Kaksi aikuista vetovastuussa? En suosittele!

Minulla oli raskausaikana hyvin vähän mitään sen kummempia periaatteita, mitä tulisi vauva-arkeemme sen koittaessa, mutta tasa-arvoisen vanhemmuuden suhteen olin ehdoton. Toki sen laajemmassakin merkityksessä siinä mitä tulee vanhempainvapaisiin ja muuhun, mutta ennen kaikkea meidän kohdallamme halusin varmistua, etten kaikessa jääräpäisyydessäni jyräisi miestäni omien mielipiteideni alle. Kodinhoidollisissa asioissa saatan välillä sortua nalkuttamiseen, minkä toki itse miellän ennemminkin ystävällismieliseksi kehoittamiseksi, mutta kuitenkin. Ja vaikken vauvoista itsekään mitään tiennyt (toisin kuin siivoamisesta, ainakin luullakseni), pelkäsin, että vietettyäni aikaa kotona kahden kesken vauvan kanssa, alkaisin ennen pitkää besserwisseröidä ja kulkea mieheni perässä oikeaoppista vauvanhoitoa varmistellen. Tai mikä pahinta, tekisin kaiken itse omien vauvan hoidon kokonaan itselleni, koska en luottaisi varsin terävällä maalaisjärjellä varustetun kanssaeläjäni taitoihin. En myöskään halunnut, että joutuisin puhumaan siitä, kuinka mieheni auttaisi vauvan hoidossa – mitä hittoa, molempien vastuullahan se vauva on, eikä isän osallistuminen oman lapsensa hoitoon pitäisi olla mikään laupiaan samarialaisen hyvän tahdon ele, vaan itsestäänselvyys. Olin siis luonut toiveen siitä, kuinka me molemmat vanhemmat sekä haluaisimme että saisimme osallistua vauvamme hoitoon tasavertaisesti.

Onnekseni isän tahtotila osallistua vauvan hoitoon oli alusta alkaen varsin vahva, eikä minun ole kertaakaan tarvinnut vaivata tällä asialla päätäni. Erityisen vahvasti mieleeni on painunut hetki, kun mieheni opetti minua kädestä pitäen, kuinka alle kolmekiloisen ryppyisen tyypin vaippa vaihdetaan, itse kun olin maannut synnytyksen ja verenhukan aiheuttamassa horroksessa sillä välin, kun kätilö piti ensiopastuksensa.

Sen sijaan omaa päällepäsmäriyttäni jouduin hieman toppuuttelemaan, koska jostain ihmeen syövereistä se ”annas kun minä”– mentaliteetti puski kuin puskikin esiin, siis siitäkin huolimatta, että olin itsekin pihalla kuin lumiukko. Tein kaikkeni välttääkseni omien mutuilujeni korostamista (koska mutullahan sitä mentiin ja mennään suurimmaksi osaksi vieläkin). Kerran jos toisenkin purin hammasta ja laskin hitaasti kymmeneen – ei siksi, etteikö mieheni olisi osannut, vaan siksi kun tuntui niin hankalalta välillä jakaa vastuuta vauvan hoidosta. En tiedä, syytän äitihormoneita, koska mitään muutakaan syytä en keksi.

Olemme tässä koronakevään ja kesän aikana viettäneet useamman kuukauden yhdessä perheenä niin, että miehenikin on ollut päivät kotona – kiitos vanhempainvapaiden, kesälomien, isyyslomien ja myös sen taloudellisesti hampaita kiristävän palkattoman kuukauden. Aluksi olin tietenkin suunnattoman riemuissani tästä harvinaislaatuisesta mahdollisuudesta jakaa kuluttava vauva-arki tasapuolisesti toisen aikuisen kanssa. Älkääkä käsittäkö väärin, koen edelleen, että kuluneet kuukaudet ovat olleet parasta aikaa elämässäni. Tällaista mahdollisuutta vauvavuoden perhe-elämään harvoin tulee, ja ottaisin saman mahdollisuuden koska tahansa uudelleenkin vastaan.

