Ensimmäiset 2 viikkoa vauvan kanssa

Tässä sitä taas ollaan, vauvakuplassa nimittäin! Oltu jo itse asiassa kolmen viikon ajan toisen poikamme putkahdettua maailmaan 11.5 viikoilla 38+2. Putkahdukselta se nimittäin tuntuikin: synnytyksen käynnistäneestä lapsiveden menosta meni noin viisi tuntia ja poika oli maailmassa. Itse synnytys sujui melkein kuin tanssi. Sain ensimmäisen epiduraalini tunnin kuluttua sairaalaan saapumisesta, ja ilmeisesti sen tuoma kivuttomuus ja rentoutuminen jumppapallon päällä kahvia hörppien ja somettaen edistivät synnytystä niin, että kahden tunnin kuluttua saatu toinen annos ei ehtinyt edes vaikuttaa, kun ponnistin pojan seitsemässä minuutissa pihalle. Jotta kaikki ei kuitenkaan menisi kuin oppikirjassa, vuosin jälkeisvaiheen jälkeen rapsakat kolme litraa verta. Syy jäi epäselväksi, kuten edellisessäkin synnytyksessä (vuotomäärä oli tosin silloin vain vajaa 1.5 litraa), mutta luojan kiitos ympärillä oli nopea ammattilaistiimi, jonka ansiosta tilanne korjaantui äkkiä runsaan nesteytyksen, verenvuotoa hillitsevän lääkityksen ja jo salissa saatujen kahden punasolupussin myötä. Koko vuototilanne alkoi hyvin ennakoimatta, joten tässäpä jälleen yksi konkreettinen syy sille, että kyllä se vaan kannattaa synnyttää siellä sairaalassa, eikä missään kotona. Minulla ei tälläkään kertaa ollut kummempia synnytykseen liittyviä toiveita, ainoastaan riittävä kipulääkitys, ja näillä pärjättiin. Kätilön lisäksi paikalla oli kätilöopiskelija ja kaikesta etenkin tuohon loppuvaiheeseen liittyvästä härdellistä huolimatta koin olevani hyvissä käsissä, kiitos vain TAYSin synnärihenkilökunnalle (ja myös anestesia- ja gynepäivystäjille ja leikkurihoitajille, jotka kiisivät paikalle verenvuodon lähdettyä niin sanotusti hieman lapasesta)!

Osastolla olimme kaksi yötä lähinnä minun tilanteeni vuoksi, ja perhehuoneesta huolimatta osastolla oli tällä kertaa jotenkin aivan kamalaa olla. Pääasiassa tähän vaikuttivat esikoisen kova ikävöinti, aivan järkyttävä ensipäivien hormonimyrskystä johtuva tunteiden seilaaminen ja siitä seurannut ahdistus sekä tietysti se, etten oikein osannut nukkua sairaalasängyssä. Hemoglobiinini oli jo seuraavana päivänä runsaasta nesteytyksestä huolimatta yllättävän hyvä, 90 luokkaa, paineet pysyivät, minä pysyin tolpillani ja vauva voi hyvin, joten kotiuduimme vauvan ollessa kahden päivän ikäinen – en ole varmaan koskaan ollut niin helpottunut päästessäni kotiin.

Esikoinen oli mummulahoidossa sairaalassaolomme ajan ja voi jestas tosiaan sitä ikävän määrää, mikä ehtii parissa yössä tulla! Minä porasinkin kuin Niagara jälleennäkemisen koittaessa, esikoinen puolestaan suhtautui varovaisen maltillisesti uuteen tulokkaaseen. Itse kohtasin heti synnytyksen jälkeen muutaman päivän järkyttävän baby bluesin, ja ensipäivät kotona olivat melko itkun, ahdistuksen ja irrallisuuden tunteen täyteisiä. Vaikka palasimme sairaalasta hyvin rutinoituneeseen taaperoarkeen (merkittävä ero edelliseen kertaan nähden, kun tuntui että putosimme uuden arkemme kanssa täysin tyhjän päälle ja koko arki oli ikään kuin kasattava pienistä palasista uudelleen), tuntui silti, kuin olisin saapunut vieraaseen paikkaan, jossa kaikki palaset olivat aivan levällään. Toisaalta sitten kun pahin tunnemyrsky ja ensipäivien alakulo alkoi helpottua, tuntui taaperoarjen tuomiin rutiineihin kiinnipääseminen varsin helpottavalta uuden elämänmuutoksen keskellä. Itse nimittäin haen ahdistuksen ja epävarmuuden keskellä useinkin turvaa niistä kaikkein simppeleimmistä rutiineista, ja vaikka uusi vauva onkin pelkästään positiivinen, ihana ja maailman rakkain asia, koen herkästi ahdistuvani myös positiivisten muutosten edessä. Tähän auttoi juurikin niinkin puisevat rutiinit, kuin pyykkääminen, keittiön siivoaminen ja automarketissa käyminen.

