Raskauskilot, muuttunut kroppa ja mieli

Minä olen kohta 32-vuotisesta elämästäni ollut varmaankin kohta kaksi kolmannesta jollakin tapaa tyytymätön kroppaani. Olen jojoillen laihduttanut luultavasti ainakin yhden aikuisen ihmisen verran kiloja, ja sadatellut tuhansia kertoja sitä, kuinka alavatsani saa minut näyttämään raskaanaolevalta myös silloin, kun en sitä todellakaan ole ollut. Jälkimmäinen ei ole vain omaa harhakuvitelmaani, vaan olen saanut lukuisia lämpimiä onnitteluja osakseni ja kiusaantuneena mutissut takaisin, että rasva se siellä vain pullistelee. Raskaana ollessani olinkin ikionnellinen, kun sain kerrankin käyttää kaikkia trikoisia maksimekkoja ja muita pullottavaa alavatsaa korostavia vaatteita – kerrankin minun ei tarvinnut pelätä raskausuteluita.

Vaihto-oppilasvuonna sairastuin syömishäiriöön, ja vaikka anorektinen käytös itsessään ei kestänytkään kuin pari kolme vuotta, jätti se tietenkin ikuisen jäljen ajatusmaailmaani. Muistot tuosta ajasta ovat monesti ajaneet minut käyttäytymään ruuan suhteen juuri päinvastaisesti, kun olen kuollakseni pelännyt luisuvani takaisin syömishäiriön syövereihin. Tämän myötä olen sallinut itselleni herkun jos toisenkin, ja antanut itselleni luvan luistaa liikunnasta harva se kerta, koska olen pelännyt ajautuvani jälleen pakkoliikunnan orjuuttamaksi.

Ennen raskautta tämä metodi olikin näyttänyt toimivuutensa kerryttämällä varteeni useampia ylikiloja liikkumattomuudella, noutoruualla, hyvillä italialaisilla punaviineillä ja juustolautasilla – mutta hei, minähän vain nautin elämästä! Minulla on aina ollut liikunnallisen ihmisen identiteetti, mutta kolmekymppisenä havahduin siihen faktaan, etten oikeastaan ollut liikkunut enää vuosiin siten kuin olisi pitänyt. Tai pitänyt ja pitänyt – juuri nämä sanat ovat ex-syömishäiriöiselle äärettömän vaarallisia – mutta edes siten, että jonkinlainen peruskunto pysyisi yllä.

Aina välillä tietenkin kyllästyin tähän ”elämästä nautiskeluuni”, ja olenkin aloittanut ja lopettanut salitreenaamisen lukuisia kertoja, aina liikaa ja liian nopeasti. Osallistuinpa kertaalleen myös Bikini Challengeen. Kaksi viikkoa jaksoin puputtaa kalkkunaleikkeitä ja porkkananpaloja, kunnes päädyin jälleen kerran toteamaan, että ei jumalauta, elämä on liian lyhyt moiseen ihmisrääkkäykseen. Ja palasin nautiskelemaan Roqueforteistani laihtumatta grammaakaan. Olisihan minun nyt pitänyt tajuta, että tuollainen ei vain minulle sovi, vaikka kaikkinensa tuo valmennus oli mielestäni erittäin ammattitaitoinen, ja ei se ruokavaliokaan nyt pelkkää kalkkunaleikettä ja porkkanaa ollut, minun vain piti vetää sekin hieman överiksi.

Jonkin verran ajatustyötä olen saanut tässä matkan varrella tehdä tiedostaakseni sen faktan, että elämä kävisi ennen pitkää vieläkin lyhyemmäksi, mikäli jokin ei muuttuisi – perustavanlaatuisesti ja ennen kaikkea oman pääni sisällä. Ja oikeasti, täysin mielitekojen perässä juokseminen ei ollut sen arvoista, että pienikin liikuntasuoritus alkoi tuntua maratonilta, ja että jokaikisen kesävaatteen alle oli puettava pyöräilyshortsit estämään yhteenhinkkautuvia sisäreisiä muodostamasta kolmannen asteen palovammaa.

