Arkinen maanantai

Kuten sanottua, itse rakastan arkipostauksia. On ihanaa kurkistaa ihmisten arkeen kuvien ja tekstin muodossa – muidenkin kuvien, kuin instagramiin ladattujen viimeisen päälle aseteltujen kahvikuppos-marmoripöytäkuvien. Tämä postaus on aivan tuikitavalliselta maanantailta tällä viikolla, olkoonkin että kyseessä oli arkipyhä, mutta eipä tuo näinä aikoina päivän kulkuun vaikuta. Koska jatkuva vauvavauvavauva-toisto saa tekstin kuulostamaan ala-asteen äidinkielen aineelta, päätin kutsua tuota vauvaamme jatkossa täällä blogissa Maraksi (joka on siis hänen oikea lempinimensä). Lisäksi valitettavasti tulen jatkossa sortumaan me-persoonapronominin viljelyyn vauvasta puhuttaessa – vannoin etten näin koskaan tekisi, mutta eipä olisi pitänyt. Vannoin muuten aikanaan myös, etten koskaan liittyisi yhteenkään Facebookin lastenvaatekirppisryhmään – no, nyt olen jäsenenä niissä kaikissa ja selailen ilmoituksia hartaudella. Mutta asiaan, tässä siis meidän arkinen maanantaimme, kiinnosti tai ei 😀

08.00 herätys. Olen nukkunut sohvalla ja takana on seitsemän tuntia lähes katkeamatonta unta, KIITOS mieheni, kun hoidit yön ainoan syötön. Olo on pitkästä aikaa jopa ihmismäinen, joskin täysin mihinkään kykenemätön, ellen saisi tuplaespressoani noin niin kuin heti. Mara möyrii tyytyväisenä leikkimatolla ja saan rauhassa syödä vakioaamiaiseni, eli kreikkalaista jogurttia granolalla. Ihmettelen, miten tuo sama leikkimatto voikin tuottaa niin suurta ihmetystä joka ainoa aamu? Ellei olisi pyhä, katselisin toisella silmällä Uutisaamua. Olen jostain syystä aina fanittanut aamuvarhaisen uutislähetyksiä, ja joskus myöhempään herätessäni saatan laittaa kyseisen ohjelman pyörimään tallenteelta. Aurinkoisina aamuina tsekkaan pikaisesti myös takapihan meiningin ja kuuntelen hetken lintujen aamukonserttia. Näin korona-aikana en voi tarpeeksi kiitellä itseäni ja miestäni siitä, että teimme oikeastaan tasan vuosi sitten varsin riskaabelin ostotarjouksen nykyisestä kodistamme – ja se meni läpi.

Herra päivänsäde siinä odottelee aamupuuroa – jos tässä seurassa ei pahimmankin aamukörmyn huulille karkaa pieni hymy, niin ei sitten missään. Puuro on siis Maran lempiruoka numero yksi, sitä on saatava, ja sitä on saatava nopeasti. Koska olen vain ihminen, ja näin ollen aina auttamatta liian hidas, jouduttaa hän toimintaani läimimällä pöytää kuin maailman aggressiivisiin blackjack-peluri. Puuron kanssa tarjoillaan hedelmäsosetta ja huikka vettä päälle. Vesikupin ilmaantuminen näköpiiriin kirvoittaa suuremman innostuksen kuin kangastus autiomaassa ja olenkin pohtinut pitäisikö sitä vettä sitten antaa enemmän?

Aamiaisen jälkeen siivoilen nopeasti keittiön, koska joku idiootti (=minä itse) on jättänyt sen taas illalla siivoamatta. Ai samperi kun ottaakin päähän aloittaa aamu siivoamalla. Onneksi tässä ei kauaa mene ja Marakin pysyy tyytyväisenä syöttötuolissa haaveilevasti takapihamme horisonttiin katsellen. Siisti keittiö, parempi mieli. Taidankin teettää tästä kaunokirjaillun koristetekstin keittiön seinälle.

Sitten sosesouviin: vuorossa tällä kertaa hedelmäsoseet pakkaseen, koska päätin olla pihi ja tehdä nämä itse (säästää oikeasti aika paljon riihikuivaa siinä kohtaa, kun vauva syö noin 6 purkkia päivässä). Lihasoseet ostamme valmiina. Marahan ei tämän työn tarpeellisuutta ymmärrä lainkaan, vaan kyylää minua loukkaantuneena leikkimatolta. Siirryn hänen viereensä lattialle, sujuu se kuoriminen näinkin. Säästän myös kallisarvoisia askeleitani, kun ei tarvitse rampata edestakaisin kääntelemässä mahallaan huutavaa poikaa takaisin selälleen (voisi muuten oppia senkin pian itse, kun kerran mahalleen päätyminen loukkaa tunteita niin suuresti).

Soseet valmiina. Mara sai kielellistä virikettä selostaessani ääneen tämän puisevan touhun vaiheita yksityiskohtaisesti, ja minä saisin pian käyttää hänen päiväuniaikansa johonkin oikeasti kiinnostavaan.

Välimaito. Yhtenä päivänä annoin vitsillä tuttipullon sängyssä makaavan lapsen kätösiin ja jukopliuta hänhän joi itse (katsoen minua siihen tyyliin, että oli jo tovin odotellutkin tätä askelta kohti itsenäisen vauvan elämää) – ja on juonut siitä asti. Vielä kun oppisi oman vaippansa vaihtamaan, niin voisin siirtyä henkilökohtaisen avustajan työstä talon sisäisen konsultin tehtäviin.

11.00: Soselounas ennen päiväunia. Kesken syömisen Mara alkaa hangata silmiään sen näköisenä, että kohta on helvetti irti, ellei päiväunet ala N-Y-T NYT. Lusikoin paniikissa loput soseet vauvan suuhun ja äkkiä sänkyyn. Nukahtaa nopeasti, kerrankin. Samalla tajuan, että nälkähän se siellä itselläkin jo vatsaa kipristää. Luojan kiitos olin eilen kaukaa viisas, ja tein paistettua riisiä myös tämän päivän lounastarpeiksi. Pitkään nämä aamut olivat sen sorttista sekamelskaa, etten edes älynnyt ajatella koko lounasta, puhumattakaan, että sellainen olisi ollut valmiina jääkaapissa. Sitten siirtelin kiljuvaa nälkää jogurteilla ja banaaneilla, kunnes huono olo iski jossain kohtaa väistämättä. Nälkäkiukku ei ole vain vauvojen juttu, sen tietää miehenikin.

