Rutiineista rentoutta – kuinka hemmetissä tämä paletti pidetään kasassa?

Minä olen varsin pedantti ihminen ja pidän itseäni melko kyvykkäänä siinä mitä tulee järjestelmällisyyteen ja asioiden organisointiin. Toisin sanoen siis en voi sietää sitä, että asiat ovat levällään – en sanan konkreettisessa merkityksessä enkä muutenkaan. Vaan nytpä, kun olen harjoittanut työssäkäyvän äidin elämää reilut kolme viikkoa, löydän itseni tilanne toisensa jälkeen keskeltä suoranaista leväperäisyyttä ja kaaosta. Kuten olen aikaisemminkin tainnut mainita, olen sekä sotkuinen että siisteyttä rakastava ihminen – kombinaatio, joka on jollakin ilveellä pidetty kurissa siisteyden voitoksi kuluneiden vuosien ajan. Mutta nyt. Nyt täällä elää myös pyörremyrskyn lailla etenevä vauva, jonka statuksen muuttuminen taaperoksi aivan pian ei varsinaisesti helpota asiaa.

Silloin kun Maraa ei vielä ollut ja elelimme aivan tavallista kahden työssäkäyvän aikuisen arkea, pidin itseäni hyvinkin kiireisenä ihmisenä, ja sovittelin jatkuvasti menojani kalenterin sivut viuhuen. Silloin puolestaan, kun olin Maran kanssa kotona äitiyslomalla ja vanhempainvapaalla, päivät tuntuivat vilisevän ohitse erinäisten menojen ja no, niiden rutiinien lomassa. Nyt voisin ottaa pikajunan takaisin menneisyyteen ja antaa pienen kipakan opetuksen entiselle, muka-kiireiselle, itselleni – tai kuten täällä Tampereella sanotaan: älä nyvviitti.

Olen tehnyt viimeiset kolme viikkoa kellon ympäri töitä. Siis tullut töistä kotiin ja jatkanut täällä täyttä höyryä niin, että ensimmäistä kertaa olen istunut alas usein siinä yhdeksän maissa illalla. Mieheni, joka on tosiaan loppuvuoden Maran kanssa kotona, aloitti tässä hiljan (etä)opiskelut, ja ensimmäisen viikon kissanhännänvedon jälkeen sovimme kaikessa sovussa, että arkena minä hoitaisin huushollin ja Maran töistä palattuani, jotta mieheni saisi keskityttyä opintoihinsa. Ratkaisu tyydytti molempia sikäli, että tässä lyhyiden aikablokkien tahdittamassa arjessa on aivan suoranaista haaskausta, että me molemmat pällistelisimme ruokaansa pitkin keittiötä viskelevää Maraa ja laulelisimme muina tiernapoikina siellä tuutulauluja nukkumaanmenoajan koittaessa. Mieheni saisi lukea rauhassa ja minä saisin tahdittaa arki-ilta-askareeni omalla tavallani.

Tosiaan, kuten on ehkä jo saattanut käydä selväksi, en voi sietää keskeneräisyyttä, vaan pidän siitä että asiat saatetaan kerralla loppuun. Olen myös ajanut itsenikin lähes loppuun tämän nimenomaisen asian tavoittelussa. Yleislääkärin työssä kun asiat ovat aina enemmän tai vähemmän kesken, eikä työ todellakaan lopu tekemällä – vaikka resepti- ja labrapiikin tyhjentää joka päivä, odottaa siellä seuraavana aamuna samanlainen kattaus uusia. Ja vauvan kanssa, silloin sitä vasta keskeneräisyyttä joutuu sietämäänkin. Vaikka kuinka siivoaisit ne vauvan heittelemät ruuat muina tuhkimoina pois, sama setti on siivottavana jälleen muutaman tunnin kuluttua. Kuten ne lelut. Ja pyykit. Ja ruuat ja tiskit ja IHAN KAIKKI.

Tätä keskeneräisyyden tunnetta olen sietänyt aikaisemmin kenties siksi, että se on koskettanut vain osaa elämästäni aina kerrallaan, mutta näin kokonaisvaltaisen keskeneräisyyden tunteen varalle en ole vielä kehittänyt kompensaatiomekanismeja. Ja erittäin hyvä niin, koska jossain kohtaa paska osuisi kyllä tuulettimeen – mahdollisesti kirjaimellisesti. Olen siis tullut siihen johtopäätökseen, että sikäli kun nykyinen elämäni ei ole mahdutettavissa kontrollinhaluisiin muotteihini, minä olen se jonka tulee muuttua.

