Saako lapsiarjesta nauttia ääneen?

Taannoisena kesälauantaina kellon käydessä viittä löysin itseni leikkipuistosta lykkimässä vauhtia taaperolle sellaisessa pyörivässä härvelissä, jossa on polkupyöriä muistuttavia istuimia polkimineen. Lykittiin kierros jos toinenkin, ja välilevyt selässä rutisivat joka kierroksen päätteeksi, että tässä käydään lujaa vauhtia neljääkymppiä. Puiston aitojen ulkopuolella viheralueelle alkoi kokoontua piknik-kansaa kilisevine pusseineen ja mietin, kuinkahan paljon säälin ja myötätunnon sekaista huomiota mahdoinkaan saada osakseni. Oli aika mielenkiintoista sikäli, että muistissani on vielä varsin hyvin myös se aika omasta elämästäni ennen lapsia – ensimmäisen raskauden alusta kun on vasta 2.5 vuotta. Silloin vapautemme vuosina lasten ollessa vasta pilkkeenä verestävässä silmäkulmassa kävelimme mieheni kanssa usein sunnuntaisin läheisen leikkipuiston ohi, ja taivastelimme, kuinkahan mahtaisimme niiden (sekä kuvaannollisten että konkreettisten) kaltereiden sisälle sopeutua sitten joskus. Perheihmiset leikkipuistoissa olivat jotenkin niin ärsyttävän tervehenkisen oloisia siellä lastensa perässä hössöttäessään ja lounasta pohtiessaan, siinä missä itse saattoi miettiä vasta aamupalapizzan hakemista. Tämän muiston ollessa vielä varsin tuore olikin jokseenkin hämmentävää havaita, kuinka kaukana tuo aika oikeastaan tuntuu olevan. Ja kuinka totaalisen väärässä olinkaan ollut. Kuvittelin aina, että sopeutuisin lapsiperhe-elämään kyllä, mutta sellaisella sarkastisen realistisella tavalla, ja pitäisin kynsin hampain kiinni siitä, että lapsi tai lapset tulevat osaksi meidän elämäämme, eikä toisinpäin. Enkä suinkaan kuunaan tulisi määrittelemään itseäni ensisijassa äidiksi – se määrite saisi olla top viidessä, muttei missään tapauksessa olisi se, mitä olen.

Tuolloin lauantaina, tai nytkään, ne leikkipuiston aidat eivät kuitenkaan tuntuneet kaltereilta. Olen tietyllä tapaa hurahtanut äitiyteen ja perhe-elämään. En lastenvaatehifistelyn, sormiruokaeksperttiyden tai edes sen suhteen, että ikinä olisin niiden saamarin välikausivaatteiden suhteen ajoissa, vaan siten, että ainakin tällä hetkellä koen olevani enemmän äiti kuin mitään muuta. Tietysti jo äitiyslomalla oleminen vaikuttaa tähän katsantokantaan, mutta silti. Olen tietenkin myös vaimo, ystävä, tytär, lääkäri ja myös ihan se oma itseni, joka viihtyy omassa seurassaan silloin tällöin oikein hyvinkin. Mutta kyllä äitiys menee tällä hetkellä kaiken muun edelle, enkä oikeastaan edes osaa nolostua siitä, kuinka olenkaan kelkkani kääntänyt. Tai en tiedä voiko puhua kelkan kääntämisestä, kun en tämän saman elämäntilanteen sisällä ole muuta mieltä ollutkaan.

Elämä on muuttunut ihan hirveästi, muttei todellakaan hirveällä tavalla. Intohimoisena matkustelijana ajattelin aiemmin kauhulla, kuinka eksoottiset lomakohteet vaihtuisivat monen vuoden ajaksi Bamse-paikkoihin, ja kuinka lapsiperheille sopiva tuntui silloin lähinnä kirosanalta, joka pian ohjaisi kaikkea, mitä tekisimme. Ahdistuin siitä, kuinka tulevaisuudessa kaikki pitäisi tehdä lasten ehdoilla, käydä paikoissa joissa naperot saisivat mieleistään purtavaa, ja joka kuinka paikasta pitäisi löytyä hoitohuoneet ja leikkipaikat. Eihän sellainen elämä voisi olla muuta kuin öö, tylsää!?

Eräänä toisena lauantaina päätimme käydä pitkästä aikaa ulkona syömässä, ja vimmatun pohdinnan jälkeen päädyimme (tässä kohtaa olisin kristallipalloni kanssa viimeistään ottanut maratonin mittaisen takapakin lapsihaaveiden suhteen) Prisman Oksa-ravintolaan. Koska: sinne pääsee helposti autolla, taaperolle löytyy mieleistä syötävää buffetista ja *rumpujen pärinää keskinkertaisuuden multihuipentuman merkiksi* ruoka-ja vaippaostokset voisi hoitaa samalla reissulla. Ja kuinka voikaan olla, että olen aivan totaalisen sujut tämän kaiken kanssa! Tai en tiedä voiko niinkään sanoa, koska en tule nykyisin edes kauheasti ajatelleeksi asioita ”entisen minäni” näkökulmasta (hyi että, olen antanut äitiyden määrittää minut aivan täysin uudestaan, mutta tiedättekö mitä, se ei haittaa, koska entinen minäni ei ollut aina kauhean onnellinen). Tottakai välillä sitä kaipaisi huoletonta kaupungilla hengailua ja johonkin hämärään bistroon extempore-päivälliselle istahtamista, mutta nuo hetket menevät ohitse, ja pian lapankin lautaselleni jälleen suurtalousruokaa työmiesten keskellä marketin lounaslinjastolta. Ja erittäin tyytyväisenä. Sama ideologia pätee matkailuun, jota nyt ei toki koronankaan takia olisi voinut harrastaa, mutta luulen, että olisimme pysyneet kotona tämän ajan siltikin. Muistan kuinka suunnittelimme karkaavamme viikonloppureissulle johonkin Euroopan kulttuurikaupunkiin heti, kun lapsen kehtaisi pariksi yöksi jättää. Tällä hetkellä kaipuuta matkailuun ei ylipäätään juurikaan ole, mutta luulen, että haluaisin roudata pesueeni sinnekin mukaan – ihan vain, koska nykyään nautin nimenomaan asioiden kokemisesta lasten kanssa. Ja kyllä, siellä sitä varmaan taputettaisiin ringissä Bamse-kerhossa aivan äärimmäisen onnellisena. On erittäin merkillistä kuvitella tuntevansa itsensä hyvin, ja sitten ikään kuin omaksua kokonainen uusi elämänkatsomus lasten myötä. Enkä häpeile lainkaan myöntää, että kyllä se äitiys vain on minua muuttanut ja lapset ovat mullistaneet meidän maailmamme – lapset eivät tulleet vain sivukulkijoiksi meidän elämäämme, vaan olemme saaneet perheenä opetella kokonaisen uuden tavan elää ja luonnollista se nyt kai on, että lasten ehdoilla tässä mennään ihan joka asiassa. Välillä on erittäin tervetullutta viettää aikaa myös ilman lapsia ja tehdä ns vain aikuisten asioita, mutta en jotenkin osaa ottaa sitä minään hengähdystaukona, koska en koe sellaista normaalista arjesta kaipaavani. Kai tässä jonkinlaisessa äitiyspsykoosissa ollaan sikäli, kun aivan tavallinen arki samojen tuttujen rutiinien pyörittämisineen on sitä kaikkein parasta.

