Lapsen kanssa leikkimisestä – ja sen vaikeudesta

Leikki on lapsen työtä. Näin on, mutta välillä tuntuu, että työtä se on myös minulle. Ei ole nimittäin helppoa opetella uudestaan leikkimään reilu kolmekymppisenä suorituskeskeisenä perfektionistina. Etenkin tuo pikkuautojen maailma on itselleni kerrassaan vieras, ja eikös ne ole suunnilleen ainoita leluja, joilla tässä huushollissa leikitään.

Onko lapsen kanssa leikkiminen rakettitiedettä, vai olenko minä jonkin sortin idiootti?

Taaperon kanssa tehdään paljon, ja koen, että vanhempina olemme todella paljon läsnä lapsillemme arjessa. Puhelin pysyy aika lailla unohduksissa lasten hereilläoloaikana ja ylipäätään pidän hirveästi lasten kanssa olemisesta. Otinhan vapaaehtoisesti tuon taaperommekin päiväkodista pois äitiyslomani ajaksi. Kuitenkin olen huomannut, että kaksivuotiaan pyytäessä leikkimään, ensimmäinen ajatukseni on herkästi, että ei taas.. Ei sillä, ettenkö nauttisi hänen seurastaan, mutta kun koen olevani maailmankaikkeuden surkein leikkijä. Osaan ulkoilla, näyttää metsässä kiinnostavia asioita, tehdä hiekkakakkuja ja hassutella sisäleikkipaikoissa, mutta sellainen tavan pikkuautoilla lattialla leikkiminen – aivan tajuttoman hankalaa! Etenkin, kun taapero yksimielisesti usein vieläpä torppaa kaikki kiusalliset yritykseni ottaa osaa hänen ihmeellisen paljon kirjoittamattomia sääntöjä sisältäviin leikkeihinsä. Ja minähän en mielelläni tee asioita, joita en koe osaavani.

Kaikenmaailman kasvatusoppaissa toitotetaan, kuinka hyväksi lapselle on se, että hänen kanssaan ja hänen ehdoillaan leikitään. Mutta miten? Pikkuautojen liikuttelu ja erinäisten prutkuti-äänten matkiminen on äärimmäisen puisevaa hommaa, mutta olen joutunut toteamaan, että äärimmäisen tärkeää sitten kuitenkin. Tästä hyvänä esimerkkinä on se, kuinka lapsen kanssa leikkiin pysähtyminen parikin kertaa päivässä saattaa oikeasti rauhoittaa kodin tunnelmaa ihan merkittävästi. Toisena ääripäänä on siis se karjuen ja tavaroita heitellen huoneesta toiseen etenevä pyörremyrsky. Leikissä ei nimittäin taida olla kyse vain siitä pikkuautojen liikuttelusta, vaan ennen kaikkea lapsen huomioimisesta, lapsen tekemisen arvokkaana pitämisestä ja siitä, että osoittaa haluavansa olla lapsen kanssa – oli se kuinka puisevan tuntuista hyvänsä. Ja oli se kuinka turhauttavaa kilometrin mittaisen kotityölistan rinnalla hyvänsä.

Kuinka helposti tuleekaan yliarvioitua taaperon kyky sanoittaa tarpeitaan?

Toisina hetkinä hän vaikuttaa niin isolta ja omatoimiselta, että saan jatkuvasti palautella itseäni tosiasioiden äärelle, kun raivostun siitä päämäärättömästä tavaroiden viskomisesta ja riehumisesta. Ei hän sitä ilkeyttään tee, vaikka kuinka siltä voi vaikuttaa. Meillä tuollainen käytös johtuu useimmiten siitä vanhemman huomiontarpeesta, ja vaikka kuinka joskus ärsyttää, niin parhaiten Tassi Tuholaisen saa rauhoitettua yksinkertaisesti pysähtymällä ja antamalla aikaa. Juuri silloin, kun sille vähiten sitä aikaa olisi, nimittäin nämä huomionkaipuut ajoittuvat luonnollisesti aina niihin hetkiin, kun olisi noin miljoona asiaa tehtävänä. Menepäs nyt leikkimään itseksesi- tyyppiset kehoitukset tuntuvat olevan lähinnä bensaa liekkeihin. Konkreettisesti tämä huomioiminen tapahtuu siis usein ehdottamalla, että leikkisimme yhdessä, tai lukisimme vaikka kirjaa. Ja tadaa, kuin salamaniskusta tunnelma on muuttunut takaisin normaaliksi. Puhuin juuri miehelleni, kuinka en ehkä aiemmin ollut tätä tiedostanut, koska taapero osaa myös pyytää ihan suoraan leikkimään kanssaan. Jotenkin siis ajattelin, että ei tuollaisessa riehumisessa varmaankaan siitä ole kyse – kunnes tajusin, että ai niin, ei se taapero pyörremyrskyn lailla tavaroita pyyhkiessään itsekään ymmärrä mitä on vailla. Eikä näin ollen osaa sitä tietysti sanoittaakaan. Olen avautunut täällä aiemmin siitä, kuinka aamumme ovat pahimmillaan kuin kauhuleffasta siinä kohtaa, kun ulos pitäisi lähteä. Aamuja ja uloslähtöjä on helpottanut aivan hirveästi se, että ensimmäisenä aamulla (tietysti kahvin jälkeen, joku raja nyt sentään) istahdan hetkeksi alas, ja oikeasti leikin. Puolisen tuntia taaperolle omistettua leikkiaikaa on rauhoittanut aamuja siinä määrin, että muutamana aamuna olen oikeasti havahtunut siihen, että tuo uloslähtöä edeltävä farssi on jäänyt kokonaan välistä, eikä minun ole tarvinnut komentaa kertaakaan pikkuveljen kimppuun käymisestäkään. Molemmissa kyse kuitenkin perimmäisenä siitä tarpeesta tulla huomioiduksi pitkän yön jälkeen. Halleluja kun tämän tajusin, voin seuraavaksi lähteä puhujaksi lasten kasvatukseen liittyviin seminaareihin!