Olen aikaisemmin ollut sitä mieltä, että mieluummin siivoan kerran kunnolla kuin useana päivänä vähän. Liikun mieluummin kolme kertaa viikossa hampaat irvessä kuin joka päivä hieman. Olen mieluummin yhtenä päivänä viikossa kaksi tuntia ylitöissä kuin vartin joka päivä ja toisena päivänä pesen apinanraivolla pyykkejä sen sijaan, että pesisin koneellisen päivittäin. Tajuatte varmaan ajatuksenkulkuni. Kuitenkin nyt, kun töiden jälkeen käteen jäävä aika on suunnilleen vakio, en todellakaan halua kuluttaa yhtään liikaa Mara-aikaa edellä mainittuihin asioihin, ja näinpä olen hiljalleen alkanut muokata omia tottumuksiani sen mukaisiksi.

Pyrin tekemään ruokaa kahdesti (arki)viikkoon, mahdollisimman helppoja laatikkoruokia tai isoja satseja pastaa – hyvästi kasarien parissa nyhjääminen, se on suurtalouskeittiömeininkiä nyt. Pyrin myös tässä ohessa tekemään Maralle ruokaa pakkaseen, Simppelin sormiruokakeittiön ohjeilla on tehty yhdet jos toisetkin pannarit ja linssipyörykät, ja hyvin maistuvat. Jatkossa pyrin kehittämään toimintaani vielä enemmän siihen suuntaan, että söisimme kaikki samaa ruokaa, toki suolattomana vauvalle.

Pyrin pesemään pyykkiä joka toinen päivä, näin ollen tästä maailman veemäisimmästä toiminnosta ei tule ylitsepääsemättömän tuskaisaa, vaan pyykkikoriin mahtuu aina likaisia pyykkejä – ja niitähän meinaan tulee.

Pyrin kerryttämään askeleita arjessa ainakin sen 10 000 per päivä, jos jonakin päivänä askeleet uhkaavat jäädä vajaaksi, voin lähteä Maran kanssa puistoon kävellen ja täyttää liikunta-annokseni samalla. Lisäksi pyrin jumppaamaan 15 minuutin ajan joka ilta jumppakuminauhan (well hello vanhuus!) kanssa. Tämä on ollut testissä nyt kuluneen viikon ja voin sanoa että toimii! Siinä missä en todellakaan löydä ikinä kokonaista tuntia tuon kuminauhan kanssa touhuamiseen, menee vartti helposti Maran nukahtamista valvoessa ja tauoilla tuttia nostellessa. Tällä metodilla ehtii hyvin käydä koko kropan kahdesti viikossa läpi, ja silti tuntuu, ettei siihen kulu aikaa yhtään ylimääräistä – normaalistihan selailisin Facebookia tuon nukuttamistouhun ajan.

Heti Maran nukahdettua käyn nopeasti koko huushollin läpi ja vien kaikki ympäriinsä lojuvat tavarat paikoilleen, olkoonkin että ne löytyvät lattialta taas seuraavana iltana. Näin säilyy edes jonkunlainen tolkku siisteyden suhteen ja ikinä ei ole tekemistä juurikaan enempää kuin edellisenäkään iltana.

Kun olen nyt toiminut edellä mainitulla tavalla noin pari viikkoa, koen että arki on ihan oikeasti selkeämpää, vaikka joudunkin joka päivä tekemään vähän jotain. Kuitenkin suurin muutos on tapahtunut korvieni välissä, koska en tiedä missä neuroottisuudessani muuta kuvittelin, mutta elämähän on yhtä keskeneräisyyttä kaikkinensa. Jos aina ajattelee elämäänsä projektina projektin perään, tai hahmottaa oman aikajanansa ainoastaan erilaisina etappeina ja niiden väliin jäävänä harmaana massana, jää oikeasti aika paljon elämää elämättä.

