Kun vauva saapuu taloon – äidin tunnustuksia kolmiodraaman keskeltä

Seison makuuhuoneessa vauvan ylle kumartuneena ja lepertelen hänelle hiljaa. Niin hiljaa, ettei esikoinen kuule, tai ainakin niin luulen. Jään kuin jäänkin nimittäin rysän päältä kiinni, kun huomaan alle kaksivuotiaan taaperomme hiipineen oviaukkoon tuijottamaan tätä väärintekoa. ”Äiti kävi vaan laittamassa vauvalle tutin!” soperran hätäpäissäni ja luon vauvaan anteeksipyytelevän katseen salaa, kun esikoinen on jo käännähtänyt kannoillaan. Toisinaan istun samainen taapero sylissäni katselemassa Pipsa Possua, ja hymyilen maailman rakastavinta hymyäni – salaa esikoisen selän takaa sitterissä istuvalle vauvalle.

Tosiaan, äidillä on salasuhde – kolmiodraamassa osapuolina ovat taapero, äiti ja uusi vauva. Vauva, joka taaperon silmin näyttäytyy varmastikin pääasiassa pienenä kiusankappaleena, joka avaa yksitavuisen sanaisen arkkunsa aina silloin, kun äidin kanssa on erityisen kivaa kahdestaan. Yritä siinä nyt sitten selitellä asiaa jotenkin päin tässä ja nyt tunnemylläkkäänsä kokevalle alle kaksivuotiaalle. ”Kyllä siitä vauvasta ennen pitkää sinulle tulee hyvä leikkikaveri” – tyyppiset lohdutukset kun eivät kovin hedelmällisiä ole henkilölle, joka hädin tuskin ymmärtää, mitä huominen tarkoittaa. Ei sillä, itseänikään ei tuo lausahdus vielä liiemmin lämmitä.

Huono omatunto. Jatkuvasti. Kun toiselle kumarrat, toiselle pyllistät – sopii muuten yllättävän hyvin myös tämän kolmiodraaman yhteyteen ja yleensä vieläpä kirjaimellisesti. Joskin monesti myös nuo vaippapöksyt tuntuvat pyllistävän samaan aikaan vaipanvaihtoa odottaen. Kaikki pyllistävät. Kuten aiemmin todettua, olen oppinut melko nopeasti priorisoimaan niiden elintoimintoja ylläpitävien tehtävien kiireellisyyden, kuten äkäisimmän nälän sammuttamisen ja eniten laitojen yli tursuavan kakkavaipan vaihtamisen ensiksi. Mutta mitäs sitten, kun ollaankin siinä kohtuullisen harvinaislaatuisessa tilanteessa, että molemmilla on kuivaa yllä ja täysi vatsa, ja jäljellä onkin enää se viihdepuoli?

Vauva viihtyy pääasiassa sylissä ja liikkuvissa vaunuissa. Ja vaikka muualla viihtyisikin, on taapero herkulesmaisine voimineen niin rivakasti pikkuveljeään ”hellimässä”, että vaihtoehdoiksi jää pitää vauvaa joko parisänkymme keskellä tai ruokapöydällä sitterissä. Ainoastaan ensimmäinen on sellainen, että uskallan poistua huoneesta vessaan näiden jäädessä kahdestaan. Olisikin niin, että vauvan saisi edes nukkumaan välillä sinne parisänkyyn, mutta nämäpä ovat synkronoineet uni-valverytminsä ilokseni niin, että ovat yleensä samaan aikaan hereillä (kuitenkaan eivät useinkaan nuku samaan aikaan – se vasta liiallista luksusta olisikin). Jos vauva puolestaan on sylissäni, joudun jatkuvasti sydän verta itkien kieltämään taaperoa osoittamasta kovakouraista hellyyttään pikkuveljeään kohtaan tai torjumaan sylkkyynpääsy-yrityksiä (kts kohta herkulesmaiset voimat). Takaraivossani kolkuttelee noina hetkinä toteamus, kuinka jonkun tutkimuksen mukaan uusi sisarus on elinikäinen trauma lapselle ja on verrattavissa siihen, että puoliso toisi uuden heilan meidän yhteiseen kotiimme asumaan. En enää muista oliko väittämä myöhemmin kumottu, mutta eipä sillä väliä, muistan vain tuon. Samalla tunnen tietysti huonoa omaatuntoa vauvaa kohtaan – kuinkahan kauan hän joutuu purkamaan terapiassa kokemuksiaan vauva-aikana kokemastaan johtuen! Toivottavasti saavat sitten sisarusalennusta niistä terapiakäynneistään.