Tuntuu, että huomiontarpeen täyttämisen osalta kaikkein hedelmällisintä on leikkiä juuri niitä leikkejä, joita taapero itse haluaa – eli niillä saamarin pikkuautoilla. Aina välillä yritän ujuttaa ohjelmistoon askartelua, muovailua, piirtämistä ynnä muuta itselleni ominaisempaa, mutta kovinkaan kauaa hän ei näissä touhuissa viihdy. Tai sitten minä lakkaan viihtymästä, kun suurin osa välineistöstä löytyy taaperon suusta. Kaikkein tyytyväisimmältä hän siis vaikuttaa, kun minä menen mukaan hänen leikkiinsä, eikä toisinpäin. Ja täytyy myöntää, pikkuhiljaa olen ehkä alkanut hiffata, minkälaista leikkiä hän minulta odottaa. Joskus riittää vain, että istun vieressä ja pidän autoa kädessä, ja sehän kertoo kaiken oleellisen: riittää kun olen läsnä. Onneksi nykyään on havaittavissa kasvavaa innostusta myös legoilla rakentamista kohtaan, siitä minäkin pidän erityisen paljon.

Lapselle läsnäolo vaatii joskus tietoista suorittamismoodin poiskytkemistä

Kun tiskiallas pursuaa tiskejä, aamupala on edelleen korjaamatta pöydältä ja sänky petaamatta, vaatii todellista mielen lujuutta vain pysähtyä, eikä vastata leikkimään kyselevälle lapselle, että ”ihan kohta, äiti tekee tämän ja tämän asian nyt ensin”. Enkä tarkoita, että leikkimään pitäisi sännätä aina ja heti, kun lapsi sitä keksii ehdottaa, vaan ettei tarkoituksella pidä itseään kiireisenä ja piiloudu sinne kotitöiden taakse, koska ei osaa leikkiä. Lapsen kanssa voi myös sopia, että silloin ja silloin leikitään, jolloin tieto vanhemman jakamattomasta huomiosta jossain kohtaa päivää saattaa tuoda turvaa muinakin hetkinä. Itselleni leikkiin pysähtyminen on ollut todella vaikeaa, ja olen huomannut, että joskus jopa ahdistun valmiiksi siitä, kun tiedän, että leikkiin kutsu jossain vaiheessa käy. Tiedän, että olen taipuvainen piiloutumaan sinne kotitöiden kiireeseen, ja tunnen toki syyllisyyttä heti perään, kun taas kerran sanon, että äiti ei nyt ehdi. Vaikka oikeasti ehkä ehtisinkin. Toisaalta nyt kun tämän olen tiedostanut, tuntuu, ettei se nyt ehkä niin ylitsepääsemätön asia olekaan. Olen leikkinyt enemmän, ja tuntuu, että meininki kotona on ollut kaikin puolin rauhallisempaa ja tyytyväisempää, myös minun puoleltani, koska antaahan tuollainen leikkihetki itsellenikin ihan hirveästi! Huomaan myös, että leikkiin pysähtyminen käy kaiken aikaa helpommaksi, ja saatanpa joskus jopa hieman innostua itsekin leikin keskellä. Alkuun yritin ehkä liikaa ohjata leikin suuntaa ja keksiä hirveästi kaikkea uutta sisältöä leikkiin, mutta olen todennut, että se harvoin on tarpeen. Oikeastaan se saattaa saada taaperon hieman puolustuskannalle, ja onhan se ymmärrettävää, en itsekään pidä siitä, jos joku tulee puuttumaan tekemisiini liian kanssa. Eli tosiaan, riittää kun on oikeasti läsnä ja kiinnostunut, eikä vilkuile kaiken aikaa sinne tiskipöydän suuntaan – sen taapero aistii kyllä.

Illan päätteeksi tuntuu joka tapauksessa siltä, että mitään kotitöitä ei ole ehtinyt tehdä, ja siivottavaa olisi aina. Sen sijaan lapsen kanssa vietettyjä hetkiä ei koskaan kadu. Vähän kuin salille lähteminen, alku voi tuntua kankealta, mutta aina se palkitsee. Ehkä itselleni opetuksena voisin merkitä sen, että aina ei tarvitse osata, eikä aina tarvitse olla tilanteen päällä – riittää kun yrittää.

Koetko lapsen kanssa leikkimisen vaikeaksi, vai tuleeko leikkiin heittäydyttyä luonnostaan?

Taaperon vaatetus syksyllä ja talvella (muistilista ja vinkkejä)

Siis nyt on elokuusta jäljellä kolmannes, ja meillä on kaikki hankinnat tulevan syksyn ja talven varalle tehty – what is this? Meillä taaperolle tulee ensi kuussa ikää kaksi vuotta ja, niistä jonkinlaisessa liikkuvassa olomuodossa kyseinen herra on viettänyt nyt kaksi välikautta ja yhden talven siinä välissä. Jokaisena niistä olen herännyt tähän hemmetin vaaterumbaan aivan liian myöhään, ja todennut, että kyllä vaan voi nettikaupoistakin vaatteet loppua kesken. Siis ne vaatteet, jotka on todettu edes jollakin tavalla hyviksi ja säänkestäviksi. Tänä syksynä puhkuin tarmoa kerrankin ajoissa ja totesin, että nyt muuttuu ääni kellossa.

Aloitin myyräntyöni ainoalla järkeväksi toteamallani tavalla, eli hankkimalla tietoa Facebookin mammaryhmistä ja äitiyden saralla pätevöityneemmiltä ystäviltäni. Screenshotti toisensa perään tallentui puhelimeeni, koostin listan ja suuntasin ensimmäisenä kirppareille, koska minulla nyt ei vain ole sitä omaisuutta, mikä näiden kaikkien kamppeiden uutena hankkimiseen menisi. Plus ekologisuus. Suurin osa löytyi käytettynä, ainoastaan yhden softshellin ja kengät olen ostanut uusina, ja olen tästä erittäin tyytyväinen! Lisäksi älysin kerrankin toivoa taaperolle myös synttärilahjaksi syys-talvikauden tarpeistoa – käytetään nyt hyväksi vielä nämä oletettavasti viimeiset synttärit, kun tämä ei itse vielä ymmärrä mitä äiti oikein selkänsä takana puuhastelee.

