Saako lapsiarjesta nauttia ääneen?

Taannoisena kesälauantaina kellon käydessä viittä löysin itseni leikkipuistosta lykkimässä vauhtia taaperolle sellaisessa pyörivässä härvelissä, jossa on polkupyöriä muistuttavia istuimia polkimineen. Lykittiin kierros jos toinenkin, ja välilevyt selässä rutisivat joka kierroksen päätteeksi, että tässä käydään lujaa vauhtia neljääkymppiä. Puiston aitojen ulkopuolella viheralueelle alkoi kokoontua piknik-kansaa kilisevine pusseineen ja mietin, kuinkahan paljon säälin ja myötätunnon sekaista huomiota mahdoinkaan saada osakseni. Oli aika mielenkiintoista sikäli, että muistissani on vielä varsin hyvin myös se aika omasta elämästäni ennen lapsia – ensimmäisen raskauden alusta kun on vasta 2.5 vuotta. Silloin vapautemme vuosina lasten ollessa vasta pilkkeenä verestävässä silmäkulmassa kävelimme mieheni kanssa usein sunnuntaisin läheisen leikkipuiston ohi, ja taivastelimme, kuinkahan mahtaisimme niiden (sekä kuvaannollisten että konkreettisten) kaltereiden sisälle sopeutua sitten joskus. Perheihmiset leikkipuistoissa olivat jotenkin niin ärsyttävän tervehenkisen oloisia siellä lastensa perässä hössöttäessään ja lounasta pohtiessaan, siinä missä itse saattoi miettiä vasta aamupalapizzan hakemista. Tämän muiston ollessa vielä varsin tuore olikin jokseenkin hämmentävää havaita, kuinka kaukana tuo aika oikeastaan tuntuu olevan. Ja kuinka totaalisen väärässä olinkaan ollut. Kuvittelin aina, että sopeutuisin lapsiperhe-elämään kyllä, mutta sellaisella sarkastisen realistisella tavalla, ja pitäisin kynsin hampain kiinni siitä, että lapsi tai lapset tulevat osaksi meidän elämäämme, eikä toisinpäin. Enkä suinkaan kuunaan tulisi määrittelemään itseäni ensisijassa äidiksi – se määrite saisi olla top viidessä, muttei missään tapauksessa olisi se, mitä olen.

Tuolloin lauantaina, tai nytkään, ne leikkipuiston aidat eivät kuitenkaan tuntuneet kaltereilta. Olen tietyllä tapaa hurahtanut äitiyteen ja perhe-elämään. En lastenvaatehifistelyn, sormiruokaeksperttiyden tai edes sen suhteen, että ikinä olisin niiden saamarin välikausivaatteiden suhteen ajoissa, vaan siten, että ainakin tällä hetkellä koen olevani enemmän äiti kuin mitään muuta. Tietysti jo äitiyslomalla oleminen vaikuttaa tähän katsantokantaan, mutta silti. Olen tietenkin myös vaimo, ystävä, tytär, lääkäri ja myös ihan se oma itseni, joka viihtyy omassa seurassaan silloin tällöin oikein hyvinkin. Mutta kyllä äitiys menee tällä hetkellä kaiken muun edelle, enkä oikeastaan edes osaa nolostua siitä, kuinka olenkaan kelkkani kääntänyt. Tai en tiedä voiko puhua kelkan kääntämisestä, kun en tämän saman elämäntilanteen sisällä ole muuta mieltä ollutkaan.

Elämä on muuttunut ihan hirveästi, muttei todellakaan hirveällä tavalla. Intohimoisena matkustelijana ajattelin aiemmin kauhulla, kuinka eksoottiset lomakohteet vaihtuisivat monen vuoden ajaksi Bamse-paikkoihin, ja kuinka lapsiperheille sopiva tuntui silloin lähinnä kirosanalta, joka pian ohjaisi kaikkea, mitä tekisimme. Ahdistuin siitä, kuinka tulevaisuudessa kaikki pitäisi tehdä lasten ehdoilla, käydä paikoissa joissa naperot saisivat mieleistään purtavaa, ja joka kuinka paikasta pitäisi löytyä hoitohuoneet ja leikkipaikat. Eihän sellainen elämä voisi olla muuta kuin öö, tylsää!?

Eräänä toisena lauantaina päätimme käydä pitkästä aikaa ulkona syömässä, ja vimmatun pohdinnan jälkeen päädyimme (tässä kohtaa olisin kristallipalloni kanssa viimeistään ottanut maratonin mittaisen takapakin lapsihaaveiden suhteen) Prisman Oksa-ravintolaan. Koska: sinne pääsee helposti autolla, taaperolle löytyy mieleistä syötävää buffetista ja *rumpujen pärinää keskinkertaisuuden multihuipentuman merkiksi* ruoka-ja vaippaostokset voisi hoitaa samalla reissulla. Ja kuinka voikaan olla, että olen aivan totaalisen sujut tämän kaiken kanssa! Tai en tiedä voiko niinkään sanoa, koska en tule nykyisin edes kauheasti ajatelleeksi asioita ”entisen minäni” näkökulmasta (hyi että, olen antanut äitiyden määrittää minut aivan täysin uudestaan, mutta tiedättekö mitä, se ei haittaa, koska entinen minäni ei ollut aina kauhean onnellinen). Tottakai välillä sitä kaipaisi huoletonta kaupungilla hengailua ja johonkin hämärään bistroon extempore-päivälliselle istahtamista, mutta nuo hetket menevät ohitse, ja pian lapankin lautaselleni jälleen suurtalousruokaa työmiesten keskellä marketin lounaslinjastolta. Ja erittäin tyytyväisenä. Sama ideologia pätee matkailuun, jota nyt ei toki koronankaan takia olisi voinut harrastaa, mutta luulen, että olisimme pysyneet kotona tämän ajan siltikin. Muistan kuinka suunnittelimme karkaavamme viikonloppureissulle johonkin Euroopan kulttuurikaupunkiin heti, kun lapsen kehtaisi pariksi yöksi jättää. Tällä hetkellä kaipuuta matkailuun ei ylipäätään juurikaan ole, mutta luulen, että haluaisin roudata pesueeni sinnekin mukaan – ihan vain, koska nykyään nautin nimenomaan asioiden kokemisesta lasten kanssa. Ja kyllä, siellä sitä varmaan taputettaisiin ringissä Bamse-kerhossa aivan äärimmäisen onnellisena. On erittäin merkillistä kuvitella tuntevansa itsensä hyvin, ja sitten ikään kuin omaksua kokonainen uusi elämänkatsomus lasten myötä. Enkä häpeile lainkaan myöntää, että kyllä se äitiys vain on minua muuttanut ja lapset ovat mullistaneet meidän maailmamme – lapset eivät tulleet vain sivukulkijoiksi meidän elämäämme, vaan olemme saaneet perheenä opetella kokonaisen uuden tavan elää ja luonnollista se nyt kai on, että lasten ehdoilla tässä mennään ihan joka asiassa. Välillä on erittäin tervetullutta viettää aikaa myös ilman lapsia ja tehdä ns vain aikuisten asioita, mutta en jotenkin osaa ottaa sitä minään hengähdystaukona, koska en koe sellaista normaalista arjesta kaipaavani. Kai tässä jonkinlaisessa äitiyspsykoosissa ollaan sikäli, kun aivan tavallinen arki samojen tuttujen rutiinien pyörittämisineen on sitä kaikkein parasta.