Taapero oli vauvan syntymän jälkeiset kaksi viikkoa tosiaan kotona päiväkodista, ja tuo nelisin kotosalla vietetty aika olikin parasta ikinä sitten, kun pääsin itsekin taas henkisesti tolpilleni. Samanaikaisen isyysloman ansiosta taaperollakin oli aina syli vauvan tulon aiheuttaman hämmennyksen keskellä ja se, että vauva on korvikkeella, antoi myös minulle mahdollisuuden viettää enemmän aikaa hänen kanssaan ja näyttää, ettei äiti ole mennyt mihinkään. Imetyksen puuttuminen tekee omalla kohdallani tästä vauva-ajasta kovin erilaista edelliseen verrattuna, mutta nyt kun tietynlainen surutyö asian suhteen on tehty, on todettava että meidän perheemme kokonaiskuvan kannalta tämä helpottaa monia asioita.

Yleisesti ottaen taapero on ottanut vauvan ihanasti vastaan. Jo ensimmäisinä päivinä vauvalle kiikutettiin milloin sukkaa ja milloin tuttia (ja siis hei, taapero itse vieroittautui tutista vasta muutama kuukausi sitten!). Esikoinen myös pitää huolen, että varmasti kuulemme kun vauva alkaa itkeä ja varmistaa, että muistamme antaa hänelle maitoa. ”Ei hätää vauva”, kuului takapenkiltä ensimmäisellä autoreissulla vauvan itkiessä – en kestä kuinka liikuttavaa! Samaan huoneeseen näitä kahta ei kuitenkaan uskalla valvomatta jättää, nimittäin innostuksissaan taapero on vielä hieman turhan kovakourainen, eikä ymmärrä, ettei vauva oikein nauti nipistämisestä. Sydäntä särkevää on joutua kieltämään toista koskemasta vauvaan, mutta tässä asiassa on tietysti edettävä vauvan turvallisuus edellä.

Kuten aiemmin todettua, en juurikaan jännittänyt vastasyntyneen hoitamista tällä kertaa, vaan kaikki päänsisäiset paineeni kohdistuivat nimenomaan siihen, miten esikoisemme ottaisi tulokkaan vastaan. Vauva itsessään onkin ollut varsin lunki tapaus, kuten vauvat nyt noin pääsääntöisesti ovatkin: nukkuu, syö ja kakkaa. Paitsi ettei kakannut ensimmäiseen kuuteen päivään. Sinnikkäällä masuhieronnalla, jalkojen pumppaamisella ja lopulta korvikemerkin vaihdolla se kakka sieltä viimein kuitenkin tuli. Tuon tapahtuman aikaansaamat hurraa-huudot olivat sitä luokkaa, että melkein luulisi meidän olleen torille lähdössä. Kaikkiaan vauvan kanssa kaikki on lähtenyt sujumaan hienosti, ja kuten aavisteltuakin, vauvan hoito sujuu tässä ikään kuin kaiken sivussa hyvin luonnostaan.

Yöt sujuvat tällä hetkellä kahden syötön voimin noin yhdeltä ja neljältä. Pulloruokinnan hyödyksi on näyttäytynyt ehdottomasti sen nopeus, eikä edellisen vauva-ajan kaltaisia imetysmaratoneja ole tarvinnut nuokkua hereillä. Vieläpä kun olemme hoitaneet yösyötöt nyt toistaiseksi vuoroissa. Omaa yöuntani nakertaa kuitenkin vauvan jatkuva ähinä ja puhina, ilmeisesti vatsavaivoihin liittyen, eikä omassa sängyssä nukkuminen oikein tunnu olevan tämän pienen herran mieleen. Olen aina kammoksunut neuroottisuuttani perhepetiajatusta vastasyntyneen kanssa, mutta pelastaakseni edes osan yöunen rippeistä, olen taipunut ottamaan vauvan yleensä viereeni loppuyöksi. Mitään sen kummempia rutiinejahan tämän ikäiselle on mahdotonta kuvitellakaan, lähinnä nyt yritetään aloittaa yöunet omassa sängyssä, mutta luotan siihen että nukkuminen löytää omat uomansa ennen pitkää. Rinnalle kuukausien ajan nukutettu esikoinenkin kuitenkin nukkuu ympäripyöreitä yöunia ja nukahtaa omatoimisesti tuutulaulujen jälkeen, joten tästä asiasta en nyt jaksa sen kummemmin stressiä ottaa – etenkin kun vauva vaikuttaa pysyvän hengissä perhepedissäkin.