Lasten ulkovaatteet ovat kokonaisuutena yhtä maisterin tutkintoa vastaava kapiitteli, ja täällä Suomen keleissä ei ole ihme, jos menee sormin suuhun, kun silmissä vilisee goretexit, vesipilarit, hankauksenkestot, saumojen pitävyydet ynnä muut. Vau.fi oli koonnut tämän sekamelskan mielestäni melko selkokielisesti yhteen: https://www.vau.fi/tarvikkeet/lasten-vaatteet-ja-kengat/ulkovaatteet-lapsille/

Ulkovaatteet ovat sellainen asia, joissa ei tee mieli pihistää kenkien ohella. On tosi tärkeää, että taapero saa nauttia ulkoilusta kuivana ja lämpimänä, jo siksikin, että oppii nauttimaan ulkona olemisesta. Suomen loskakelit huomioiden kannattaa myös kiinnittää huomiota vaatteen väriin, lukuisista pesuista huolimatta ainakin yksi oranssi kuorihaalari on meillä mennyt polvista niin likaiseksi, ettei taida enää siirtyä taaperolta vauvalle. Tummat värit ja kuosit antavat enemmän anteeksi.

Meillä on erittäin aktiivinen ja joka paikkaan juokseva taapero, joka kuitenkin saattaa istahtaa yhtäkkiä maahan hetkeksi leikkimään autoillaan. Ulkoilemme suunnilleen kerran päivässä, mutta pahimmat sadekelit vietämme kyllä sisällä, oletettavasti myös ne kovimmat pakkaset, kun kyydissä on myös vielä tuolloin rattaissa istuva vauva. Taapero kävelee mielellään ja kovin pitkiä rataslenkkejä emme tee, ennemmin vauva on vaunuissaan ja taapero kävelee vieressä. Hän on myös aika kuumakalle ja hikoilee helposti. Ulkovaatteille suotuisimpina ominaisuuksina pitäisin siis hengittävyyttä, tuulenpitävyyttä ja hankauksenkestoa, vedenpitävä tulee myös tietysti olla ja saumojen oltava kestävät.

Mitä listani sitten piti sisällään:

HAALARIT

  • Kuravaatteet (kuten olen saanut oppia, kaikessa, tässäkin asiassa on kannattajakuntansa: haalari vs housut+takki). Meillä jälkimmäinen, koska housut osuivat kirpparilla ensimmäisenä käteen ja viimevuotinen Reiman takki mahtuu edelleen. Ja siis erikseen on vuorilliset ja vuorittomat, koska täällä kyllä sataa varmasti aivan joulukuulle asti. Viime keväältä mahtuvat vielä Jonathanin kuratakki ja – housut vuorillisena, ja ainakin keväällä ne palvelivat hyvin (silloin vieläpä vasta opeteltiin kävelyä ja suurimman osan ajasta taapero makasi levynä maassa, tämä arvio on siis harvinaisen luotettava). Nämä on puettava aina, kun ulkona on edes pieni mahdollisuus lätäkössä istumiseen – se nimittäin käytetään.
  • Kuorihaalari (näitä on parikin, viimevuotinen Kuling ja kirppislöytö Reima), menee tällaisena jo hieman viileämpänä päivänä sisävaatteiden päälle ja kerrostamalla pärjää pidemmällekin syksyyn.
  • Softshell-haalari tilattiin uutena NameIt:ltä, koska näitä kehuttiin suunnilleen joka ikisessä keskustelunaloituksessa. Vesipilari 8000mm, hengittävyys 3000g/m2/24h, tuulenpitävä ja vahvistetut polvet ja takapuoli. Lisäksi kokonsa puolesta mahtuu vielä viimekeväinen käytetty Ielm, joka vaikuttaa ihan laadukkaalta sekin.
  • Toppahaalari saatiin etukäteislahjana isovanhemmilta. Kaksi merkkiä nousi keskusteluissa ylitse muiden: Reima ja Molo. Aivan jäätäviä hintojahan näissä on, kun parhaimmillaan saat pulittaa pari sataa yhden talven yhdestä haalarista, Reimatecin Gotland-haalarille jäi hintaa jäsenklubietujen jälkeen reilu 100e. Ja onhan se kyllä laadukkaan oloinen! Vesipilari on tässä 15000mm (>10 000 Reiman sivujen mukaan soveltuu vaativiinkin olosuhteisiin), hengittävyys 7000g/m2/24h (>7000 korkein taso, sopii aktiiviseenkin menoon), takapuolilämmike ja vedenpitävät saumat sopivat maassaistuskelijalle. Hankauksenkesto 40000 martindalea (>50 000 laskettu erinomaiseksi, mutta luulen kestävän meidän käytössämme).

Haalareissa / takki-housuyhdistelmissä siis ylipäätään on useampaa vaihtoehtoa. Kuorihaalari on nimensä mukaisesti vain ohuehko kuori, jonka alle voi hyvin pukea kerroksia. Alkusyksystä olemme käyttäneet tuulenpitävyytensä vuoksi sisävaatteiden päällä pelkästään. Softshellit ovat sitten astetta paksumpia ja tuulenpitävän ulkokerroksen alla on fleecemäinen kerros, lämmittää siis enemmän kuin kuorihaalari, mutta monihan käyttää pelkkää kuorihaalaria välikauden ajan kerrostamalla alle. Kuori-ja softshellvaatteet siis ovat välikausia (=syksy, kevät) varten. Softshelleissä kiitosta niitti tosiaan NameIt ja kuorivaatteissa ja Polarn o pyret. Toppahaalari on sitten luonnollisesti talveksi. Elloksen kurahaalarit saivat myös kannatusta ja kurahanskoista Cirafin suprafillit.

Erikseen meillä ei ole tarvetta varsinaisesti teknisille takeille ja housuille, koska jos mennään ulos, niin kyllä se haalari kannattaa pukea. Muutoin liikumme sitten autolla kauppaan ja vastaaviin paikkoihin, jolloin riittää pelkkä takki.

MUUT ULKOVAATTEET

  • Kevyt tuulitakki (rakastan tätä kirppislöytö-Mikki Hiiri-takkia yli kaiken!)
  • Hiukan paksumpi tuulenpitävä kuoritakki (ei mielestäni mikään välttämättömyys, on viime keväältä)
  • Toppatakki kauppareissuja ja lyhyitä ulkosiirtymiä ajatellen löytyi kirppikseltä Zaralta.
  • Toppahousut ostin Ciraf-merkkisinä (Prisma) niin ikään kirppikseltä. Nämä varmaan menevät varavaatteina, jos vaikka haalari ei ole ulkoilun jäljiltä vielä ehtinyt kuivua.