Siitä huolimatta osaan myös poistua tältä uudelta mukavuusalueeltani. Nautin erittäin paljon ystävieni seurasta, ja sainkin tuossa kuluneella viikolla viettää kokonaisen illan viinilaseja pitkästä aikaa kilistellen, enkä tuollaisina iltoina suinkaan koe tarpeelliseksi jauhaa ainoastaan lapsista ja niihin liittyvästä. Voisin jopa väittää, että kykenen vallan hyvin keskustelemaan koko illan jostakin aivan muusta, vaikka ei lapsiaihe sinänsä onneksi ystäväpiirissäni mikään vaiettu aihe ole. En vain koe kohteliaaksi höpistä taaperon (ainakin omasta mielestäni hillittömän hauskoista – tätäkään asiaa en voinut aiemmin ymmärtää, koska lapset pääsääntöisesti eivät mielestäni olleet kovin hauskoja, vaikka niin väitettiinkin) touhuista muutamaa hetkeä pidempään, enkä koe noina hetkinä sille tarvettakaan. Vaikka tästä elämänvaiheesta suuresti nautinkin, on erittäin tarpeellista ja ihanaa saada puhua jostakin aivan muustakin. Kuitenkin on mielestäni tärkeää, että koen niin lapsettomien kuin lapsellistenkin ystävieni seurassa olevani tervetullut myös niiden lapsikuulumisteni kera, ja että niitä myös kysytään. Pyöriihän elämäni tällä hetkellä varsin pitkälti kotiäidin roolin ympärillä, joten siinä missä minä kysyn ystäviltäni työkuulumisia, koen tärkeäksi, että myös minun kuulumisistani ollaan kiinnostuneita. Nyt kun tätä kirjoitan, asia kuulostaa itsestäänselvältä, mutta tiedän ettei niin aina ole, mitä tulee ystävyyssuhteisiin tilanteissa, joissa toisella osapuolella on lapsia ja toisella ei. Olen ollutkin onnekas!

Hieman samaan kategoriaan menee mielestäni sellainen outo tapa, joka joillakin pariskunnilla tuntuu illallisdeiteillään olevan: lapsista ei ole sallittua puhua. Ymmärrän idean tämän taustalla, mutta mielestäni on merkillistä, että ensinnäkin niin paljon arkea koskettava aihe rajattaisiin kokonaan keskustelun ulkopuolelle, ja toiseksi, mielestäni on mahtavaa saada keskustella näistä tuotoksistamme mieheni kanssa. On mielenkiintoista analysoida taaperon käytöstä ja jutella siitä, kuinka kummatkin koemme tietyt arjen tilanteet tai ylipäätään, kuinka koemme itsemme ja toisemme uudella lailla järjestyneessä palapelissämme. Mielestäni perhe ja lapset ovat niin vahva osa meitä, niin yksilöinä kuin pariskuntanakin, että olisi aivan luonnotonta tehdä sääntö, ettei lapsista keskusteltaisi vaikkapa illallisen aikana tai viinilasillisen äärellä. Taustalla kummittelee monella varmasti se pelko, ettei sitten muuta puheenaihetta olisikaan, mutta minä näen asian nimenomaan niin, että arki hurahtaa ohi niin kamalalla vauhdilla, että on aivan ihanaa välillä istahtaa alas, ja puida oikein ajan kanssa, mitä kaikkea elämässämme on tällä hetkellä meneillään. Koska tätähän se on, eikä sitä tarvitse mielestäni pelätä. Olisihan se nyt pinnallisempaa keskustella lasten kanssa vietetyn ajan ulkopuolisista hetkistä, siis mieheni bussimatkasta töihin, työpaikkalounaasta, minun somehetkestäni lasten mentyä nukkumaan. Edes vessareissuista minulla ei olisi kerrottavaa, kun se taapero istuu sylissäni silloinkin.