Pikasutaisu meikkiä naamaan, vaikkei ohjelmassa kotoilua ja lenkkiä suurempaa aktiviteettia olekaan. En todellakaan meikkaa päivittäin, mutta kun äitiyslomaa on takana reilut 8kk, piristää mieltä kummasti pieni ehostautuminen. Kummasti sitä myös kuitenkin tottuu meikittömään pärstäänsä. Meinasin tuossa taannoin nimittäin pitkän meikittömän kauden jälkeen kiljaista kauhusta peiliin vilkaistessani – näytin täysissä pakkeleissani mielestäni aivan katutolpan juurelta karanneelta.

Tänään Mara tuntuu viihtyvän höyhensaarien päiväreissullaan, ja saan saateltua yhden kesken oleva projektin loppuun, kun sutaisen viimeiset maalikerrokset mieheni perintöhyllyyn. Ai että, aivan älyttömän rentouttavaa puuhaa, onneksi seuraava maalausprojekti odottaa jo työhön tarttumista. Päiväunien ajalle ei kylläkään voi suunnitella mitään sellaista projektia, mitä ei voi tarpeen vaatiessa keskeyttää. Koskaan ei nimittäin tiedä kauanko unet kestävät. Kaikenlaista fiksua se evoluutio on tuottanut, muttei on/off-uninappia pikkuvauvoihin.

12.00 unet jatkuvat vieläkin. Päädyn kirjailemaan muutaman sanasen blogiin. Nämä aamupäivät Maran nukkuessa ovat nykyisin ehdottomasti sitä kaikkein lemppareinta aikaani. Yleensä aikani kuluu joko blogin, virkkaamisen tai jonkinlaisten pienten kodin projektien parissa (kuulostaa aika glamoröösiltä, mutta nautin tästä elämänvaiheesta suuresti). Tai sitten valmistelen esimerkiksi päivällisen siihen pisteeseen, ettei juuri tarvitse kuin paistinpannua näyttää sitten kun sen aika on. Puhelimen selailukin on jäänyt huomattavasti vähemmälle viime aikoina, kun olen huomannut, että tällaiset aktiivilepohetket rentouttavat oikeasti paljon paremmin kuin se iänikuisten somefeedien pläräily. Välillä on tietenkin ihan paikallaan vain olla ja rötvätä sohvannurkassa puhelin kourassa.

13.00 makuuhuoneesta kuuluu kiljaisu: päiväunet done. Eikun epämääräistä keliä vilkuillen kaikkea mahdollista päälle ja vauva rattaiden kyytiin. Tuntuu, etten vieläkään ole kovin perillä siitä miten vauva tulisi milloinkin pukea ja sormi menee suuhun joka ikinen kerta, kun ulosmeno on edessä. Saamme ystävästäni ulkoiluseuraa ja rämmimme kolmisen varttia vuosisadan räntäsateessa, kelistä huolimatta on mukava vaihtaa kuulumisia ja tuleepahan itsekin liikuttua edes vähäsen. Mara ei taida kuitenkaan olla oikein lenkkituulella, vaan jupisee tuolta rattaidensa uumenista tuttuun tyyliinsä melkein koko matkan. Nykyisin on melkein harvinaista, että lenkkeilyn lomassa saataisiin päiväunetkin hoidettua, ellei sitten tehdä oikein ekstrapitkää lenkkiä. Kauniilla säällä poika katselee mielellään maisemia päästyään vihdosta viimein nauttimaan matkanteosta istuen, mutta näillä keleillä.. jos vain katse voisi tappaa.

14.30: parempi mieli sisällä. Lenkin jälkeen porkkana-kukkakaali- ja kiivisoseet linnunpoikasena ruokaa odottavan vauvan kitusiin, ja sitten tutkiskelemaan, olisiko leikkimaton tarjonta uudistunut tässä välissä. No eihän se ole, ainakaan minun mielestäni. Tämä Ikeasta ostettu jättimäinen leikkimatto on ollut ihan huippu, alla oleva vauvaystävällisen vaalea villamatto pysyy pukluvapaana ja illalla tämän saa kääräistyä leluine päivineen sivummalle. Lelukaaren sai hyvästellä jo aikaa sitten, kun Mara löytyi milloin mitenkin päin jaloistaan kaariin kietoutuneena.

Leikkimatolla viihtyminen on vaihtelevaa. Välillä siinä pyöriskellään tyytyväisenä tovi jos toinenkin, kun taas välillä ei voisi vähempää kiinnostaa, vaikka matolle levittelisi koko huushollin lelutarjonnan ja keittiövälineet päälle. Pyrin tietenkin siihen, etten olisi aivan koko aikaa itse vieressä viihdyttämässä, mutta eipä tuossa useinkaan ole vaihtoehtoja, kun vauva kiljuu mahallaan kuin hyeena ja viskoo kaikki tarttumaetäisyydelle sattuvat lelut pitkin olohuonetta – ja suuttuu siitäkin vielä.

Olenkin miettinyt, kuinka idioottina Mara minua pitää, kun ihastelen ääneen näitä samoja puoli vuotta olleita leluja joka päivä. Yleensä katsoo minua kuin vähä-älyistä ja siirtyy jälleen kerran tutkimaan leikkimaton parasta antia, nimittäin sen pesulappua. Painiskelen taas viime aikoina päätäni vaivanneen dilemman parissa: mitä muuta voi vauvan kanssa tehdä, paitsi köllötellä leikkimatolla?