On ollut aika ihanaa pysähtyä ruokapöydän ääreen ja tietoisesti antaa niiden tiskien vielä hetken olla. Käyttää mieluummin se aika määrätietoisesti bataattilohkojaan heittelevään Maraan ja oikeasti huomata se, että joistakin asioista – myös siitä omasta hallinnantarpeesta – voi tulla aivan toissijaisia kun jotain tärkeämpääkin on.

Ensimmäinen työviikko takana – selvisin hengissä!

No niin, ensimmäinen täysi työviikko takana sitten äitiysloman, vanhempainvapaan ja vuosiloman. Tasan vuoden päivät olin kotona, ja nyt oli sitten minun aikani jättää tämä pehmeän kotoinen kupla, ja ottaa äärimmäisen jännittävä askel kohti uudenlaista arkea – sellaista, jota en vielä koskaan tähän mennessä ollut elänyt. Tiesin aiemmasta, että ajoittain työn tekeminen on raskasta, ja myös kotona voi olla raskasta, joten olisiko uusi arki sitten tuplaten raskasta? Muutama huomio asiasta:

  • Voisin opetella nousemaan aikaisemmin kuin 25 minuuttia ennen auton rattiin istumista. Nyt kun käyn töissä, saan itse asiassa nukkua pidempään kuin vauvan kanssa kotona ollessa, enpä muista koska asia olisi ollut näin päin lomalta töihin palatessa. 😀 Silti torkutan viisiminuuttisen toisensa perään ja joka ikinen aamu on tullut aivan jumalaton kiire. Siinä missä saan kyllä itseni valmiiksi tuossa ajassa, en ole vieläkään osannut sisällyttää aamuuni ajallisesti sitä, etten malta lopettaa Maran halailua ja sylittelyä sitten millään. Tästä syystä olenkin myöhästynyt melkein joka aamu töistä. Huomenna on pakko virittää herätyskello varttia aikaisemmin soimaan!
  • Neljän vuoden ajalta tuttuun työyhteisöön oli aivan ihanaa palata, kun tutut työkaverit toivottelivat lämpimästi tervetulleeksi takaisin, ja kyselivät vauvavuoden kuulumisia. Myös itselleni yksi tärkeimmistä plussapuolista terveyskeskuslääkärin työssä – parhaimmillaan vuosien ajalta tutut potilaat ja pitkät hoitosuhteet – sai vahvistusta, kun tutut potilaat ilmaisivat olevansa hyvillään paluustani, ja kysyivät, miten vuosi oli mennyt.

  • Olin myös yllättynyt, kuinka luontevasti työnteko jatkui ja väliin tuntui, kuin en olisi ollut päivääkään poissa. Pois lukien tietenkin sen, että ensimmäisten parin päivän aikana raikasi kuuma linja helpdeskiin syystä, että suunnilleen joka ikinen tunnukseni oli joko vanhentunut tai unohtunut.
  • Sen sijaan helppoa ei ollut hypätä tartuntatautivastaavan saappaisiin keskellä ympäröivän epidemiatilanteen aiheuttamaa epätietoisuutta ja toisen aallon ennakointia. Onnekseni sain äärimmäisen hyvän perehdytyksen aiheeseen aiemmin tehtävässä toimineen kollegani toimesta, ja näin viikon jälkeen asiat alkavat hiljalleen hahmottua. Kaikkinensa koen tämän erittäin mielenkiintoisena haasteena – on aika jännittävää huomata yhtäkkiä toimivansa melko keskeisenä alueellisena toimijana asiassa, joka on täyttänyt uutisotsikot kuluneen puolen vuoden ajan.
  • Haaste on ollut myös lähteä kotoa aamulla näiden kahden jäädessä aamupuuropöytään suunnittelemaan päivän puistoreissua. Ja tuntuu niin epäreilulta, etten saa olla mukana! En ole jotenkin vielä saanut sisäistetyksi sitä faktaa, että minussa saman ihon alle mahtuu sekä työminä että kotiminä. Onneksi työmatkani kestää autoillen noin 25 minuuttia, ja siinä ajassa olen ehtinyt varsin mukavasti irroittautua sekä kalvavasta koti-ikävästä että päässä pyörivistä työasioista.
  • Töiden ja työmatkojen alettua minulla on noin 50 minuuttia päivässä aikaa, joka on ihan tasan tarkkaan vain minulle. Ja vieläpä niin, etten oikeastaan voi muuta kuin joko olla ajatuksineni hiljaa tai kuunnella äänikirjaa. Etenkin nyt, kun töissä on hässäkkää ja kotona odottaa samanmoinen, koen nuo hetket äärimmäisen rentouttaviksi ja ennenkaikkea palauttaviksi. Aiemmin työmatkat merkitsivät ainoastaan siirtymistä paikasta A paikkaan B. Kuluneen viikon aikana kuuntelin Heini Maksimaisen Vauvattomuusbuumin (vahva suositus, erittäin mielenkiintoinen katsaus lapsettomuuteen – sekä tahattomaan että vapaaehtoiseen sellaiseen) ja nyt aloitin pitkän aikaa listallani roikkuneen Sapiens: Ihmisen lyhyt historia (Yuval Noah Harari). Ihanaa, kun kerrankin on hyvä syy vain kuunnella äänikirjoja, nimittäin viimeiseksi mainitsemanikin on sellainen kirja, jota en luultavasti koskaan innostuisi lukemaan iltapuhteekseni, mutta kuunnellen se uppoaa varsin hyvin.