Kerron lisäksi, mistä kaikesta muusta minulla on huono omatunto (luettavuuden vuoksi rajaan listan vain tähän aihepiiriin tällä kertaa, ranskalaisia viivoja kyllä riittäisi!):

  • Vauvan aikuisiän terapiaistunnoillaan käsittelemä elefantti olohuoneessa juontanee lopulta juurensa siitä, että on joutunut katselemaan mobilensa pyörivää norsuhahmoa liian pitkään. Kenties luulee sen olevan äitinsä. Oikeasti joudun välillä laittamaan virkeänä hereillä olevan kolmekuisen sänkyynsä, jotta saan puunattua naamani rauhassa. Joka kerta, kun käyn kiertämässä mobilen uudestaan pyörimään, koen olevani aika paska äiti. Vauvalle olisi varmaan tärkeämpää olla vuorovaikutuksessa sen sijaan, että äiti huolehtii rimmelinsä ojennukseen norsuäitikorvikkeen hoitaessa hommaansa rasittavan musiikin tahtiin. Kaikki oman elämänsä piapenttalat voivat kuitenkin hillitä itsensä, vauva oikeasti nauttii tuosta mobilen tuijottelusta sen viisiminuuttisen ajan.
  • Joskus taapero esittää toiveen päästä syliin lukemaan kirjaa, ja joudun vastaamaan että ”kohta, kun äiti saa tämän ja tämän asian tehtyä”. Samalla hyvin tiedostaen, että ei todellakaan olisi aikaa seisahtua sata kertaa luetun kirjan äärelle ihmettelemään siinä esiintyviä kulkuneuvoja, saatan toivoa, että taapero unohtaisi toiveensa ja keksisi jonkin hieman itsenäisemmän leikin (ei suinkaan sillä ettenkö rakastaisi näitä lukuhetkiä, vaan yleensä vauva kiekaisee juuri sillä siunaaman sekunnilla, kun ensimmäinen sivu on käännetty). Apua. Hävettää. Kuka toivoo näin? Onneksi petettyjen lupausten aiheuttamien traumojen käsittely on monen psykoterapeutin ydinosaamista.
  • Autossa saattaa joskus olla se harvinaislaatuinen tilanne, että molemmat ovat hiljaa ja tyytyväisiä (vauva huutaa nykyään 95% automatkoista, mutta rauhoittuu kuin salamaniskusta kääntyessäni kotitielle), ja saatan käyttää tuolloin kaksi minuuttia siihen, että istumme koko kopla autokatoksessa ja äiti selaa puhelintaan, jotta jaksan taas toimia sirkustirehtöörinä, kun sirkus vyöryy kotiovista sisään.
  • Joka ilta ummistan silmäni ajatellen, että seuraavana aamuna paikaltani herää itse zen Pepe Willbergin lyriikoita mukaillen, ja vietämme rauhallisen aamun vain toistemme seurasta nauttien. Joka aamu herään pieni paniikki takaraivossa, ja hyssyttelen aamun saapumista ilakoivaa vauvaa olemaan hiljaa, jottei herättäisi viereisessä huoneessa nukkuvaa veljeään. Ja vaikkei meillä oikeasti olisi mihinkään kiire, onnistun sellaisen luomaan ja lopulta sullon karavaanini autoon tai rattaisiin sellaisella meiningillä, että lapsiparat luulevat varmaan meidän pakenevan vähintään tulipaloa joka ikinen kerta.
  • Isoveljensä päiväunihetket käytän yleensä vauvan sylittelyyn ja saatan lauleskella hänelle. Niin hiljaa, ettei isoveli vain kuule, että laulan hänen tuutulaulujaan salarakkaalleni. Vaikka olen opiskellut, että tekee taaperolle hyvää nähdä äidin ja isän osoittavan hellyyttä pikkusisarukselle (liittyi jotenkin eriytymiseen), en voi sille mitään, että näytän joka ikinen kerta vauvalle lepertelystä kiinni jäädessäni samalta, kuin kleptomaani törmätessään Securitaksen vartijaan. Harmi kun evoluutio ei toimi kovin nopeasti, nimittäin ainoaksi ratkaisuksi tähän asiaan olen keksinyt kaksi päätä.
  • Illan tullen syyllisyyden niskalenkkiä ei lainkaan helpota se, että mieheni on kotona. Onhan minun aivan pakko saada tehdä kaikki itse. Vauvan mennessä kuuden jälkeen jo nukkumaan, on mahtavaa aikaa syventyä taaperon kanssa autoleikkeihin tai siihen kirjan lukemiseen. Mutta, sitten en ole saattelemassa pienokaistani höyhensaarille. Samaan aikaan olen oikeassa paikassa ollessani jomman kumman kanssa kahden, mutta sitten kuitenkin väärässä paikassa. Ei vaan voi voittaa näissä geimeissä, se on pakko todeta, ja yrittää luovia tässä syyllisyysviidakossa, jossa omatunto naputtaa joka ikisessä puskassa, joka vastaan tulee.