Olen pohtinut paljon, mitkä seikat tekevät tästä lapsiarjesta niin nautinnollista, enkä ole aivan yksiselitteisestä vastausta vielä löytänyt. Tietenkin jo ylipäätään toisesta ihmisestä huolehtiminen ja siinä onnistuminen tuovat ihmismielelle tyydytystä. On ihana kuulua isompaan yksikköön kuin mitä itse tai vaikkapa pelkkä parisuhde on. On todella jännittävää nähdä omissa lapsissaan omia ja puolison kasvonpiirteitä ja jopa eleitä, enkä voi edes kuvitella, miltä tuntuu, kun myös tuttuja luonteenpiirteitä alkaa putkahdella esiin. Toivottavasti pääosin hyviä sellaisia. On ihanaa seurata lapsen persoonan kehittymistä ja kliseisesti sitä, kuinka joka ikinen päivä he oppivat jotain uutta. Olla ylpeä, kun oma lapsi ojentaa pallomeressä pallon toiselle lapselle tai lohduttaa veljeään sanomalla ”ei hätää vauva”. On parasta kikattaa yhteen ääneen oman lapsensa kanssa jollekin aivan järjettömälle asialle, mitä tuo on kulloinkin saanut päähänsä tehdä ja ihmetellä, kuinka noin pieni voi olla samaan aikaan niin kekseliäs, hauska, huumorintajuinen ja fiksu. On huippua antaa lapselle uusia kokemuksia, aivan pieniäkin sellaisia, kuten ensimmäinen jäätelötötterö tai visiitti kotieläinpihalle. On sydäntä puristavan ihanaa saada olla se, johon taapero tukeutuu pelottavien ja hieman jännittävien tilanteiden äärellä, ja kuinka leikkinsä tohinassa muiden lasten keskellä hän osoittaa ja hihkaisee ”äiti”. On myös aika hellyyttävää, että saan nykyisin istua vessassa joka ikinen kerta taapero sylissä, koska ilmeisesti äitiä kaivataan nyt joka hetki. On lämmittävää kesken pyykkienlaiton tulla haetuksi mukaan autoleikkeihin, ihan vain siihen viereen istumaan, koska niin on kaikkein paras.

Kaiken tämän ohella on paljastunut myös sellainen asia, jota en olisi ikinä osannut tässä mittakaavassa odottaakaan. Nimittäin se, kuinka joka ikinen päivä saa tehdä tutkimusmatkan omaan tunnemaailmansa, sillä jokainen taaperon läpikäymä harmi, pettymys ja ilo pakottavat itsenikin peilaamaan omaa reaktiotani, reflektoimaan aiheuttamaa tunnetilaa ja sen takana piileviä vaikuttimia. Ja tämä jos mikä on hedelmällistä, jos sille vain antaa mahdollisuuden. Puhutaan usein, että lapset kasvattavat myös itseä, ja aiemmin luulin sen tarkoittavan lähinnä vastuuntuntoa ja sen sellaista, mutta ainakin omalla kohdallani koen, että käyn tässä kaiken aikaa myös omaa itseäni ja omaa pääkoppaani niin intensiivisesti läpi, että olen jo nyt vajaassa kahdessa vuodessa oppinut enemmän itsestäni kuin koskaan aikaisemmin. Ja olen sentään istunut psykoterapeutin sohvalla yli kolme vuotta. Jos jo yhden lapsen kanssa tutkimusmatka on ollut näin upea, en malta odottaa, minkälaisia kerrostumia ja oivalluksia saakaan aikaan se, että nyt heitä on kaksi. Saada seurata tätä jo nyt mieletöntä kehitystä aina vain aitiopaikalta käsin. Saada ohjata kohti terveen itsetunnon, eheän minäkuvan ja oikeaan suuntaan kehittyvän tunnemaailman ja joustavan mielen suuntaan. Saada asettua rinnalle vaikeina hetkinä ja saada pieni uskomaan, että kaikki kääntyy vielä hyväksi ja ennen kaikkea saada tuntemaan olonsa niin turvalliseksi kuin se vain suinkin on mahdollista. Ihmetellä yhdessä elämän ja tunteiden kirjoa ja antaa luottamusta siihen, että elämä kantaa.

Kaiken tämän jälkeen kuuluisi varmastikin jatkaa sillä sanalla mutta, ja todeta nyt vähintään pienen listan verran niitä vanhemmuuden raskaita puolia. En kuitenkaan aio niin tehdä, koska jokainen yllä luettelemistani esimerkeistä peittoaa mennen tullen yksinäänkin liudan niitä vaikeampia asioita. On kuitenkin ihmeellistä, että hiukan jännitän tämän ylitsevuotavan hehkutuksen julkaisemista, koska luulen tällaisen kirjoituksen ärsyttävän melko suurtakin yleisöä. Miksi näin on, en tiedä. Voi hyvin olla että olisin itsekin ärsyyntynyt vastaavasta vielä kolmisen vuotta sitten, enkä osaa siihenkään vastata, että miksi. Kyllähän itsekin ajattelin, että lapsistaan kaiken aikaa someen postaavat ihmiset ovat jotenkin kummallisia, ikään kuin heillä ei elämässään muuta olisi. Ja kaikkein pahinta oli lukea ihmisten kirjoituksia siitä, mitä heidän lapsensa olivat kulloinkin sutkautelleet. Se oli ärsyttävää, myös silloin, kun lapsihaaveet alkoivat jo konkretisoitua. Ehkä se vaikutti jotenkin teennäiseltä tai jotain. Mutta niin sitä vain on nöyrästi todettava, että kyllä nämä lapset ovat omalla kohdallani olleet suurempi onni kuin olisin koskaan voinut kuvitella ja olen saanut enemmän kuin koskaan olisin saattanut toivoa.

Tuntuu välillä, että lapsiarjen ihanuudesta on sallittua puhua vain sellaisilla foorumeilla, jotka koostuvat muista tähän kulttiin kuuluvista lastensa ehdoilla nauravia nakkeja tilailevista tossukoista. Kaikkialla muualla koen, että vähintään siinä sivulauseessa odotetaan kuultavan niitä raskaita puolia ja taivasteltavan sitä kakkavaippojen määrää (laskin, tänään olen vaihtanut yhteensä kolme, aikaa meni tähän yhteensä kolme minuuttia, eli 0.21% koko vuorokaudesta). Ilmoittaessani olevani suhteellisen pian uudelleen raskaana, suurin osa onnentoivotuksista jatkui jotenkin, että ”no onhan siinä sitten hommaa” tai että ”kyllä sitä sitten kiirettä pitää”. No ei tässä nyt varsinaisesti laakereillaan tule kyllä levättyä, mutta miksei yksikään kommentti voinut olla yhtään positiivisempi? Ikään kuin en olisi siinä toisen lapsen kohdalla tiennyt, mihin noin suunnilleen olisin ryhtymässä, ja kun itselläni johtoajatuksena oli vain, että ”ihanaa, kun tulee toinen lapsi, ensimmäisenkin kanssa on ollut niin mahtavaa, että huippua saada vielä toinen”.