Raskausaikana paino lähtikin alkuun putoamaan kiitos raskauspahoinvoinnin ja ruokavalion terveellistymisen (=juusto-, punaviini- ja salmiakkikiellon). Raskauskiloja tulikin ainoastaan yhdeksän, ja ne olivat melko lailla tiessään viikon kuluttua synnytyksestä. Miinuskilot vilisivät silmissäni kuin hedelmäpelissä, kun ryhdyin odottamaan imetyksen taianomaista painoapudottavaa vaikutusta, olisinhan pian normaalipainossani aivan kuin itsestään! No, kuten olen aiemminkin kertonut, lukeudun tosiaan siihen epäonniseen joukkoon, jolla imetys ei näin tee. Tosin ei niitä kiloja takaisinkaan tullut, vaikka ensimmäiset kaksi viikkoa laitokselta päästyäni käytännössä elin homejuustoilla ja turkinpippureilla.

Imetyksen loputtua Maran ollessa vajaa puolivuotias ajattelin, että nythän se humpsahdus sitten tapahtuisi. Hyvä kun en asetellut reilu 20 kg sitten mahtuneita farkkujani (kyllä, niitä on edelleen useampi pari ”sitten joskus”-tarralla merkityssä laatikossa) valmiiksi vaatekaappiin odottamaan tuota ilon päivää. Tästä on nyt 3kk aikaa ja edelleen odotan. Olkoonkin että toivonkipinä alkaa hiljalleen sammua ja alan tyytyä kohtalooni, jossa ne vuosien varrella kerätyt kilot on tiputettava ihan oikealla työllä. Tällä hetkellä painoni on samoissa lukemissa kuin ennen raskautta, ja matkaa sinne hyvän olon painooni on sellaiset 12kg.

Vaikkei painorintamalla ole kuluneiden kuukausien aikana tapahtunut juuri mitään, on mielenmaisemani kuitenkin muuttunut hiljalleen. En aio sanoa, että olisin edelleenkään supertyytyväinen peilikuvaani, vaan haluan edelleen pudottaa tuon 12 kg pois, koska yksinkertaisesti olo tuntuu paremmalta niin. Kuten monilla muillakin synnyttäneillä, on suhtautuminen omaa kroppaa kohtaan muuttunut kuitenkin armollisemmaksi ja tässä tavoittelemassani muutoksessa painonpudotus tuntuukin tällä hetkellä toivottavalta sivuvaikutukselta päätavoitteen ollessa kokonaisvaltainen hyvinvointi.

Haluan saada fyysisen peruskuntoni sellaiseksi, että jaksan pian juosta kävelemistä harjoittelevan poikani perässä ja nostella tuota kultamussukkaani ilman, että joudun voivottelemaan selkääni kuin mikäkin vaivaisukko. Haluan pystyä käymään elokuusta alkaen töissä ilman, että viikonloput menevät niskajumi-migreenistä toipuessa ja haluan pystyä kurottamaan tavaroita lattialla ilman, että mahani on tiellä.

Fyysistä peruskuntoa onkin tässä tullut harjoitettua, kiitos koronaviruksen, kun kaikki tapaamiset ystävien kanssa ovat olleet lähes poikkeuksetta lenkkeilyä. Kuluneen kevään aikana onkin tullut käveltyä kymmeniä tuhansia askeleita ja kymmeniä kilometrejä. Siinä missä lokakuussa puuskutin kotikadullemme vievän ylämäen ylös 95 hemoglobiinillani kymmenen lepotauon siivittämänä, jaksan harppoa mäen nykyisin melko keveästi ja jopa samalla puhuen (ainakin lyhyitä lauseita).