Viimeisimpänä, muttei suinkaan vähäisimpänä, olen käynyt kuluneet päivät päässäni keskustelua siitä, pitäisinkö taaperon sittenkin loppuvuoden ajan vielä kotona. Siitähän ei ole kauaakaan, kun täälläkin pohdin kauhuissani, kuinka tulisin selviämään puolentoista kuukauden jaksosta, jonka taapero oli päiväkodista kotona. Erittäin hyvin lopulta, eikä kyse ollut edes vain hengissä selviämisestä, vaan aivan odottamattoman ihanasta ajasta kahden lapseni kanssa. Ennen äitiyslomani alkua sain perustella itselleni fläppitaulu viuhuen, kuinka on todellakin ok laittaa taapero päiväkotiin ollessani vauvan kanssa kotona. Nyt jouduin kaivamaan saman fläppitaulun esiin perustellakseni asiaa toisinpäin, koska mitään ei voi näemmä perustella vain sillä, että intuitio (näin luottamusväleihin ja p-arvoihin lähinnä uskomukseni perustavana ihmisenä kyseinen termi on minulle aika tuntematon) sanoo niin. Siispä seuraavia argumentteja heiteltiin:

  • Taapero ei saa tarpeeksi sosiaalista virikettä kotona, vaan hänestä kasvaa sosiaalinen erakko ja yhteiskunnan hylkiö, koska jatkaa päiväkotiuraansa puoli vuotta aiottua myöhemmin.
  • Taapero ei saa kotona mitään virikettä (koska salarakas), ja taantuu emotionaalisesti ja psyykkisesti leikkimään autopilotilla niillä autoillaan päivästä toiseen samoja leikkejä.
  • Taapero ei saa tarpeeksi ulkoilmaa, koska äiti ei jaksa lähteä puistoon kahdesti päivässä.
  • Taapero ei opi koskaan syömään kunnolla ruokailuvälineillä tai käymään potalla, koska äiti ei osaa opettaa. Tai jaksa.
  • Taapero joutuu joka päivä kohtaamaan hyljätyksi tulemisen tunteita katsellessaan, kun äiti sukkuloi kaksoiselämänsä keskipisteestä toiseen.
  • Vauva ei saa sellaista kahdenkeskistä aikaa kuin ansaitsisi, ja jonka isoveljensä aikanaan sai äidin kanssa.
  • Vauva niin ikään taantuu kaikilla mahdollisilla psyyken ja fyysisen kehityksen osa-alueilla, koska äiti ei ehdi, jaksa tai osaa.
  • Vauva luulee kotinsa olevan vaunukopassa, koska tulee jatkuvasti roudatuksi isoveljensä virikkeellistämiseksi kehitettyihin tapahtumiin. Vauva ei myöskään opi koskaan nukkumaan ja tulee aikuisena kärsimään unilääkeriippuvuudesta, koska on pienenä joutunut nukkumaan ties missä muualla paitsi sängyssä.
  • Äiti luulee itsestään liikoja, eikä lopulta pysty handlaamaan kotiäitiarkea kahden vaippapöksyn kanssa. Lapset kärsivät, äiti kärsii ja töistä palatessaan isä saa keräillä kaikkien mielenrippeet ja tehdä sen mitä kykenee eheän kokonaisuuden palauttamiseksi.