Mutta. Siinä missä sitä arjen vastuuta jakaa kellon ympäri kaksi aikuista, niin samalla täytyy ottaa huomioon kaiken aikaa myös kahden aikuisen – usein eriävätkin – mielipiteet asiassa kuin asiassa. Siinä missä mieheni on kylmähermoisempi sängyssään kiukkuavan ja tuttiaan viskelevän vauvan itkun suhteen, juoksen minä oitispäätä paikalle lohduttamaan, koska en kestä kuunnella toisen parkumista. Ja sitten jupisen, kuinka minä saan aina olla se, joka siellä selkä vääränä sitä tuttia metsästää pitkin lattioita. Tässä yhtenä päivänä pinnasängyssä sinnikkäästi unta uhmaava Mara oli noussut kymmenettä kertaa seisomaan, ja minä katsoin parhaaksi nostaa pojan hetkeksi lattialle touhuamaan. Tällä välin mieheni oli katsonut parhaaksi ummistaa silmänsä päivänokosia silmällä pitäen, ja siitäkös minä peliverkkarini revin. Kuinka se kehtasi katsoa oikeudekseen ottaa nokoset, kun minä jouduin (=ihan itse menin, vaikka olimme juuri sopineet, ettemme ryntää huoneeseen samoin tein, koska tutin viskominen alkoi vaikuttaa jonkinlaiselta manipulatiiviselta leikiltä) istumaan lattialla aivan yhtä väsyneenä katsomassa vauvaa, joka oli hänkin aivan yhtä väsynyt.

Mieheni mielestä on myös äärimmäisen raivostuttavaa, kun minä kehtaan tiedustella onko hän sattumoisin muistanut antaa maitoa, tai katsoa vaippatilanteen siinä kohtaa, kun Mara huutaa äänihuulet väristen toista tuntia. Kyllä. Kyllä hän on ne muistanut. Mutta mistäs helkkarista minä sen voisin tietää, minähän vain istun viereisessä huoneessa näennäisesti omaa aikaani viettämässä, enkä suinkaan kuulostele jokaista asiaa, mitä tässä huushollissa tapahtuu.

Siinä missä toisen aikuisen läsnäolo tarjoaa välillä harvinaislaatuisen mahdollisuuden jatkaa unia silloin kun väsyttää niin saamaristi, aiheuttaa tämä mahdollisuus myös jatkuvaa vääntöä siitä, kumpi on kulloinkin oikeutettu siihen tarttumaan. Vaikkei alkuun siltä suinkaan vaikuttanut, olen todennut, että loppujen lopuksi olisi huomattavasti helpompaa suhtautua näihin tuskaisiin aamuviiden herätyksiin, jos olisi vauvan kanssa kahden. Silloin pitäisi herätä ja piste.

Sama pätee ylipäätään kaikkiin vauvanhoidollisiin askareisiin aina syöttämisestä vaipanvaihtoon. Jos olisin yksin, tekisin nämä sen kummempia miettimättä ja mukisematta – ehkä saattaisin hieman kirota sen neljännen kakkavaipan kohdalla, mutta kuitenkin. Nyt kaikkien viiden ruokailun, kymmenen pissavaipan ja niiden neljän kakkavaipan kohdalla käydään sama vääntö siitä, kumpi sen tekee. Lasketaan kumpi on vaihtanut vaipan viimeksi ja käydään kauppaa sillä, että jos nyt vaihdat tämän niin minä syötän seuraavan ruuan, ja niin edelleen.

Myös oman ajan käsite häilyy vakavasti, toki tietyt harrastukset, lenkillä käynti, ystävien näkeminen ynnä muut ovat asia erikseen, mutta muutoin sen oman ajan ottaminen ihan kotona loikoillen on täysi mahdottomuus tässä yhtälössä, ellei sitä sitten erikseen sovita jonkinlaisella vuoromeinigillä. Tulee huono omatunto itse vetäytyä puhelimen kanssa sohvalle, kun toinen viihdyttää vauvaa, mutta sitten toisaalta tuntuu hölmöltä sekin, että istumme molemmat siinä lattialla lässyttämässä kuinka hienosti Mara hakkaa epävireistä kosketinsoitinta. Jos jompi kumpi meistä olisi vauvan kanssa kahden, ei tällaista loikoilumahdollisuutta juuri olisi, ja se olisi sitten sillä selvä, ei siinä mitään. En sitten tiedä olisiko ollut järkevämpää jakaa päivät jotenkin muutaman tunnin vastuuvuoroihin, mutta se nyt kuulostaa ajatuksenakin jotenkin luotaantyöntävältä. Ollessani tuon yhden viikonlopun Maran kanssa kaksin, oli se tietenkin raskasta, mutta toisaalta nautin siitä, että minulla oli hyvin selvät sävelet kaiken suhteen ja mieheni on samaa mieltä niistä hetkistä, kun rooli on toisinpäin.

