Viikot 9-12: raskauspahoinvointi – auttaako siihen mikään?

Varoitus: seuraava kirjoitelma sisältää lähes vain ja ainoastaan oksentamisen ja siihen liittyvien ilmiöiden tarkastelua selviämisen näkökulmasta käsin. Emetofoobikot, suosittelen skippaamaan tämän.

Tosiaan, ensimmäisessä raskaudessa se pahin yrjöäminen ohittui parissa viikossa – vaan eipä tällä kertaa. Raskauspahoinvointi on siitä hankala noidankehä, että pahoinvointi on pahinta tyhjällä mahalla, mutta kerta kaikkiaan kun juuri silloin ei tee mieli katsoakaan ruokaan päin. Melkoista väkisin syömistä sisältyi siis näihin viikkoihin, ja myös kohtuullisen paljon sai mielikuvitustaan käyttää, että keksi kerta toisensa jälkeen jotain edes jotenkuten alas menevää ruokaa. Jokaista ruokaa kun kykeni syömään suunnilleen sen yhden kerran, siitä seuraava oksetus nimittäin takasi sen, että toista kertaa ei tullut. Opinkin pian valitsemaan ateriani sen perusteella, kuinka helppo ne olisi oksentaa hetkeä myöhemmin. Oli myös suotavaa, että pikantti mahahappolisä sopi makuun takaisinpäin tullessa. Ai että. Käytännössä tämä siis tarkoitti erilaisia jogurtteja ja viilejä. Kaikki ruuat, joiden toivoi maistuvan jatkossakin, kannatti rajata ruokavalion ulkopuolelle hyvän sään aikana.

Alkuun pahoinvointi tuotti myös ahdistusta sikäli, kun en yhtään tiennyt millä kaavalla tuo homma tulisi päivän mittaan menemään. Olisiko se aamuyrjö ja that’s it, vai laatoittaisinko auringonnoususta aina sen laskuun saakka? Hetken aikaa ajelin moottoritietä pitkin töihin yrjösanko repsikan paikalla – luojan kiitos sitä ei tarvinnut sentään täyttää ja viikossa onneksi opin melko hyvin, minkälaista lukujärjestystä yrjöhomma noudattaisi myös jatkossa. Pahoinvointi sen sijaan jatkui 24/7 lukujärjestyksistä viis veisaamatta.

Jokaisessa raskauspahoinvointia käsittelevässä jutussa painotetaan riittävän usein syömistä, ja se ei kyllä mitään humpuukia ole. Hoksasin nopeasti, että aamuyrjöjen jälkeen sain pidettyä mahansisältöni sille tarkoitetussa paikassa sillä, että joka ikinen tunti aukaisin suuni syödäkseni jotain. Erittäin hankalaa ihmiselle, joka on tottunut syömään neljästi päivässä ilman välipaloja. Tästä oli kuitenkin välttämätöntä pitää kiinni, sillä jos päästin ruokailuvälin liian pitkäksi, oli pahoinvointi päällä ennen kuin kerkesi sitä yrjöä sanoa, ja sitten ei tosiaan enää tehnytkään mitään mieli. Kerran jos toisenkin päädyin kiroillen imeskelemään sängyssä Hesen ranskalaisista suoloja päältä, kun en muutakaan enää tuossa kohtaa saanut alas. Pääasiallisesti kuitenkin kun tämän low pointin muisti, alkoivat työpäivätkin sujua oksentamatta, ja ennen kaikkea sain hieman luottoa sille, etten ehkä kuolekaan sinne työpaikalle.

Itse oksentelua oli varmaan näinä viikkoina pahimmillaan 1-4 kertaa päivässä ja sen lisäksi päiviäni sulostutti tietenkin jatkuva ällötys ja etova olo. On erityisen mukavaa, että alkuraskaudessa hajuaisti tuntuu terävöityvän vainukoiran tasolle – mieheni joutui melkein kirjaimellisesti ulkoruokintaan, kun en voinut sietää nenässäni oikeastaan yhdenkään lämpimän ruuan tuoksua. Paitsi niiden Mäkin juustojen.