KENGÄT

Voihan kengät – yksi taaperopukeutumisen perkele. Jos olet onnistunut välttelemään harmaita hiuksia, koska kengät tuntuvat olevan nykyisin yksi oikeanlaisen äitiyden mittareista, saat niitä viimeistään siinä kohtaa, kun tajuat mitä nämä kengät maksavat per laaki. Ja niitähän kuluu. Ystäviäni haastateltuani syksylle löytyi yksi suosikki yli muiden: goretex-lenkkarit. Nämä siis hankintalistalle kumppareiden oheen.

Itse olen katsonut kengät tähän mennessä siten, että lesti on tarpeeksi leveä, varpaille löytyy tilaa ja pohja on joustava. Kenkää on sovitettu aina niin, että testataan koko pelkän pohjallisen kanssa (HUOM jos mahdollista niin kannattaa tehdä tämä niin, että taapero seisoo, jalka pitenee ja levenee, kun sille tulee kuormitusta. Toinen hyvä tapa on pistää taapero seisomaan paperin päälle ja piirtää jalan ääriviivat sovitusta ajatellen) ja sitten kokeiltu jalkaan. Yhdet Reiman Frontierit on tarkoitus laittaa kiertämään, kun ei vain näennäisesti oikeasta koosta huolimatta saatu niitä pojan jalkaan mitenkään (eikä saaneet siis päikyn hoitajatkaan).

Lapsen jalkahan kasvaa hirveää vauhtia, ja mitoituksissa on eroja, joten ihan sokkona ei kannata kenkiä ostaa. Hetki sitten sopivat kengät ovat hetkessä pienet, eli aina kannattaa mitata ennen uusien hankkimista ja myös välissä, jotta havaitsee, jos senhetkiset kengät ovat käyneet liian pieniksi. Kengät olen mielellään ostanut haalareiden tapaan uutena, vaikka kyllähän kirppiksiltä ihan hyviä kenkiäkin varmana löytää. 1.7cm tulisi löytyä uusista kengistä kasvunvaraa ja mahdolliset villasukat ym olisi myös hyvä huomioida ostohetkellä. Täältä https://kaksplus.fi/taapero/lapsen-kengan-koko-nain-valitset-lapselle-oikeanlaiset-kengat/ löytyy hyvin vinkkejä kengänkokoon liittyen!

Meiltä siis löytyy nyt SYKSYLLE seuraavat:

  • Reima Patterit (oli jo viime keväälle, mutta kelit muuttuivat sen verran nopsaan, ettei käyttöä tullut)
  • Viking goretex-lenkkarit
  • Ciraf-kumpparit
  • Puma-lenkkarit

Nyt kun taapero jäi kotiin kanssamme, niin olen pohtinut vielä paljasjalkalenkkareiden ostamista kuiville keleille. Minä en niinkään edelleenkään nauti puistoista, joten olemme enemmänkin käppäilleet ympäriinsä ja etenkin metsässä kävelemisestä taapero nauttii. Tykkää siis hirveästi kävellä ylipäätään. Affenzahn-merkin pj-kenkiä on kehuttu hirveästi, joten taidan mennä niitä testailemaan, Tampereella ainakin Ratinan Jesper&Junior myi näitä. Muuten suitsutusta osakseen keräsivät Aiglen kumpparit, mutta nuo Prisman versiot vaikuttivat myös oikein päteviltä. Talvikengistä löysin ylipäätään hirveän vähän vinkkejä, ovat kaikki melko jäykkiä jo tietysti siksi, että pitävät kuivana, joten suosituksia otetaan vastaan! Kengissä on muuten hyvä olla pohjassa ura sitä haalarin/housun lenksua varten, on äärimmäisen rasittavaa olla kaiken aikaa repimässä lahjetta alas kumppareiden tulviessa vettä ja hiekkaa.

TALVEKSI hankittavana siis on vielä:

  • vuorilliset kumisaappaat
  • talvikengät paukkupakkasille

VÄLIVAATTEET & ASUSTEET

Kerrospukeutumisellahan pääsee tosi pitkälle ja useampi oikeaa materiaalia oleva välikerros on usein lämpimämpikin kuin yksi paksu kerros toppaa. P.o.P:in windfleece on yksi ikuisista suosikeistani toistaiseksi. Meillä on ollut näitä käytettynä saatuna tähän mennessä jokaisessa koossa ja reilun mitoituksen ansiosta 80-senttinen haalari menee vielä tänä syksynäkin (käyttää nyt kokoa 86-92). Menee sellaisenaan niille alkusyksyn keleille ja sitten viileämmällä kuorihaalarin alla hyvin. Ainoa miinus kyseisessä haalarissa on se, että se kerää itseensä jokaikisen kissankarvan kilometrin säteellä. Meillä taapero kulki vauvanakin windfleecessä vaunuissa pitkään ja kantorepussakin viileämmällä hyvä vaihtoehto!

  • Merinovillakerrasto
  • Merinovillainen kypärämyssy
  • Trikoopipoja
  • Villapipo
  • Talveksi paksumpi kypärämyssy (repii piponsa edelleen pois)
  • Kurahanskat (kylmemmille keleille moni suositti kurahanskoissakin kerrostamista merinolapasten kanssa paksumpien topattujen sijaan)
  • Perus puuvillahanskoja
  • Merinovillasukat
  • Merinokauluri
  • Paksumpi kaulahuivi talveksi

Polarn o pyretin merinovaatteet ovat ainakin hyväksi todettuja ja laadukkaita. Näitä olen heitellyt kirppiksillä ostoskoriini aina kun on vastaan tullut. Samoin kyseisen merkin ohuet merinosukat ovat olleet hyvät tähän mennessä. Prismassa oli myös House-merkkisiä merinokypärämyssyjä, en huomannut katsoa oliko muutakin! Metsolan merinopipoja kehuttiin useassa keskustelussa.