Näitä kaikkia uhmaten ilmoitin tällä viikolla päiväkodin johtajalle, että palailemme päivähoitoon vasta ensi vuoden puolella, ehkä maaliskuussa. Ja tiedättekös, se tuntuu parhaalta päätökseltäni ikinä! Olkoonkin, että tänä aamuna täällä heiteltiin aamupalalautasia pitkin pitäjiä ja itse laskin minuutteja siihen, että voitaisiin lähteä ajelemaan kohti kymmeneltä aukeavaa Hoplopia. Koska. Taapero nauttii kotona olemisesta, ja tuntuu siltä, että äidin kanssa pikkuveljen kesken jaettu aika on siltikin parempi, kuin ei aikaa ollenkaan (HUOM! Tämä koskee vain meidän tuntemuksiamme juuri nyt, älkööt kukaan siis pahoittako mieltään näistä ajatuksistani). Hän myös saa ikäisekseen varmasti aivan riittävästi sosiaalista virikettä niiltä ihmisiltä, jotka ovat hänen elämässään kaikkein tärkeimpiä, isovanhemmat ja kummitädit kun tapaavat häntä säännöllisesti. Me myös käymme päivittäin joko puistossa tai sisäleikkipaikoissa (ainakin siihen asti kun se 2v pamahtaa mittariin ja suolainen maksu alkaa kilahdella kassakoneeseen). Hän ei myöskään varmasti kärsi siitä, että ”joutuu” välillä leikkimään itsekseen niillä autoillaan, vaan ennen kaikkea kiireetön ja vapaa leikki saattaa ruokkia hänen mielikuvitustaan ja luovuuttaan johtaen aivan päinvastaiseen, kuin mitä olen kauhuskenaarioissani pyöritellyt. Lisäksi hän näkee, kuinka äiti rakastaa myös pikkuveljeä ja ehkäpä se luokin hänellekin turvaa – äiti on tässä. Lisäksi äidin ja vauvan vuorovaikutusta seuratessaan, saattaa taaperokin oppia tunnetaidon tai parikin, vaikkei niiden kohteena itse olisikaan. Äidin, joka ei välttämättä jaksa syksyn tullen pukea sadevaatteita kahdesti päivässä, mutta ei tarvitsekaan. Harva kai oikeasti jaksaa. Mieheni tullessa töistä kotiin taapero selostaa usein hänelle kaiken päivän aikana tekemänsä, enkä ainakaan halua uskoa, että kyseessä on listaus siitä, kuinka puisevan tylsää aikaa hän on joutunut viettämään, vaan siitä, että pienen ihmisen päivä saa merkitystä yllättävän paljosta. Ja ennen kaikkea niistä jopa prikulleen samanlaisina toistuvista rutiineista – joka päivä mainitaan nimittäin syöminen, päiväunet, leikkiminen ja niin edelleen. Ja se, että oltiin äidin sylkyssä. Enkä usko, että vauvakaan kasvaa tästä ainakaan hirveän kieroon. Hän ei ehkä vietä sylissäni koko aikaväliä 8-16, mutta saa kyllä tuntea läsnäoloni muuten. Hän nauttii jo nyt isoveljensä katselemisesta, ja voin kuvitella, kuinka muutaman kuukauden kuluttua minun viihdytysyritykseni ovat jo toissijaisia – lapsi ymmärtää kuitenkin parhaiten toista lasta. Bonuksena vauva oppii nukkumaan erilaisissa ympäristöissä, eikä hätkähdä pientä hälyä ympärillä. Ja mitä fyysiseen kehitykseen tulee, yrittää vauva varmasti ottaa mahdollisimman pian jalat alleen päästäkseen isoveljensä perään. Tai häntä pakoon.

Tänään aamulla istuin hetken aikaa sohvalla molemmat vauvani sylissäni. Toinen nukkui, toinen halusi lukea kirjaa, ja jotenkin lihassyyt käsistäni paukkuen sain tämän kombinaation onnistumaan. Tuo hetki perustelee miljoonakertaisesti jokaisen tätä syksyn järjestelyä vastaan väkisin vääntämäni argumentin. Olkoonkin, että hetken kuluttua pakka oli jälleen enemmän levällään kuin ne Jokisen eväät. Ja mitä syyllisyydentuntoon tulee, yritän taklata ajatuksen kerrallaan ja muistaa, että nekin ovat vain ajatuksia – oikeasti tässä klaarataan ihan hyvin.

Kokemuksia taapero-ja vauva-arjen yhdistämisestä? Ajatuksia päiväkotiasiaan liittyen? Tai mihin vaan?