Oikeastaan hirveästi muuta noilta viikoilta ei mieleen muistukaan, kuin tuo pahoinvoinnin perkele ja se, että päivät olivat oikeastaan iltaan asti selviytymistä. Huonosta syömisestä johtuva heikotus ja jaksamattomuus tuntui erityisen pahalta, kun alkusyksystä oli saanut ihan mukavan syysdraivin päälle liikuntoineen kaikkineen – sitten tuli seinä vastaan. Muutenkin tuntui, että lempivuodenaikani valui kokematta ohi, kun en jaksanut nauttia edes ulkona kellastuvista lehdistä. Kaikenlainen fyysinen toimintahan nostatti samoin tein sykkeen pilviin ja pisti puuskuttamaan lyhyenkin kävelyn jälkeen. Ei siis paljoa tehnyt mieli lähteä edes happihyppelylle, kun happi tuntui loppuvan jo kotiovella. Kaikkea tätä alkuraskauden rankkuutta lisäsi tietenkin se, etten voinut edes olla varma kärsisinkö ns turhaan – toisin sanoen, oliko siellä kohdussa ylipäätään elämää lainkaan? Alkuraskauden seulat antoivat vielä niin ikään odottaa itseään, eikä raskaus ollut konkretisoitunut oikeastaan mitenkään muutoin, kuin jäätävänä turvotuksena ja kestokrapulana. Oli siis hankalaa ajatella, että se kaikki kärsimys olisi kuitenkin jonkin väärti. Nyt asia onkin aivan eri, kun vauvaa on päässyt tapaamaan useampaan otteeseen ruudun välityksellä, eivätkä useita kertoja päivässä tapahtuvat potkusarjatkaan anna unohtaa, minkälaisen ihanuuden vuoksi tässä edetään krempasta toiseen. Luulen, että hormonaalisten tekijöiden lisäksi osalla raskauspahoinvointi tasoittuu juurikin tuossa 12.viikon tienoilla myös siksi, että pahin keskenmenopaniikki ja epävarmuus alkaa olla ohi.

Viikot 9-12 olivat ehdottomasti pahimmat koko raskausaikana, mutta onneksi kotoa löytyy varsin itseohjautuva ja avulias puoliso, ja korona-aikana kotona möllöttäminen ei oikeastaan muuttanut elämää mihinkään suuntaan. Ei tarvinnut harmitella sitä, ettei päässyt mihinkään (paitsi niille kävelylenkeille ruskan aikana). Taaperon puolesta toki harmitti, kun äitiä vähän väsyttää – klisee taisi tulla tuona aikana niin tutuksi, etten ihmettelisi vaikka olisi hänen ensimmäinen lauseensa. No, ehkäpä tuosta ei kovin syvää haavaa hänen sieluunsa jäänyt.

No onko sille pahoinvoinnille sitten mitään tehtävissä?

Kokonaan pahoinvointia en kyennyt välttämään millään loitsulla, mutta jotkin asiat tuntuivat hieman helpottavan elämää noiden viikkojen aikana:

  • Ensimmäiset suupalat sängyssä. Pahoinvointi itselläni oli kaikkein pahinta aamusta tyhjällä mahalla (ja varmaan yleisintä näin onkin), joten yritin juoda lasillisen jogurttia sängyssä jo ennen ylösnousua. Ei se oksentamista estänyt, mutta helpotti muuten oloa hiukan. Joskus öisellä vessareissulla saatoin syödä jotain pientä, helpotti sekin aamun tuskaa.
  • Töihin mukaan tarpeeksi välipaloja, mikä nyt vain alas menee. Hedelmät, välipalapatukat, suklaapatukat, suolakeksit yms. Syö tasaisesti tunnin välein kuten neuvovat, vaikkei tekisi yhtään mieli – pahoinvoinnin iskiessä on jo liian myöhäistä.
  • Syö sitä mikä vain suinkin menee alas, poikkeuksia lukuunottamatta tulee vielä se vaihe, kun se terveellinenkin ruoka maistuu.
  • Oksenna jos oksettaa. Itselläni oksennuksen pidättely ei ainakaan helpottanut asiaa, vaan pöntön halaaminen oli vääjäämättä jossain kohtaa edessä – mitä pikemmin sen hoiti pois alta, sen nopeammin oli valmiina odottamaan seuraavaa pahoinvoinnin aaltoa. Myös olo oli sen jälkeen parempi edes sen tunnin verran, ja tuon aikaikkunan aikana sai yleensä syötyä edes hiukan paremmin ja näin ollen paikattua päivän kalorivajetta. Yleensä oli olikin loppupäivän ihan siedettävä, jos jossakin kohtaa sai syötyä tukevammin.
  • Pieni puuhastelu ja jalkeilla olo, jos mitenkään mahdollista. Kaikkein pahinta pahoinvointi oli, outoa kyllä, silloin kun olin muun muassa flunssan takia kotona ja käytännössä makasin sängyssä koko päivän. Sen sijaan töissä käydessä (toimistotyö) ja kotona pienessä liikkeessä pysyessä olo oli hieman siedettävämpi, edellyttäen tietysti että muisti edelleen lapata sapuskaa suuhunsa sen tunnin välein. Mahdollisesti seuraava kohta selittää tätä.
  • Pyri unohtamaan koko pahoinvointi hetkeksi. Asian ajattelu tuntui voimistavan oloja ja sainkin olla mm. kiitollinen mielelleni, joka suuntasi ajatukseni suorilta yleensä niihin kaikkein eniten ällötystä aiheuttaviin ruokiin ja asioihin (jostain syystä ultimateinhokkini ja oksennuskatalysaattorini oli ajatus siitä, että pureskelisin raakaa kanan rintafilettä – MITÄ HITTOA, kysynpä vaan?!). Mitä enemmän pahoinvointia ajattelee, sitä enemmän se tuntuu – yritä olla vellomatta huonossa olossasi (ja edellä mainitun kaltaisissa oudoissa ajatuksissasi) kaikkea aikaa.
  • Lepää ja nuku. Väsymys pahentaa pahoinvointia, joten yritä levätä kaikki liikenevä aika. Jos öisin uni katkeaa, ota päiväunet päivällä. Usein alkuraskauden unentarve on aivan hillitön, joten yöunien menettämistä ei tarvitse pelätä. Nyt jos koskaan on sallittua maata sohvalla tekemättä mitään (jos vain kotitilanne sen suinkaan sallii).
  • Jätä tarvittaessa tekemättä kaikki, mikä ei ole pakollista. Koti saa olla hiukan sotkuisempi, eikä kukaan kuole, jos ruuat haetaan muutaman viikon ajan kaupan valmistiskistä tai vaikka sieltä einesaltaasta (itsehän tuskin pystyt niitä kuitenkaan syömään).
  • Suurimalla osalla pahoinvointi ohittuu ensimmäisen kolmanneksen jälkeen. Ensimmäisinä viikkoina tuokin aika saattaa kuitenkin tuntua pieneltä ikuisuudelta, joten päivien laskemisen sijaan kannattaa ottaa päivä ja tarvittaessa tunti kerrallaan. Itselläni pahimman vaiheen aikana mielessä pyöri sen hemmetin raa’an kanafileen lisäksi kauhuskenaario siitä, että pahoinvointi voisi ihan hyvin jatkua aina sinne synnytykseen saakka. Ei kauheasti auttanut tilannetta, nimimerkillä ikuinen optimisti.

Ja vaikkei se oksentaminen ja etominen lakkaisikaan maagisesti siinä 12.viikon tienoilla, ainakin siihen tottuu (poislukien nyt ehkä hyperemeesi), ja ennen pitkää kyseinen aamurutiini menee siinä missä hampaiden pesukin. Nimimerkillä: aamuyrjöistä huolimatta edelleen 25 minuutissa sängystä ratin takana!

Raskaana jälleen – viikot 5-8

Se oli 12.9.2020, kun olin maannut selkäkipujeni takia ison osan päivästä lattialla ja itkeskellyt katkerasti miehelleni, kun en saanut kivuiltani riittävästi siivottua, ja elämäni oli niin kurjaa tämän seikan tähden. Samalla himoitsin varmaan viidettä päivää salmiakkia. Lopulta siinä kurjuuksissani velloessani suoritin yksinkertaisen ynnäyksen ja seuraavaksi jonotinkin apteekissa kassalle raskaustesti kourassani.

Kaksi viivaa. Toinen hieman toista haaleampi, mutta kaksi viivaa aivan selvästi. Ei muuta kuin lisää testejä ostamaan, ja ClearBluen digi sen sitten sinetöi: ”raskaana 1-2 viikkoa”. Ei voi olla totta, ajattelin, vastahan tässä pillerit lopetettiin ajatuksella tärppää kun tärppää, ja esikoisemme olisi täyttämässä seuraavana päivänä vasta vuoden. Täysin harkittu ja toivottu juttu siis, mutta tapahtumien nopea kulku löi täysin ällikällä. Kuten edellisenkin positiivisen testin kohdalla, sain nytkin kokea heti ensimmäiset paska äiti – fiilikseni, kun yhtäkään kyyneltä en kyynelkanavistani saanut puserrettua, vaan sen sijaan mietin, että perhana kun olisi pitänyt juoda enemmän viiniä silloin kun se vielä oli sallittua.