Kyllä siihen pakolliseen arjen pyörittämiseen, lasten ruokkimiseen, vaatettamiseen ja kaikkeen muuhun menee aikaa, mutta ei kai kukaan miellä omaakaan elämäänsä (toivottavasti ainakaan) ainoastaan sen kautta, mitä tulee suuhunsa laittaneeksi tai kuinka monta kertaa päivässä käy vessassa, vaikka niihinkin varmasti uppoaa hetki jos toinenkin. Miksi siis lapsiarkea pitäisi tarkastella ainoastaan tästä näkökulmasta, kun se kuitenkin on niin paljon kaikkea muuta? Onhan se raskasta, mutta on siinä niin paljon kaikkea hyvääkin, on melko tyypillinen lausahdus pikkulasten vanhempien suusta, enkä jotenkin osaa edes sanoittaa, kuinka paljon ärtymystä tuo lausahdus minussa herättää. Lähinnä siksi, että tuohon tyyliin odotetaan puhuvan. Ikään kuin pitäisi vuodesta toiseen perustella haluaan lisääntyä, ja kuinka ympärillä oleva ihmismassa oikein odottaa saavansa todistaa, kuinka se lapsiarki on niin kamalan raskastamitäs minä sanoin. Ei se minusta ole . Ymmärrän tietysti, jos jonkun mielestä on (onhan minun helppo olla tätä mieltä, kun ympärillä on hyvä tukiverkko ja elämän puitteet ovat muutoin kunnossa) mutta pointti ei olekaan se, onko lapsiarki jonkun mielestä raskasta, vaan kuinka niin automaattisesti oletetaan, ja kuinka perhe-elämästä nauttiminen tulkitaan vähintäänkin omituiseksi. Itsekin tein niin, eikä sitä edes hävetä myöntää, vaan lähinnä se saa minut tarkastelemaan tätä asiaa vieläkin laajemmalla yhteiskunnallisella tasolla, koska ei minulla varsinaisesti koskaan ole ollut mitään lapsia tai lapsiperheitä vastaan. Jossakin tuon asenteen täytyy piillä. Ja niitä lapsia kun vielä kehoitettiin tekemään, oli talkoot ja kaikki. Niihin me ainakin olemme osallistuneet kuluneen kahden vuoden aikana. Tosin siitä olen unohtanut tuntea huonoa omaatuntoa, että ilmastonmuutoksen kannalta olemme juuri tehneet pahimman mahdollisen teon. Ja vielä kahdesti.

Tämän tekstin tarkoitus ei suinkaan ole tehdä lapsista, niiden saamisesta tai lapsiperhe-elämästä mitenkään ylivertaista verrattuna toisenlaiseen elämään ja ymmärrän vallan hyvin, jos joku ei halua lapsia lainkaan. Olen lukenut aiheen tiimoilta useampia tekstejä ja kirjoja, enkä koe kaikesta tästä julistuksestani huolimatta, etteikö ihminen voisi olla onnellinen ilman lapsia tai perhettä. Tai että ihminen saisi kokea vasta lasten myötä tietynlaisen onnen tai että vasta silloin tietää mitä rakkaus on. Näitä kaikkia on mielestäni mahdollista kokea myös muutoin, ja onhan myös ihmisiä, jotka katuvat sitä, että tulivat saaneeksi lapsia. Senkin voin ymmärtää. Tietenkin tulee olla myös hyvin sensitiivinen sen suhteen, että tahatonta lapsettomuutta on hyvin paljon ympärillämme, enkä koskaan tarkoituksenmukaisesti haluaisi hihkua omalla onnellani tuottaen toisille pahaa mieltä. Lähinnä tarkoituksenani oli tuoda esille sitä, kuinka omalla kohdallani tämä koko homma pääsi yllättämään kokonaisvaltaisuudellaan ja antoisuudellaan niin jättimäisesti, että olen aivan ällikällä lyöty. Siltikään ei koskaan tulisi mieleeni tuputtaa kenellekään ajatusta lapsista tai perheen perustamisesta, ainoastaan kysyttäessä tai jonkun sitä vaihtoehtoa ääneen pohtiessa saatan todeta, että itselleni tämä on ollut, kliseistä jälleen, parasta mitä minulle on koskaan sattunut. Koska niin se on.

Mielipiteitä aiheesta otetaan mielenkiinnolla vastaan!

Kaksi aikuista vetovastuussa? En suosittele!

Minulla oli raskausaikana hyvin vähän mitään sen kummempia periaatteita, mitä tulisi vauva-arkeemme sen koittaessa, mutta tasa-arvoisen vanhemmuuden suhteen olin ehdoton. Toki sen laajemmassakin merkityksessä siinä mitä tulee vanhempainvapaisiin ja muuhun, mutta ennen kaikkea meidän kohdallamme halusin varmistua, etten kaikessa jääräpäisyydessäni jyräisi miestäni omien mielipiteideni alle. Kodinhoidollisissa asioissa saatan välillä sortua nalkuttamiseen, minkä toki itse miellän ennemminkin ystävällismieliseksi kehoittamiseksi, mutta kuitenkin. Ja vaikken vauvoista itsekään mitään tiennyt (toisin kuin siivoamisesta, ainakin luullakseni), pelkäsin, että vietettyäni aikaa kotona kahden kesken vauvan kanssa, alkaisin ennen pitkää besserwisseröidä ja kulkea mieheni perässä oikeaoppista vauvanhoitoa varmistellen. Tai mikä pahinta, tekisin kaiken itse omien vauvan hoidon kokonaan itselleni, koska en luottaisi varsin terävällä maalaisjärjellä varustetun kanssaeläjäni taitoihin. En myöskään halunnut, että joutuisin puhumaan siitä, kuinka mieheni auttaisi vauvan hoidossa – mitä hittoa, molempien vastuullahan se vauva on, eikä isän osallistuminen oman lapsensa hoitoon pitäisi olla mikään laupiaan samarialaisen hyvän tahdon ele, vaan itsestäänselvyys. Olin siis luonut toiveen siitä, kuinka me molemmat vanhemmat sekä haluaisimme että saisimme osallistua vauvamme hoitoon tasavertaisesti.