Siitä huolimatta osaan myös poistua tältä uudelta mukavuusalueeltani. Nautin erittäin paljon ystävieni seurasta, ja sainkin tuossa kuluneella viikolla viettää kokonaisen illan viinilaseja pitkästä aikaa kilistellen, enkä tuollaisina iltoina suinkaan koe tarpeelliseksi jauhaa ainoastaan lapsista ja niihin liittyvästä. Voisin jopa väittää, että kykenen vallan hyvin keskustelemaan koko illan jostakin aivan muusta, vaikka ei lapsiaihe sinänsä onneksi ystäväpiirissäni mikään vaiettu aihe ole. En vain koe kohteliaaksi höpistä taaperon (ainakin omasta mielestäni hillittömän hauskoista – tätäkään asiaa en voinut aiemmin ymmärtää, koska lapset pääsääntöisesti eivät mielestäni olleet kovin hauskoja, vaikka niin väitettiinkin) touhuista muutamaa hetkeä pidempään, enkä koe noina hetkinä sille tarvettakaan. Vaikka tästä elämänvaiheesta suuresti nautinkin, on erittäin tarpeellista ja ihanaa saada puhua jostakin aivan muustakin. Kuitenkin on mielestäni tärkeää, että koen niin lapsettomien kuin lapsellistenkin ystävieni seurassa olevani tervetullut myös niiden lapsikuulumisteni kera, ja että niitä myös kysytään. Pyöriihän elämäni tällä hetkellä varsin pitkälti kotiäidin roolin ympärillä, joten siinä missä minä kysyn ystäviltäni työkuulumisia, koen tärkeäksi, että myös minun kuulumisistani ollaan kiinnostuneita. Nyt kun tätä kirjoitan, asia kuulostaa itsestäänselvältä, mutta tiedän ettei niin aina ole, mitä tulee ystävyyssuhteisiin tilanteissa, joissa toisella osapuolella on lapsia ja toisella ei. Olen ollutkin onnekas!

Hieman samaan kategoriaan menee mielestäni sellainen outo tapa, joka joillakin pariskunnilla tuntuu illallisdeiteillään olevan: lapsista ei ole sallittua puhua. Ymmärrän idean tämän taustalla, mutta mielestäni on merkillistä, että ensinnäkin niin paljon arkea koskettava aihe rajattaisiin kokonaan keskustelun ulkopuolelle, ja toiseksi, mielestäni on mahtavaa saada keskustella näistä tuotoksistamme mieheni kanssa. On mielenkiintoista analysoida taaperon käytöstä ja jutella siitä, kuinka kummatkin koemme tietyt arjen tilanteet tai ylipäätään, kuinka koemme itsemme ja toisemme uudella lailla järjestyneessä palapelissämme. Mielestäni perhe ja lapset ovat niin vahva osa meitä, niin yksilöinä kuin pariskuntanakin, että olisi aivan luonnotonta tehdä sääntö, ettei lapsista keskusteltaisi vaikkapa illallisen aikana tai viinilasillisen äärellä. Taustalla kummittelee monella varmasti se pelko, ettei sitten muuta puheenaihetta olisikaan, mutta minä näen asian nimenomaan niin, että arki hurahtaa ohi niin kamalalla vauhdilla, että on aivan ihanaa välillä istahtaa alas, ja puida oikein ajan kanssa, mitä kaikkea elämässämme on tällä hetkellä meneillään. Koska tätähän se on, eikä sitä tarvitse mielestäni pelätä. Olisihan se nyt pinnallisempaa keskustella lasten kanssa vietetyn ajan ulkopuolisista hetkistä, siis mieheni bussimatkasta töihin, työpaikkalounaasta, minun somehetkestäni lasten mentyä nukkumaan. Edes vessareissuista minulla ei olisi kerrottavaa, kun se taapero istuu sylissäni silloinkin.

Olen pohtinut paljon, mitkä seikat tekevät tästä lapsiarjesta niin nautinnollista, enkä ole aivan yksiselitteisestä vastausta vielä löytänyt. Tietenkin jo ylipäätään toisesta ihmisestä huolehtiminen ja siinä onnistuminen tuovat ihmismielelle tyydytystä. On ihana kuulua isompaan yksikköön kuin mitä itse tai vaikkapa pelkkä parisuhde on. On todella jännittävää nähdä omissa lapsissaan omia ja puolison kasvonpiirteitä ja jopa eleitä, enkä voi edes kuvitella, miltä tuntuu, kun myös tuttuja luonteenpiirteitä alkaa putkahdella esiin. Toivottavasti pääosin hyviä sellaisia. On ihanaa seurata lapsen persoonan kehittymistä ja kliseisesti sitä, kuinka joka ikinen päivä he oppivat jotain uutta. Olla ylpeä, kun oma lapsi ojentaa pallomeressä pallon toiselle lapselle tai lohduttaa veljeään sanomalla ”ei hätää vauva”. On parasta kikattaa yhteen ääneen oman lapsensa kanssa jollekin aivan järjettömälle asialle, mitä tuo on kulloinkin saanut päähänsä tehdä ja ihmetellä, kuinka noin pieni voi olla samaan aikaan niin kekseliäs, hauska, huumorintajuinen ja fiksu. On huippua antaa lapselle uusia kokemuksia, aivan pieniäkin sellaisia, kuten ensimmäinen jäätelötötterö tai visiitti kotieläinpihalle. On sydäntä puristavan ihanaa saada olla se, johon taapero tukeutuu pelottavien ja hieman jännittävien tilanteiden äärellä, ja kuinka leikkinsä tohinassa muiden lasten keskellä hän osoittaa ja hihkaisee ”äiti”. On myös aika hellyyttävää, että saan nykyisin istua vessassa joka ikinen kerta taapero sylissä, koska ilmeisesti äitiä kaivataan nyt joka hetki. On lämmittävää kesken pyykkienlaiton tulla haetuksi mukaan autoleikkeihin, ihan vain siihen viereen istumaan, koska niin on kaikkein paras.