Koen huonoa omaatuntoa, kun en keksi mitään muutakaan, ja vauvan kanssa leikkiminenkin tuntuu verrattain kömpelöltä – toisaalta en edes tiedä kaipaako hän minua sössöttämään viereensä vai olenko ainoastaan häiriötekijä projektissa nimeltä pesulapun tarkastelu. Olen melko huono spontaanisti loruttelemaan tai lauleskelemaan, saati muodostamaan niistä lapselle mitään muuta leikkiä kuin kiusallista sooloperformanssia, joten jonkinlaista etäohjattua toimintaa olen kovasti kaipaillut. Ystäväni vinkkasikin kaupungin järjestämästä etämuskarista (Lastenkulttuurikeskus Rullan fb-sivuilta löytyy lisätietoa), joten se nyt ainakin otetaan kokeiluun. Tiedostan toki, että voin viskata tällä ongelmalla vesilintua siinä kohtaa, kun Mara lähtee liikkeelle, mutta siihen asti täytynee vain toivoa sormet ristissä, että poika tunnustaa minut äidikseen tästä tylsästä vauva-ajastaan huolimatta vielä jatkossakin.

16.00 hetken peuhaamisen jälkeen onkin taas päiväuniaika. Väsymyskiukkua torjuakseni olen oppinut melko herkällä silmällä ennakoimaan tätä kapeaakin kapeampaa aikaikkunaa, jonka sisällä päiväunille nukahtaminen sujuu sopusoinnussa. Tänään sujuu tämäkin nukahtaminen kuin unelma, ja minä jatkan unien ajan virkkausprojektini parissa ja ihan vain köllöttelen autuaana sohvalla.

17.00 päiväunet numero 2 ovat taputellut ja unien jäljiltä punaposkinen vauva on iloinen kuin mikä. Mies lähtee tarkan ostoslistan kanssa hoitamaan viikoittaisen kauppareissumme ja Mara syö päivällisen. Syöttötuoliin siirryimme muutama viikko sitten, ja se on kyllä tehnyt vienyt nämä ruokailuhetket aivan uusiin ulottuvuuksiin. Siinä missä aikaisemmin istuin lattialla selkä quasimodo-kyttyrällä venkoilevaa poikaa pidellen, on nykyisin aivan ihanaa syöttää tuolissaan viihtyvää suursyömäriä. Sosetta on joka paikassa, ja joka ikinen kerta (viidesti päivässä) mietin koska saisin aikaiseksi viedä tämän pöydän alla olevan ikivanhan persialaismaton turvaan.

Päivällisen jälkeen kerään hieman lisää äitipisteitä ja annan Maralle mustikoilla täytetyn makututin makusteltavaksi. Sotkuista hommaa, mutta poika viihtyy – huh, ainakaan hetkeen sillä ei ole tylsää.

18.00 päivän paras hetki, nimittäin kylpyhetki. Mara hihkaisee innosta jo siinä kohtaa, kun näkee että suunta on kohti kylpyhuonetta. Aimo tovin hän läpsyttelee ammeessaan iloisena vettä ympäriinsä, ja nakertelisi tyytyväisenä kumiankkaansa varmaan tuntitolkulla. Itsekin ehdin tässä kohdin käydä suihkussa silmät toki kaiken aikaa poikaan naulittuna.

Pesujen jälkeen syödään vielä iltapuuro suurella riemulla. Järkevämpää olisi tehdä kaiketi tämäkin sotkuinen toimitus jo ennen kylpyä, mutta nyt syödään vaippasillaan puhdistusteknisistä syistä. Puuron jälkeen halitaan hetki sohvalla ja sitten sujahdetaan yöhaalariin ja siirrytään petiin.

Iltapuurot ja -pesut aloitetaan yleensä melko tarkasti siinä kuuden maissa ja seitsemän pintaan alkaa olla viimeinen hetki siirtyä sänkyyn hyvän sään aikana. Itsekin huokaisen yleensä helpotuksesta siinä kohtaa, kun Mara herää viimeisiltä päiväuniltaan, koska siitä eteenpäin päivän kulku on selvä kuin pläkki ja tuntuu, että me molemmat nautimme pilkun tarkoista iltarutiineista. Ei sillä, että päivän aikaisempiin hetkiin nyt mitään suuria yllätysmomentteja sisältyisi, mutta kuten sanottua, jossain määrin ahdistun siitä, etten mielestäni osaa viihdyttää lastani tarpeeksi hyvin.

Tuntuu, että päivät toistavat samaa kaavaa unet-ruoka-leikkimatto niin kauan kunnes on nukkumaanmenon aika. Uskoisin, että tämä tasaisen tylsä arki on vauvalle kuitenkin riittävän virikkeellistä, mutta viime aikoina olen tosiaan pohtinut, pitäisikö päiviin yrittää sisällyttää jonkinlaista rutiininomaista laulu-/loruhetkeä tai jotakin muuta aktiviteettia ylipäätään kuin se ainainen leikkimatolla oleminen. Päiväunille nukahtamiset ovat myös aina suuria kysymysmerkkejä, joten illan kynnyksellä suuri epävarmuus hellittää tästäkin syystä aina pikkuisen.

Luen kappaleen Vaahteramäen Eemeliä yöradiomaisella äänellä, ja pikku hiljaa joka suuntaan pyörivät raajat alkavat rauhoittua kohti nukahtamista. Unikoulua tässä on hiukan harkittu, mutta kuten todettua, olen mennyt totuttamaan raukkaparan sylinukutuksiin. Ensimmäisenä askeleena pyrimme nyt nukuttamaan vauvan suoraan sänkyynsä, koska eihän tässä nyt mikään kiire ole ja sydämeni itkee jo nyt verta, kun huomaan kuinka poika kaipaisi syliin nukahtamaan.

Mara on juuri nukahtamassa, kun mieheni tulee kaupasta ja pienen pieni rasahdus saa aikaan sen, että minua tuijotetaan jälleen lautasen kokoisilla silmillä pinnasängystä. Voi saakeli. Olen tässä kohtaa kykkinyt pinnasängyn vierellä jo kolmisen varttia ja päätämme vaihtaa vuoroja. Jollain ihmeen vauvakuiskaajan taidoilla mieheni taikoo pojan jälleen hetkessä uneen.

20.00 Vauva nukkuu, rauha on laskeutunut valtakuntaan ja on aika tämäniltaisen gourmetpäivällisen: eineslihapullia ja ”salaatti”. Aina ei jaksa laittaa ruokaa ja silloin mennään ihan hyvällä omalla tunnolla sieltä aidan matalemmasta päädystä.