  • Nyt ymmärrän, mitä ihmiset tarkoittavat sillä, että työpäivän jälkeen kotona odottaa vielä toinen samanmoinen. Tai ehken ihan täysin ymmärrä vieläkään, sillä kotona minua odottaa vasta 11-kuinen vauva leikityksineen ja iltatoimineen. Vauva, joka menee nukkumaan jo seitsemältä, eikä vaadi kuskaamista harrastuksiin tai hangoittele vastaan läksyjenteossa. Ja siis oikeasti minä nautin tästä! Olen huono sietämään toimettomuutta, ja ainakin kuluneen viikon ajan olen nauttinut täysin siemauksin siitä, että työpäivän jälkeen pääsen hieromaan älynystyröitäni aivan toisenlaisessa ympäristössä kuin töissä. Ja kyllä vaan tuntuu olevan välillä kuin yksi saamarin iso Mensan testi se, kun pähkäilet kuinka pitää päiväunista kieltäytyvä rättipoikkiväsynyt vauva hereillä nukkumaanmenoaikaan asti. Tai kun joudut kehittelemään lusikalla syötettävistä ruuista lennossa sormiruokaversioita, koska EI VAAN OLE JEES SYÖDÄ LUSIKALLA. MITÄÄN.
  • On aika siistiä tulla töistä kotiin, jättää työlaukku eteiseen, vaihtaa kotivaatteisiin ja lähteä vauvan kanssa taloyhtiön hiekkalaatikolle möyrimään. Vielä siistimpää on ollut huomata, kuinka työmoodista kotimoodiin siirtyminen ei ainakaan toistaiseksi ole tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia – kaikki tapahtuu kuin itsestään tuon parikymmenminuuttisen työmatkan aikana. On myös maailman ihaninta, kun 8 tunnin poissaolon jälkeen vastaan möngertää pikkuinen, joka ilahtuu silminnähden siitä, että olet taas kotona. Myös mieheni on ollut ihan hyvillään, eikä ainoastaan siksi, että toinen vauvavahti saapuu paikalle, vaan kuukausien yhteenkietoutuneen symbioosielon jälkeen tämä tuntuu harvinaisen virkistävältä kaikkiaan.
  • On tullut myös pantua merkille, kuinka tärkeää on yrittää palautua niinä hetkinä, kun se on mahdollista. Siinä missä olen jo ennen vauvaakin ollut yleensä arkisin aivan puhki työpäivän mittaisesta sosiaalisesta kanssakäymisestä, nyt se korostuu jotenkin entisestään, kun kotonakin ensimmäinen hiljainen oma hetki koittaa vasta illalla vauvan mentyä nukkumaan. Sovimmekin, että jos alkaa ihan kunnolla hajottaa, niin molemmat saavat ilmoittaa vetäytyvänsä puoleksi tunniksi omiin oloihinsa silloin kun siltä tuntuu. Itselleni riittää usein se, että saan hetken selailla puhelinta aivan kaikessa rauhassa (joo joo, varmasti hedelmällisempää olisi vaikka meditoida tai käydä kävelyllä, mutta joku raja nyt tässä uuden opettelussa) ja sitten alankin jo kaivata takaisin tämä sirkuksen keskelle.