Kaiken tämän ohella on paljastunut myös sellainen asia, jota en olisi ikinä osannut tässä mittakaavassa odottaakaan. Nimittäin se, kuinka joka ikinen päivä saa tehdä tutkimusmatkan omaan tunnemaailmansa, sillä jokainen taaperon läpikäymä harmi, pettymys ja ilo pakottavat itsenikin peilaamaan omaa reaktiotani, reflektoimaan aiheuttamaa tunnetilaa ja sen takana piileviä vaikuttimia. Ja tämä jos mikä on hedelmällistä, jos sille vain antaa mahdollisuuden. Puhutaan usein, että lapset kasvattavat myös itseä, ja aiemmin luulin sen tarkoittavan lähinnä vastuuntuntoa ja sen sellaista, mutta ainakin omalla kohdallani koen, että käyn tässä kaiken aikaa myös omaa itseäni ja omaa pääkoppaani niin intensiivisesti läpi, että olen jo nyt vajaassa kahdessa vuodessa oppinut enemmän itsestäni kuin koskaan aikaisemmin. Ja olen sentään istunut psykoterapeutin sohvalla yli kolme vuotta. Jos jo yhden lapsen kanssa tutkimusmatka on ollut näin upea, en malta odottaa, minkälaisia kerrostumia ja oivalluksia saakaan aikaan se, että nyt heitä on kaksi. Saada seurata tätä jo nyt mieletöntä kehitystä aina vain aitiopaikalta käsin. Saada ohjata kohti terveen itsetunnon, eheän minäkuvan ja oikeaan suuntaan kehittyvän tunnemaailman ja joustavan mielen suuntaan. Saada asettua rinnalle vaikeina hetkinä ja saada pieni uskomaan, että kaikki kääntyy vielä hyväksi ja ennen kaikkea saada tuntemaan olonsa niin turvalliseksi kuin se vain suinkin on mahdollista. Ihmetellä yhdessä elämän ja tunteiden kirjoa ja antaa luottamusta siihen, että elämä kantaa.

Kaiken tämän jälkeen kuuluisi varmastikin jatkaa sillä sanalla mutta, ja todeta nyt vähintään pienen listan verran niitä vanhemmuuden raskaita puolia. En kuitenkaan aio niin tehdä, koska jokainen yllä luettelemistani esimerkeistä peittoaa mennen tullen yksinäänkin liudan niitä vaikeampia asioita. On kuitenkin ihmeellistä, että hiukan jännitän tämän ylitsevuotavan hehkutuksen julkaisemista, koska luulen tällaisen kirjoituksen ärsyttävän melko suurtakin yleisöä. Miksi näin on, en tiedä. Voi hyvin olla että olisin itsekin ärsyyntynyt vastaavasta vielä kolmisen vuotta sitten, enkä osaa siihenkään vastata, että miksi. Kyllähän itsekin ajattelin, että lapsistaan kaiken aikaa someen postaavat ihmiset ovat jotenkin kummallisia, ikään kuin heillä ei elämässään muuta olisi. Ja kaikkein pahinta oli lukea ihmisten kirjoituksia siitä, mitä heidän lapsensa olivat kulloinkin sutkautelleet. Se oli ärsyttävää, myös silloin, kun lapsihaaveet alkoivat jo konkretisoitua. Ehkä se vaikutti jotenkin teennäiseltä tai jotain. Mutta niin sitä vain on nöyrästi todettava, että kyllä nämä lapset ovat omalla kohdallani olleet suurempi onni kuin olisin koskaan voinut kuvitella ja olen saanut enemmän kuin koskaan olisin saattanut toivoa.

Tuntuu välillä, että lapsiarjen ihanuudesta on sallittua puhua vain sellaisilla foorumeilla, jotka koostuvat muista tähän kulttiin kuuluvista lastensa ehdoilla nauravia nakkeja tilailevista tossukoista. Kaikkialla muualla koen, että vähintään siinä sivulauseessa odotetaan kuultavan niitä raskaita puolia ja taivasteltavan sitä kakkavaippojen määrää (laskin, tänään olen vaihtanut yhteensä kolme, aikaa meni tähän yhteensä kolme minuuttia, eli 0.21% koko vuorokaudesta). Ilmoittaessani olevani suhteellisen pian uudelleen raskaana, suurin osa onnentoivotuksista jatkui jotenkin, että ”no onhan siinä sitten hommaa” tai että ”kyllä sitä sitten kiirettä pitää”. No ei tässä nyt varsinaisesti laakereillaan tule kyllä levättyä, mutta miksei yksikään kommentti voinut olla yhtään positiivisempi? Ikään kuin en olisi siinä toisen lapsen kohdalla tiennyt, mihin noin suunnilleen olisin ryhtymässä, ja kun itselläni johtoajatuksena oli vain, että ”ihanaa, kun tulee toinen lapsi, ensimmäisenkin kanssa on ollut niin mahtavaa, että huippua saada vielä toinen”.

Kyllä siihen pakolliseen arjen pyörittämiseen, lasten ruokkimiseen, vaatettamiseen ja kaikkeen muuhun menee aikaa, mutta ei kai kukaan miellä omaakaan elämäänsä (toivottavasti ainakaan) ainoastaan sen kautta, mitä tulee suuhunsa laittaneeksi tai kuinka monta kertaa päivässä käy vessassa, vaikka niihinkin varmasti uppoaa hetki jos toinenkin. Miksi siis lapsiarkea pitäisi tarkastella ainoastaan tästä näkökulmasta, kun se kuitenkin on niin paljon kaikkea muuta? Onhan se raskasta, mutta on siinä niin paljon kaikkea hyvääkin, on melko tyypillinen lausahdus pikkulasten vanhempien suusta, enkä jotenkin osaa edes sanoittaa, kuinka paljon ärtymystä tuo lausahdus minussa herättää. Lähinnä siksi, että tuohon tyyliin odotetaan puhuvan. Ikään kuin pitäisi vuodesta toiseen perustella haluaan lisääntyä, ja kuinka ympärillä oleva ihmismassa oikein odottaa saavansa todistaa, kuinka se lapsiarki on niin kamalan raskastamitäs minä sanoin. Ei se minusta ole . Ymmärrän tietysti, jos jonkun mielestä on (onhan minun helppo olla tätä mieltä, kun ympärillä on hyvä tukiverkko ja elämän puitteet ovat muutoin kunnossa) mutta pointti ei olekaan se, onko lapsiarki jonkun mielestä raskasta, vaan kuinka niin automaattisesti oletetaan, ja kuinka perhe-elämästä nauttiminen tulkitaan vähintäänkin omituiseksi. Itsekin tein niin, eikä sitä edes hävetä myöntää, vaan lähinnä se saa minut tarkastelemaan tätä asiaa vieläkin laajemmalla yhteiskunnallisella tasolla, koska ei minulla varsinaisesti koskaan ole ollut mitään lapsia tai lapsiperheitä vastaan. Jossakin tuon asenteen täytyy piillä. Ja niitä lapsia kun vielä kehoitettiin tekemään, oli talkoot ja kaikki. Niihin me ainakin olemme osallistuneet kuluneen kahden vuoden aikana. Tosin siitä olen unohtanut tuntea huonoa omaatuntoa, että ilmastonmuutoksen kannalta olemme juuri tehneet pahimman mahdollisen teon. Ja vielä kahdesti.