Parissa päivässä sain kuitenkin viritettyä mieleni niille aallonpituuksille, joilla tiedostin olevani jälleen raskaana. Kävin läpi listan kielletyistä ruoka-aineista (olkoonkin että se oli kohtuullisen hyvin muistissa, olihan edellisestä raskaudesta tuossa kohtaa tasan vuosi), varasin ensimmäisen neuvola-ajan ja latasin jälkeen raskausapplikaatiot puhelimeeni. Tuossa kohtaa mentiin vasta viidennen viikon alkua, ja autuaan tietämättömänä elelin vielä viikon ilman harmainta aavistustakaan siitä, mitä tuleman pitäisi.

Viikot 5-8

Helvetti pääsi irti aika tarkalleen kuudennen raskausviikon pamahtaessa raskausapplikaation näytölle. Miten voikin olla että olo muuttuu normaalin energisestä tunneissa sellaiseksi, että melkein toivoo kuolevansa. Mikään elämäni aikana koettu krapulakaan ei ollut verrattavissa tähän aamusta iltaan jatkuneeseen kestodarraan. Aiemmasta raskaudesta tuttu aamupahoinvointi astui kuvioihin samoin tein. Ainoastaan siinä missä kärsin nämä pahoinvoinnin kannalta kaikkein pahimmat ensimmäiset pari viikkoa Vietnamissa hotellin uima-altaalla, olin nyt melko vasta palannut töihin ja töistä päästyänikin kotona odotti energinen taapero. Voi miksi edes kehtasin valittaa viimeksi, kun altaan reunalla kylmää appelsiinimehua siemaillesani vähän oksetti. Idiootti. Ehkä karma päätti pelata varman päälle ja jatkaa pahoinvointiviikkoja vielä useammalla, ihan vain varmuuden vuoksi.

Alkuun tuli lastattua työreppu täyteen suolatikkuja, karkkia, tuc-keksejä ja ties sun mitä mitä pystyisin syömään tasan sen kerran, kunnes oksentaminen tekisi turhaksi seuraavan yrityksen. Siinä tauoilla työhuoneeni roskikseen yrjötessäni en edes ehtinyt miettiä, miltä näyttäisi, jos tuo repullinen pikkusuolaista sattuisi osumaan vaikka työkaverin silmiin.

Kotona ruokavalio karsiutui hyvin nopeasti minimiin. Jälleen kerran ainoa mikä maistui ensimmäisten viikkojen ajan, oli McDonald’sin juustohampurilainen. Onneksi muutaman viikon kuluessa repertuaari laajeni käsittämään myös Big Macin, siinä kun on hieman salaattiakin. Kotiruokaa päin ei voinut vilkaistakaan, ja aivan satunnaiset asiat, kuten mieheni ääliöimäinen ajatus ryhtyä kerrankin puhumaan cashewpähkinöistä, sai yrjön nousemaan kurkkuuni. Facebookin kotiruokaryhmät pääsivät niin ikään jäähylle samoin tein. Arkeni polttoaine, eli kahvi oli tietenkin yksi pahimmista heti alusta alkaen, ja jäätävän aamusta-iltaan pahoinvoinnin lisäksi meinasinkin kuolla myös väsymykseen. Ainoa asia, jota olisin voinut syödä, oli salmiakki, ja eiköhän se ole nykyään kielletty, voi perhana. Siinä kohtaa ajatus edessä siintävistä useista kuukausista ja tämän kaiken huipentuminen viimeisetkin voimavarat vievään synnytykseen saivat kieltämättä ajattelemaan, että oliko tähän saamari vieköön pakko lähteä heti uudestaan.

Pahoinvoinnin ja väsymyksen lisäksi hyvin nopeasti arkeni iloksi saapui myös jatkuva heikotus, mikä nyt ei ole ihme tuon juustohampurilais-suolatikkudieetin myötä lainkaan. Heikotuksen lisäksi huimaus oli hirvittävää ja oksentelun jatkuttua riittävän pitkään alkoivat myös sydämen lisälyönnit. Makuulla oli kaikkein paras olla, ja olisinkin voinut nukkua vuorokauden ympäri. Kymmentuntisista yöunista huolimatta aamulla tuntui siltä, kuin en olisi nukkunut silmäystäkään. Ja niin, levottomat jalat, tuo viime raskauden hulluuden partaalle ajanut vitsaus kurvasi niin ikään pelipaikoille näillä main. Normaalia kaikki, mutta voin kertoa, ettei paljoa auta, vaikka sitä toistaisi mantran lailla jokaisen ykäämisen välissä. Onhan tämä raskaus tietenkin aivan suunnaton ihme, mutta myönnettäköön, että tuossa kohtaa elämänlankani sekunti sekunnilta haperoituessa koin ihmeenä ainoastaan sen, kuinka helvetin monta vaivaa voi yhteen alkuraskauteen mahtua.