Minähän en itseäni minään lastenvaatemaisterina pidä, mutta jos nyt kuitenkin saan omat vinkkini vielä pistää jakoon liittyen lähinnä siihen, miten saisi hankittua kaiken tarpeellisen joutumatta perikatoon:

  • Eniten käytettyyn kannattaa panostaa. Jos tulee puistoiltua paljon, niin kannattaa satsata siihen tekniseen ja paikkavahvistettuun talvihaalariin, mutta ehkä kauppareissuilla menisi sitten edullisempikin takki. Jos tiedät, että menette sadekelillä mieluummin Hoplopiin kuin kuralammikoita metsästämään, ei ehkä kannata pistää satasia niihin kaikkein teknisimpiin sadevaatteisiin.
  • Tori.fi ja Facebook-kirpputorit kannattaa hyödyntää! Säästö voi olla erittäin suuri. Myös normikirppiksille kannattaa suunnata, lastenvaatekirppiksiä on hirveä määrä ja sieltä kyllä löytää, jos jaksaa etsiä eikä tarve ole heti nyt.
  • Pyydä synttäri – tai joululahjaksi. Toppahaalari on yksinään jo melko kallis, mutta vaikkapa lahjakortteja tai pientä avustussummaa voi mielestäni pyytää.
  • Jos olet oikein fiksu, shoppailet seuraavan kauden vaatteet edellisen kauden loputtua aleista. Kenkiä ei ehkä kannata, kts kohta jalan kasvu.
  • Yhden kauden päätyttyä kannattaa kirjata johonkin ylös, mitä arvelee sopivan vielä tulevanakin syksynä / keväänä ja sovittaa sitten kauden alussa. Itse en esimerkiksi tajunnut, että tuo Ielmin softshell olisi mahtunut nytkin vielä aivan hyvin ja nyt näitä on sitten kaksi.
  • Jos mahdollista, lapsilisästä voi laittaa vaikka kympin kuussa sivuun. Sillä saa kustannettua sitten jo kahdet kengät vuodessa.
  • Muista että kaikkea ei ole pakko ostaa ja voi katsoa myös tarpeen mukaan, mitä tarvitaan. Jokaista välikausivaatteeksi tituleerattua ei ole pakko siis hankkia, ja aivan hyvin voi mennä alkusyksyn vaikka tavallisilla lenkkareilla ja siirtyä sitten suoraan paksumpiin kenkiin. Kumisaappaat ovat kuitenkin aika hyödylliset kengät ja niihinkin saa paksummilla sukilla lämpöä pidemmälle syksyyn.
  • Hyödynnä vaateasioista enemmän tietävien vinkit, niin ei tarvitse tehdä hutiostoksia. Olen huomannut, että tietyt merkit tietyissä vaatetarkoituksissa pitävät pintansa kaudesta toiseen ja hyviä vinkkejä löytyy myös halvempien merkkien valikoimaan liittyen!
  • Hyvä vaatehuolto pidentää vaatteen käyttöikää ja osan roposistaan voi saada takaisin, jos myy hyvin pidetyn vaatteen eteenpäin.

NÄIN! Enpä olisi uskonut, että kirjoittaisin lastenvaatteisiin liittyvää postausta ihan heti blogiurallani, mutta tässä sitä ollaan. Nämä asiat kuitenkin ovat sellaisia, jotka pohdituttavat monia ja ajattelin sitten laittaa oman lusikkani soppaan tässäkin. Toivottavasti tästä oli apua jollekin samassa suossa tarpovalle! 🙂

Saako lapsiarjesta nauttia ääneen?

Taannoisena kesälauantaina kellon käydessä viittä löysin itseni leikkipuistosta lykkimässä vauhtia taaperolle sellaisessa pyörivässä härvelissä, jossa on polkupyöriä muistuttavia istuimia polkimineen. Lykittiin kierros jos toinenkin, ja välilevyt selässä rutisivat joka kierroksen päätteeksi, että tässä käydään lujaa vauhtia neljääkymppiä. Puiston aitojen ulkopuolella viheralueelle alkoi kokoontua piknik-kansaa kilisevine pusseineen ja mietin, kuinkahan paljon säälin ja myötätunnon sekaista huomiota mahdoinkaan saada osakseni. Oli aika mielenkiintoista sikäli, että muistissani on vielä varsin hyvin myös se aika omasta elämästäni ennen lapsia – ensimmäisen raskauden alusta kun on vasta 2.5 vuotta. Silloin vapautemme vuosina lasten ollessa vasta pilkkeenä verestävässä silmäkulmassa kävelimme mieheni kanssa usein sunnuntaisin läheisen leikkipuiston ohi, ja taivastelimme, kuinkahan mahtaisimme niiden (sekä kuvaannollisten että konkreettisten) kaltereiden sisälle sopeutua sitten joskus. Perheihmiset leikkipuistoissa olivat jotenkin niin ärsyttävän tervehenkisen oloisia siellä lastensa perässä hössöttäessään ja lounasta pohtiessaan, siinä missä itse saattoi miettiä vasta aamupalapizzan hakemista. Tämän muiston ollessa vielä varsin tuore olikin jokseenkin hämmentävää havaita, kuinka kaukana tuo aika oikeastaan tuntuu olevan. Ja kuinka totaalisen väärässä olinkaan ollut. Kuvittelin aina, että sopeutuisin lapsiperhe-elämään kyllä, mutta sellaisella sarkastisen realistisella tavalla, ja pitäisin kynsin hampain kiinni siitä, että lapsi tai lapset tulevat osaksi meidän elämäämme, eikä toisinpäin. Enkä suinkaan kuunaan tulisi määrittelemään itseäni ensisijassa äidiksi – se määrite saisi olla top viidessä, muttei missään tapauksessa olisi se, mitä olen.

Tuolloin lauantaina, tai nytkään, ne leikkipuiston aidat eivät kuitenkaan tuntuneet kaltereilta. Olen tietyllä tapaa hurahtanut äitiyteen ja perhe-elämään. En lastenvaatehifistelyn, sormiruokaeksperttiyden tai edes sen suhteen, että ikinä olisin niiden saamarin välikausivaatteiden suhteen ajoissa, vaan siten, että ainakin tällä hetkellä koen olevani enemmän äiti kuin mitään muuta. Tietysti jo äitiyslomalla oleminen vaikuttaa tähän katsantokantaan, mutta silti. Olen tietenkin myös vaimo, ystävä, tytär, lääkäri ja myös ihan se oma itseni, joka viihtyy omassa seurassaan silloin tällöin oikein hyvinkin. Mutta kyllä äitiys menee tällä hetkellä kaiken muun edelle, enkä oikeastaan edes osaa nolostua siitä, kuinka olenkaan kelkkani kääntänyt. Tai en tiedä voiko puhua kelkan kääntämisestä, kun en tämän saman elämäntilanteen sisällä ole muuta mieltä ollutkaan.