Nyt esikoinen on palannut jo normaaliin rytmiinsä päivä- ja mummulahoitoon, ja me vauvan kanssa ihmettelemme elämää kotona. Tässä kohtaa, kun vauva vielä tosiaan pääsääntöisesti nukkuu, ovat päivät varsin rauhallisia, jopa unenomaisia. Ainakin aamupäivät, sillä olen surutta ottanut takaisin huonoja yöunia vauvan kanssa lähes puolille päivin torkahdellen. Hieman suoristuskeskeinen piru olkapäälläni meinaa ottaa valtaa huomauttelemalla, kuinka tuntuu ettei päivässä ehdi saada mitään aikaan, mutta teen parhaani ignoraatakseni tuon äänen. Tämä neljäntenä raskauskolmanneksena puhuttu lapsivuodeaika kun nyt kuitenkin on niin ainutlaatuista aikaa, ja tarkoituksenani on kuitenkin olla kotona seuraavat neljätoista kuukautta – kyllä niille vaunulenkeille vielä ehtii.

Mikä yllätti:

  • Jälleen kerran se, kuinka kamalaa kohdun painaminen on synnytyksen jälkeisinä päivinä. Kätilö runnoo jo valmiiksi arkaa vatsaa täydellä voimalla samalla, kun itse pidättelee suurin piirtein itkua.
  • Baby bluesin voimakkuus ja se, että se todellakin meni ohi, vaikka olo oli kuin maansa myyneellä.
  • Fyysinen palautuminen synnytyksestä on ollut nopeaa, olo on aivan erinomainen ja tuntuu että olen paljon paremmassa voinnissa kuin esikoisen syntymän jälkeen.
  • Jälkisupistusten voimakkuus. Vaikken imetä, sain noin viikko synnytyksen jälkeen puoli tuntia kestävän jälkisupistuskrampin juuri, kun olin vauvan kanssa kahdestaan kotona, vaikka tätä ennen jälkisupistukset olivat olleet hyvinkin maltillisia. Kipulääkkeen vaikutusta odottaessani pohdin vakavissani pitäisikö minun soittaa ambulanssi, sillä kipu oli aivan sietämätön ja jopa kovempi kuin itse synnytyssupistukset. Luojan kiitos tämä oli ensimmäinen ja viimeinen tätä laatua.
  • Kuinka ihanan empaattisesti tuollainen 1v8kk ikäinen taapero osaa suhtautua vauvaan. Samoin se, kuinka esikoisesta kuoriutui niin iso poika sillä siunaaman hetkellä, kun pikkuveli saapui maailmaan. Jo tietysti pelkästään kokoeron vuoksi, mutta nyt oikein korostuu se, kuinka paljon tämä itsekin vielä niin pieni taaperomme ymmärtää ja osaa. Ja puheripuli on taukoamaton, uusia sanoja ja jopa lauseita tulee päivittäin ja on ihanaa voida kommunikoida esikoisen kanssa jo hyvin ymmärrettävällä tasolla. Tämä tietysti korostuu, kun vertailukohteena on vastasyntynyt, jonka ähinöistä ja itkun sävyistä ei ota mitään selkoa, vaan tuttuun hyväksi havaittuun poissulkutaktiikkaan on turvautuminen.
  • Toisaalta kuinka simppeliltä vauvan hoito tuntuu vilkkaan taaperon rinnalla. Riittävästi maitoa, sopivan lämpimät vaatteet, unta, taipeiden ja navan peseminen sekä vaippavarannoista huolehtiminen sekä paljon syliä. Miten silloin esikoisen kohdalla tuntuikin siltä, että kädet olivat täynnä työtä kaiken tämän kanssa?
  • Kuinka kuluttavaa ja kerrassaan aivan hirveää on se, että katkeamattomat yöunet on menetetty taas määräämättömän pitkäksi ajaksi. Ja kuinka raivostuttavan viheliäistä on roikkua ensisängyn laidalla nostamassa tuttia vauvan suuhun ties kuinka monetta kertaa kymmenen minuutin sisään.
  • Kuinka huonoista yöunista huolimatta sitä jotenkin vain jaksaa, koska onhan tämä kahden pienen pojan äitinä oleminen nyt aivan parasta!