Onnekseni isän tahtotila osallistua vauvan hoitoon oli alusta alkaen varsin vahva, eikä minun ole kertaakaan tarvinnut vaivata tällä asialla päätäni. Erityisen vahvasti mieleeni on painunut hetki, kun mieheni opetti minua kädestä pitäen, kuinka alle kolmekiloisen ryppyisen tyypin vaippa vaihdetaan, itse kun olin maannut synnytyksen ja verenhukan aiheuttamassa horroksessa sillä välin, kun kätilö piti ensiopastuksensa.

Sen sijaan omaa päällepäsmäriyttäni jouduin hieman toppuuttelemaan, koska jostain ihmeen syövereistä se ”annas kun minä”– mentaliteetti puski kuin puskikin esiin, siis siitäkin huolimatta, että olin itsekin pihalla kuin lumiukko. Tein kaikkeni välttääkseni omien mutuilujeni korostamista (koska mutullahan sitä mentiin ja mennään suurimmaksi osaksi vieläkin). Kerran jos toisenkin purin hammasta ja laskin hitaasti kymmeneen – ei siksi, etteikö mieheni olisi osannut, vaan siksi kun tuntui niin hankalalta välillä jakaa vastuuta vauvan hoidosta. En tiedä, syytän äitihormoneita, koska mitään muutakaan syytä en keksi.

Olemme tässä koronakevään ja kesän aikana viettäneet useamman kuukauden yhdessä perheenä niin, että miehenikin on ollut päivät kotona – kiitos vanhempainvapaiden, kesälomien, isyyslomien ja myös sen taloudellisesti hampaita kiristävän palkattoman kuukauden. Aluksi olin tietenkin suunnattoman riemuissani tästä harvinaislaatuisesta mahdollisuudesta jakaa kuluttava vauva-arki tasapuolisesti toisen aikuisen kanssa. Älkääkä käsittäkö väärin, koen edelleen, että kuluneet kuukaudet ovat olleet parasta aikaa elämässäni. Tällaista mahdollisuutta vauvavuoden perhe-elämään harvoin tulee, ja ottaisin saman mahdollisuuden koska tahansa uudelleenkin vastaan.

Mutta. Siinä missä sitä arjen vastuuta jakaa kellon ympäri kaksi aikuista, niin samalla täytyy ottaa huomioon kaiken aikaa myös kahden aikuisen – usein eriävätkin – mielipiteet asiassa kuin asiassa. Siinä missä mieheni on kylmähermoisempi sängyssään kiukkuavan ja tuttiaan viskelevän vauvan itkun suhteen, juoksen minä oitispäätä paikalle lohduttamaan, koska en kestä kuunnella toisen parkumista. Ja sitten jupisen, kuinka minä saan aina olla se, joka siellä selkä vääränä sitä tuttia metsästää pitkin lattioita. Tässä yhtenä päivänä pinnasängyssä sinnikkäästi unta uhmaava Mara oli noussut kymmenettä kertaa seisomaan, ja minä katsoin parhaaksi nostaa pojan hetkeksi lattialle touhuamaan. Tällä välin mieheni oli katsonut parhaaksi ummistaa silmänsä päivänokosia silmällä pitäen, ja siitäkös minä peliverkkarini revin. Kuinka se kehtasi katsoa oikeudekseen ottaa nokoset, kun minä jouduin (=ihan itse menin, vaikka olimme juuri sopineet, ettemme ryntää huoneeseen samoin tein, koska tutin viskominen alkoi vaikuttaa jonkinlaiselta manipulatiiviselta leikiltä) istumaan lattialla aivan yhtä väsyneenä katsomassa vauvaa, joka oli hänkin aivan yhtä väsynyt.

Mieheni mielestä on myös äärimmäisen raivostuttavaa, kun minä kehtaan tiedustella onko hän sattumoisin muistanut antaa maitoa, tai katsoa vaippatilanteen siinä kohtaa, kun Mara huutaa äänihuulet väristen toista tuntia. Kyllä. Kyllä hän on ne muistanut. Mutta mistäs helkkarista minä sen voisin tietää, minähän vain istun viereisessä huoneessa näennäisesti omaa aikaani viettämässä, enkä suinkaan kuulostele jokaista asiaa, mitä tässä huushollissa tapahtuu.

Siinä missä toisen aikuisen läsnäolo tarjoaa välillä harvinaislaatuisen mahdollisuuden jatkaa unia silloin kun väsyttää niin saamaristi, aiheuttaa tämä mahdollisuus myös jatkuvaa vääntöä siitä, kumpi on kulloinkin oikeutettu siihen tarttumaan. Vaikkei alkuun siltä suinkaan vaikuttanut, olen todennut, että loppujen lopuksi olisi huomattavasti helpompaa suhtautua näihin tuskaisiin aamuviiden herätyksiin, jos olisi vauvan kanssa kahden. Silloin pitäisi herätä ja piste.

Sama pätee ylipäätään kaikkiin vauvanhoidollisiin askareisiin aina syöttämisestä vaipanvaihtoon. Jos olisin yksin, tekisin nämä sen kummempia miettimättä ja mukisematta – ehkä saattaisin hieman kirota sen neljännen kakkavaipan kohdalla, mutta kuitenkin. Nyt kaikkien viiden ruokailun, kymmenen pissavaipan ja niiden neljän kakkavaipan kohdalla käydään sama vääntö siitä, kumpi sen tekee. Lasketaan kumpi on vaihtanut vaipan viimeksi ja käydään kauppaa sillä, että jos nyt vaihdat tämän niin minä syötän seuraavan ruuan, ja niin edelleen.