Kaiken tämän jälkeen tulimme yhdessä siihen lopputulokseen, että kyllä se vain on kaikkien kannalta parempi, että toinen meistä on pääsääntöisesti töissä ja toinen vetovastuussa siitä vauvan hoidosta sillä välin. Tai ainakin me tulisimme hulluiksi, jos meillä jostain kumman syystä olisi varaa jatkaa tätä kolmisin kotona olemista tästä eteenpäin. Päivärutiinit tulee luotua aivan eri tavalla, kun vauvan kanssa on vain yksi aikuinen, ja toisaalta toisen työssäolo rytmittää myös sen kotona olevan arkea.

Eilen oli minun ensimmäinen työpäiväni vuoden kotona olon jälkeen, ja jo tämän yhden päivän perusteella tuntuu siltä, että arjen palaset alkavat loksahdella paikoilleen. Kotiin tultuani vietin enemmän kuin mielelläni melkein koko illan Maran kanssa, hoidin iltapuurot, -pesut ja nukuttamisen, ihan vain koska oli niin kova ikävä, enkä siksi, että oli minun vuoroni ottaa vetovastuu – sellaisesta emme olleet edes sopineet. Tasa-arvoinen arkivanhemmuus on erittäin tärkeää, mutta se ei suinkaan tarkoita sitä, että jokaikinen kakkavaippa vaihdetaan puoliksi.

Kaiken tämän purnaamisen jälkeen totean vielä kerran, etten vaihtaisi kuluneita kuukausia mistään hinnasta mihinkään. Arkisista asioista on kiistelty, ja omia paikkojamme haettu, mutta vieläkin enemmän yhdessä on naurettu ja ihmetelty tuon pienen tyypin kehittymistä kokonaan omaksi persoonakseen. On myös Maralle aivan ainutlaatuisen ihanaa, että molemmat vanhemmat ovat olleet kotona läsnä näin kauan, eikä minkäänlaista toiseen ripustautumista ole ainakaan vielä tullut esiin (sitähän tässä toki nyt työt aloittaneena sydän sykkyrällä odotan, että niin käy).

Kaikken parasta on se, että voimme molemmat varmasti allekirjoittaa olevamme ja ennen kaikkea tuntea olevamme täysin tasaveroisia siinä, mitä vauvan hoitoon tulee. 92-vuotias mummuni päivitteli tuossa eräänä päivänä, että kai se (mieheni) Maran kanssa kotona pärjää, ja tuo kysymys tuntui jotenkin niin absurdilta – miksei pärjäisi? Toki ymmärrän sukupolvien eron siinä mitä tulee isän osallistumiseen lasten hoitoon, mutta tiedän kyllä aivan omankin sukupolveni äitejä, jotka epäröivät isän kykenevyyttä hoitaa lasta. Ehkä siinä helposti käy niin, että äiti ottaa vauvan hoidon herkemmin omalle kontolleen, jolloin tietenkin toisen kokemus jää vähäisemmäksi. Mikä tässä sitten on taustalla, sitä en tiedä, eikä minulla asian ratkaisemiseksi mitään poppaskonsteja ole jakaakaan. On kuitenkin selvää, että siinä missä nämä kuluneet kuukaudet on kasvatettu lasta, niin ehkä vielä enemmän on kasvatettu kahta aikuista.

Miten teillä jakaantuu vauvan hoito? Onko hankaluuksia antaa tilaa toiselle tämän asian suhteen?

