni minä ainakin jaksaisin. Enkä voi uskoa, että tasan kahden viikon kuluttua joudun palaamaan töihin. Mihin on kadonnut pian vuosi? Ei sillä, tiedän että vastassani on aivan ihana työyhteisö ja maailman paras työ, mutta en minä vain ole vielä valmis ponnistamaan tästä kuplasta tuohon arkiseen maailmaan. Siihen maailmaan, jossa päätökset eivät pyörikään tiskikoneen tyhjentämisen, vaunulenkkien ajoittamisen, ruuanlaiton aloittamisen ja kaiken tämän, mikä nyt on kuitenkin sitä kaikkein olennaisinta elämän ydintä, ympärillä. Siihen maailmaan, jossa minä otan työssäni kantaa kaikkien muiden ihmisten asioihin – ja uskokaa minua, nautin siitä äärimmäisen paljon ja suhtaudun työhöni suurella intohimolla – mutta kuitenkin, kun minun elämäni on täällä kotona, tuon pienen vauvani luona. Ja minun kun ei pitänyt ikinä olla se ihminen, joka lässyttää tämmöisiä.

Tänään heilueassani imurinvarressa huomasin yhtäkkiä Maran nousseen kontilleen alinta rappusta vasten ensimmäistä kertaa niin, että hän jopa pysyi siinä. Laskin imurin hurruuttamaan paikoilleen alas ja jäin taustajoukkoihin kannustamaan poikaa seisomaannousuyrityksessään, ja mietin samalla, kuinka monta vastaavaa hetkeä tulisin pian menettämään. Kuinka monta spontaania yhteistä naurunremakkaa ja kuinka monta syliin käpertyneen vauvan lohduttelua minulta tulisi menemään ohitse. Kuulisin niistä tietysti työpäiväni päätteeksi, mutta eihän se nyt sama olisi. Niin, mieheni siis jää loppuvuodeksi kotiin, mikä on aivan ihanaa ja aivan sanoinkuvaamattoman arvokasta, mutta silti, kun minäkin haluan! Etenkin nyt, kun olemme olleet pari kuukautta tiiviisti perheenä yhdessä, kiitos palkattomien lomien, palkallisten lomien ja vanhempainvapaiden, minusta tuntuu siltä, että joudun jättämään tämän meidän ikioman lämpöisen arkemme ja palaamaan tuonne jonnekin, mihin en ehkä vielä kuitenkaan olisi valmis.

Tiedän, että töihin palattuani saan nopeasti jutun juonesta kiinni, ja arki saa uudet uomansa hyvinkin pian, mutta tässä kohtaa sitä on jotenkin vaikea hahmottaa. Töihinpaluuni on kaiken aikaa lähempänä, ja huomaan suhtautuvani tuosta päivästä alkavaan ajanjaksoon lähes yhtä suurella hämmennyksellä ja epävarmuudella, kuin lähestyvään synnytykseeni. Ja ollaanhan tässä totta vie jälleen yhden suuren elämänmuutoksen äärellä. Juuri kun olen tottunut uuteen rooliini äitinä, joudun omaksumaan seuraavan, työssäkäyvän äidin roolin.

Kuten olen todennut, olen kovin rationaalinen ja pidän siitä, että osaan ennakoida asioita, enkä niinkään nauti tilanteista, joissa joudun heittäytymään virran vietäväksi. Ja siinä missä jollekin tuo vertaus tarkoittaisi asuntonsa myymistä ja ulkomaille muuttamista, niin minulle se tarkoittaa minkä hyvänsä muuttuvan elämäntilanteen kohtaamista. Onnekseni kuitenkin nojaan jossain määrin myös todennäköisyyksiin, ja todennäköistähän nyt kuitenkin on, että kaikki menee tässäkin muutoksessa vallan hyvin. Nyt pitää vain yrittää uskoa siihen ja ennen kaikkea yrittää nauttia näistä viimeisistä kahdesta lomaviikosta, mitä on vielä jäljellä. Sormet ristissä toivon, että muutaman kuukauden kuluttua kirjoittelen täällä, kuinka antoisa työssäkäyvän äidin rooli on, ja totean vastauksena postauksen otsikkoon: kyllä, kyllä sinne on pakko palata, mutta ei se ole niin kamalaa.

Miten teillä on sujunut työhönpaluu äitiysloman jälkeen?

Miten tätä vauvaa oikein pitää kasvattaa!?

Mara on nyt 10 kuukautta. Ymmärtää jo kaikenlaista, kuten sen, että hänen elinpiirinsä on muutakin kuin olohuoneessa sijaitseva leikkimatto – ja tällä kolumbusmaisella mentaliteetilla toki sitten tutkiikin ympäristöään. Perässä saa siis juosta. Muistan kuinka taannoin tuskastelin kirjoituksessani sitä, kuinka koen etten oikein osaa viihdyttää tuota lattialla tönöttävää pienikokoista ihmistä, no sitä ongelmaa ei tosiaankaan enää ole. En voi sietää näitä ”nauti nyt kun vielä voit”-tyyppisiä kommentteja (joita voi siis laukoa väliin kuin väliin, koska ilmeisesti aina on odotettavissa vieläkin pahempaa), mutta jos siellä ruudun toisella puolen joku nyt sattuu tuskastelemaan saman asian kanssa, niin sanonpahan vaan, että NAUTI NYT PERKELE VIELÄ KUN VOIT.

