Raskausviikot 29-38

Kuluneiden viikkojen aikana saavutettiin täysiaikaisuus! Pituutta vauvalle tuli lisää noin 9cm ja viikolla 39 vauva on noin 50cm mittainen, eli aika pitkälti sen pituinen kuin syntyessään tulee olemaan. Paino nousee näillä viikoilla kohisten ja meidän painoarviomme viikon 38 puolivälissä oli 2900g. Paino on siis enemmän kuin tuplaantunut, sillä ajanjakson alussa se oli laskennallisesti noin 1200g. 1.5 voipakettia siis lisää tavaraa melko pienelle alueelle keskittyen – kyllä muuten tuntuu!

Näillä viikoilla elinjärjestelmät ovat kehittyneet valmiiksi, mutta kypsymistä tapahtuu edelleen etenkin keuhkoissa ja aivoissa. Keuhkojen kypsyys olisikin ollut yksi suurimpia haasteita, jos vauva olisi päättänyt tulla maailmaan ennen täysiaikaisuutta. Myös aistit kehittyvät kaiken aikaa ja vauva tunnistaa äitinsä tämän äänen ja tuoksun perusteella syntymänsä jälkeen, aika mieletöntä. Tunnistaa varmasti myös isoveljensä äänen, nimittäin välillä mahassa selkeästi säikähdetään, kun taapero kiljaisee vieressä.

Vauvan kasvaessa ja liikkuessa edelleen varsin eloisasti kaiken aikaa, kasvoi myös minun kiintymykseni uuteen tulokkaaseen – asia jota ei tässä vaiheessa vielä esikoisen kohdalla ollut tapahtunut (ja josta silloin stressasin tietysti kamalasti – turhaan!) Jo yhden lapsen synnyttäneenä oli aivan uskomatonta tiedostaa, että samanlainen ryppyinen käärö siellä kasvoi ja potki, kuin mitä isoveljensä oli ollut. Edelleen ristiriitaiset tunteet velloivat, kun mietin onnenkyynel silmäkulmassa sitä, kuinka pian tuo jo valmiiksi rakastettu pieni saataisiin syliin, ja samalla ilmestyikin jo surunkyynel toiseen silmäkulmaan ajatellessani, kuinka esikoinen ei enää olisikaan se meidän pieni vauvamme. Onneksi sain runsaasti viestejä aiemman postaukseni yhteydessä, kun tätä asiaa pohdin, ja olen tässä kuluneiden viikkojen aikana rohkaistunut luottamaan siihen, että kaikki sujuu hyvin!

Kipujen, vaivojen ja yleisen raihnaisuuden osalta tämä viimeinen kolmannes onkin ollut yhtä perkelettä, jos nyt suoraan saan sanoa, samaa perkelettä vain hieman eri muodossa kuin koko aiempi raskausaikakin. 30. raskausviikon ohituttua alkoi alaselkäkipu vaivata enemmänkin ja jo vanhastaan yliliikkuvan selän aiheuttamien vaivojen rinnalle tuli piinallinen SI-nivelkipu. Tämän ansiosta jouduin lopulta jäämään sairauslomalle jo 5 viikkoa ennen äitiysloman alkua. Viime raskaudessahan alaselkä ei vaivannut lainkaan, nikamat ja pehmytkudosrakenteet antoivat periksi ja matkasivat iloisesti mahan mukana, kiitos vain relaksiinihormonin. Sitten vauva syntyi, relaksiinit olivat tipotiessään ja epäergonomiset imetysasennot alkoivat jäykistää selkääni vanhaan malliin. Tämä, vuoden kuluttua alkanut uusi raskaus ja taaperon nostelu saivat kaikkinensa aikaan sen, että joinakin päivinä en suunnilleen saanut selkäkivuiltani käveltyä. Siispä vinkkivitosena kaikille, ja ennen kaikkea itselleni, huoltakaa sitä kehoanne! Äitiysfysioterapeutilla olisi ollut hyötyä käydä jo raskausaikana – jälkiviisaus, tuo ihana asia.