Myös oman ajan käsite häilyy vakavasti, toki tietyt harrastukset, lenkillä käynti, ystävien näkeminen ynnä muut ovat asia erikseen, mutta muutoin sen oman ajan ottaminen ihan kotona loikoillen on täysi mahdottomuus tässä yhtälössä, ellei sitä sitten erikseen sovita jonkinlaisella vuoromeinigillä. Tulee huono omatunto itse vetäytyä puhelimen kanssa sohvalle, kun toinen viihdyttää vauvaa, mutta sitten toisaalta tuntuu hölmöltä sekin, että istumme molemmat siinä lattialla lässyttämässä kuinka hienosti Mara hakkaa epävireistä kosketinsoitinta. Jos jompi kumpi meistä olisi vauvan kanssa kahden, ei tällaista loikoilumahdollisuutta juuri olisi, ja se olisi sitten sillä selvä, ei siinä mitään. En sitten tiedä olisiko ollut järkevämpää jakaa päivät jotenkin muutaman tunnin vastuuvuoroihin, mutta se nyt kuulostaa ajatuksenakin jotenkin luotaantyöntävältä. Ollessani tuon yhden viikonlopun Maran kanssa kaksin, oli se tietenkin raskasta, mutta toisaalta nautin siitä, että minulla oli hyvin selvät sävelet kaiken suhteen ja mieheni on samaa mieltä niistä hetkistä, kun rooli on toisinpäin.

Kaiken tämän jälkeen tulimme yhdessä siihen lopputulokseen, että kyllä se vain on kaikkien kannalta parempi, että toinen meistä on pääsääntöisesti töissä ja toinen vetovastuussa siitä vauvan hoidosta sillä välin. Tai ainakin me tulisimme hulluiksi, jos meillä jostain kumman syystä olisi varaa jatkaa tätä kolmisin kotona olemista tästä eteenpäin. Päivärutiinit tulee luotua aivan eri tavalla, kun vauvan kanssa on vain yksi aikuinen, ja toisaalta toisen työssäolo rytmittää myös sen kotona olevan arkea.

Eilen oli minun ensimmäinen työpäiväni vuoden kotona olon jälkeen, ja jo tämän yhden päivän perusteella tuntuu siltä, että arjen palaset alkavat loksahdella paikoilleen. Kotiin tultuani vietin enemmän kuin mielelläni melkein koko illan Maran kanssa, hoidin iltapuurot, -pesut ja nukuttamisen, ihan vain koska oli niin kova ikävä, enkä siksi, että oli minun vuoroni ottaa vetovastuu – sellaisesta emme olleet edes sopineet. Tasa-arvoinen arkivanhemmuus on erittäin tärkeää, mutta se ei suinkaan tarkoita sitä, että jokaikinen kakkavaippa vaihdetaan puoliksi.

Kaiken tämän purnaamisen jälkeen totean vielä kerran, etten vaihtaisi kuluneita kuukausia mistään hinnasta mihinkään. Arkisista asioista on kiistelty, ja omia paikkojamme haettu, mutta vieläkin enemmän yhdessä on naurettu ja ihmetelty tuon pienen tyypin kehittymistä kokonaan omaksi persoonakseen. On myös Maralle aivan ainutlaatuisen ihanaa, että molemmat vanhemmat ovat olleet kotona läsnä näin kauan, eikä minkäänlaista toiseen ripustautumista ole ainakaan vielä tullut esiin (sitähän tässä toki nyt työt aloittaneena sydän sykkyrällä odotan, että niin käy).

Kaikken parasta on se, että voimme molemmat varmasti allekirjoittaa olevamme ja ennen kaikkea tuntea olevamme täysin tasaveroisia siinä, mitä vauvan hoitoon tulee. 92-vuotias mummuni päivitteli tuossa eräänä päivänä, että kai se (mieheni) Maran kanssa kotona pärjää, ja tuo kysymys tuntui jotenkin niin absurdilta – miksei pärjäisi? Toki ymmärrän sukupolvien eron siinä mitä tulee isän osallistumiseen lasten hoitoon, mutta tiedän kyllä aivan omankin sukupolveni äitejä, jotka epäröivät isän kykenevyyttä hoitaa lasta. Ehkä siinä helposti käy niin, että äiti ottaa vauvan hoidon herkemmin omalle kontolleen, jolloin tietenkin toisen kokemus jää vähäisemmäksi. Mikä tässä sitten on taustalla, sitä en tiedä, eikä minulla asian ratkaisemiseksi mitään poppaskonsteja ole jakaakaan. On kuitenkin selvää, että siinä missä nämä kuluneet kuukaudet on kasvatettu lasta, niin ehkä vielä enemmän on kasvatettu kahta aikuista.

Miten teillä jakaantuu vauvan hoito? Onko hankaluuksia antaa tilaa toiselle tämän asian suhteen?

Ensimmäinen juhannus vauvan kanssa

Olen aina ollut juhannusihmisiä. Jo lapsuudesta muistan mökillä vietetyt juhannukset – käytiin katsomassa kokkoa, ja illalla sai valvoa niin myöhään kuin jaksoi, jos nyt yöuinnin jälkeen vielä virtaa riitti. Pitkälle teini-ikään asti juhannusta tulikin vietettyä mökillä ja sen jälkeen vielä silloisen kaveriporukkamme kesken useina vuosina niin ikään mökkimaisemissa. En oikein siis toisenlaista juhannusta osannut kuvitellakaan, kunnes muutamia vuosia sitten mökkijuhannus ei enää ollutkaan valikoimassa – piti keksiä jotakin muuta. Olkoonkin, että juhannuksen viettäminen kaupunkioloissa kasvattaa jatkuvasti suosiotaan, minusta se ei vain jotenkin sovi ja kaipuu mökille on valtava. Muutama kaupunkijuhannus oli suoraan sanoen aivan sieltä itsestään, kun taas muutama oli ennakkoluuloistani huolimatta oikeinkin onnistunut. Viime juhannus taisi kuitenkin vetää pohjat, kun koko juhannusaaton ja -päivän muutimme tavaroitamme uuteen kotiimme, ja illan makasimme reporankana vanhan puolityhjän kotimme sohvalla katsellen Prisman kassahihnaohjelmaa. Olin vielä kuudennella kuulla raskaana, eli oikein kuohuviinilläkään tähän ei mitään gloriaa saanut istutettua. Tsiisus.