Selailen tovin nettikauppoja syystä, että jotakin ulkoiluvaatetta on aivan pakko ostaa ostoslakostani huolimatta. Nykyisin tulee ulkoiltua sen verran paljon, että jonkinlaiset hyvälaatuiset vermeet olisi hyvä olla, sillä nykyisellään en omista kunnollista välikausitakkia esimerkiksi lainkaan. Parit pakolliset ostokset siis ostoskoriin ja samalla somefeedien tarkistus. Sitten hiukan neulomista toisella silmällä dokkaria katsellen, pari jaksoa Master Chefiä sängyssä, vauvan yösyöttö puoli yhden maissa ja unille itsekin.

Tällaista siis täällä. Kertokaa nyt ihmeessä, etten ole ainoa äiti, joka tuskastelee tämän uni-ruoka-leikkimattorallin kanssa. Kaikki hyvät ehdotukset vauvan viihdyttämiseksi otetaan myös vastaan nöyrästi kumartaen!

Tekemistä karanteeniin

No joo, ei tässä nyt varsinaisessa karanteenissa olla, mutta hyvin senkaltaisissa oloissa kylläkin. Jos aikaisemmin elämä vauvan kanssa oli varsin kotivetoista, niin nythän se ei juuri muuta ole. Töissä ollessani sisäinen introverttini olisi kenties nauttinut ajatuksesta, että nyt saisi viitata hyvällä omallatunnolla kaikelle sosiaaliselle kanssakäymiselle työpäivien ulkopuolella. Äitiysloman aikana olen kuitenkin oppinut arvostamaan jokaikistä sosiaalista dialogia aina kaupan kassan kanssa jutustelusta lähtien, joten seinät tuntuvat todellakin hetkittäin olevan kallellaan suuntaani kuin neljä Pisan tornia.

Onneksi kevät on toistaiseksi hellinyt meitä upeilla keleillä ja ulkona olemmekin uskaltaneet treffata niin ystäviä kuin vauvan isovanhempiakin, turvavälistä tietenkin huolta pitäen. Kaikkein eniten tässä kuitenkin harmittelen sitä, ettemme ole päässeet vierailemaan oman mummuni, vauvan isoisomummun, luona palvelutalossa, ja kuka ties milloin seuraavan kerran pääsemme. Onneksi aina voi soittaa. Olenkin joutunut näin Nokia 5110-sukupolven lapsena opettelemaan puhelimessa puhumisen jalon taidon aivan uudelleen. En nimittäin ole voinut aiemmin sietää sitä. Joko asiat hoidetaan sähköisesti viestimällä, tai sitten naamatusten – tämä on ollut kommunikaationi alfa ja omega niin kauan kuin muistan. No, tämäkin asia on sentään harjoittelemalla poisopittavissa.

Yritän kuitenkin ajatella, että tässä nyt vain on mentävä päivä kerrallaan ja sopeuduttava tilanteeseen, otettava kaikki ilo irti siitä mitä on käsillä. Koska olen minä, puhelimestani löytyy tietenkin lista näiden karanteeniolosuhteidenkin varalle (en minä sentään mikään doomsday prepperi ole, vaan lista on tehty vasta tarpeen niin vaatiessa)

Leipominen. Tämän lienee hoksannut suurinpiirtein koko väestömme, koska jatkuvasti sekä lähi-Prismamme että Citymarkettimme jauho- ja kuivahiivahyllyt ovat ammottaneet tyhjyyttään. Siis olleet oikeasti täysin tyhjät. Jos kuitenkin jostain mustasta pörssistä sattuu jauhoja löytymään, niin nyt olisi aikaa toteuttaa ne kaikki ajatuksen tasolla kehitellyt leivontasuunnitelmat. Oman lapseni tulkinta paakarinhommista on tosin toistaiseksi vain nuolijan jynssäämistä kutiseviin ikeniinsä, mutta rohkenen kuvitella, että isompien lasten kanssa leivonta voisi olla mukavaa yhteistä ajanvietettä.

Tykkään enemmän itse leipomisesta kuin varsinaisesti tuotoksieni syömisestä. Sovinkin palvelutalossa asuvan mummuni kanssa, että alan kiikuttamaan heidän alaovelleen viikottain jonkinlaista nisua. Soittelemme melkein päivittäin, mutta kiva muistaa jotenkin muutenkin, nyt kun emme voi nähdä. Pian 92-vuotta täyttävän mummuni pitkän iän salaisuus lienee se, että hän on nauttinut lähes päivittäin sopivan annoksen pullaa – taidankin ottaa tämän myös itse käyttöön.

Lihapiirakkaa, karjalanpiirakkaa, pullaa ja munavoita.

Kirjoita kortteja. Askartelutarvikkeitahan voi tilata netistä ja postikin on jälleen voimissaan, joten mikäpä sen mukavampaa kuin tekaista muutamat vanhat kunnon postikortit. Joulukortitkin voi tehdä jo nyt ennakkoon, eipähän tarvitse hiki päässä uhmata jälleen kerran viime tingassa sitä päivämäärää, jolloin posti kuljettaa vielä varmuudella joulutervehdykset perille. Ja ainahan voi tehdä vappukortit, juhannuskortit, heinäkuun kortit jne.

Pääsiäiskortteja – vauvan jalka, mangososetta ja pahvia. Idea kopsattu facebook-ryhmästä 🙂

Perusteellinen siivous. Nyt jos koskaan sille on aikaa. Kaappien ja kaikenlaisten roinalaatikoiden läpikäyminen on melko puisevaa hommaa, joten suosittelen näin kotimaisuuden tukemisen hengessä ostamaan vaikkapa pari pienpanimo-olutta luovuutta ruokkimaan. On tietenkin suotavaa käydä huoneet sitten eri päivinä lävitse, ettei päädy luovuudenpuuskissaan ihmettelemään ympärimyllätyn huoneen keskelle, koska järjestystä oli vaihdettava juuri sillä siunaaman sekunnilla.

Jos joku laatikko saa meikäläisen karvat pystyyn niin se on tämä.

Muista myös ne kaikkein veemäisimmät toimitukset, kuten saunan pesu, liesituulettimen ritilän puhdistaminen, kaakelisaumojen jynssääminen. Kaikelle tälle on nyt aikaa.