Selkäkipujen lisäksi kärkikolmikkoon pääsivät levottomat jalat, joiden ansiosta kipeän selän lepuuttaminen oli melko lailla mahdotonta. Välittömästi makuulle käydessä jalkoihin ilmaantui pakottava tarve liikutella niitä, etenkin jos olin ollut enemmänkin jalkojeni päällä, ja lepoa olisi oikeasti tarvittu. Loppuaikoina istuin suihkussa puolisen tuntia joka ilta jalkojani vuoron perään kylmällä ja kuumalla suihkutellen – ei mitään apua, kuten ei tukisukista, magnesiumista tai hieronnastakaan. Onneksi eivät sentään öisin herättäneet, sillä sen puolen hoitivat turvonneet ja särkevät rannekanavat, jotka ilmaantuivat ilokseni siinä 34.viikon tienoilla. Onneksi älysin heti hakea rannetuet apuvälineyksiköstä ja vaiva oli jokseenkin siedettävämpi kuin viime raskaudessa. Turvotus ylipäätään pysyi melko maltillisena.

Ruokailuhimot pysyivät melko lailla kurissa aivan viimeisille viikoille asti, jolloin saatoin syödä aamupalaksi nutellapullaa ja lounaaksi sipsejä. Vettä meni myös hirveitä määriä ja kahvintarve kasvoi viikkojen myötä. Koska normaalia ruokaa en juurikaan jaksanut syödä tai tehdä, pysyi painonnousu tässäkin raskaudessa melko maltillisena 7kg tuntumassa. Toki ylipainoa oli jo valmiiksi, joten olin mielissäni tietenkin, ettei kroppani tapaa kerätä painoa ihan kamalia määriä raskausaikana, etenkään kun kilojen putoaminen ei ole itsestäänselvää!

Kaksi kertaa kävin myös raskauspäivystyksessä liikehälytyksen vuoksi. Molempina päivinä olin pistänyt jo aiemmin merkille, että vauvan liikehdintä oli normaalia vähäisempää, ja illalla liikelaskennan jäädessä vajaaksi, oli lähdettävä käymään näytillä. Onneksi molemmilla kerroilla vauva oli vain viettänyt rauhallisempaa päivää, ja ultratessa mylläsikin jo niin, ettei painoarviota saatu tehtyä!

Muutoin loppuviikot menivätkin käytännössä kotia järjestellessä ja pesänrakennusviettiä toppuutellessa. Kyllä maar tuli nimittäin muutama tarpeellinen sisustuspurkki taas kirppikseltä hommattua! Siivosimme varastoa, myimme tavaraa kirpputorilla, kävin suunnilleen kaikki kaapit lävitse Dymo laulaen, ja yritin nukkua niin paljon kuin vain pystyin. Kaikki tämä tietysti tuon perhanan selän sanelemilla ehdoilla. Äitiysloman aikaisista touhuista ylipäätään on tekeillä myös postaus, vaikka toisin kuin viimeksi, ei ainakaan käynyt aika pitkäksi, kiitos taaperon, vaikka olinkin sen kahdeksan viikkoa kotona käytännössä joutilaana. Sen sijaan pesemättä jäivät muun muassa ikkunat, perhana soikoon.

Kaikkinensa toinen raskaus oli kirjaimellisesti raskas, ja edelleen voin todeta, etten nauti raskaanaolemisesta lainkaan! Ensimmäiset 24 viikkoa kärsin järkyttävästä pahoinvoinnista ja heikotuksesta, sen jälkeen muutama viikko oli parempaa aikaa pahoinvoinnin helpotuttua, kun kivut eivät vielä olleet siellä kipumittarin yläpäässä, mutta sitten olikin edessä tukalan loppuraskauden via dolorosa. Loppua kohti aloin henkisesti uupua raskaanaolemiseen ja neuvolastakin ehdotettiin lähetettä käynnistysharkintaan, kun raahauduin toiseksi viimeiselle käynnilleni selän takia suunnilleen seiniä pitkin. Itse asiassa tarkoituksenani olikin soittaa neuvolaan ja pyytää tuota lähetettä juuri sinä päivänä, kun synnytys sitten lopulta käynnistyi itsestään. Parina viimeisenä viikkona touhuilumoodi vaihtui sängyssä makoiluun ja tilanteen kokonaisvaltaiseen kiroamiseen. Huomasin vetäytyväni sosiaalisista kontakteista ja teki mieli vain vetää peitto korviin ja odottaa synnytyksen alkamista. Mielialanvaihtelut olivat myös loppuraskaudessa valtavia, ja osa päivistä meni varsin masentuneissa fiiliksissä – täytyy myöntää että tuolloin lähestyvän synnytyksen emotionaalinen puoli ja uuden arjen lähestyminen pelottivat todella paljon. Varasinkin kesäkuun alkuun ajan neuvolapsykologille, ja harmittaa, etten saanut sitä aikaiseksi jo raskauden aikana, olisi tehnyt hyvää käydä ventiloimassa tuota mustaa möykkyä jonkun ammattilaisen kanssa jo silloin. Nyt olo on lähinnä helpottunut, että nuo pitkät kuukaudet ovat takanapäin, mutta aion pitää ajan voimassa, koska tiedostan riskini synnytyksenjälkeiselle masennukselle. Ja vaikkei sellaista olisikaan, ottaisin ilomielin vastaan mahdollisuuden purkaa tätä suurta elämänmullistusta ammattilaisen kanssa.