Ensimmäinen juhannus vauvan kanssa

Olen aina ollut juhannusihmisiä. Jo lapsuudesta muistan mökillä vietetyt juhannukset – käytiin katsomassa kokkoa, ja illalla sai valvoa niin myöhään kuin jaksoi, jos nyt yöuinnin jälkeen vielä virtaa riitti. Pitkälle teini-ikään asti juhannusta tulikin vietettyä mökillä ja sen jälkeen vielä silloisen kaveriporukkamme kesken useina vuosina niin ikään mökkimaisemissa. En oikein siis toisenlaista juhannusta osannut kuvitellakaan, kunnes muutamia vuosia sitten mökkijuhannus ei enää ollutkaan valikoimassa – piti keksiä jotakin muuta. Olkoonkin, että juhannuksen viettäminen kaupunkioloissa kasvattaa jatkuvasti suosiotaan, minusta se ei vain jotenkin sovi ja kaipuu mökille on valtava. Muutama kaupunkijuhannus oli suoraan sanoen aivan sieltä itsestään, kun taas muutama oli ennakkoluuloistani huolimatta oikeinkin onnistunut. Viime juhannus taisi kuitenkin vetää pohjat, kun koko juhannusaaton ja -päivän muutimme tavaroitamme uuteen kotiimme, ja illan makasimme reporankana vanhan puolityhjän kotimme sohvalla katsellen Prisman kassahihnaohjelmaa. Olin vielä kuudennella kuulla raskaana, eli oikein kuohuviinilläkään tähän ei mitään gloriaa saanut istutettua. Tsiisus.

Tätä juhannusta kohtaan minulla oli hieman ristiriitaiset odotukset. Mökki ei edelleenkään ollut vaihtoehto, mutta hyvää lupaava sääennuste ja oma piha antoivat odottaa kuitenkin edes hieman sitä oikeaa juhannustunnelmaa. Oli tietenkin itsestään selvää, että juhannus tulisi menemään vauvan ehdoilla, ja suunnitelmissamme oli alkuun viettää nuo pari päivää ainoastaan oman perheen kesken. Toiveita elättelin ainoastaan siitä, että nuo kaksi päivää sisältäisivät kiireettömyyden tuntua, ulkona syömistä, ristikoita ja itsekerätyn kukkakimpun. Saatte vielä hetken pidättää hengitystänne sen suhteen toteutuivatko toiveeni.

Ilma oli toden totta hyvä. Juhannusaattona hihani paloivat lopullisesti ulkona syömisen hankaluuteen, nimittäin terassillemme paistaa aurinko koko päivän, ja olin kyllästynyt virittelemään kaikenlaisia lakanakyhäelmiä suojatakseni Maraa auringolta. Vimmatun etsinnän jälkeen bongasin Tokmannilta kohtuullisen hintaisen aurinkovarjon, ja lähdimme samoin tein hakemaan sitä. Samalla täytimme sopivasti juuri edellisenä päivänä ehtyneen kaasupullomme (onneksi Motonetissä oli vielä kaasua, olisikin ollut kaiken huippu jäädä kokonaan ilman), ja lopulta alkuiltapäivästä pääsimme viimein nauttimaan tuosta kauan odottamastani kiireettömyydestä – siis sikäli kun se nyt ikinä juuri ryömimään oppineen yhdeksänkuisen kanssa on mahdollista.

Kesäkukkia sai fiilistellä (ja kastella) oikein olan takaa.

Kävimme viime viikolla Lahdesjärven uimarannalla, ja ajattelimme, että olisi hauska verestää Maran vauvauintimuistoja kastamalla hieman herran varpaankärkiä veteen. No, tyyppi innostui heti kärkeen siinä määrin, että läpsytteli jaloillaan itsensä läpimäräksi, eikä oikein auttanut kuin riisua silmät kiiluen vettä tuijottava vauva nakuksi ja istahtaa matalaan ja lämpimään rantaveteen. Ja voi sitä onnea! Toinen läpsytteli käsiään riemuissaan minkä kerkesi ja silminnähden nautti vedestä. Oma allas oli siis haettava hetimiten, eikä senkään täyttymistä oikein olisi malttanut millään odottaa.

En tiedä onko veden rakastaminen millään tavoin geenisidonnaista, mutta onpahan poika tullut tässä asiassa vanhempiinsa. Matalassa altaassa omenapuun varjossa lilluttelu oli selvästi se juttu Maran mielestä, ja enpä muista koska itsekään olisin ollut niin innoissani, kuin tätä riemua seuratessani.