Ulkotreenaaminen on vielä sallittua. Hihkuimme mieheni kanssa onnesta soikeina, kun bongasimme ulkokuntosalin kotimme läheltä – todetaksemme hetken kuluttua, että kyseessä olikin aidattu sähköasema. Heti silmälasien päivityksen jälkeen suunnitelmissamme onkin kokeilla jonkinlaista ulkotreeniä vaunulenkkien ohessa.

Ne puhelinkeskustelut. Oikeasti, puolentoista tunnin lenkki kuluu kuin siivillä hyvän ystävän kanssa rupatellessa. Kaikenlaiset etävideopalvelut kasvattavat myös suosiotaan ja onnistuupa videopuhelu myös tavan whatsappinkin kautta.

Kirjoita. Itse toki kirjoitan tätä blogia, mutta rakastan myös muunlaista kirjoittelua. Sain tuossa idean, että kirjoittaisin lapselleni joka vuosi kirjeen, nyt ensimmäisenä vuotena myös puolen vuoden kohdalla. Tässä ensimmäisessä kirjeessä käyn tuoreeltaan läpi meidän arkeamme ja lapsen touhuja, sekä kuvaan ympäröivän maailman tilannetta nyt poikkeuksellisten olosuhteiden aikana. Olisi ihanaa antaa nämä kirjeet lapselle joskus lahjaksi, vaikkapa 18-vuotissyntymäpäivänä (juuri täysi-ikäistynyt poika osaa varmasti näitä arvostaa – taidanpa teettää muutaman varmuuskopion varuilta). Kirjeiden yhteyteen olisi ihanaa kerätä teetettyjä valokuvia kultakin vuodelta, tai miksei kuvakirjoinakin.

Tee reseptivihko. Nykyään kaikki reseptit ovat netissä saatavilla, mutta auta armias, kun lähdet googlettelemaan jälleen kerran sitä täydellistä pizzapohja- tai pullareseptiä niiden tuhansien reseptien joukosta. Olenkin jo aikaisemmin ottanut tavakseni kirjoittaa luottoreseptit vanhanaikaisesti kynällä vihkoon, mutta ajattelin koota näistä myös tietokoneella kyhätyn version. Jälleen kerran ajatukseni siintävät jo kaukana tulevaisuudessa, kun haaveilen antavani luottoresepteilläni täytetyn kirjasen lapselleni kotoalähtijäisiksi sitten aikanaan.

Teetä valokuvia tai vähintään järjestele ja talleta valokuvat ulkoiselle kovalevylle. Itse olen sitä ikäluokkaa, joka otti valokuvia kertakäyttökameralla ja sitten jännitti mitä kuvarullasta putkahtaisi ulos. Digikameroiden tuomat mullistukset olivat jo aivan pöyristyttäviä, kun kuvan saattoi pieleen mennessään vain poistaa ja ottaa uudelleen. Kenties tästä syystä rakastan edelleen paperivalokuvien selailua, ja haluaisinkin säilyttää valokuva-albumien perinnön tässä alati digitalisoituvassa maailmassa.

Nautiskele tv-viihteestä. Etenkin YLE on mielestäni viime vuosina kasvattanut tarjontaansa huikean paljon parempaan suuntaan. Laadukkaiden dokkareiden lisäksi suosikkejani ovat etenkin M/S Romantic, Luottomies, Modernit miehet (etenkin Eero Milonoff – parasta ikinä!), Sorjonen ja paljon muita. Suomalaisia alkuperäissarjoja putkahtelee nyt lisäksi maksullisista suoratoistopalveluista enemmänkin, mahtavaa, että tarjonta laajenee nordic noirinkin ulkopuolelle.

Vauvalle virkattu mustekala nyplättäväksi ja ikeniin jynssättäväksi

Opettele virkkaamaan. Yritin aikanaan alkaa kutoa villasukkaa, ja aikani sohlattuani neljän sukkapuikon kera päätin luopua siitä hommasta. Virkkaaminen sen sijaan on helppoa, netti pursuilee ohjeita virkattujen mattojen ja sisustuskorien tekoon, trikoolangasta isolla koukulla askarreltuna nämä valmistuvat muutamassa päivässä, jolloin projektiin ei ehdi kyllästyä. Miehenikin tulee jatkossa yllättymään, kuinka erilaisiin käyttötarkoituksiin nuo kyhäämäni korit taipuvatkaan.

Järjestele puhelin uuteen uskoon. Järjestyksen ihmisenä en voi sietää sitä, että puhelimessa sovellukset ovat hujan hajan ja muistin rajat paukkuvat kaiken maailman turhanpäiväisten kuvankaappausten myötä. Napsin screenshotteja jatkuvasti meemeistä, inspiroivista kuvista, resepteistä, ostoslistalle menevistä asioista jne. Nämä kaikki on nyt eräiden vauvan päiväunien aikana tullut järjesteltyä omiin albumeihinsa ja toki vauvan kuvillekin on oma kansionsa – voin sitten selailla niitä, kun ikävä iskee iltaunien aikana. Sovellukset ovat järjesteltynä käyttötarkoituksensa ja -määränsä mukaisesti ja viimeisimpänä tietenkin myös puhelimen teema on vaihdettu uuteen. Visuaalinen puoleni saa kylmiä väreitä puhelinten oletustaustakuvista, joten saatan käyttää tovinkin löytääkseni silmääni miellyttävän teeman.

Opettele muokkaamaan kuvia. Puhelinten kamerat ovat nykyään huippulaatuisia. Rakastan valokuvaamista ja olen aikoinaan haaveillut kunnon järjestelmäkamerasta. Nykyisen Huawei30:ni kuvanlaatu ja ominaisuudet ovat kuitenkin niin huippuluokkaa, että taidan jatkossakin tyytyä räpsimään kuvia ainoastaan sillä. Hyväkin kuva pääsee oikeuksiinsa pienen muokkaamisen kautta, ja olenkin siirtynyt jo kauan sitten pelkän instagramin gingham-filtterin säännöllisestä käytöstä Adobe Lightroomiin. Muokkaaminen on super helppoa ja eron kyllä huomaa heti muokatun ja alkuperäisen kuvan välillä, aina ei tarvitse kuin säätää hieman valotuksia ja sävyjä, kun taas joskus on mukava kikkailla oikein kunnolla. Koukuttavaa puuhaa kaikkinensa. Applikaatiossa on useampia ilmaisia tutoriaaleja, joista ainakin itse olen oppinut paljon, vaikkakin usein muokkaaminen tapahtuu vain luovasti soveltaen siten mikä omaa silmää miellyttää eniten.