Tämän tekstin tarkoitus ei suinkaan ole tehdä lapsista, niiden saamisesta tai lapsiperhe-elämästä mitenkään ylivertaista verrattuna toisenlaiseen elämään ja ymmärrän vallan hyvin, jos joku ei halua lapsia lainkaan. Olen lukenut aiheen tiimoilta useampia tekstejä ja kirjoja, enkä koe kaikesta tästä julistuksestani huolimatta, etteikö ihminen voisi olla onnellinen ilman lapsia tai perhettä. Tai että ihminen saisi kokea vasta lasten myötä tietynlaisen onnen tai että vasta silloin tietää mitä rakkaus on. Näitä kaikkia on mielestäni mahdollista kokea myös muutoin, ja onhan myös ihmisiä, jotka katuvat sitä, että tulivat saaneeksi lapsia. Senkin voin ymmärtää. Tietenkin tulee olla myös hyvin sensitiivinen sen suhteen, että tahatonta lapsettomuutta on hyvin paljon ympärillämme, enkä koskaan tarkoituksenmukaisesti haluaisi hihkua omalla onnellani tuottaen toisille pahaa mieltä. Lähinnä tarkoituksenani oli tuoda esille sitä, kuinka omalla kohdallani tämä koko homma pääsi yllättämään kokonaisvaltaisuudellaan ja antoisuudellaan niin jättimäisesti, että olen aivan ällikällä lyöty. Siltikään ei koskaan tulisi mieleeni tuputtaa kenellekään ajatusta lapsista tai perheen perustamisesta, ainoastaan kysyttäessä tai jonkun sitä vaihtoehtoa ääneen pohtiessa saatan todeta, että itselleni tämä on ollut, kliseistä jälleen, parasta mitä minulle on koskaan sattunut. Koska niin se on.

Mielipiteitä aiheesta otetaan mielenkiinnolla vastaan!

Arkinen maanantai

Kuten sanottua, itse rakastan arkipostauksia. On ihanaa kurkistaa ihmisten arkeen kuvien ja tekstin muodossa – muidenkin kuvien, kuin instagramiin ladattujen viimeisen päälle aseteltujen kahvikuppos-marmoripöytäkuvien. Tämä postaus on aivan tuikitavalliselta maanantailta tällä viikolla, olkoonkin että kyseessä oli arkipyhä, mutta eipä tuo näinä aikoina päivän kulkuun vaikuta. Koska jatkuva vauvavauvavauva-toisto saa tekstin kuulostamaan ala-asteen äidinkielen aineelta, päätin kutsua tuota vauvaamme jatkossa täällä blogissa Maraksi (joka on siis hänen oikea lempinimensä). Lisäksi valitettavasti tulen jatkossa sortumaan me-persoonapronominin viljelyyn vauvasta puhuttaessa – vannoin etten näin koskaan tekisi, mutta eipä olisi pitänyt. Vannoin muuten aikanaan myös, etten koskaan liittyisi yhteenkään Facebookin lastenvaatekirppisryhmään – no, nyt olen jäsenenä niissä kaikissa ja selailen ilmoituksia hartaudella. Mutta asiaan, tässä siis meidän arkinen maanantaimme, kiinnosti tai ei 😀

08.00 herätys. Olen nukkunut sohvalla ja takana on seitsemän tuntia lähes katkeamatonta unta, KIITOS mieheni, kun hoidit yön ainoan syötön. Olo on pitkästä aikaa jopa ihmismäinen, joskin täysin mihinkään kykenemätön, ellen saisi tuplaespressoani noin niin kuin heti. Mara möyrii tyytyväisenä leikkimatolla ja saan rauhassa syödä vakioaamiaiseni, eli kreikkalaista jogurttia granolalla. Ihmettelen, miten tuo sama leikkimatto voikin tuottaa niin suurta ihmetystä joka ainoa aamu? Ellei olisi pyhä, katselisin toisella silmällä Uutisaamua. Olen jostain syystä aina fanittanut aamuvarhaisen uutislähetyksiä, ja joskus myöhempään herätessäni saatan laittaa kyseisen ohjelman pyörimään tallenteelta. Aurinkoisina aamuina tsekkaan pikaisesti myös takapihan meiningin ja kuuntelen hetken lintujen aamukonserttia. Näin korona-aikana en voi tarpeeksi kiitellä itseäni ja miestäni siitä, että teimme oikeastaan tasan vuosi sitten varsin riskaabelin ostotarjouksen nykyisestä kodistamme – ja se meni läpi.

Herra päivänsäde siinä odottelee aamupuuroa – jos tässä seurassa ei pahimmankin aamukörmyn huulille karkaa pieni hymy, niin ei sitten missään. Puuro on siis Maran lempiruoka numero yksi, sitä on saatava, ja sitä on saatava nopeasti. Koska olen vain ihminen, ja näin ollen aina auttamatta liian hidas, jouduttaa hän toimintaani läimimällä pöytää kuin maailman aggressiivisiin blackjack-peluri. Puuron kanssa tarjoillaan hedelmäsosetta ja huikka vettä päälle. Vesikupin ilmaantuminen näköpiiriin kirvoittaa suuremman innostuksen kuin kangastus autiomaassa ja olenkin pohtinut pitäisikö sitä vettä sitten antaa enemmän?

Aamiaisen jälkeen siivoilen nopeasti keittiön, koska joku idiootti (=minä itse) on jättänyt sen taas illalla siivoamatta. Ai samperi kun ottaakin päähän aloittaa aamu siivoamalla. Onneksi tässä ei kauaa mene ja Marakin pysyy tyytyväisenä syöttötuolissa haaveilevasti takapihamme horisonttiin katsellen. Siisti keittiö, parempi mieli. Taidankin teettää tästä kaunokirjaillun koristetekstin keittiön seinälle.

Sitten sosesouviin: vuorossa tällä kertaa hedelmäsoseet pakkaseen, koska päätin olla pihi ja tehdä nämä itse (säästää oikeasti aika paljon riihikuivaa siinä kohtaa, kun vauva syö noin 6 purkkia päivässä). Lihasoseet ostamme valmiina. Marahan ei tämän työn tarpeellisuutta ymmärrä lainkaan, vaan kyylää minua loukkaantuneena leikkimatolta. Siirryn hänen viereensä lattialle, sujuu se kuoriminen näinkin. Säästän myös kallisarvoisia askeleitani, kun ei tarvitse rampata edestakaisin kääntelemässä mahallaan huutavaa poikaa takaisin selälleen (voisi muuten oppia senkin pian itse, kun kerran mahalleen päätyminen loukkaa tunteita niin suuresti).

Soseet valmiina. Mara sai kielellistä virikettä selostaessani ääneen tämän puisevan touhun vaiheita yksityiskohtaisesti, ja minä saisin pian käyttää hänen päiväuniaikansa johonkin oikeasti kiinnostavaan.