Tätä juhannusta kohtaan minulla oli hieman ristiriitaiset odotukset. Mökki ei edelleenkään ollut vaihtoehto, mutta hyvää lupaava sääennuste ja oma piha antoivat odottaa kuitenkin edes hieman sitä oikeaa juhannustunnelmaa. Oli tietenkin itsestään selvää, että juhannus tulisi menemään vauvan ehdoilla, ja suunnitelmissamme oli alkuun viettää nuo pari päivää ainoastaan oman perheen kesken. Toiveita elättelin ainoastaan siitä, että nuo kaksi päivää sisältäisivät kiireettömyyden tuntua, ulkona syömistä, ristikoita ja itsekerätyn kukkakimpun. Saatte vielä hetken pidättää hengitystänne sen suhteen toteutuivatko toiveeni.

Ilma oli toden totta hyvä. Juhannusaattona hihani paloivat lopullisesti ulkona syömisen hankaluuteen, nimittäin terassillemme paistaa aurinko koko päivän, ja olin kyllästynyt virittelemään kaikenlaisia lakanakyhäelmiä suojatakseni Maraa auringolta. Vimmatun etsinnän jälkeen bongasin Tokmannilta kohtuullisen hintaisen aurinkovarjon, ja lähdimme samoin tein hakemaan sitä. Samalla täytimme sopivasti juuri edellisenä päivänä ehtyneen kaasupullomme (onneksi Motonetissä oli vielä kaasua, olisikin ollut kaiken huippu jäädä kokonaan ilman), ja lopulta alkuiltapäivästä pääsimme viimein nauttimaan tuosta kauan odottamastani kiireettömyydestä – siis sikäli kun se nyt ikinä juuri ryömimään oppineen yhdeksänkuisen kanssa on mahdollista.

Kesäkukkia sai fiilistellä (ja kastella) oikein olan takaa.

Kävimme viime viikolla Lahdesjärven uimarannalla, ja ajattelimme, että olisi hauska verestää Maran vauvauintimuistoja kastamalla hieman herran varpaankärkiä veteen. No, tyyppi innostui heti kärkeen siinä määrin, että läpsytteli jaloillaan itsensä läpimäräksi, eikä oikein auttanut kuin riisua silmät kiiluen vettä tuijottava vauva nakuksi ja istahtaa matalaan ja lämpimään rantaveteen. Ja voi sitä onnea! Toinen läpsytteli käsiään riemuissaan minkä kerkesi ja silminnähden nautti vedestä. Oma allas oli siis haettava hetimiten, eikä senkään täyttymistä oikein olisi malttanut millään odottaa.

En tiedä onko veden rakastaminen millään tavoin geenisidonnaista, mutta onpahan poika tullut tässä asiassa vanhempiinsa. Matalassa altaassa omenapuun varjossa lilluttelu oli selvästi se juttu Maran mielestä, ja enpä muista koska itsekään olisin ollut niin innoissani, kuin tätä riemua seuratessani.

Perjantaina saimme sitten kuitenkin iloksemme tietää, että ystäväpariskunta ennättäisi luoksemme istumaan iltaa, eikä kyllä yhtään tarvinnut pohtia, miten yhtälö vauvan kanssa tulisi onnistumaan. Mara on alusta alkaen nähnyt paljon ystäviämme ja kulkenut meidän menoissamme mukana niin kylässä kuin kaupungillakin, ja eipä tuo pikkuinen vielä oikein vierastakaan, joten sen suhteen ei huolta. Eikä huolta myöskään meidän vanhempien suhteen, sillä meille oli jotenkin itsestään selvää, että vauva kulkee menossa mukana ja illanvietto tapahtuu niissä raameissa, mitkä se mahdollistaa. Olen jopa hieman yllättynyt tästä, sillä olen aina rakastanut vapaita illanviettoja ja huoletonta juhlintaa, mutta nyt tuntui hyvältä näin. Ei tarvitse valita joko totaalisen sosiaalisen eristäytymisen ja vauvattoman ilottelun välillä. Voi käydä lukemassa iltasadun ja silitellä pienen uneen, ja sen jälkeen palata itkuetäisyydelle jatkamaan keskustelua ihan vain aikuisten kesken. Ihanaa.

Jos ei mökkiä niin grilli nyt sitten ainakin! Aatto mentiin nyyttäriperiaatteella ja grillistä löytyi niin kana- ja ulkofilevartaita kuin grillijuustoa, kasviksia ja täytettyjä herkkusieniäkin, ja ai että oli hyvää. Toki myös uusia perunoita. Nautiskelimme täyteen ahdetun pöydän ääressä tovin jos toisenkin, ja jatkoimme juttua puoleen yöhön asti. Vieraiden lähdettyä jäimme mieheni kanssa vielä terassille juttelemaan ja fiilistelemään yötöntä yötä, linnunlaulua ja naapuripihoista kuuluvaa iloista puheensorinaa.

Juhannuspäivän aamuna nukuttiin pitkään ja aamiainen nautittiin ulkona, totta kai. Ja koska juhannuksena kaurapuurokattila pysyy visusti kattilakaapissa, aamiaiseksi herkuteltiin muun muassa pensasmustikoita kermavaahdolla. Ja vaikkei tässä äitiyslomakuplassa nyt yleensäkään joudu varsinaisesti kieli vyön alla joka paikkaan suhaamaan, niin olipahan ihana aloitella päivää tietäen, että kiire ei olisi yhtään mihinkään.