  • Myös fyysinen hyvinvointi ja sen laiminlyönnin seuraukset alleviivautuivat moninkertaisesti jo kuluneen viikon aikana. Krooniset rintaranka- ja yläselkäjumit eivät varsinaisesti helpotu sillä, että ensin istut päivän toimistossa (eikä suinkaan niissä työfysioterapeutin ohjeistamissa ergonomisissa asennoissa, vaan milloin mitenkin epäergonomisesti röhnöttäen) ja sitten kotona nostelet selkä vääränä kaiken aikaa syliin pyrkivää vauvaa, joka kaiken lisäksi rakastaa sylissä hyppyyttämistä. Kaikkina väliin jäävinä hetkinä tietenkin pyyhit kyttyräselkäsi kanssa sormiruokailun todisteita ja pukluja pitkin lattioita. Tämän kaiken seurauksena heräsinkin vaihteeksi sunnuntaiaamuun aivan järkyttävän yläselkä-niskajumiin ja ohimoissa jyskyttävään migreeniin. Taidanpa taas kaivella harjanvarren ja foamrollerin tuolta naftaliinista esiin – ja yritän myös ihan oikeasti jalkauttaa niiden käytön myös käytäntöön.
  • Yksi parhaista asioista töissäkäymisessä on se, kuinka viikonloput tuntuvat jälleen viikonlopuilta. Vuoden kalenterittomuuden jälkeen oli aivan ihana havahtua siihen faktaan, että edessä olisi kaksi vapaapäivää. Vaikkei viikonloppuisin nykyisellään oikein ole mahdollisuutta nukkua pitkään, niin silti lauantaiaamuun herääminen tuntui aivan erilaiselta. Pitkästä aikaa katoin myös kunnon aamiaisen pöytään seisaaltaan lusikoidun lämmitetyn puuron sijaan, ja nautiskelimme aamupalan koko perheen voimin – Maralle olin varannut omat suolattomat sämpylät.

Viikonloppu on mennyt hujauksessa ja kohta pitäisi taas orientoitua jotenkin alkavaan viikkoon. Katsoa huomiset vaatteet esille (ehdoton edellytys nopeille aamutoimille), miettiä viikon ruokalista ja tehdä Maralle linssipyöryköitä ensi viikolle valmiiksi pakkaseen. Maanantain tulo ei kuitenkaan tunnu pahalta eikä sunnuntain illankoitossa ole samanlaista haikeutta kuin joskus aikaisemmin. Ehkä siksi, että tällä kertaa ero arjen ja viikonlopun välillä ei tunnu niin hirvittävän selkeältä kuin joskus aikaisemmin, eikä päiviä maanantaista torstaihin tule enää ajateltua jonkinlaisina lusittavina väliajanjaksoina viikonloppujen välillä. Viikonloppuisin ehtii tietenkin tehdä kaikkea erityistä, mutta suurin ero arkipäiviin on se, että silloin kaikelle on vain enemmän aikaa. Muutoin tavanomaiset rutiinit pyörivät kuten arkenakin, ja se tuntuu ihanalta – viikonlopulle ei tule asetettua samanlaisia paineita kuin ehkä joskus aikaisemmin, koska tuntuu siltä, että ne tavalliset maanantait ja tiistait ovat aivan yhtä merkityksellisiä päiviä kuin lauantait ja sunnuntaitkin.

Tiedän että tämä kuulostaa varmasti ärsyttävältä julistukselta siitä, kuinka nyt lapsen myötä elämälläni on merkitys ja tästä huumaantuneena hehkutan sitä, kuinka tiskikoneen täyttäminenkin on aivan ihanaa. Ei, se on aivan yhtä raivostuttava askare kuin aina ennenkin, jossa ei ole tasan muuta merkityksellisyyttä kuin se, että puhtaita astioita on joskus pakko saada lisää. Tiedän myös, että tulee päiviä, useitakin, joissa ei niissäkään ole mitään muuta punaista lankaa kuin yrittää selviytyä iltaan asti. Kulunut viikkokaan ei ole ollut pelkästään mitään pilvilinnoissa hihhulointia, mutta enpä minä sitä lapsen merkitystäkään lähde kieltämään – onhan se nyt selvä että uusi ihmiselämä vaikuttaa suuresti ja vielä vähän päälle. Olisi kuitenkin ehkä hieman surullista ajatella, että kaikki korvieni välissä tapahtunut muutos olisi vain ja ainoastaan seurausta siitä, että olen saanut lapsen. Kyllä suurin osa palikoista on järjestäytynyt uudelleen kuluneen vuoden ja siitä seuranneen oppimisen myötä. Kuten aiemminkin totesin, ei tässä pelkästään sitä lasta olla kasvatettu, vaan meitä vanhempia myös – kenties enemmänkin – ja tässä nyt nähdään eräs lopputulema.