Vauva siis hahmottaa ympäristöään ja melkoisesti hahmottaakin, mutta niin hahmottaa myös paljon muuta. Kuten äänenpainoja, naurua ja erilaisia sanoja, kuten ei. Hän ryömii kohti sähköpistoketta, ja sanon painokkaasti ei. Hän pysähtyy, katsoo minua vakavasti, heiluttaa päätään sivulta sivulle ja sanoo ei – ja jatkaa matkaansa sormi ojossa kohti sähköiskua. Pitää minua vissiin pilkkanaan. Vaikkei sanoma ehkä menekään perille, en voi muuta kuin kauhistella sitä faktaa, että tuo pieni mötikkä alkaa oikeasti tajuta asioita.

Kuten sitä että minä kiroilen välillä (=jatkuvasti) kuin merimies – mistä ihmeestä saan vastineet kaikille niille puhettani elävöittäville kirosanoille, joita viljelen kuin vanha kunnon siideriteini Mäkin kulmalla konsanaan? Eihän minun puheestani jää jäljelle enää mitään!

Haluaisin myös, että Maralla olisi kohtuullisen seesteinen lapsuus ja tunne siitä, että kotona on rauhallinen ja leppoisa meininki. Että jaksaisin aikuisena ihmisenä ottaa vastaan kaiken sen, mitä vastaan tuleekaan, enkä ainakaan joka kerta näyttäisi turhautuneisuuttani ympäristölleni. Eräänä aamuna olin niin kiukkuinen mieheni herättäessä minut vauvanvahtivuoroon, että HUUSIN, etten kertakaikkiaan kestäisi tätä enää tippaakaan, vaan muuttaisin Intiaan vuorille asumaan. Well hello vaan seesteinen äiti siellä. Onneksi, onneksi mieheni älysi pitää sillä hetkellä päänsä kiinni, mielensä teki kuulemma kysyä, että mitenköhän ihmeessä siellä pärjäisin, kun vihaan intialaista ruokaa.

Kissat. Meillä on niitä kolme, ja tiuskin niille jatkuvasti. Vauvan viedessä jatkuvasti huomioni en voi sietää vielä kaiken päälle jaloissa naukuvia kissoja – ja niiden pitäisi olla itsenäisiä eläimiä. Puhuin miehelleni taannoin, kuinka haluan ehdottomasti Maran oppivan kotoa sen, että eläimiä pitää kohdella kunnioittavasti. Kyllä varmaan juurtuu tuokin oppi aivan selkäytimeen asti, kun ensimmäisenä aamulla käsken jalkoihini säntääviä kissoja painumaan sinne minne aurinko ei paista (huom. nyt kun en enää kiroile, aiemmin ilmaisu oli vieläkin karskimpi).

Toisten ihmisten kunnioittaminen, se vasta tärkeää onkin, ja yksi tärkeimpiä oppeja joita haluan jälkeläisemme kotoa omaksuvan. Kyllä vaan esimerkillisesti minäkin kunnioitan muita ihmisiä. Etenkin jalankulkijoita. Jotka kävelevät suojatielle JUURI SILLOIN KUN MINULLA ON KIIRE. Miinus muutama kirosana. Ja ratin hakkaaminen.

Mutta oikeasti, vähän ahdistaa kyllä se, etten ole tajunnut, kuinka suurennuslasin alla tulisin itse tässä kohtaa olemaan. Ja seuraavat ties kuinka monta kymmentä vuotta. Nyt on jotenkin iskenyt aivan täysillä se fakta nimittäin, että tämä meidän tyyppimme tosiaan kuvittelee meidän vanhempien olevan suunnilleen niitä ainoita jees-tyyppejä tässä maailmassa (tällä hetkellä, tiedostan kyllä, että tämä fakta ei kovin hyvin kestä ajan hammasta) , ja tässäkö nyt sitten oikeasti pitäisi jotenkin osata olla hyvänä esimerkkinä – noin niinkuin ihan kaikessa? Entä jos minä olen stressaantunut, aistiiko vauva sen yleisenä ilmapiirin muutoksena ja kokeeko se itse olevansa syypää siihen? Jos huudan muuttavani sinne Intian vuorille, ajatteleeko Mara, että hän on jotenkin huono vauva, kun äitinsä haluaa niin kauas pois? Aivan KAMALAA.

No ei siinä tarpeeksi, että koen jo valmiiksi stressiä siitä, miten epävakaan ympäristön pelkään luovani kasvavalle lapselle. Kun on nämä muutkin paineet, joita kohtaan jatkuvasti arjessa.