Välimaito. Yhtenä päivänä annoin vitsillä tuttipullon sängyssä makaavan lapsen kätösiin ja jukopliuta hänhän joi itse (katsoen minua siihen tyyliin, että oli jo tovin odotellutkin tätä askelta kohti itsenäisen vauvan elämää) – ja on juonut siitä asti. Vielä kun oppisi oman vaippansa vaihtamaan, niin voisin siirtyä henkilökohtaisen avustajan työstä talon sisäisen konsultin tehtäviin.

11.00: Soselounas ennen päiväunia. Kesken syömisen Mara alkaa hangata silmiään sen näköisenä, että kohta on helvetti irti, ellei päiväunet ala N-Y-T NYT. Lusikoin paniikissa loput soseet vauvan suuhun ja äkkiä sänkyyn. Nukahtaa nopeasti, kerrankin. Samalla tajuan, että nälkähän se siellä itselläkin jo vatsaa kipristää. Luojan kiitos olin eilen kaukaa viisas, ja tein paistettua riisiä myös tämän päivän lounastarpeiksi. Pitkään nämä aamut olivat sen sorttista sekamelskaa, etten edes älynnyt ajatella koko lounasta, puhumattakaan, että sellainen olisi ollut valmiina jääkaapissa. Sitten siirtelin kiljuvaa nälkää jogurteilla ja banaaneilla, kunnes huono olo iski jossain kohtaa väistämättä. Nälkäkiukku ei ole vain vauvojen juttu, sen tietää miehenikin.

Pikasutaisu meikkiä naamaan, vaikkei ohjelmassa kotoilua ja lenkkiä suurempaa aktiviteettia olekaan. En todellakaan meikkaa päivittäin, mutta kun äitiyslomaa on takana reilut 8kk, piristää mieltä kummasti pieni ehostautuminen. Kummasti sitä myös kuitenkin tottuu meikittömään pärstäänsä. Meinasin tuossa taannoin nimittäin pitkän meikittömän kauden jälkeen kiljaista kauhusta peiliin vilkaistessani – näytin täysissä pakkeleissani mielestäni aivan katutolpan juurelta karanneelta.

Tänään Mara tuntuu viihtyvän höyhensaarien päiväreissullaan, ja saan saateltua yhden kesken oleva projektin loppuun, kun sutaisen viimeiset maalikerrokset mieheni perintöhyllyyn. Ai että, aivan älyttömän rentouttavaa puuhaa, onneksi seuraava maalausprojekti odottaa jo työhön tarttumista. Päiväunien ajalle ei kylläkään voi suunnitella mitään sellaista projektia, mitä ei voi tarpeen vaatiessa keskeyttää. Koskaan ei nimittäin tiedä kauanko unet kestävät. Kaikenlaista fiksua se evoluutio on tuottanut, muttei on/off-uninappia pikkuvauvoihin.

12.00 unet jatkuvat vieläkin. Päädyn kirjailemaan muutaman sanasen blogiin. Nämä aamupäivät Maran nukkuessa ovat nykyisin ehdottomasti sitä kaikkein lemppareinta aikaani. Yleensä aikani kuluu joko blogin, virkkaamisen tai jonkinlaisten pienten kodin projektien parissa (kuulostaa aika glamoröösiltä, mutta nautin tästä elämänvaiheesta suuresti). Tai sitten valmistelen esimerkiksi päivällisen siihen pisteeseen, ettei juuri tarvitse kuin paistinpannua näyttää sitten kun sen aika on. Puhelimen selailukin on jäänyt huomattavasti vähemmälle viime aikoina, kun olen huomannut, että tällaiset aktiivilepohetket rentouttavat oikeasti paljon paremmin kuin se iänikuisten somefeedien pläräily. Välillä on tietenkin ihan paikallaan vain olla ja rötvätä sohvannurkassa puhelin kourassa.

13.00 makuuhuoneesta kuuluu kiljaisu: päiväunet done. Eikun epämääräistä keliä vilkuillen kaikkea mahdollista päälle ja vauva rattaiden kyytiin. Tuntuu, etten vieläkään ole kovin perillä siitä miten vauva tulisi milloinkin pukea ja sormi menee suuhun joka ikinen kerta, kun ulosmeno on edessä. Saamme ystävästäni ulkoiluseuraa ja rämmimme kolmisen varttia vuosisadan räntäsateessa, kelistä huolimatta on mukava vaihtaa kuulumisia ja tuleepahan itsekin liikuttua edes vähäsen. Mara ei taida kuitenkaan olla oikein lenkkituulella, vaan jupisee tuolta rattaidensa uumenista tuttuun tyyliinsä melkein koko matkan. Nykyisin on melkein harvinaista, että lenkkeilyn lomassa saataisiin päiväunetkin hoidettua, ellei sitten tehdä oikein ekstrapitkää lenkkiä. Kauniilla säällä poika katselee mielellään maisemia päästyään vihdosta viimein nauttimaan matkanteosta istuen, mutta näillä keleillä.. jos vain katse voisi tappaa.

14.30: parempi mieli sisällä. Lenkin jälkeen porkkana-kukkakaali- ja kiivisoseet linnunpoikasena ruokaa odottavan vauvan kitusiin, ja sitten tutkiskelemaan, olisiko leikkimaton tarjonta uudistunut tässä välissä. No eihän se ole, ainakaan minun mielestäni. Tämä Ikeasta ostettu jättimäinen leikkimatto on ollut ihan huippu, alla oleva vauvaystävällisen vaalea villamatto pysyy pukluvapaana ja illalla tämän saa kääräistyä leluine päivineen sivummalle. Lelukaaren sai hyvästellä jo aikaa sitten, kun Mara löytyi milloin mitenkin päin jaloistaan kaariin kietoutuneena.

Leikkimatolla viihtyminen on vaihtelevaa. Välillä siinä pyöriskellään tyytyväisenä tovi jos toinenkin, kun taas välillä ei voisi vähempää kiinnostaa, vaikka matolle levittelisi koko huushollin lelutarjonnan ja keittiövälineet päälle. Pyrin tietenkin siihen, etten olisi aivan koko aikaa itse vieressä viihdyttämässä, mutta eipä tuossa useinkaan ole vaihtoehtoja, kun vauva kiljuu mahallaan kuin hyeena ja viskoo kaikki tarttumaetäisyydelle sattuvat lelut pitkin olohuonetta – ja suuttuu siitäkin vielä.

Olenkin miettinyt, kuinka idioottina Mara minua pitää, kun ihastelen ääneen näitä samoja puoli vuotta olleita leluja joka päivä. Yleensä katsoo minua kuin vähä-älyistä ja siirtyy jälleen kerran tutkimaan leikkimaton parasta antia, nimittäin sen pesulappua. Painiskelen taas viime aikoina päätäni vaivanneen dilemman parissa: mitä muuta voi vauvan kanssa tehdä, paitsi köllötellä leikkimatolla?