Tuunausprojektit. Ensimmäisenä uuden ilmeen sai vauvan alunperin tummanruskea syöttötuoli, kun maalasin sen valkoiseksi. Seuraavaksi työn alle pääsi mieheni isoisän työpaikaltaan saama vaaleanruskea hylly, joka kaikessa ihanuudessaan ei vain sen värisenä oikein istunut kotiimme. Luvan saatuani hioin ja maalasin senkin valkoiseksi, jotta tuo kaunis esine saataisiin uudelleen käyttöön. Tämän jälkeen vuorossa ovat ovenkarmit. Tässä kun nyt on ollut aikaa syynätä kotia hieman tarkemmallakin silmällä, niin kaikenlaista pientä laitettavaa alkaa toden totta löytyä. Saa nähdä näyttävätkö seinät sitten aivan rupisilta uudenuutukaisten karmien taustalla – tätä menoa ei aivan pian nimittäin suti pysähdy.

Lisää ideoita saa ehdottaa! Toivottavasti näistä löytyi jotakin vinkkiä, mikäli tekemisenpuute uhkaa. 🙂

Meidän arki

Olen lukenut blogeja vuosikaudet ja rakastanut aina arkipostauksia, joten ajattelin sellaisen itsekin rustailla. Tuossa taannoin jynssäsin antaumuksella vessanpönttöä vauvan mentyä nukkumaan ja tulin kaikessa tyytyväisyydessäni miettineeksi, että mikä viikonpäivä oikein olikaan. Perjantai. Enpä olisi kuvitellut vielä reilu vuosi sitten että tulisin olemaan varsin tyytyväinen nykyiseen tapaani viettää perjantai-iltaa.

Töissä käydessä ero viikonlopun ja arjen välillä oli selvä kuin pläkki. Kotiin päästyä hartiat laskeutuivat muutaman sentin alaspäin (usein vain mennäkseen hetken kuluttua totaaliseen juntturaan viikonlopun tensiopäänsäryn pistäytyessä käymään), ja piti oikein miettiä, miten nuo arvokkaat edessä olevat tunnit käyttäisi mahdollisimman tarkasti hyväkseen. Tein useamman vuoden töitä vielä kuun joka toisena lauantainakin, jolloin työviikon päätyttyä oltiin vieläkin suurempien kysymysten äärellä. Parhaimmillaan sitä oli noin 36 tuntia aikaa sekä rentoutua, että tehdä asioita, nähdä kavereita ja olla vain itsekseen, käydä kävelyllä ja harrastaa kaikkea kehittävää.

Nyt arkipäivät ja viikonloput ovat keskenään samanarvoisia, ja arki etenee varsin verkkaisesti tässä ihanassa vauva-arjessa – päivämäärän ja välillä viikonpäivänkin saa oikein kalenterista tarkistaa. Pohdin jo kauan ennen vauvan tuloa, miten osaisin nauttia vain kotona olemisesta, ja kuinka höperöityisin alle kuukaudessa. Enpä olisi uskonut, että nauttisin tästä kaikesta niin täysin siemauksin, että ensimmäistä kertaa elämässäni voin ihan oikeasti sanoa nauttivani arjesta.

Nyt eletään tietenkin poikkeuksellisia aikoja koko maailmassa, mutta meidän arkeemme tämä ei ole juurikaan vaikuttanut, mitä nyt sosiaalinen kanssakäyminen on kutistunut aivan olemattomiin, eikä kauppakeskuksiin pidä enää lähteä viettämään aikaa. Julistauduttuani kuitenkin jo vuodenvaihteessa kesään asti ulottuvaan ostoslakkoon, sopii tämäkin itse asiassa minulle paremmin kuin hyvin. Vauvauinnin päättyminen harmittaa, mutta teimme senkin suhteen päätöksen lopettamisesta jo ennen kuin niin virallisesti tapahtui. Meidän harrastuksemme ovat nyt toistaiseksi nekin tauolla ja se luonnollisesti korpeaa, mutta onneksi on muitakin vaihtoehtoja liikkumiselle.

Pyrimme suhtautumaan tähän koko tilanteeseen mahdollisimman neutraalisti, kotona on nyt vain pysyttävä, ja se kodin ulkopuolinen elämä jatkuu sitten myöhemmin. Onneksi kuitenkin voin todeta, että elämä jatkuu kaikesta tästä huolimatta, nimittäin tämä täysin arkipäiväinen ihana elämä.

Tältä siis näyttää kutakuinkin meidän aivan tuikitavallinen päivämme vastikään puoli vuotta täyttäneen vauvamme kanssa:

04.00 Ensimmäinen ja ainoa yösyöttö. Nämä ovat vähentyneet onneksi iltapuuron aloittamisen myötä. Siirryimme muutama viikko sitten kokonaan korvikkeelle erinäisistä syistä, joten syöttäminen itsessään on varsin nopea toimitus, mutta uudelleennukahtaminen on vauvalle haastavaa. Tässä kohtaa vauva siirtyykin yleensä meidän sänkyymme nukkumaan, jottei tarvitse kyyristellä selkä kivuliaassa krampissa pinnasängyn päällä rauhoitellen joka ilmansuuntaan tuulimyllynä pyöriviä raajoja. Tässä kohtaa toinen, se sillä kertaa onnekkaampi, meistä siirtyy yleensä sohvalle nukkumaan.