Tämä postaus tuli viimeisteltyä synnytyssalista jumppapallon päältä käsin epiduraalin suoman autuuden aikana viikoilla 38+2. Olihan se maha ihana, mutta paljon ihanampaa on nyt, kun sen sisältö on käsivarsilla!

Raskausviikot 13-20: Kuinka joku voi nauttia raskaana olemisesta?

Plaah taas takana yli kolmen viikon kirjoitustauko. Toki nämä kuluneet päivät ovat kyllä menneet tehokkaasti koko perheen voimin sairastellen, mutta kuvastaapa vain jotenkin näiden kuluneiden kuukausien fiilistä. Tämä raskaus on nimittäin ollut pitkä. Luonnoksissa odottelee muutamakin postaus viimeistelyä, mutta kun ei vain jaksa, ei sitten millään! Esikoisen päiväkotitaipaleen alustakin on pitänyt kirjoittaa, mutta sekin on nyt hieman jäissä tämän sairastelun myötä. Siispä kirjoittelen tästä kurimuksesta, jossa olen nyt kuukausien ajan vellonut.

Nyt mennään jo kolmannen kolmanneksen alussa (viikko 29 starttasi juuri), eli ihan viime päivien tapahtumista ei ole kyse. Itse kuitenkin etenkin esikoista odottaessani tykkäsin kovasti lukea muiden raskausviikkopostauksia, joten yritän kirjoittaa nämä viikkopostaukset kaikesta huolimatta!

Viikkojen 13-20 aikana sikiö kasvoi 8.7 senttisestä reiluun 26 senttimetrin mittaan, grammoissa 43 grammasta 360 grammaan. Havainnollisemmin ankanpoikasesta kissanpentuun. Maha alkoi näkyä selvemmin ja olo alkoi tuntua oikeasti raskaalta – ja raskaana olevalta. Liikkeitä olen tuntenut noin viikolta 16 alkaen, kuten esikoisestakin, mutta nämä toisen potkut ovat olleet huomattavasti napakampia istukan etuseinäsijainnista huolimatta. Lisäksi tyyppi potkii huomattavasti useammin kuin veljensä. Monottaminen alkaa melko lailla tarkalleen työmatkan aikana, on aamupäivällä vilkkaimmillaan ja sitten uudelleen 21-22 tienoilla alkaa sisuskalut muljahdella uudelleen. Kaikenlainen makea ja kylmä herättää kaverin ja luonnollisesti potkiskelu loppuu sillä siunaaman sekunnilla, kun tuleva isä yrittää niitä tunnustella. Kaiken kaikkiaan, on ihanaa tässä fyysisenä ihmisrauniona taaplatessa, kun saa aktiivista muistutusta kärvistelyn päätteeksi odottavasta palkinnosta.

Pahoinvointi tosiaan jatkui edelleen, joskin sain olla kiitollinen, että kyseinen maanvaiva sentään lieveni käsittämään vain aamuja. Väsymyskin jatkui, ja yleinen raihnainen olo. Ihmeemmin näillä viikoilla kivut eivät vielä vaivanneet ja harjoitussupistuksia en ole toistaiseksi vielä ikinä tuntenut. Esikoisen kohdalla stressasin niiden puuttumista ja sitä, kuinka sitten tunnistaisin ne oikeat synnytyssupistukset. No, jos joku painii saman ongelman kanssa niin trust me, ne kyllä tunnistaa.