Koen huonoa omaatuntoa, kun en keksi mitään muutakaan, ja vauvan kanssa leikkiminenkin tuntuu verrattain kömpelöltä – toisaalta en edes tiedä kaipaako hän minua sössöttämään viereensä vai olenko ainoastaan häiriötekijä projektissa nimeltä pesulapun tarkastelu. Olen melko huono spontaanisti loruttelemaan tai lauleskelemaan, saati muodostamaan niistä lapselle mitään muuta leikkiä kuin kiusallista sooloperformanssia, joten jonkinlaista etäohjattua toimintaa olen kovasti kaipaillut. Ystäväni vinkkasikin kaupungin järjestämästä etämuskarista (Lastenkulttuurikeskus Rullan fb-sivuilta löytyy lisätietoa), joten se nyt ainakin otetaan kokeiluun. Tiedostan toki, että voin viskata tällä ongelmalla vesilintua siinä kohtaa, kun Mara lähtee liikkeelle, mutta siihen asti täytynee vain toivoa sormet ristissä, että poika tunnustaa minut äidikseen tästä tylsästä vauva-ajastaan huolimatta vielä jatkossakin.

16.00 hetken peuhaamisen jälkeen onkin taas päiväuniaika. Väsymyskiukkua torjuakseni olen oppinut melko herkällä silmällä ennakoimaan tätä kapeaakin kapeampaa aikaikkunaa, jonka sisällä päiväunille nukahtaminen sujuu sopusoinnussa. Tänään sujuu tämäkin nukahtaminen kuin unelma, ja minä jatkan unien ajan virkkausprojektini parissa ja ihan vain köllöttelen autuaana sohvalla.

17.00 päiväunet numero 2 ovat taputellut ja unien jäljiltä punaposkinen vauva on iloinen kuin mikä. Mies lähtee tarkan ostoslistan kanssa hoitamaan viikoittaisen kauppareissumme ja Mara syö päivällisen. Syöttötuoliin siirryimme muutama viikko sitten, ja se on kyllä tehnyt vienyt nämä ruokailuhetket aivan uusiin ulottuvuuksiin. Siinä missä aikaisemmin istuin lattialla selkä quasimodo-kyttyrällä venkoilevaa poikaa pidellen, on nykyisin aivan ihanaa syöttää tuolissaan viihtyvää suursyömäriä. Sosetta on joka paikassa, ja joka ikinen kerta (viidesti päivässä) mietin koska saisin aikaiseksi viedä tämän pöydän alla olevan ikivanhan persialaismaton turvaan.

Päivällisen jälkeen kerään hieman lisää äitipisteitä ja annan Maralle mustikoilla täytetyn makututin makusteltavaksi. Sotkuista hommaa, mutta poika viihtyy – huh, ainakaan hetkeen sillä ei ole tylsää.

18.00 päivän paras hetki, nimittäin kylpyhetki. Mara hihkaisee innosta jo siinä kohtaa, kun näkee että suunta on kohti kylpyhuonetta. Aimo tovin hän läpsyttelee ammeessaan iloisena vettä ympäriinsä, ja nakertelisi tyytyväisenä kumiankkaansa varmaan tuntitolkulla. Itsekin ehdin tässä kohdin käydä suihkussa silmät toki kaiken aikaa poikaan naulittuna.

Pesujen jälkeen syödään vielä iltapuuro suurella riemulla. Järkevämpää olisi tehdä kaiketi tämäkin sotkuinen toimitus jo ennen kylpyä, mutta nyt syödään vaippasillaan puhdistusteknisistä syistä. Puuron jälkeen halitaan hetki sohvalla ja sitten sujahdetaan yöhaalariin ja siirrytään petiin.

Iltapuurot ja -pesut aloitetaan yleensä melko tarkasti siinä kuuden maissa ja seitsemän pintaan alkaa olla viimeinen hetki siirtyä sänkyyn hyvän sään aikana. Itsekin huokaisen yleensä helpotuksesta siinä kohtaa, kun Mara herää viimeisiltä päiväuniltaan, koska siitä eteenpäin päivän kulku on selvä kuin pläkki ja tuntuu, että me molemmat nautimme pilkun tarkoista iltarutiineista. Ei sillä, että päivän aikaisempiin hetkiin nyt mitään suuria yllätysmomentteja sisältyisi, mutta kuten sanottua, jossain määrin ahdistun siitä, etten mielestäni osaa viihdyttää lastani tarpeeksi hyvin.

Tuntuu, että päivät toistavat samaa kaavaa unet-ruoka-leikkimatto niin kauan kunnes on nukkumaanmenon aika. Uskoisin, että tämä tasaisen tylsä arki on vauvalle kuitenkin riittävän virikkeellistä, mutta viime aikoina olen tosiaan pohtinut, pitäisikö päiviin yrittää sisällyttää jonkinlaista rutiininomaista laulu-/loruhetkeä tai jotakin muuta aktiviteettia ylipäätään kuin se ainainen leikkimatolla oleminen. Päiväunille nukahtamiset ovat myös aina suuria kysymysmerkkejä, joten illan kynnyksellä suuri epävarmuus hellittää tästäkin syystä aina pikkuisen.

Luen kappaleen Vaahteramäen Eemeliä yöradiomaisella äänellä, ja pikku hiljaa joka suuntaan pyörivät raajat alkavat rauhoittua kohti nukahtamista. Unikoulua tässä on hiukan harkittu, mutta kuten todettua, olen mennyt totuttamaan raukkaparan sylinukutuksiin. Ensimmäisenä askeleena pyrimme nyt nukuttamaan vauvan suoraan sänkyynsä, koska eihän tässä nyt mikään kiire ole ja sydämeni itkee jo nyt verta, kun huomaan kuinka poika kaipaisi syliin nukahtamaan.

Mara on juuri nukahtamassa, kun mieheni tulee kaupasta ja pienen pieni rasahdus saa aikaan sen, että minua tuijotetaan jälleen lautasen kokoisilla silmillä pinnasängystä. Voi saakeli. Olen tässä kohtaa kykkinyt pinnasängyn vierellä jo kolmisen varttia ja päätämme vaihtaa vuoroja. Jollain ihmeen vauvakuiskaajan taidoilla mieheni taikoo pojan jälleen hetkessä uneen.

20.00 Vauva nukkuu, rauha on laskeutunut valtakuntaan ja on aika tämäniltaisen gourmetpäivällisen: eineslihapullia ja ”salaatti”. Aina ei jaksa laittaa ruokaa ja silloin mennään ihan hyvällä omalla tunnolla sieltä aidan matalemmasta päädystä.