Miten on lähtenyt töissäkäynti sujumaan loman jälkeen, ilman lapsia tai lasten kanssa?

Raskauskilot, muuttunut kroppa ja mieli

Minä olen kohta 32-vuotisesta elämästäni ollut varmaankin kohta kaksi kolmannesta jollakin tapaa tyytymätön kroppaani. Olen jojoillen laihduttanut luultavasti ainakin yhden aikuisen ihmisen verran kiloja, ja sadatellut tuhansia kertoja sitä, kuinka alavatsani saa minut näyttämään raskaanaolevalta myös silloin, kun en sitä todellakaan ole ollut. Jälkimmäinen ei ole vain omaa harhakuvitelmaani, vaan olen saanut lukuisia lämpimiä onnitteluja osakseni ja kiusaantuneena mutissut takaisin, että rasva se siellä vain pullistelee. Raskaana ollessani olinkin ikionnellinen, kun sain kerrankin käyttää kaikkia trikoisia maksimekkoja ja muita pullottavaa alavatsaa korostavia vaatteita – kerrankin minun ei tarvinnut pelätä raskausuteluita.

Vaihto-oppilasvuonna sairastuin syömishäiriöön, ja vaikka anorektinen käytös itsessään ei kestänytkään kuin pari kolme vuotta, jätti se tietenkin ikuisen jäljen ajatusmaailmaani. Muistot tuosta ajasta ovat monesti ajaneet minut käyttäytymään ruuan suhteen juuri päinvastaisesti, kun olen kuollakseni pelännyt luisuvani takaisin syömishäiriön syövereihin. Tämän myötä olen sallinut itselleni herkun jos toisenkin, ja antanut itselleni luvan luistaa liikunnasta harva se kerta, koska olen pelännyt ajautuvani jälleen pakkoliikunnan orjuuttamaksi.

Ennen raskautta tämä metodi olikin näyttänyt toimivuutensa kerryttämällä varteeni useampia ylikiloja liikkumattomuudella, noutoruualla, hyvillä italialaisilla punaviineillä ja juustolautasilla – mutta hei, minähän vain nautin elämästä! Minulla on aina ollut liikunnallisen ihmisen identiteetti, mutta kolmekymppisenä havahduin siihen faktaan, etten oikeastaan ollut liikkunut enää vuosiin siten kuin olisi pitänyt. Tai pitänyt ja pitänyt – juuri nämä sanat ovat ex-syömishäiriöiselle äärettömän vaarallisia – mutta edes siten, että jonkinlainen peruskunto pysyisi yllä.

Aina välillä tietenkin kyllästyin tähän ”elämästä nautiskeluuni”, ja olenkin aloittanut ja lopettanut salitreenaamisen lukuisia kertoja, aina liikaa ja liian nopeasti. Osallistuinpa kertaalleen myös Bikini Challengeen. Kaksi viikkoa jaksoin puputtaa kalkkunaleikkeitä ja porkkananpaloja, kunnes päädyin jälleen kerran toteamaan, että ei jumalauta, elämä on liian lyhyt moiseen ihmisrääkkäykseen. Ja palasin nautiskelemaan Roqueforteistani laihtumatta grammaakaan. Olisihan minun nyt pitänyt tajuta, että tuollainen ei vain minulle sovi, vaikka kaikkinensa tuo valmennus oli mielestäni erittäin ammattitaitoinen, ja ei se ruokavaliokaan nyt pelkkää kalkkunaleikettä ja porkkanaa ollut, minun vain piti vetää sekin hieman överiksi.