Elämä on muuttunut ihan hirveästi, muttei todellakaan hirveällä tavalla. Intohimoisena matkustelijana ajattelin aiemmin kauhulla, kuinka eksoottiset lomakohteet vaihtuisivat monen vuoden ajaksi Bamse-paikkoihin, ja kuinka lapsiperheille sopiva tuntui silloin lähinnä kirosanalta, joka pian ohjaisi kaikkea, mitä tekisimme. Ahdistuin siitä, kuinka tulevaisuudessa kaikki pitäisi tehdä lasten ehdoilla, käydä paikoissa joissa naperot saisivat mieleistään purtavaa, ja joka kuinka paikasta pitäisi löytyä hoitohuoneet ja leikkipaikat. Eihän sellainen elämä voisi olla muuta kuin öö, tylsää!?

Eräänä toisena lauantaina päätimme käydä pitkästä aikaa ulkona syömässä, ja vimmatun pohdinnan jälkeen päädyimme (tässä kohtaa olisin kristallipalloni kanssa viimeistään ottanut maratonin mittaisen takapakin lapsihaaveiden suhteen) Prisman Oksa-ravintolaan. Koska: sinne pääsee helposti autolla, taaperolle löytyy mieleistä syötävää buffetista ja *rumpujen pärinää keskinkertaisuuden multihuipentuman merkiksi* ruoka-ja vaippaostokset voisi hoitaa samalla reissulla. Ja kuinka voikaan olla, että olen aivan totaalisen sujut tämän kaiken kanssa! Tai en tiedä voiko niinkään sanoa, koska en tule nykyisin edes kauheasti ajatelleeksi asioita ”entisen minäni” näkökulmasta (hyi että, olen antanut äitiyden määrittää minut aivan täysin uudestaan, mutta tiedättekö mitä, se ei haittaa, koska entinen minäni ei ollut aina kauhean onnellinen). Tottakai välillä sitä kaipaisi huoletonta kaupungilla hengailua ja johonkin hämärään bistroon extempore-päivälliselle istahtamista, mutta nuo hetket menevät ohitse, ja pian lapankin lautaselleni jälleen suurtalousruokaa työmiesten keskellä marketin lounaslinjastolta. Ja erittäin tyytyväisenä. Sama ideologia pätee matkailuun, jota nyt ei toki koronankaan takia olisi voinut harrastaa, mutta luulen, että olisimme pysyneet kotona tämän ajan siltikin. Muistan kuinka suunnittelimme karkaavamme viikonloppureissulle johonkin Euroopan kulttuurikaupunkiin heti, kun lapsen kehtaisi pariksi yöksi jättää. Tällä hetkellä kaipuuta matkailuun ei ylipäätään juurikaan ole, mutta luulen, että haluaisin roudata pesueeni sinnekin mukaan – ihan vain, koska nykyään nautin nimenomaan asioiden kokemisesta lasten kanssa. Ja kyllä, siellä sitä varmaan taputettaisiin ringissä Bamse-kerhossa aivan äärimmäisen onnellisena. On erittäin merkillistä kuvitella tuntevansa itsensä hyvin, ja sitten ikään kuin omaksua kokonainen uusi elämänkatsomus lasten myötä. Enkä häpeile lainkaan myöntää, että kyllä se äitiys vain on minua muuttanut ja lapset ovat mullistaneet meidän maailmamme – lapset eivät tulleet vain sivukulkijoiksi meidän elämäämme, vaan olemme saaneet perheenä opetella kokonaisen uuden tavan elää ja luonnollista se nyt kai on, että lasten ehdoilla tässä mennään ihan joka asiassa. Välillä on erittäin tervetullutta viettää aikaa myös ilman lapsia ja tehdä ns vain aikuisten asioita, mutta en jotenkin osaa ottaa sitä minään hengähdystaukona, koska en koe sellaista normaalista arjesta kaipaavani. Kai tässä jonkinlaisessa äitiyspsykoosissa ollaan sikäli, kun aivan tavallinen arki samojen tuttujen rutiinien pyörittämisineen on sitä kaikkein parasta.

Siitä huolimatta osaan myös poistua tältä uudelta mukavuusalueeltani. Nautin erittäin paljon ystävieni seurasta, ja sainkin tuossa kuluneella viikolla viettää kokonaisen illan viinilaseja pitkästä aikaa kilistellen, enkä tuollaisina iltoina suinkaan koe tarpeelliseksi jauhaa ainoastaan lapsista ja niihin liittyvästä. Voisin jopa väittää, että kykenen vallan hyvin keskustelemaan koko illan jostakin aivan muusta, vaikka ei lapsiaihe sinänsä onneksi ystäväpiirissäni mikään vaiettu aihe ole. En vain koe kohteliaaksi höpistä taaperon (ainakin omasta mielestäni hillittömän hauskoista – tätäkään asiaa en voinut aiemmin ymmärtää, koska lapset pääsääntöisesti eivät mielestäni olleet kovin hauskoja, vaikka niin väitettiinkin) touhuista muutamaa hetkeä pidempään, enkä koe noina hetkinä sille tarvettakaan. Vaikka tästä elämänvaiheesta suuresti nautinkin, on erittäin tarpeellista ja ihanaa saada puhua jostakin aivan muustakin. Kuitenkin on mielestäni tärkeää, että koen niin lapsettomien kuin lapsellistenkin ystävieni seurassa olevani tervetullut myös niiden lapsikuulumisteni kera, ja että niitä myös kysytään. Pyöriihän elämäni tällä hetkellä varsin pitkälti kotiäidin roolin ympärillä, joten siinä missä minä kysyn ystäviltäni työkuulumisia, koen tärkeäksi, että myös minun kuulumisistani ollaan kiinnostuneita. Nyt kun tätä kirjoitan, asia kuulostaa itsestäänselvältä, mutta tiedän ettei niin aina ole, mitä tulee ystävyyssuhteisiin tilanteissa, joissa toisella osapuolella on lapsia ja toisella ei. Olen ollutkin onnekas!