Selailen tovin nettikauppoja syystä, että jotakin ulkoiluvaatetta on aivan pakko ostaa ostoslakostani huolimatta. Nykyisin tulee ulkoiltua sen verran paljon, että jonkinlaiset hyvälaatuiset vermeet olisi hyvä olla, sillä nykyisellään en omista kunnollista välikausitakkia esimerkiksi lainkaan. Parit pakolliset ostokset siis ostoskoriin ja samalla somefeedien tarkistus. Sitten hiukan neulomista toisella silmällä dokkaria katsellen, pari jaksoa Master Chefiä sängyssä, vauvan yösyöttö puoli yhden maissa ja unille itsekin.

Tällaista siis täällä. Kertokaa nyt ihmeessä, etten ole ainoa äiti, joka tuskastelee tämän uni-ruoka-leikkimattorallin kanssa. Kaikki hyvät ehdotukset vauvan viihdyttämiseksi otetaan myös vastaan nöyrästi kumartaen!

Tekemistä karanteeniin

No joo, ei tässä nyt varsinaisessa karanteenissa olla, mutta hyvin senkaltaisissa oloissa kylläkin. Jos aikaisemmin elämä vauvan kanssa oli varsin kotivetoista, niin nythän se ei juuri muuta ole. Töissä ollessani sisäinen introverttini olisi kenties nauttinut ajatuksesta, että nyt saisi viitata hyvällä omallatunnolla kaikelle sosiaaliselle kanssakäymiselle työpäivien ulkopuolella. Äitiysloman aikana olen kuitenkin oppinut arvostamaan jokaikistä sosiaalista dialogia aina kaupan kassan kanssa jutustelusta lähtien, joten seinät tuntuvat todellakin hetkittäin olevan kallellaan suuntaani kuin neljä Pisan tornia.

Onneksi kevät on toistaiseksi hellinyt meitä upeilla keleillä ja ulkona olemmekin uskaltaneet treffata niin ystäviä kuin vauvan isovanhempiakin, turvavälistä tietenkin huolta pitäen. Kaikkein eniten tässä kuitenkin harmittelen sitä, ettemme ole päässeet vierailemaan oman mummuni, vauvan isoisomummun, luona palvelutalossa, ja kuka ties milloin seuraavan kerran pääsemme. Onneksi aina voi soittaa. Olenkin joutunut näin Nokia 5110-sukupolven lapsena opettelemaan puhelimessa puhumisen jalon taidon aivan uudelleen. En nimittäin ole voinut aiemmin sietää sitä. Joko asiat hoidetaan sähköisesti viestimällä, tai sitten naamatusten – tämä on ollut kommunikaationi alfa ja omega niin kauan kuin muistan. No, tämäkin asia on sentään harjoittelemalla poisopittavissa.

Yritän kuitenkin ajatella, että tässä nyt vain on mentävä päivä kerrallaan ja sopeuduttava tilanteeseen, otettava kaikki ilo irti siitä mitä on käsillä. Koska olen minä, puhelimestani löytyy tietenkin lista näiden karanteeniolosuhteidenkin varalle (en minä sentään mikään doomsday prepperi ole, vaan lista on tehty vasta tarpeen niin vaatiessa)

Leipominen. Tämän lienee hoksannut suurinpiirtein koko väestömme, koska jatkuvasti sekä lähi-Prismamme että Citymarkettimme jauho- ja kuivahiivahyllyt ovat ammottaneet tyhjyyttään. Siis olleet oikeasti täysin tyhjät. Jos kuitenkin jostain mustasta pörssistä sattuu jauhoja löytymään, niin nyt olisi aikaa toteuttaa ne kaikki ajatuksen tasolla kehitellyt leivontasuunnitelmat. Oman lapseni tulkinta paakarinhommista on tosin toistaiseksi vain nuolijan jynssäämistä kutiseviin ikeniinsä, mutta rohkenen kuvitella, että isompien lasten kanssa leivonta voisi olla mukavaa yhteistä ajanvietettä.

Tykkään enemmän itse leipomisesta kuin varsinaisesti tuotoksieni syömisestä. Sovinkin palvelutalossa asuvan mummuni kanssa, että alan kiikuttamaan heidän alaovelleen viikottain jonkinlaista nisua. Soittelemme melkein päivittäin, mutta kiva muistaa jotenkin muutenkin, nyt kun emme voi nähdä. Pian 92-vuotta täyttävän mummuni pitkän iän salaisuus lienee se, että hän on nauttinut lähes päivittäin sopivan annoksen pullaa – taidankin ottaa tämän myös itse käyttöön.

Lihapiirakkaa, karjalanpiirakkaa, pullaa ja munavoita.

Kirjoita kortteja. Askartelutarvikkeitahan voi tilata netistä ja postikin on jälleen voimissaan, joten mikäpä sen mukavampaa kuin tekaista muutamat vanhat kunnon postikortit. Joulukortitkin voi tehdä jo nyt ennakkoon, eipähän tarvitse hiki päässä uhmata jälleen kerran viime tingassa sitä päivämäärää, jolloin posti kuljettaa vielä varmuudella joulutervehdykset perille. Ja ainahan voi tehdä vappukortit, juhannuskortit, heinäkuun kortit jne.

Pääsiäiskortteja – vauvan jalka, mangososetta ja pahvia. Idea kopsattu facebook-ryhmästä 🙂

Perusteellinen siivous. Nyt jos koskaan sille on aikaa. Kaappien ja kaikenlaisten roinalaatikoiden läpikäyminen on melko puisevaa hommaa, joten suosittelen näin kotimaisuuden tukemisen hengessä ostamaan vaikkapa pari pienpanimo-olutta luovuutta ruokkimaan. On tietenkin suotavaa käydä huoneet sitten eri päivinä lävitse, ettei päädy luovuudenpuuskissaan ihmettelemään ympärimyllätyn huoneen keskelle, koska järjestystä oli vaihdettava juuri sillä siunaaman sekunnilla.

Jos joku laatikko saa meikäläisen karvat pystyyn niin se on tämä.

Muista myös ne kaikkein veemäisimmät toimitukset, kuten saunan pesu, liesituulettimen ritilän puhdistaminen, kaakelisaumojen jynssääminen. Kaikelle tälle on nyt aikaa.

Ulkotreenaaminen on vielä sallittua. Hihkuimme mieheni kanssa onnesta soikeina, kun bongasimme ulkokuntosalin kotimme läheltä – todetaksemme hetken kuluttua, että kyseessä olikin aidattu sähköasema. Heti silmälasien päivityksen jälkeen suunnitelmissamme onkin kokeilla jonkinlaista ulkotreeniä vaunulenkkien ohessa.

Ne puhelinkeskustelut. Oikeasti, puolentoista tunnin lenkki kuluu kuin siivillä hyvän ystävän kanssa rupatellessa. Kaikenlaiset etävideopalvelut kasvattavat myös suosiotaan ja onnistuupa videopuhelu myös tavan whatsappinkin kautta.