Jonkin verran ajatustyötä olen saanut tässä matkan varrella tehdä tiedostaakseni sen faktan, että elämä kävisi ennen pitkää vieläkin lyhyemmäksi, mikäli jokin ei muuttuisi – perustavanlaatuisesti ja ennen kaikkea oman pääni sisällä. Ja oikeasti, täysin mielitekojen perässä juokseminen ei ollut sen arvoista, että pienikin liikuntasuoritus alkoi tuntua maratonilta, ja että jokaikisen kesävaatteen alle oli puettava pyöräilyshortsit estämään yhteenhinkkautuvia sisäreisiä muodostamasta kolmannen asteen palovammaa.

Raskausaikana paino lähtikin alkuun putoamaan kiitos raskauspahoinvoinnin ja ruokavalion terveellistymisen (=juusto-, punaviini- ja salmiakkikiellon). Raskauskiloja tulikin ainoastaan yhdeksän, ja ne olivat melko lailla tiessään viikon kuluttua synnytyksestä. Miinuskilot vilisivät silmissäni kuin hedelmäpelissä, kun ryhdyin odottamaan imetyksen taianomaista painoapudottavaa vaikutusta, olisinhan pian normaalipainossani aivan kuin itsestään! No, kuten olen aiemminkin kertonut, lukeudun tosiaan siihen epäonniseen joukkoon, jolla imetys ei näin tee. Tosin ei niitä kiloja takaisinkaan tullut, vaikka ensimmäiset kaksi viikkoa laitokselta päästyäni käytännössä elin homejuustoilla ja turkinpippureilla.

Imetyksen loputtua Maran ollessa vajaa puolivuotias ajattelin, että nythän se humpsahdus sitten tapahtuisi. Hyvä kun en asetellut reilu 20 kg sitten mahtuneita farkkujani (kyllä, niitä on edelleen useampi pari ”sitten joskus”-tarralla merkityssä laatikossa) valmiiksi vaatekaappiin odottamaan tuota ilon päivää. Tästä on nyt 3kk aikaa ja edelleen odotan. Olkoonkin että toivonkipinä alkaa hiljalleen sammua ja alan tyytyä kohtalooni, jossa ne vuosien varrella kerätyt kilot on tiputettava ihan oikealla työllä. Tällä hetkellä painoni on samoissa lukemissa kuin ennen raskautta, ja matkaa sinne hyvän olon painooni on sellaiset 12kg.

Vaikkei painorintamalla ole kuluneiden kuukausien aikana tapahtunut juuri mitään, on mielenmaisemani kuitenkin muuttunut hiljalleen. En aio sanoa, että olisin edelleenkään supertyytyväinen peilikuvaani, vaan haluan edelleen pudottaa tuon 12 kg pois, koska yksinkertaisesti olo tuntuu paremmalta niin. Kuten monilla muillakin synnyttäneillä, on suhtautuminen omaa kroppaa kohtaan muuttunut kuitenkin armollisemmaksi ja tässä tavoittelemassani muutoksessa painonpudotus tuntuukin tällä hetkellä toivottavalta sivuvaikutukselta päätavoitteen ollessa kokonaisvaltainen hyvinvointi.

Haluan saada fyysisen peruskuntoni sellaiseksi, että jaksan pian juosta kävelemistä harjoittelevan poikani perässä ja nostella tuota kultamussukkaani ilman, että joudun voivottelemaan selkääni kuin mikäkin vaivaisukko. Haluan pystyä käymään elokuusta alkaen töissä ilman, että viikonloput menevät niskajumi-migreenistä toipuessa ja haluan pystyä kurottamaan tavaroita lattialla ilman, että mahani on tiellä.

Fyysistä peruskuntoa onkin tässä tullut harjoitettua, kiitos koronaviruksen, kun kaikki tapaamiset ystävien kanssa ovat olleet lähes poikkeuksetta lenkkeilyä. Kuluneen kevään aikana onkin tullut käveltyä kymmeniä tuhansia askeleita ja kymmeniä kilometrejä. Siinä missä lokakuussa puuskutin kotikadullemme vievän ylämäen ylös 95 hemoglobiinillani kymmenen lepotauon siivittämänä, jaksan harppoa mäen nykyisin melko keveästi ja jopa samalla puhuen (ainakin lyhyitä lauseita).