Toisen kolmanneksen energisyyttä odottelin malttamattomana (koskaan sitä kuitenkaan saavuttamatta) rampatessani samalla harva se viikko koronatesteissä. Tänä aikana, kun jokaisesta pienestäkin flunssaoireesta olisi hyvä käydä tikutettavana, on melko kiusallista kärsiä raskauden aikaansaamasta limakalvoturvotuksesta, tukkoisuudesta ja sen seurauksena lähes joka-aamuisesta kurkkukivusta ja yskästä. Ja vielä kun se olokin on niin sairaalloisen heikko muutenkin. No, tässä vuodenvaihteen jälkeen pari kovempaa flunssaa sairastaneena uskallan jo viitata kintaalla näille raskauden aiheuttamille oireille, ja uskallan luottaa siihen, että jos oire aamun aikana häviää, se ei ole koronaa.

Ruokahalu alkoi onneksi laajeta alun juustohampurilaisdieetin ulkopuolelle, joskin tavan kotiruoka etoi pitkälti edelleen. Pakastepizzoja, pinaattilettuja, leipää, purkkitolkulla viiliä ja jäätelöä. Siinä pitkälti noiden viikkojen ruokalista, joskin 20.viikkoa kohti tilanne alkoi jo normalisoitua ja pystyin esimerkiksi jouluna syömään kaikkea mitä halusinkin. Paitsi juomaan punaviiniä, ja tietenkin juuri tänä jouluna himoitsin erilaisia kaloja, vaikken normaalisti juurikaan voi niitä sietää.

Viikolla 21 koitti kauan odotettu rakenneultra, jota odotin jälleen kauhunsekaisin tuntein. Siinä missä toisille kyseinen tapahtuma on lähinnä sukupuolen selvittämistä varten, olin minä aivan varma, että viimeistään tässä kohtaa helposti alkanut raskaus kostautuu jollakin kammottavalla kehityshäiriöllä. Vaan onneksi ei. Siinä kohtaa kun ne kriittisimmät, aivot, sydän ja munuaiset oli käyty läpi ja julistettu normaaleiksi, taisin tirauttaa pienen onnenkyyneleen. Iso huoli putosi harteilta, ja kuten viime raskaudessakin, vasta rakenneultran tuoman lisävarmuuden jälkeen uskalsin tulla mahani kanssa kunnolla kaapista ulos. Tätä ennen tuli pidettyä lähinnä hieman mahaa piilottavia vaatteita ja pysyttyä asiasta hyvin hiljaa esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Ystäväpiiri oli toki tiennyt asiasta jo kauan aikaa, mutta jotenkin kammosin ajatusta siitä, että ensin julkistaisin raskauden koko maailmalle ja sitten kävisikin jotain. Älytön ajattelumalli sinänsä, koska ei se keskenmeno tai keskeytys kehityshäiriön vuoksi mikään häpeä olisi ollut, saati millään tavoin meidän syytämme. Olisin vieläpä luultavasti halunnut purkaa asiaa kirjoittamalla tännekin, mutta ihmismieli nyt vaan on kummallinen näissä asioissa. Ja toki neuroottinen luonteeni tiedostaa, ettei tuo rakenneultran tuoma turva kata koko loppuraskautta, vaan mitä tahansa voi tapahtua. Ammattini puolesta tiedän vielä kiusallisen paljon yksityiskohtaisemmin, mikä kaikki todella voi mennä pieleen, mutta eipä tässä auta kuin katsoa viikko kerrallaan ja luottaa siihen, että todennäköisyydet ovat meidän puolellamme.

Mitään erityisen kamalaa nämä viikot siis eivät pitäneet sisällään, mutta kaikenlaiset pienet krempat, pahoinvointi, jatkuva sairastelu, koronatesteissä ravaaminen ja työpoissaolojen aiheuttama stressi tekivät kuluneesta syksystä todella raskaan ja tosissani mietin, kuinka joku voi tästä kaikesta nauttia. Edellinenkään raskaus ei ollut mikään nautinto itsessään, ja täytyy myöntää että siinä mielessä tämä uusi raskaus tuli turhan pian. Kroppa varmaankin palautui vuodessa ihan hyvin, mutta henkinen puoli ja tämän kaiken jaksaminen ei niinkään. Siinä kohtaa kun olo oli jo monetta viikkoa aivan hirveä, tuli tosissaan kyseenalaistettua se, että oliko tähän touhuun aivan pakko lähteä näin pian uudestaan. Nyt kun viimeinen kolmannes on alkamassa, olen tietysti jo eri mieltä 🙂

Että sellaiset viikot. Jatkan viikoista 21-28 mahdollisimman pian! Muita kokemuksia toisesta raskaudesta suhteessa ensimmäiseen?