Kirjoita. Itse toki kirjoitan tätä blogia, mutta rakastan myös muunlaista kirjoittelua. Sain tuossa idean, että kirjoittaisin lapselleni joka vuosi kirjeen, nyt ensimmäisenä vuotena myös puolen vuoden kohdalla. Tässä ensimmäisessä kirjeessä käyn tuoreeltaan läpi meidän arkeamme ja lapsen touhuja, sekä kuvaan ympäröivän maailman tilannetta nyt poikkeuksellisten olosuhteiden aikana. Olisi ihanaa antaa nämä kirjeet lapselle joskus lahjaksi, vaikkapa 18-vuotissyntymäpäivänä (juuri täysi-ikäistynyt poika osaa varmasti näitä arvostaa – taidanpa teettää muutaman varmuuskopion varuilta). Kirjeiden yhteyteen olisi ihanaa kerätä teetettyjä valokuvia kultakin vuodelta, tai miksei kuvakirjoinakin.

Tee reseptivihko. Nykyään kaikki reseptit ovat netissä saatavilla, mutta auta armias, kun lähdet googlettelemaan jälleen kerran sitä täydellistä pizzapohja- tai pullareseptiä niiden tuhansien reseptien joukosta. Olenkin jo aikaisemmin ottanut tavakseni kirjoittaa luottoreseptit vanhanaikaisesti kynällä vihkoon, mutta ajattelin koota näistä myös tietokoneella kyhätyn version. Jälleen kerran ajatukseni siintävät jo kaukana tulevaisuudessa, kun haaveilen antavani luottoresepteilläni täytetyn kirjasen lapselleni kotoalähtijäisiksi sitten aikanaan.

Teetä valokuvia tai vähintään järjestele ja talleta valokuvat ulkoiselle kovalevylle. Itse olen sitä ikäluokkaa, joka otti valokuvia kertakäyttökameralla ja sitten jännitti mitä kuvarullasta putkahtaisi ulos. Digikameroiden tuomat mullistukset olivat jo aivan pöyristyttäviä, kun kuvan saattoi pieleen mennessään vain poistaa ja ottaa uudelleen. Kenties tästä syystä rakastan edelleen paperivalokuvien selailua, ja haluaisinkin säilyttää valokuva-albumien perinnön tässä alati digitalisoituvassa maailmassa.

Nautiskele tv-viihteestä. Etenkin YLE on mielestäni viime vuosina kasvattanut tarjontaansa huikean paljon parempaan suuntaan. Laadukkaiden dokkareiden lisäksi suosikkejani ovat etenkin M/S Romantic, Luottomies, Modernit miehet (etenkin Eero Milonoff – parasta ikinä!), Sorjonen ja paljon muita. Suomalaisia alkuperäissarjoja putkahtelee nyt lisäksi maksullisista suoratoistopalveluista enemmänkin, mahtavaa, että tarjonta laajenee nordic noirinkin ulkopuolelle.

Vauvalle virkattu mustekala nyplättäväksi ja ikeniin jynssättäväksi

Opettele virkkaamaan. Yritin aikanaan alkaa kutoa villasukkaa, ja aikani sohlattuani neljän sukkapuikon kera päätin luopua siitä hommasta. Virkkaaminen sen sijaan on helppoa, netti pursuilee ohjeita virkattujen mattojen ja sisustuskorien tekoon, trikoolangasta isolla koukulla askarreltuna nämä valmistuvat muutamassa päivässä, jolloin projektiin ei ehdi kyllästyä. Miehenikin tulee jatkossa yllättymään, kuinka erilaisiin käyttötarkoituksiin nuo kyhäämäni korit taipuvatkaan.

Järjestele puhelin uuteen uskoon. Järjestyksen ihmisenä en voi sietää sitä, että puhelimessa sovellukset ovat hujan hajan ja muistin rajat paukkuvat kaiken maailman turhanpäiväisten kuvankaappausten myötä. Napsin screenshotteja jatkuvasti meemeistä, inspiroivista kuvista, resepteistä, ostoslistalle menevistä asioista jne. Nämä kaikki on nyt eräiden vauvan päiväunien aikana tullut järjesteltyä omiin albumeihinsa ja toki vauvan kuvillekin on oma kansionsa – voin sitten selailla niitä, kun ikävä iskee iltaunien aikana. Sovellukset ovat järjesteltynä käyttötarkoituksensa ja -määränsä mukaisesti ja viimeisimpänä tietenkin myös puhelimen teema on vaihdettu uuteen. Visuaalinen puoleni saa kylmiä väreitä puhelinten oletustaustakuvista, joten saatan käyttää tovinkin löytääkseni silmääni miellyttävän teeman.

Opettele muokkaamaan kuvia. Puhelinten kamerat ovat nykyään huippulaatuisia. Rakastan valokuvaamista ja olen aikoinaan haaveillut kunnon järjestelmäkamerasta. Nykyisen Huawei30:ni kuvanlaatu ja ominaisuudet ovat kuitenkin niin huippuluokkaa, että taidan jatkossakin tyytyä räpsimään kuvia ainoastaan sillä. Hyväkin kuva pääsee oikeuksiinsa pienen muokkaamisen kautta, ja olenkin siirtynyt jo kauan sitten pelkän instagramin gingham-filtterin säännöllisestä käytöstä Adobe Lightroomiin. Muokkaaminen on super helppoa ja eron kyllä huomaa heti muokatun ja alkuperäisen kuvan välillä, aina ei tarvitse kuin säätää hieman valotuksia ja sävyjä, kun taas joskus on mukava kikkailla oikein kunnolla. Koukuttavaa puuhaa kaikkinensa. Applikaatiossa on useampia ilmaisia tutoriaaleja, joista ainakin itse olen oppinut paljon, vaikkakin usein muokkaaminen tapahtuu vain luovasti soveltaen siten mikä omaa silmää miellyttää eniten.

Tuunausprojektit. Ensimmäisenä uuden ilmeen sai vauvan alunperin tummanruskea syöttötuoli, kun maalasin sen valkoiseksi. Seuraavaksi työn alle pääsi mieheni isoisän työpaikaltaan saama vaaleanruskea hylly, joka kaikessa ihanuudessaan ei vain sen värisenä oikein istunut kotiimme. Luvan saatuani hioin ja maalasin senkin valkoiseksi, jotta tuo kaunis esine saataisiin uudelleen käyttöön. Tämän jälkeen vuorossa ovat ovenkarmit. Tässä kun nyt on ollut aikaa syynätä kotia hieman tarkemmallakin silmällä, niin kaikenlaista pientä laitettavaa alkaa toden totta löytyä. Saa nähdä näyttävätkö seinät sitten aivan rupisilta uudenuutukaisten karmien taustalla – tätä menoa ei aivan pian nimittäin suti pysähdy.

Lisää ideoita saa ehdottaa! Toivottavasti näistä löytyi jotakin vinkkiä, mikäli tekemisenpuute uhkaa. 🙂