Olemme alkaneet syödä terveellisemmin, oikeastaan ilman sen kummempia päätöksiä. Kasviksia on jostain syystä alkanut eksyä lautaselle ja kenties kunnon ruuan syömisen ansiosta jokailtainen turkinpippurijäätelöpurkki on saanut jäädä kaupan hyllyyn. Taloudellisista syistä olemme myös jättäneet noutoruuan odottamaan parempia päiviä, ja eipä sitä oikeastaan ole osannut edes kaivata. Tietysti nyt kun asian otin puheeksi, niin alkoi tehdä ihan julmetusti mieli siipiä. Tästä ruokavalion sattumanvaraisesta terveellistymisestä olen erityisen mielissäni, koska nyt tuntuu siltä, etten ole millään dieetillä, syön vain ruokaa ja mielestäni melko hyvääkin sellaista.

Olen läpi aikuisvuosieni etsinyt sellaista leikkauspistettä, jossa hyvä olo, tyytyväisyys omaan kehoon ja sen ylläpito elämästä samalla nauttien olisi mahdollista, ja nyt tuntuu että kerrankin olen oikealla tiellä asian suhteen.

Olen tajunnut, että vetosin vuosia syömishäiriötaustaani ja uudelleensairastumisen pelkoon, jotta sain syyn jäädä sohvalle makoilemaan juustolautasen ja punaviinilasillisen kera. Luulin tekeväni itselleni palveluksen ja vain nauttivani elämästä, kun todellisuudessa olo oli tuon herkkuhetken ulkopuolella kaikkea muuta kuin hyvä – ja terve.

En oikeastaan enää pelkää sairastuvani, mutta terveellisemmän elämän tavoittelussa ahdistaa edelleen se, kuinka helposti sitä lähtee tavoittelemaan liikoja ja asettamaan itselleen tavoitteita – löytääkseen pian itsensä jälleen siitä kuuluisasta lähtöpisteestä. Nykyisin tuntuu, ettei enää riitä se, että käy tavan kävelylenkeillä, kun pitäisi tehdä myös vauhtikestävyys- ja intervallitreenejä, pitäisi harjoittaa liikkuvuutta, joogata, rullailla lihasfaskioita auki, venytellä, tehdä lihaskuntoa ja vielä palautuakin riittävästi. Ainiin, unohtamatta tietenkään niitä kymmeniä fysioterapeuttisia harjoitteita, joita minäkin olen saanut ohjeeksi tehdä. JOKA PÄIVÄ. Pitäisi lisäksi nukkua yhdeksän tuntia yössä ja välttää sinivaloa. Ja entäs ruokarintamalla sitten, pitäisi kombinoida oikeanlaisia omegahappokoostumuksia, syödä kuituja, syödä kasviksia, syödä superfoodeja ja riittävästi proteiinia. Lähden helposti tällaiseen mukaan, kun jostain innostun. Siispä yritän nyt kerrankin pysytellä polun keskellä, syödä ja liikkua siten kuin voisin kuvitella tekeväni loppuelämäni, ei liikaa, muttei myöskään liian vähän.

Jonkinlainen positiivinen dominoefekti tässä on siis liikahtanut käyntiin. Kävelemistä on tullut harrastettua monestakin syystä, mutta yksikään niistä ei ole ollut laihtumispakko. Lautaselle eksyneet kasvikset, sopiva määrä tavallista kotiruokaa ja säännölliset ateriavälit ovat pitäneet olon mukavan virkeänä ja olen jaksanut puuhastella kaikenlaista. Toimeliaiden päivien ansiosta olen nukkunutkin melko hyvin ja puhelimenkin käyttö on jäänyt vähemmälle, kun sitä muuta mielenkiintoista tekemistä vain on niin paljon. Ehkä jonakin päivänä koen oloni niinkin virkeäksi, että otan myös ne fysioterapeuttiset harjoitteet osaksi päiviäni. Ehkä.

Paino on lähtenyt hienoiseen laskuun ja kaikkein parasta tässä on tietenkin se, etten oikeastaan koe tekeväni asian suhteen juurikaan mitään tällä hetkellä. Haluan edelleen nautiskella hyvästä ruuasta ja valitsen varmaan loppuelämäni ajan pastan sen alavatsaröllykän hävittämisen sijasta, mutta ei sen väliä. Parikymmentä vuotta siihen meni, mutta sen leikkauspisteen löytyminen alkaa olla melko lähellä – piti vain löytää ne oikeat vaikuttimet.