Ensimmäisten viikkojen aikana jouduin olemaan töistä jonkin verran pois ja jouduinkin kertomaan raskaudestani melko varhaisessa vaiheessa esimiehelleni. Suhtautuminen oli onnekseni varsin lämmin – vielä pahempaa olisi ollut joutua potemaan liiaksi huonoa omaatuntoa poissaoloista siinä kaiken muun keskellä. Huonoa omaatuntoa tuli kuitenkin jossain määrin podettua, etenkin kun erehdyin lukemaan keskusteluja, joissa jotkut wonder womanit kävivät töissä kaikista näistä rienauksista huolimatta, ikään kuin kokonaisvaltaisen fyysisen romahduksen sietäminen olisi jonkinlainen mielentila. Kotonakin jouduin luopumaan lähestulkoon kaikesta tekemisestä näiden viikkojen ajaksi. Jo iltapalan syöttäminen taaperolle kävi juoksulenkistä, mistään kotiaskareista puhumattakaan. Niinä hetkinä, kun jouduin katsomaan jälkeläisemme perään yksin, suoritin tehtävääni käytännössä lattialta käsin makoillen ja heikkoja kieltolauseita huudellen. Onneksi mieheni otti mukisematta vetovastuun oikeastaan kaikesta, ja sain rauhassa keräillä voimia, joita ei koskaan tullut lisää, vaikka kuinka lepäsin.

Poissaolojen lisäksi pelkäsin paljastuvani ennen aikojani myös siksi, että raskausvatsani pamahti esiin siinä noin kuudennen viikon tienoilla. Tietenkään siinä kohtaa kyse ei ollut mistään muusta kuin jäätävästä turvotuksesta, onhan alkio tuossa kohdin niinkin iso kuin M&M-karkki. Ei muuta kuin sporttaamaan niitä kaikkein suurimpia telttapaituleita, ja näillä main jouduin myös tekemään ensimmäisen visiittini äitiysvaateosastolle. Iltaisin saatoin näyttää jo siltä, kuin viikkoja olisi ollut kuuden sijaan kolmekymmentäkuusi.

Edellisestä raskaudesta poiketen kerroimme uutiset myös lähipiirillemme aivan alkuvaiheessa. Viimeksi odotimme viikon 12-13 paikkeille nt-ultraan saakka (ensimmäinen ultraäänitutkimus kunnallisella niskaturvotuksen seulomiseksi), mutta nyt halusimme kertoa heti. Keskenmenon pelko kummitteli tietenkin mielessä, mutta toisaalta olisimme senkin halunneet käydä läheisten tukemana lävitse, mikäli näin olisi käynyt. Tämä oli mielestäni hyvä päätös, oli kaikin puolin helpompaa, kun asiaa ei tarvinnut salailla ja kehtasimme pyytää apua esikoisemme hoitoonkin hieman matalammalla kynnyksellä.

Ensimmäiset raskausviikot ovat siis todellakin yhtä myllerrystä. Kroppa muuttuu kertaheitolla aivan hallitsemattomaksi laitokseksi samalla kun hormonitasapainon muutokset pistävät mielen sekaisin. Tämän lisäksi koko touhussa on läsnä mieletön innostus siitä, mikä tulisi olemaan kaiken tämän kärsimyksen lopputulema (oikeasti kaikesta alkuraskauden kamaluudesta huolimatta odotin innolla kuitenkin keski- ja loppuraskautta itsessäänkin). Toisaalta innostusta varjostaa jatkuvasti myös se keskenmenon pelko, ja ainakin itselläni fiilikset menivät jatkuvasti laidasta laitaan tästä syystä. Kuitenkin tieto siitä, että joka ikinen näillä viikoilla varmasti jossain määrin sitä keskenmenoa pelkää, on helpottava. Kuten sekin, että kaikesta koko prosessin monimutkaisuudesta huolimatta kaikki menee pääsääntöisesti kuitenkin ihan hyvin. Vaikka usein saatan ajatella asioista hieman Murphyn lakia mukaillen, tässä luotin ihme kyllä todennäköisyyksiin. Ja hyvä niin, koska tähän mennessä kaikki onkin mennyt juuri kuten pitää.

Ja vielä väärinymmärryksiä välttääkseni totean, että kaikista huonoista oloista huolimatta olen tietenkin ollut kaiken aikaa kiitollinen alkaneesta raskaudesta, koska se ei suinkaan ole itsestäänselvyys. Tiedän myös, että on ihmisiä jotka joutuvat sairaalaan vaikkapa hyperemeesin takia, tai kärsivät raskautensa aikana monin verroin enemmän kuin minä olen kärsinyt. Kunhan vaan purnasin 😉