07.00 Herätys! Olemme varsin iltavirkkua sakkia ja nämä aamuherätykset pistävät kyllä irvistämään, etenkin kun emme millään malta mennä nukkumaan ennen puolta yötä, usein nukkumaanmeno venähtää reilusti seuraavan vuorokauden puolelle. Usein vauva on, luojan kiitos, tässä kohtaa hereillä maksimissaan 1.5 tuntia. Aamupuuron ja -maidon jälkeen siirrymme yleensä hetkeksi leikkimatolle. Vauva leikkii itsekseen ja televisiossa pyörii uutisaamu. Heti ensimmäisen silmänhieraisun jälkeen kuitenkin pikapikaa takaisin sänkyyn nukkumaan. Tässä kohtaa otamme usein itsekin vielä torkut vauvan nukkuessa onneksemme yleensä 2-3 tunnin aamupäiväunet. Hampaitakiristävän aamuherätyksen sietää espressokupillisen voimin, kun tietää pääsevänsä itsekin vielä hetkeksi unille.

11.00 Herätys numero kaksi. Tässä kohtaa koko jäsenistömme alkaa olla jo kutkakuinkin tolkuissaan katkonaisen yön jäljiltä. Espresso numero kaksi tulille tuplana ja sitten hommiin. Tässä kohtaa lounaslinjasto tarjoaa lihasosetta ja maitoa, jonka jälkeen jälleen leikkimatto kutsuu uusin energioin. Kiinteät maistuvat hyvin, joskin äärimmäisen sottaisesti. Tähän saakka syötöt ovat tapahtuneet sylissä, koska istuessaan vauva heiluu kuin heinäseiväs. Onkin aikamoinen toimitus ohjata sose sylissä venkoilevan vauvan suuhun, vieläpä kun mukamas liian hitaiden liikkeiden välissä suuhun hakeutuvat sormet toisen käden tavoitellessa lusikkaa itselleen. Eipä ole enää sitä ongelmaa, etteikö olisi tarpeeksi pyykkiä pestäväksi (edelleen mental slap itselleni kuuden kuukauden takaiseen aikaan, kun tätä harmittelin). Vauvallehan nyt olisi aivan sama, vaikka viettäisi kaiket päivät yöhaalarissaan, mutta itse tykkään pitäytyä rutiineissa näin poikkeusaikoinakin ja puemme tämän ruokailusirkuksen jälkeen päivävaatteet. Tässä kohtaa syömme myös itse lounaan vuoroissa ja otamme molemmat puolituntisen lounaan päälle, lähinnähän sitä nyt tulee sosiaalisen median pariin karattua.

13.00 Ulkoilun aika. Päivittäin on pakko päästä ulos nykyään, muuten leviää pää. Vaunulenkkien ongelmaksi alkoi muodostua se, ettei vauva oikein enää nukkunut vaunuissa ja koko lenkin ajan sai kuunnella mutinaa vaunukopasta, kun ulkomaailma alkoi kiinnostaa liiaksi. Vaihdoimmekin rattaisiin tällä viikolla ja heti helpotti, vauva seurailee mielenkiinnolla maisemia ja saattaapa jopa hetkeksi nukahtaakin. Tunnin – puolentoista verran yleensä ulkoilemme tutuissa maisemissa – vähän liiankin tutuiksi alkavat jo käydä. Olemmekin suunnitelleet, että voisimme silloin tällöin ajella autolla muihin lenkkimaisemiin, jotta jälleen vältyttäisiin pään leviämiseltä.

Kotiinpäästyä olisikin jälleen murkinasettiä, ja tarjolle asetetaan tällöin hedelmäsosetta ja maitoa. Koska ulkoillessa unet eivät välttämättä kovin pitkiksi ehdi, ottaa vauva yleensä ulkoilun ja syömisen jälkeen vielä torkut. Helpoiten se nukahtaa jomman kumman viereen sängyssä ja toinen nukuttaakin vauvan toisen puuhaillessa tällä välin omiaan. Itse yleensä saan tässä kohtaa järjesteltyä hieman kotia, valmisteltua päivällistä, pestyä pyykkiä tai ihan vain oltua.

16-17 Torkut ohi. Yleensä tässä kohtaa tulee hassuteltua jonkin aikaa sängyssä porukalla, vauva nauraa nykyisin melkein kaikelle (tunteepahan itsensä hauskaksi edes joskus), etenkin kaikenlaisille päristeleville äänille ja kutitukselle. Kädet havittelevat kolmea ohimohiustani ja silmälasit viskataan sängynnurkkaan. Edelleen laittaa myös nenäni suuhunsa, vaikka olen yrittänyt sanoa, ettei se näin korona-aikana ole oikein korrektia. Kasvissose- ja maitoaterian jälkeen puuhastelemme yleensä jälleen leikkimatolla. Kutiseviin ikeniin huippuniksi on jäisillä mustikoilla täytetty makututti, jota vauva imeskelee antaumuksella, heittelee toki myös päin vaaleanbeigeä sohvaamme ja valkoista villamattoamme. Nyt tosin, kun vatsalle kääntyminen on se juttu, noin joka kolmas minuutti pärähtää kuuluviin dramaattinen itku, kun tuttia ei niin vain saakaan suuhun päinmakuulla. Ei auta kuin rientää hätiin joka ikinen kerta. Olemme myös harjoittaneet taiteen alaa värikylpyjen ja mustikkamaalauksien keinoin, ja välillä aloitamme itkun siivittämän pukeutumissouvin päälle mennäksemme takapihalle katselemaan meininkiä. Joskus täytyy myös itsekkäästi tehdä jotakin myös oman henkemme pitimiksi, ja siirrettävä vauva keittiön lattialle ruuanlaittokurssille – onneksi silikoninen nuolija tuo vaihtelua tavan helistimiin. Välillä intoudun tanssimaan vauvalle lastenmusiikin tahtiin (onnekseni ainakin näyttää nauttivan, vaikka esittävän taiteen vuosistani on hieman aikaa), ja mieheni päästää mielellään sisäänsä tukahdutetun runonlausujansa valloilleen loruttelemalla Hanhiemon iloista lipasta.

Aluksi ahdistuin hieman siitä, miten ihmeessä saisin ajan kulumaan vauvan kanssa, mutta melko tarkka rutiini helpottaa paljon asioita, kuten sekin, että vauva alkaa olla melko ennakoitava jo. Säännölliset uniajat luovat itselle henkistä kestävyyttä, kun tietää ettei viihdytettävää tarvitse keksiä tunneiksi, vaan yleensä maksimissaan kahdeksi. Pyrimme myös siihen, että vauva saisi aikaa leikkiä ihan itsekseenkin, mutta nykyisellään vatsalta selälle kierähtämisen vaikeus saa vauvan loukkaantumaan siinä määrin, että autonomia kärsii väistämättä.