Olemme alkaneet syödä terveellisemmin, oikeastaan ilman sen kummempia päätöksiä. Kasviksia on jostain syystä alkanut eksyä lautaselle ja kenties kunnon ruuan syömisen ansiosta jokailtainen turkinpippurijäätelöpurkki on saanut jäädä kaupan hyllyyn. Taloudellisista syistä olemme myös jättäneet noutoruuan odottamaan parempia päiviä, ja eipä sitä oikeastaan ole osannut edes kaivata. Tietysti nyt kun asian otin puheeksi, niin alkoi tehdä ihan julmetusti mieli siipiä. Tästä ruokavalion sattumanvaraisesta terveellistymisestä olen erityisen mielissäni, koska nyt tuntuu siltä, etten ole millään dieetillä, syön vain ruokaa ja mielestäni melko hyvääkin sellaista.

Olen läpi aikuisvuosieni etsinyt sellaista leikkauspistettä, jossa hyvä olo, tyytyväisyys omaan kehoon ja sen ylläpito elämästä samalla nauttien olisi mahdollista, ja nyt tuntuu että kerrankin olen oikealla tiellä asian suhteen.

Olen tajunnut, että vetosin vuosia syömishäiriötaustaani ja uudelleensairastumisen pelkoon, jotta sain syyn jäädä sohvalle makoilemaan juustolautasen ja punaviinilasillisen kera. Luulin tekeväni itselleni palveluksen ja vain nauttivani elämästä, kun todellisuudessa olo oli tuon herkkuhetken ulkopuolella kaikkea muuta kuin hyvä – ja terve.

En oikeastaan enää pelkää sairastuvani, mutta terveellisemmän elämän tavoittelussa ahdistaa edelleen se, kuinka helposti sitä lähtee tavoittelemaan liikoja ja asettamaan itselleen tavoitteita – löytääkseen pian itsensä jälleen siitä kuuluisasta lähtöpisteestä. Nykyisin tuntuu, ettei enää riitä se, että käy tavan kävelylenkeillä, kun pitäisi tehdä myös vauhtikestävyys- ja intervallitreenejä, pitäisi harjoittaa liikkuvuutta, joogata, rullailla lihasfaskioita auki, venytellä, tehdä lihaskuntoa ja vielä palautuakin riittävästi. Ainiin, unohtamatta tietenkään niitä kymmeniä fysioterapeuttisia harjoitteita, joita minäkin olen saanut ohjeeksi tehdä. JOKA PÄIVÄ. Pitäisi lisäksi nukkua yhdeksän tuntia yössä ja välttää sinivaloa. Ja entäs ruokarintamalla sitten, pitäisi kombinoida oikeanlaisia omegahappokoostumuksia, syödä kuituja, syödä kasviksia, syödä superfoodeja ja riittävästi proteiinia. Lähden helposti tällaiseen mukaan, kun jostain innostun. Siispä yritän nyt kerrankin pysytellä polun keskellä, syödä ja liikkua siten kuin voisin kuvitella tekeväni loppuelämäni, ei liikaa, muttei myöskään liian vähän.

Jonkinlainen positiivinen dominoefekti tässä on siis liikahtanut käyntiin. Kävelemistä on tullut harrastettua monestakin syystä, mutta yksikään niistä ei ole ollut laihtumispakko. Lautaselle eksyneet kasvikset, sopiva määrä tavallista kotiruokaa ja säännölliset ateriavälit ovat pitäneet olon mukavan virkeänä ja olen jaksanut puuhastella kaikenlaista. Toimeliaiden päivien ansiosta olen nukkunutkin melko hyvin ja puhelimenkin käyttö on jäänyt vähemmälle, kun sitä muuta mielenkiintoista tekemistä vain on niin paljon. Ehkä jonakin päivänä koen oloni niinkin virkeäksi, että otan myös ne fysioterapeuttiset harjoitteet osaksi päiviäni. Ehkä.

Paino on lähtenyt hienoiseen laskuun ja kaikkein parasta tässä on tietenkin se, etten oikeastaan koe tekeväni asian suhteen juurikaan mitään tällä hetkellä. Haluan edelleen nautiskella hyvästä ruuasta ja valitsen varmaan loppuelämäni ajan pastan sen alavatsaröllykän hävittämisen sijasta, mutta ei sen väliä. Parikymmentä vuotta siihen meni, mutta sen leikkauspisteen löytyminen alkaa olla melko lähellä – piti vain löytää ne oikeat vaikuttimet.