Hieman samaan kategoriaan menee mielestäni sellainen outo tapa, joka joillakin pariskunnilla tuntuu illallisdeiteillään olevan: lapsista ei ole sallittua puhua. Ymmärrän idean tämän taustalla, mutta mielestäni on merkillistä, että ensinnäkin niin paljon arkea koskettava aihe rajattaisiin kokonaan keskustelun ulkopuolelle, ja toiseksi, mielestäni on mahtavaa saada keskustella näistä tuotoksistamme mieheni kanssa. On mielenkiintoista analysoida taaperon käytöstä ja jutella siitä, kuinka kummatkin koemme tietyt arjen tilanteet tai ylipäätään, kuinka koemme itsemme ja toisemme uudella lailla järjestyneessä palapelissämme. Mielestäni perhe ja lapset ovat niin vahva osa meitä, niin yksilöinä kuin pariskuntanakin, että olisi aivan luonnotonta tehdä sääntö, ettei lapsista keskusteltaisi vaikkapa illallisen aikana tai viinilasillisen äärellä. Taustalla kummittelee monella varmasti se pelko, ettei sitten muuta puheenaihetta olisikaan, mutta minä näen asian nimenomaan niin, että arki hurahtaa ohi niin kamalalla vauhdilla, että on aivan ihanaa välillä istahtaa alas, ja puida oikein ajan kanssa, mitä kaikkea elämässämme on tällä hetkellä meneillään. Koska tätähän se on, eikä sitä tarvitse mielestäni pelätä. Olisihan se nyt pinnallisempaa keskustella lasten kanssa vietetyn ajan ulkopuolisista hetkistä, siis mieheni bussimatkasta töihin, työpaikkalounaasta, minun somehetkestäni lasten mentyä nukkumaan. Edes vessareissuista minulla ei olisi kerrottavaa, kun se taapero istuu sylissäni silloinkin.

Olen pohtinut paljon, mitkä seikat tekevät tästä lapsiarjesta niin nautinnollista, enkä ole aivan yksiselitteisestä vastausta vielä löytänyt. Tietenkin jo ylipäätään toisesta ihmisestä huolehtiminen ja siinä onnistuminen tuovat ihmismielelle tyydytystä. On ihana kuulua isompaan yksikköön kuin mitä itse tai vaikkapa pelkkä parisuhde on. On todella jännittävää nähdä omissa lapsissaan omia ja puolison kasvonpiirteitä ja jopa eleitä, enkä voi edes kuvitella, miltä tuntuu, kun myös tuttuja luonteenpiirteitä alkaa putkahdella esiin. Toivottavasti pääosin hyviä sellaisia. On ihanaa seurata lapsen persoonan kehittymistä ja kliseisesti sitä, kuinka joka ikinen päivä he oppivat jotain uutta. Olla ylpeä, kun oma lapsi ojentaa pallomeressä pallon toiselle lapselle tai lohduttaa veljeään sanomalla ”ei hätää vauva”. On parasta kikattaa yhteen ääneen oman lapsensa kanssa jollekin aivan järjettömälle asialle, mitä tuo on kulloinkin saanut päähänsä tehdä ja ihmetellä, kuinka noin pieni voi olla samaan aikaan niin kekseliäs, hauska, huumorintajuinen ja fiksu. On huippua antaa lapselle uusia kokemuksia, aivan pieniäkin sellaisia, kuten ensimmäinen jäätelötötterö tai visiitti kotieläinpihalle. On sydäntä puristavan ihanaa saada olla se, johon taapero tukeutuu pelottavien ja hieman jännittävien tilanteiden äärellä, ja kuinka leikkinsä tohinassa muiden lasten keskellä hän osoittaa ja hihkaisee ”äiti”. On myös aika hellyyttävää, että saan nykyisin istua vessassa joka ikinen kerta taapero sylissä, koska ilmeisesti äitiä kaivataan nyt joka hetki. On lämmittävää kesken pyykkienlaiton tulla haetuksi mukaan autoleikkeihin, ihan vain siihen viereen istumaan, koska niin on kaikkein paras.

Kaiken tämän ohella on paljastunut myös sellainen asia, jota en olisi ikinä osannut tässä mittakaavassa odottaakaan. Nimittäin se, kuinka joka ikinen päivä saa tehdä tutkimusmatkan omaan tunnemaailmansa, sillä jokainen taaperon läpikäymä harmi, pettymys ja ilo pakottavat itsenikin peilaamaan omaa reaktiotani, reflektoimaan aiheuttamaa tunnetilaa ja sen takana piileviä vaikuttimia. Ja tämä jos mikä on hedelmällistä, jos sille vain antaa mahdollisuuden. Puhutaan usein, että lapset kasvattavat myös itseä, ja aiemmin luulin sen tarkoittavan lähinnä vastuuntuntoa ja sen sellaista, mutta ainakin omalla kohdallani koen, että käyn tässä kaiken aikaa myös omaa itseäni ja omaa pääkoppaani niin intensiivisesti läpi, että olen jo nyt vajaassa kahdessa vuodessa oppinut enemmän itsestäni kuin koskaan aikaisemmin. Ja olen sentään istunut psykoterapeutin sohvalla yli kolme vuotta. Jos jo yhden lapsen kanssa tutkimusmatka on ollut näin upea, en malta odottaa, minkälaisia kerrostumia ja oivalluksia saakaan aikaan se, että nyt heitä on kaksi. Saada seurata tätä jo nyt mieletöntä kehitystä aina vain aitiopaikalta käsin. Saada ohjata kohti terveen itsetunnon, eheän minäkuvan ja oikeaan suuntaan kehittyvän tunnemaailman ja joustavan mielen suuntaan. Saada asettua rinnalle vaikeina hetkinä ja saada pieni uskomaan, että kaikki kääntyy vielä hyväksi ja ennen kaikkea saada tuntemaan olonsa niin turvalliseksi kuin se vain suinkin on mahdollista. Ihmetellä yhdessä elämän ja tunteiden kirjoa ja antaa luottamusta siihen, että elämä kantaa.

Kaiken tämän jälkeen kuuluisi varmastikin jatkaa sillä sanalla mutta, ja todeta nyt vähintään pienen listan verran niitä vanhemmuuden raskaita puolia. En kuitenkaan aio niin tehdä, koska jokainen yllä luettelemistani esimerkeistä peittoaa mennen tullen yksinäänkin liudan niitä vaikeampia asioita. On kuitenkin ihmeellistä, että hiukan jännitän tämän ylitsevuotavan hehkutuksen julkaisemista, koska luulen tällaisen kirjoituksen ärsyttävän melko suurtakin yleisöä. Miksi näin on, en tiedä. Voi hyvin olla että olisin itsekin ärsyyntynyt vastaavasta vielä kolmisen vuotta sitten, enkä osaa siihenkään vastata, että miksi. Kyllähän itsekin ajattelin, että lapsistaan kaiken aikaa someen postaavat ihmiset ovat jotenkin kummallisia, ikään kuin heillä ei elämässään muuta olisi. Ja kaikkein pahinta oli lukea ihmisten kirjoituksia siitä, mitä heidän lapsensa olivat kulloinkin sutkautelleet. Se oli ärsyttävää, myös silloin, kun lapsihaaveet alkoivat jo konkretisoitua. Ehkä se vaikutti jotenkin teennäiseltä tai jotain. Mutta niin sitä vain on nöyrästi todettava, että kyllä nämä lapset ovat omalla kohdallani olleet suurempi onni kuin olisin koskaan voinut kuvitella ja olen saanut enemmän kuin koskaan olisin saattanut toivoa.