Tässä kohtaa viihdytämme vauvaa yleensä vuoroissa, jolloin toinen saa tehdä kotitreeniä tai mitä ikinä haluaakaan. Ja siis, näinä poikkeuksellisina aikoina jopa minä olen alkanut ihan pitää tästäkin vaihtoehdosta. Joskus treenaan myös vauvan kanssa, vauva kuvittelee tämän olevan erityinen panostus hänen ylhäisyytensä viihdyttämiseksi ja 8.5 kiloinen jässikkä käy jo ihan pienestä kahvakuulasta. Välillä se katselee selällään nauraen, kun teen jumppakuminauhan avulla kyykkyjä sen edessä – eipähän ainakaan tule ajatelleeksi liikoja itsestään tällaisen PT:n edessä.

18.00 Iltarutiinien aika. Tässä kohtaa on yleensä joko kylvyn (ainakin mikäli makututti on ollut kuvioissa mukana) tai vaihtoehtoisesti suihkun aika. Vauva nauttii silminnähden molemmista ja leveä hymy paljastaa innostuksen jo siinä kohtaa, kun suunnataan kylpyhuoneeseen. Vanhan kansan lappupesuja se ei voi sietää, ja kun iho sen erittäin hyvin rasvaamattakin kestää, niin olemme suihkutelleet päivittäin. Suihkun tai kylvyn jälkeen siirrymme hämärrettyyn makuuhuoneeseen, jossa syödään iltamaito ja -puuro vaippasillaan (koska sotku) ja sen jälkeen pujahdus unihaalariin.

Nukuttamisessa olemme käyttäneet kahta tapaa. Joko mieheni nukuttaa vauvan suoraan sänkyynsä (pitkäpiimäinen tapa), tai sitten minä otan sen kainalooni (taattu tainnutus muutamissa minuuteissa). Syliinnukuttaminen lienee varsinainen karhunpalvelus ja voisimme varmaan jo alkaa rustata hakemusta Supernanny-ohjelmaan, mutta kun se on niin suloinen siinä tuhistessaan ja paidanrinnuksestani kiinni pitäessään. Sänkyyn siirrettäessä vauva kyllä yleensä herää sen verran, että ymmärtää ympäristönvaihdoksen, joten emme ole jaksaneet tästä vielä stressata. Katsotaan sitten, kun vielä armeijan kotilomillakin saan nukuttaa pojan syliini, voi olla että asenne on silloin hieman eri.

20.00 Oma aika alkaa. Käytännössä siis syömme päivällisen, katselemme telkkaria, sometamme ja ihan vain oleskelemme. Yhdentoista maissa siirrymme yleensä sänkyyn katselemaan lisää televisiota ja vauvan ensimmäinen syöttökin menee siinä hereillä ollessamme. Kai niitä yösyöttöjä siis periaatteessa on kaksi sitten kuitenkin. Tässäkin kohtaa nukutan vauvan vielä uudelleen usein syliin, ihan vain koska ikävä on jo ollut kova, enkä usein malta laskea sitä omaan sänkyynsä ennen kuin yläselkäni tuntuu siltä kuin siellä puuhailtaisiin stiletin kanssa.

Kaiken kaikkiaan arkemme on siis hyvin rutinoitunutta ja pidän siitä. Mikään armeijakuri täällä ei tietenkään vallitse ja nuo kellonajat nyt saattavat heittää molempiin suuntiin, mutta on helpottavaa, kun tietää suunnilleen mitä seuraavaksi tapahtuu ja milloin. On myös ihanaa, kun on kaksi aikuista tätä arkea pyörittämässä ja hyvin joustavasti olemme ainakin tähän asti saaneet sumplittua omat hetkemme sen mukaan kumpi sitä enemmän kulloinkin tarvitsee. Vauvan hoito jakautuu melko tarkalleen puoliksi, mikä tuntuu hyvin arvokkaalta sekä omastani että vauvan näkökulmasta. Kerran tosin meinasin haksahtaa ansaan, kun mieheni väitti, että olisi parempi, jos syöttäisin soseet, kun olen siinä niin paljon parempi. Ei mennyt läpi.

Elämä puolivuotiaan vauvan kanssa on hyvin erilaista kuin vastasyntyneen tai kolmikuisen vauvan kanssa. Tämä on kaikin puolin antoisampaa, helpompaa ja ennakoitavampaa. Ei sillä, ettenkö olisi nauttinut kaikista näistä kuukausista ja etteikö välillä ole ikävä sitä pienen pientä ryppyistä nyyttiä, ja kaiholla ajattelen kaiken aikaa sitä, kuinka aika kuluu niin hirveän nopeasti. Kuitenkin vauvan kasvu ja kehittyminen tuo kaiken aikaa niin paljon uusia aspekteja tähän kaikkeen. Etenkin sydänalaani lämmittää, kun se kikattaa melkein tikahtuakseen esitellessäni sille alkeellisia koomikontaitojani.

Olemme hyvin kotivetoisia noin lähtökohtaisesti ja on ollut ihanaa vain puuhastella kotona ja viettää tätä aivan tavallistakin tavallisempaa arkea. Listaihmisenä olen kerännyt puhelimeni to do-applikaatioon jo liudan kaikenlaisia puhteita, joihin voin tarttua tylsyyden iskiessä (joskin tuntuu, että en tästä kaikesta käsissä olevasta ajasta huolimatta saa oikein mitään aikaiseksi). Niin kamala kuin vallitseva tilanne onkin, opettaa se varmasti nykyihmisille myös jotakin hyvääkin, nimittäin taitoa vain olla (okei, meillä ei ole esimerkiksi kotikoulussa olevia lapsia, mutta puhunkin tässä nyt lähinnä omasta näkökulmastani) ja ehkä tehdä kaikkia niitä asioita, joille ei normaalisti olisi aikaa. Meille tämä on tarkoittanut noiden aivan tavallisten leikkimattohetkien äärelle pysähtymistä, ihan vain olemista ja ennen kaikkea toisistamme ja tästä omasta pienestä perheestämme nauttimista.