Kiirettä ei tosiaankaan ollut, paitsi minulla tämän ihmislapseksi luulemani ruohonleikkurin perässä. Heti kun silmä välttää, Mara nimittäin riuhtaisee aimo annoksen nurmikkoa juurineen ja tunkee suuhunsa (huolimatta siis siitä, että vilttejä ja leikkimattoja on leviteltynä noin neljän neliömetrin säteelle kiintopisteestään). Eräänä päivänä kaivelin sieltä kokonaisen sammalmättään. Tässä päädyimme ihastelemaan voikukkaa ainoastaan kädestä pitäen. Poika oppi tosiaan ryömimään yhdeksänkuukautispäivänään viikko sitten, ja voin jo nyt sanoa haikailevani mittaamattomalla kaiholla niitä aikoja, kun tyyppi vain pönötti paikoillaan.

No, jos joku jossain pönöttää ja mielellään niin se on tämä mamma lastenaltaassa jätskituutin kera. Ja ihan mielissään Marakin oli.

Räsymattoja pitkin on hyvä painella menemään kohti kaikenlaista mielenkiintoista. Olenkin varmaan jo maininnut, kuinka joskus biologisen kelloni lähdettyä jo vinhasti tikittämään, haastattelin lukuisia ystäviäni siitä, että onko se nyt sitten oikeasti mielenkiintoista tuijotella sen oman lapsen hiekkakakkuleikkejä, ikään kuin hakeakseni lopullista varmuutta sille, että tämä hyppy tuntemattomaan kannattaisi tehdä. Ja tässä nyt tuntikaupalla Maran mönkimistä ja alkeellista käsien käyttöä lähestulkoon popcorneja suuhuni lapaten seuranneena voin vihdoin todeta, että KYLLÄ SE ON! Odottakaahan vaan, kuinka pommitan instagramini täyteen niitä hiekkakakkukuvia.

Ristikkohetki. Rakastan ristikoita. Olen isäni kanssa täyttänyt niitä siitä asti kun muistan, ja täytyipähän tämänkin Aamulehden ristikon viimeisen nurkan kohdalla turvautua kuvankaappauksen avulla iskän (ja äidin, joka lisäilee ekstraruutuja mahduttaakseen haluamansa vastauksen- ihailtavaa kekseliäisyyttä!) ristikkotietämykseen. Ja valmista tuli muuten.

No sitä ulkona syömistä. Mieheni isän nikkaroima pirttipöytä mieheni papan tekemine penkkeineen. Ja se aurinkovarjo! Ulkoterassimme on noin 15 neliöinen ”uloke” lasituksen ulkopuolella, ja kesti pitkään tehdä siitä edes joten kuten viihtyisä. Rima-aita on suunnitteluasteella, jolloin tila rajautuisi entistä paremmin, mutta ruokapöydän siirtäminen ulos ja alueen rajaaminen edes jostakin suunnasta (aurinkovarjolla nyt toistaiseksi) on tuonut kauan kaivattua viihtyvyyttä.

Viime kesänä tänne muuttaessamme en tosiaan oikein päässyt ihan sinuiksi pihamme ja ulkoterassimme kanssa. Yhdellä kädellä laskettavan määrän taisin käppäillä nurmikon puolella ja terassin käyttökin rajoittui ainoastaan muutamiin auringonottokertoihin – en oikeastaan edes tiedä miksi, en oikein osannut suhtautua pihaan, vaikka olin sellaisesta jo tovin haaveillut. Tämä kesä onkin lisännyt kotiin huimasti lisää elintilaa, kun olen hartaudella istuskellut ulkoterassin portailla ja käyskennellyt pihaa läpi jokaista esiin puskevaa kasvia ja kukkaa tarkastellen. Olen perehtynyt puutarhanhoitoon, konsultoinut ystävällistä naapurin superpuutarhuri-rouvaa tämän tästä ja jakanut ystävieni kanssa vinkkejä (lähinnä siis vastaanottavana osapuolena). Olen leikannut nurmikkoa ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin ja tutustunut pihaamme Maran myötä kirjaimellisesti sieltä ruohonjuuritasolta käsin.

Toisen juhannusillan vietimme tosiaan sitten aivan kolmisin. Altaassa läpsyttelyä, pihalla hengailua, yhteisiä ruokahetkiä. Täydellistä. Maran mentyä nukkumaan katoimme pöydän vain meille kahdelle, ribsejä ja nyhtöleipää. Syön hyvin harvoin porsaanlihaa, mutta kauan keitetyt ja hitaasti grillatut ribsit kerran kesässä on saatava. Nyhtöleipää sen sijaan voisin syödä kaiket päivät, sen reseptin jaan blogin FB-sivuilla tässä lähipäivinä. Mutta siis, leipää ja juustoa, eipä paljoa voi vikaan mennä.

Hiljenevä ilta ja lasi roseeta. Jostain syystä en ole ikinä oikein ymmärtänyt roseeviinejä, kunnes tänä kesänä jokin vipu nitkahti ja tässähän se on, täydellinen kesäjuoma. Itse tykkään melko mietona tämän nautiskella, ja lisään joukkoon yleensä kivennäisvettä, jääpaloja ja viipaleen sitruunaa.

Juhannuspäivän ilta. Koko terassi huokui tunnelmaa ja parit kynttilätkin oli pakko sytyttää. Istuimme sisäterassilla pitkälle yli puolen yön, ja vaikka aamuherätys jo hieman kirpaisikin ajatuksen tasolla, niin olipahan sen arvoista.

Kaiken kaikkiaan, tämä juhannus oli aivan mahtava. Se tuli vietettyä tasan tarkkaan samoissa ympyröissä kuin koko kirottu korona-aika, ja lähestulkoon samojen ihmisten kanssa, enkä voi mielikuvissanikaan keksiä parempaa tapaa tälle, aika ajoin ahdistustakin aiheuttaneelle, perisuomalaiselle juhlapyhälle. Onpa onnekasta, että juuri nämä ympyrät ja nämä ihmiset ovat ympärilläni myös joka ikisenä muunakin vuoden päivänä!