Tuntuu välillä, että lapsiarjen ihanuudesta on sallittua puhua vain sellaisilla foorumeilla, jotka koostuvat muista tähän kulttiin kuuluvista lastensa ehdoilla nauravia nakkeja tilailevista tossukoista. Kaikkialla muualla koen, että vähintään siinä sivulauseessa odotetaan kuultavan niitä raskaita puolia ja taivasteltavan sitä kakkavaippojen määrää (laskin, tänään olen vaihtanut yhteensä kolme, aikaa meni tähän yhteensä kolme minuuttia, eli 0.21% koko vuorokaudesta). Ilmoittaessani olevani suhteellisen pian uudelleen raskaana, suurin osa onnentoivotuksista jatkui jotenkin, että ”no onhan siinä sitten hommaa” tai että ”kyllä sitä sitten kiirettä pitää”. No ei tässä nyt varsinaisesti laakereillaan tule kyllä levättyä, mutta miksei yksikään kommentti voinut olla yhtään positiivisempi? Ikään kuin en olisi siinä toisen lapsen kohdalla tiennyt, mihin noin suunnilleen olisin ryhtymässä, ja kun itselläni johtoajatuksena oli vain, että ”ihanaa, kun tulee toinen lapsi, ensimmäisenkin kanssa on ollut niin mahtavaa, että huippua saada vielä toinen”.

Kyllä siihen pakolliseen arjen pyörittämiseen, lasten ruokkimiseen, vaatettamiseen ja kaikkeen muuhun menee aikaa, mutta ei kai kukaan miellä omaakaan elämäänsä (toivottavasti ainakaan) ainoastaan sen kautta, mitä tulee suuhunsa laittaneeksi tai kuinka monta kertaa päivässä käy vessassa, vaikka niihinkin varmasti uppoaa hetki jos toinenkin. Miksi siis lapsiarkea pitäisi tarkastella ainoastaan tästä näkökulmasta, kun se kuitenkin on niin paljon kaikkea muuta? Onhan se raskasta, mutta on siinä niin paljon kaikkea hyvääkin, on melko tyypillinen lausahdus pikkulasten vanhempien suusta, enkä jotenkin osaa edes sanoittaa, kuinka paljon ärtymystä tuo lausahdus minussa herättää. Lähinnä siksi, että tuohon tyyliin odotetaan puhuvan. Ikään kuin pitäisi vuodesta toiseen perustella haluaan lisääntyä, ja kuinka ympärillä oleva ihmismassa oikein odottaa saavansa todistaa, kuinka se lapsiarki on niin kamalan raskastamitäs minä sanoin. Ei se minusta ole . Ymmärrän tietysti, jos jonkun mielestä on (onhan minun helppo olla tätä mieltä, kun ympärillä on hyvä tukiverkko ja elämän puitteet ovat muutoin kunnossa) mutta pointti ei olekaan se, onko lapsiarki jonkun mielestä raskasta, vaan kuinka niin automaattisesti oletetaan, ja kuinka perhe-elämästä nauttiminen tulkitaan vähintäänkin omituiseksi. Itsekin tein niin, eikä sitä edes hävetä myöntää, vaan lähinnä se saa minut tarkastelemaan tätä asiaa vieläkin laajemmalla yhteiskunnallisella tasolla, koska ei minulla varsinaisesti koskaan ole ollut mitään lapsia tai lapsiperheitä vastaan. Jossakin tuon asenteen täytyy piillä. Ja niitä lapsia kun vielä kehoitettiin tekemään, oli talkoot ja kaikki. Niihin me ainakin olemme osallistuneet kuluneen kahden vuoden aikana. Tosin siitä olen unohtanut tuntea huonoa omaatuntoa, että ilmastonmuutoksen kannalta olemme juuri tehneet pahimman mahdollisen teon. Ja vielä kahdesti.

Tämän tekstin tarkoitus ei suinkaan ole tehdä lapsista, niiden saamisesta tai lapsiperhe-elämästä mitenkään ylivertaista verrattuna toisenlaiseen elämään ja ymmärrän vallan hyvin, jos joku ei halua lapsia lainkaan. Olen lukenut aiheen tiimoilta useampia tekstejä ja kirjoja, enkä koe kaikesta tästä julistuksestani huolimatta, etteikö ihminen voisi olla onnellinen ilman lapsia tai perhettä. Tai että ihminen saisi kokea vasta lasten myötä tietynlaisen onnen tai että vasta silloin tietää mitä rakkaus on. Näitä kaikkia on mielestäni mahdollista kokea myös muutoin, ja onhan myös ihmisiä, jotka katuvat sitä, että tulivat saaneeksi lapsia. Senkin voin ymmärtää. Tietenkin tulee olla myös hyvin sensitiivinen sen suhteen, että tahatonta lapsettomuutta on hyvin paljon ympärillämme, enkä koskaan tarkoituksenmukaisesti haluaisi hihkua omalla onnellani tuottaen toisille pahaa mieltä. Lähinnä tarkoituksenani oli tuoda esille sitä, kuinka omalla kohdallani tämä koko homma pääsi yllättämään kokonaisvaltaisuudellaan ja antoisuudellaan niin jättimäisesti, että olen aivan ällikällä lyöty. Siltikään ei koskaan tulisi mieleeni tuputtaa kenellekään ajatusta lapsista tai perheen perustamisesta, ainoastaan kysyttäessä tai jonkun sitä vaihtoehtoa ääneen pohtiessa saatan todeta, että itselleni tämä on ollut, kliseistä jälleen, parasta mitä minulle on koskaan sattunut. Koska niin se on.

Mielipiteitä aiheesta otetaan mielenkiinnolla vastaan!