Meidän unirytmimme (hahaa, monikossa mennään) on jo pitkään ollut melkoisen löyhä. Öisin Mara kyllä nukkuu, mutta päivisin aivan miten sattuu. Perehdyin eräänä päivänä asiaan hieman tarkemmin, ja minulle selvisi, että suurin osa vauvoista noudattaa tietynlaista päivärytmiä, joka perustuu hereilläoloaikoihin. Mitä helvettiä, en ollut koskaan tällaisesta kuullutkaan! Ruksi kohtaan huono äiti, meidän vauvamme on ajelehtinut epämääräisten rutiinien aallokossa nyt jo jonkin aikaa. Nyt kun olemme pari päivää kyseisellä metodilla menneet, alkavat päivätkin saada hienoisesti rakennetta, no ihmekös. Ja siis stressaavaa tästä tekee se, että tämänkin asian myötä alan epäillä omaa kyvykkyyttäni tiedonhakuun, mistä ihmeestä kaikki muut ovat älynneet etsiä miten kymmenkuinen nukkuu? Ja joo, tiedän että lapsia on kasvatettu myös ennen internetin keskustelufoorumeita, mutta kyllä vaan kerta kaikkiaan ahdistaa, kun tuntuu, että kaikki muut tietävät miten toimia, paitsi sinä.

Ruokailu. Tarjoan soseita, jotka eivät uppoa. Teen kanapötköjä Simppelin sormiruokakeittiön ohjeella – päätyvät lattialle. Puurorieskoja nakertaa jonkin verran. Luen taas niitä foorumeita. Tarjoavat vauvalle jo samaa ruokaa kuin muullekin perheelle, miinus suola. Miksemme me tee niin? Pitääkö niin tehdä ja saako Mara nyt varmasti tarpeeksi sapuskaa näin? Ja sekin, että sanon ettei saa heittää ruokaa lattialle, vaikka ilmeisesti tällä harjoitellaan kädestä irrottamisen taitoa. Kumpi on pahempaa, opettaa lapselle että ruokaa saa heitellä miten lystää, vai se että kiellän sitä tekemästä jotakin kehitykselle ominaista? Ollaankin miellyttävässä T-risteyksessä: joko lapsestani tulee pihviään pitkin pitäjän Amarilloa heittelevä häirikkö, tai sitten hän ei opi käyttämään käsiään lainkaan, kiitos äidin torujen.

Sukupuolineutraalius. Meille on syntynyt biologisilta ominaisuuksiltaan poika, joka kasvaa tulevaisuudessa siihen sukupuoleen tai sukupuolettomuuteen, minkä ikinä kokee omaksensa. Koen siis hieman huonoa omaatuntoa siitä, että meidän kirppiksiltä ostamamme lelut ovat suurimmaksi osaksi autoleluja. Joista Mara tykkää. Ja joista kuka tahansa tyttökin tykkäisi varmasti. Enkä edes tiedä, mikä olisi se kategorisoitu tyttömäinen vastine näille riemunkiljaville auto- ja junaleluille, kun ei kai tämän ikäinen nyt vielä nukeilla leiki? Vaikeaa, kuten on jo tähän tekstiin asemoida sanansa siten kuin niitä tarkoittaa. Siis kuinka kasvattaa lapsi riittävän sukupuolineutraalisti? Voi luoja olen kiitollinen etten älynnyt raskausaikana vielä stressata kaikkea tätä ja kieltämättä kaipaan niitä aikoja, kun stressasin vain siitä että vauva nukkuu ja syö. Ai niin, stressaan edelleen niistäkin.

Eli siis, hetki sitten painin sen äärellä, kuinka saisin tämän sairaalasta kotiin kantamani nyytin pidettyä hengissä sen niskaa katkomatta. Nyt ollaankin tultu ajassa useita kuukausia eteenpäin, ja sen sijaan, että kokisin itseni jotenkin varmaotteisemmaksi tässä touhussa – päinvastoin. Jos minulla oli alkuun sata kysymystä vauvanhoitoon liittyen, niin nyt niitä on tuhat. Ja pahinta tässä on toki se, että tiedän jo nyt ennakoivani melko pitkälle. Maran oppiessa ryömimään pelkään jo ensimmäistä suorilta jaloilta kaatumista, ja niin edelleen. Jos nyt stressaan jo tämän hetken lisäksi kymmentä seuraavaa, niin stressihän kasvaa suorastaan eksponentiaalisesti.

Ehkä tajuan vasta nyt, minkälaisten oppivuosien edessä olen itsekin, lähinnä tämän oman kontrollintarpeeni osalta, ja välillä tulen pohtineeksi jopa sitä, että kumpaa tässä oikein varsinaisesti kasvatetaan, Maraa vai minua. Ikuisena perfektionistina ja pilkunviilaajana luulen, että nyt jos koskaan on aika päästää hieman irti, ja uskoa siihen, että hyvä tästä tulee.

Fakta nyt kuitenkin on se, että ihmisiä on kasvanut kautta aikain varsin heikoistakin lähtökohdista käsin, eikä heistä kaikista mitään pihvinheittelijöitä ole tullut. Kaikkea ei voi hallita, eikä pidäkään, koska myös me vanhemmat olemme vain ihmisiä. Ehkä yritän löytää vastineet ilmaisuani tukevoittaville kirosanoille, ja mulkaisen jalankulkijoita hieman hillitymmin, mutta muutoin – toivotaan parasta.