Perjantaina saimme sitten kuitenkin iloksemme tietää, että ystäväpariskunta ennättäisi luoksemme istumaan iltaa, eikä kyllä yhtään tarvinnut pohtia, miten yhtälö vauvan kanssa tulisi onnistumaan. Mara on alusta alkaen nähnyt paljon ystäviämme ja kulkenut meidän menoissamme mukana niin kylässä kuin kaupungillakin, ja eipä tuo pikkuinen vielä oikein vierastakaan, joten sen suhteen ei huolta. Eikä huolta myöskään meidän vanhempien suhteen, sillä meille oli jotenkin itsestään selvää, että vauva kulkee menossa mukana ja illanvietto tapahtuu niissä raameissa, mitkä se mahdollistaa. Olen jopa hieman yllättynyt tästä, sillä olen aina rakastanut vapaita illanviettoja ja huoletonta juhlintaa, mutta nyt tuntui hyvältä näin. Ei tarvitse valita joko totaalisen sosiaalisen eristäytymisen ja vauvattoman ilottelun välillä. Voi käydä lukemassa iltasadun ja silitellä pienen uneen, ja sen jälkeen palata itkuetäisyydelle jatkamaan keskustelua ihan vain aikuisten kesken. Ihanaa.

Jos ei mökkiä niin grilli nyt sitten ainakin! Aatto mentiin nyyttäriperiaatteella ja grillistä löytyi niin kana- ja ulkofilevartaita kuin grillijuustoa, kasviksia ja täytettyjä herkkusieniäkin, ja ai että oli hyvää. Toki myös uusia perunoita. Nautiskelimme täyteen ahdetun pöydän ääressä tovin jos toisenkin, ja jatkoimme juttua puoleen yöhön asti. Vieraiden lähdettyä jäimme mieheni kanssa vielä terassille juttelemaan ja fiilistelemään yötöntä yötä, linnunlaulua ja naapuripihoista kuuluvaa iloista puheensorinaa.

Juhannuspäivän aamuna nukuttiin pitkään ja aamiainen nautittiin ulkona, totta kai. Ja koska juhannuksena kaurapuurokattila pysyy visusti kattilakaapissa, aamiaiseksi herkuteltiin muun muassa pensasmustikoita kermavaahdolla. Ja vaikkei tässä äitiyslomakuplassa nyt yleensäkään joudu varsinaisesti kieli vyön alla joka paikkaan suhaamaan, niin olipahan ihana aloitella päivää tietäen, että kiire ei olisi yhtään mihinkään.

Kiirettä ei tosiaankaan ollut, paitsi minulla tämän ihmislapseksi luulemani ruohonleikkurin perässä. Heti kun silmä välttää, Mara nimittäin riuhtaisee aimo annoksen nurmikkoa juurineen ja tunkee suuhunsa (huolimatta siis siitä, että vilttejä ja leikkimattoja on leviteltynä noin neljän neliömetrin säteelle kiintopisteestään). Eräänä päivänä kaivelin sieltä kokonaisen sammalmättään. Tässä päädyimme ihastelemaan voikukkaa ainoastaan kädestä pitäen. Poika oppi tosiaan ryömimään yhdeksänkuukautispäivänään viikko sitten, ja voin jo nyt sanoa haikailevani mittaamattomalla kaiholla niitä aikoja, kun tyyppi vain pönötti paikoillaan.

No, jos joku jossain pönöttää ja mielellään niin se on tämä mamma lastenaltaassa jätskituutin kera. Ja ihan mielissään Marakin oli.

Räsymattoja pitkin on hyvä painella menemään kohti kaikenlaista mielenkiintoista. Olenkin varmaan jo maininnut, kuinka joskus biologisen kelloni lähdettyä jo vinhasti tikittämään, haastattelin lukuisia ystäviäni siitä, että onko se nyt sitten oikeasti mielenkiintoista tuijotella sen oman lapsen hiekkakakkuleikkejä, ikään kuin hakeakseni lopullista varmuutta sille, että tämä hyppy tuntemattomaan kannattaisi tehdä. Ja tässä nyt tuntikaupalla Maran mönkimistä ja alkeellista käsien käyttöä lähestulkoon popcorneja suuhuni lapaten seuranneena voin vihdoin todeta, että KYLLÄ SE ON! Odottakaahan vaan, kuinka pommitan instagramini täyteen niitä hiekkakakkukuvia.