No se sairaalakassi

Sairaalakassin pakkaaminen on yksi raskauden virstanpylväistä ja listafriikille odottajalle se juttu (tietysti nyt itsensä synnytyksen lisäksi). Itselläni sairaalakassin sisältö on ollut puhelimen listasovelluksessa jo viikkoja, ja nyt viimein sain sen pakattua valmiiksi, kun kaikki olennaiset hankinnat on tehty.

On odottajia, jotka nappaavat takintaskuihinsa deodorantin ja puhelimen laturin, saahan kaiken oleellisen sairaalasta. Ja niin saakin, mutta olisihan suorastaan luontoni vastaista jättää näin tärkeä kassi huolellisesti suunnittelematta ja ääriään myöten pakkaamatta. Kaikkien lomamatkojenkin, olivat ne kuinka lyhyitä visiittejä tahansa, varhainen suunnittelu nimenomaan matkatavaroiden osalta on aivan parasta! Enkä minä nyt sentään matkalaukun kanssa tälle seuraavalle reissulleni aio lähteä, mutta hieman enemmän lähtee mukaani kuin nuo aiemmin mainitut. Vaikka toista kertaa synnyttämään lähdenkin, jännittää se tietysti silti, ja kenties sairaalakassin merkitys piilee siinäkin, että se on ainoa asia minkä suhteen synnytyksessä oikeastaan voi suunnitelmia tehdä.

Ensimmäisenä tarvitaan tietenkin kiva kassi, johon pakata. En voisi kuvitellakaan sullovani kamppeitani johonkin satunnaiseen hikiseen urheilukassiin tai vielä pahempaa: muovipussiin. Otankin mukaan hoitolaukun virkaa jatkossa palvelevan Petite Cherien mustan repun ja Nanson vaaleanpunaisen kestokassin.

Mitä sinne sairaalakassiin sitten tuli pakattua:

  • Hygieniatuotteet (hammasharja, – tahna, deodorantti, shampoo ja hoitoaine matkakokoina)
  • Kuivashampoo, hiusharja, ponnareita
  • Huulirasva
  • Korvatulpat
  • Lanoliinivoide
  • Silmälasit
  • Liivinsuojia
  • Välineet kevyeen ehostautumiseen (primer, CC-voide, valokynä ja voidemainen poskipuna) ja kyllä, olen niin turhamainen että otan meikit sairaalaan mukaan – ainakin nyt kotiutuessa meikatakseni. Viime synnytyksessä tosin menetin melkein 2 litraa verta, hemoglobiini oli 65 ja naama turvoksissa kuin viikon risteilyrännin jäljiltä, joten isoja ihmeitä näillä ei tehdä.
  • VESIPULLO! Synnytyksen jälkeen ja etenkin, kun maito alkaa nousta, jano on valtava ja jatkuva, joten oma iso juomapullo on aivan ehdoton!
  • Puhelimen laturi
  • Kuulokkeet (viimeksi saimme perhehuoneen, jossa näille ei ollut tarvetta, mutta mikäli pahin painajaiseni eli monen hengen huone tulee ajankohtaiseksi, voinpahan katsella sarjoja aikani kuluksi puhelimelta)
  • Pienokaisen kotiutumisvaatteet. Laskettu aika on 23.5 ja silloin lämpötila voi olla oikeastaan mitä vain takatalven ja kesän väliltä. Omalla autolla liikuttaessa ulkona kävellyt askeleet jäävät kuitenkin muutamaan metriin, joten ei hätää, vaikka olisi hieman viileämpikin.
  • Meillä vauvelille puetaan siis body + pöksyt, sukat, pipo, sisätumput ja trikoohaalari ja koko komeus sujautetaan sitten vielä kevään/kesän/syksyn ajaksi hankkimaani Baby’s Only kevytlämpöpussiin (menee siis kaukaloon, kirjoittelen tästä enemmän vauvantarvikepostauksessa lähiaikoina). Syyskuussa syntynyt esikoinen taisi kotiutua muutoin samankaltaisissa tamineissa, paitsi että tuli kevytpussin sijaan sujautetuksi toppapussiin.
  • Swaddle up-unipussi. Esikoinen nukkui ensimmäiset yönsä jo osastolla tässä pussukassa ja jatkoikin siinä nukkumista useamman kuukauden kotona.
  • Omat kotiutumisvaatteet: trikoolegginsit, imetystoppi ja huppari kaikessa yksinkertaisuudessaan. Omat aamutossut taidan ottaa lisäksi mukaan. Ehkä katson varuiksi vielä toiset vaatekerrat meille molemmille. Tämä siis siksi, että uudelleensynnyttäjänä voisi olla hyvätkin tsäänssit päästä melko pian potilashotelliin, ja siellähän ei sairaalavaatteita käytetä. Kaikkein parasta olisi, jos sairaalasta pääsisi siis siirtymään jo synnytyspäivänä tuonne potilashotellin puolelle. Ihan jo siksi, että siellä on kenties paras aamupala koko Suomessa ja toisekseen, yksi yö hotellilakanoissa uuteen tulokkaaseen tutustuen ei kuulosta lainkaan huonolta ennen kotiinpaluuta. Tietysti esikoista on varmasti ihan kamala ikävä ja toivon, että kokonaisuudessaan pääsisimme kotiin tietenkin mahdollisimman pian.
  • Oma käsikäyttöinen pumppu. Sairaalasta ja potilashotellista käsin kyllä tämänkin saa sähköisenä, mutta koin viimeksi käsikäyttöisen paremmaksi ja siksi se lähtee mukaan.
  • Herkkuja! Olen kärvistellyt 8kk ajan ilman lakritsia ja salmiakkia, ja se näkyy sairaalakassin sisällössä. On tärkeää huomioida, että mukaan pakatuksi tulee eri koostumuksin ja suolaisuuksin valikoituja karkkeja. Viimeksi vetelin kyltymättömään himooni osastolla ollessani kaksi pussia Porvoon lakuja, pussin Turkinpippureita ja pussin Pandan täytelakuja. Tämänkertainen määrä ei siis suinkaan ole liioiteltu, vaan ennemminkin pohdin onko tässä tarpeeksi?
  • Synnytyksen jälkeiseen aikaan varustautuessa pitäisi muistaa myös, että itse synnytys saattaa hieman kestää. Eväitä ei viimeksi ollut, enkä niitä kyllä tarvinnutkaan, koska synnytyksen käynnistyminen kävi niin leppoisasti, että ehdin hyvin syödä kotona vielä Hesburgerin kerrosaterian ennen tositoimiin ryhtymistä. Nyt toisen kohdalla asiat voivat edetä nopeastikin niin etten kerta kaikkiaan ehdi aterioida tai sitten synnytys itsessään saattaa kestää kauemmin, joten täytynee pakata jotain tätäkin silmällä pitäen vielä mukaan (suolakeksejä, pähkinöitä, huoneenlämmössä säilyviä smoothieita, proteiinipatukoita ym.)
  • Evästä myös miehelle. Tosiaan, viimeksi tämäkin unohtui, ja itse kun en kivuissani ja ilokaasupöhnässäni kauheasti osannut syötävää kaivata, olivat synnytykseen kuluneet 9h miehelleni kuitenkin pitkät olla syömättä.

Jos lista kuulostaa kamalan pitkältä, ei hätää, suurimman osan tavaroista saa kyllä sieltä sairaalasta: sairaalavaatteet, -sukat ja -tohvelit, verkkoalushousut ja ne naurettavan suuret siteet, liivinsuojat, rintakumit, sähköiset rintapumput (tietysti osastoilla näitä on rajallinen määrä, eli jos oma on, niin se kannattaa ottaa mukaan, mutta pakko ei ole), vauvalle on vaipat ja yöpymisvaatteet. Hammasharjankin varmasti saa, jos oma unohtuu. Tosin, kuten jo sanoin, jos aikeissa / toiveissa on viettää öitä potilashotellissa, niin omat vaatteet pitää olla sitten mukana molemmille, muutoin kaikkia edellä mainittuja saa sieltäkin, tai ainakin Tampereella syksyllä 2019 sai.

Mitään sen kummempaa tekemistä en taida ottaa nytkään mukaan, siis kirjaa, lehtiä, yms. Viimeksikin olin ensinnäkin niin väsynyt, että tuijottelimme telkkarista lähinnä kaikenmaailman Rekkakuskit jäällä – uusintoja ja muun ajan sitten tuhisevaa vauvaa. Jos jotain jaksoi tämän lisäksi valveilla ollessa tehdä, meni aika ihan kivasti puhelinta selaillessa. Ja viimeksi tosiaan osastolla meni 4 yötä!

Nonniin, lähtökuopissa ollaan (= jumppapallon päällä ähisten keikutellaan) ja näillä mennään. Nyt sitten vain odottelemaan, tällä hetkellä viikkoja on 37+3 ja esikoinen syntyi 38+1, eli jännän äärellä olemme niin sanotusti.