Ristikkohetki. Rakastan ristikoita. Olen isäni kanssa täyttänyt niitä siitä asti kun muistan, ja täytyipähän tämänkin Aamulehden ristikon viimeisen nurkan kohdalla turvautua kuvankaappauksen avulla iskän (ja äidin, joka lisäilee ekstraruutuja mahduttaakseen haluamansa vastauksen- ihailtavaa kekseliäisyyttä!) ristikkotietämykseen. Ja valmista tuli muuten.

No sitä ulkona syömistä. Mieheni isän nikkaroima pirttipöytä mieheni papan tekemine penkkeineen. Ja se aurinkovarjo! Ulkoterassimme on noin 15 neliöinen ”uloke” lasituksen ulkopuolella, ja kesti pitkään tehdä siitä edes joten kuten viihtyisä. Rima-aita on suunnitteluasteella, jolloin tila rajautuisi entistä paremmin, mutta ruokapöydän siirtäminen ulos ja alueen rajaaminen edes jostakin suunnasta (aurinkovarjolla nyt toistaiseksi) on tuonut kauan kaivattua viihtyvyyttä.

Viime kesänä tänne muuttaessamme en tosiaan oikein päässyt ihan sinuiksi pihamme ja ulkoterassimme kanssa. Yhdellä kädellä laskettavan määrän taisin käppäillä nurmikon puolella ja terassin käyttökin rajoittui ainoastaan muutamiin auringonottokertoihin – en oikeastaan edes tiedä miksi, en oikein osannut suhtautua pihaan, vaikka olin sellaisesta jo tovin haaveillut. Tämä kesä onkin lisännyt kotiin huimasti lisää elintilaa, kun olen hartaudella istuskellut ulkoterassin portailla ja käyskennellyt pihaa läpi jokaista esiin puskevaa kasvia ja kukkaa tarkastellen. Olen perehtynyt puutarhanhoitoon, konsultoinut ystävällistä naapurin superpuutarhuri-rouvaa tämän tästä ja jakanut ystävieni kanssa vinkkejä (lähinnä siis vastaanottavana osapuolena). Olen leikannut nurmikkoa ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin ja tutustunut pihaamme Maran myötä kirjaimellisesti sieltä ruohonjuuritasolta käsin.

Toisen juhannusillan vietimme tosiaan sitten aivan kolmisin. Altaassa läpsyttelyä, pihalla hengailua, yhteisiä ruokahetkiä. Täydellistä. Maran mentyä nukkumaan katoimme pöydän vain meille kahdelle, ribsejä ja nyhtöleipää. Syön hyvin harvoin porsaanlihaa, mutta kauan keitetyt ja hitaasti grillatut ribsit kerran kesässä on saatava. Nyhtöleipää sen sijaan voisin syödä kaiket päivät, sen reseptin jaan blogin FB-sivuilla tässä lähipäivinä. Mutta siis, leipää ja juustoa, eipä paljoa voi vikaan mennä.

Hiljenevä ilta ja lasi roseeta. Jostain syystä en ole ikinä oikein ymmärtänyt roseeviinejä, kunnes tänä kesänä jokin vipu nitkahti ja tässähän se on, täydellinen kesäjuoma. Itse tykkään melko mietona tämän nautiskella, ja lisään joukkoon yleensä kivennäisvettä, jääpaloja ja viipaleen sitruunaa.

Juhannuspäivän ilta. Koko terassi huokui tunnelmaa ja parit kynttilätkin oli pakko sytyttää. Istuimme sisäterassilla pitkälle yli puolen yön, ja vaikka aamuherätys jo hieman kirpaisikin ajatuksen tasolla, niin olipahan sen arvoista.

Kaiken kaikkiaan, tämä juhannus oli aivan mahtava. Se tuli vietettyä tasan tarkkaan samoissa ympyröissä kuin koko kirottu korona-aika, ja lähestulkoon samojen ihmisten kanssa, enkä voi mielikuvissanikaan keksiä parempaa tapaa tälle, aika ajoin ahdistustakin aiheuttaneelle, perisuomalaiselle juhlapyhälle. Onpa onnekasta, että juuri nämä ympyrät ja nämä ihmiset ovat ympärilläni myös joka ikisenä muunakin vuoden päivänä!