Taaperon ja vauvan kanssa kolmisin – kuinka tästä selviää hengissä?

Kello on 12.32, otin juuri maailmanluokan riskin ja siirsin sitteriin nukahtaneen vauvan sänkyynsä. Ei olisi kannattanut, kainalohommiksi meni. Taapero kiekuu omassa sängyssään, mutta yrittäköön hetken vielä unta.

Mun arkiviikkoni koostuu kahdenlaisista päivistä: niistä joina olen vauvan kanssa kahdestaan (tiistai ja torstai, taapero on tällöin mummulassaan) ja niistä, jolloin olen molempien vaippapöksyjen kanssa kotona. Vauvapäivinä kauppakeskuksen kahvilassa jäälattea siemaillessani saatan vilkaista vaunuissa sikeästi nukkuvaa vauvaa ja ajatella, että eihän tämä kahden alle kaksivuotiaan kanssa eläminen ole kovinkaan vaikeaa. Siispä ajattelin aloittaa tämän tekstin hetkenä, jolloin olen varsin toista mieltä ja hakea vaikkapa täältä omasta blogistani muistutteen silloin, kun erehdyn näin harhapäisesti kuvittelemaan. Vauvan ja taaperon kanssa eläminen on armotonta kamppailua aikaikkunasta toiseen siirtymisen kanssa, ja ei, kaksi ei todellakaan mene siinä missä yksi. Ei sinne päinkään.

”Onhan niistä sitten seuraa toisilleen”, argumentoin miehelleni, kun pohdimme elämää kahden lapsen kanssa alle kahden vuoden ikäerolla. No niin on, sitten joskus kahden vuoden päästä. Nyt ainoa, jolla ei ole seurasta puutetta, olen minä. Vauva pitää seurastani niin paljon, että olen varma, että se on opetellut kiskaisemaan tuttinsa suustaan vain, jotta ilahduttaisin sitä seurallani tämän tästä. Myös taapero arvostaa läsnäoloani ja näyttää sen kaivelemalla eteisen laatikostot läpi sillä välin, kun metsästän sitä tuttia kuudettatoista kertaa vauvan sängystä. On mukavaa olla haluttua seuraa!

Lisäksi olin mielestäni valmistautunut siihen, että tulisin kokemaan riittämättömyyden tunnetta kahden pienen kanssa ollessani. Se valmistautuminen oli yhtä kuin olisin valmistautunut sotaan leikkimällä vesipyssyllä. Riittämättömyyden tunne nimittäin ampuu kovilla ja kovaa, joka ikinen kerta vauvan joutuessa huutamaan hieman pidempään maitoansa, kun olen jumissa kakkavaipan vaihdossa. Tai kun syötän sitä maitoa ja taapero ilmoittaa haluavansa sylkkyyn lukemaan kirjaa. Siis ihan hirveää, miksei minulla ole neljää kättä ja kahta syliä?

Koska olen näemmä uudessa kyselyiässä, tiedustelisin käsiasian lisäksi myös, että miksi ihmeessä vauvan ”se vain nukkuu ja syö” – vaihe päättyy sillä siunaaman hetkellä, kun isyysloma tulee päätökseensä? Sen jälkeen vauva myös itkee, yleensä aina silloin, kun tarvitsisin todellakin edes ne kaksi hyödytöntä käsiksi nimettyä ulokettani. Silloin kun ne ovat vapaana, vauva yleensä nukkuu kuin pieni enkeli. Vauva myös tarkastelisi mielellään jo ympäröivää maailmaa, vain ja ainoastaan sylistä käsin tietenkin – onneksi myin kantorepun esikoisen jäljiltä tarpeettomana, idiootti minä.

Esikoisen kohdallahan ahdistuin valtavasti siitä, kuinka en osannut oikein vuorovaikuttaa ja viihdyttää häntä pikkuvauva-aikana. Nyt toisen vauvan kohdalla ei ole paljoa tarvinnut sentään tällä asialla päätään vaivata: vauva raijataan mukana siihen huoneeseen missä kulloinkin ollaan, ja luotetaan siihen, että se viihtyy. Se on ainakin tullut nimittäin selväksi, että vauva kyllä ilmoittaa selvästi sitten kun se ei enää viihdy.

Taapero jäi tosiaan päiväkodista reilun kuukauden mittaiselle lomalle, ja pohdin edelleen, kuinka ihmeessä tulen selviämään hengissä tästä kesästä ja niistä päivistä, kun olen näiden kanssa yksin. Olen havainnut, että kotona oleminen on tällä kombolla kaikista stressaavinta. Taapero siirtyy tihutyöstä toiseen heti, kun silmä välttää, ja itse juokset perässä kädettömänä vauva sylissä ja toistelet kuuroille korville kaikuvia kieltoja toisensa perään. Stressitasosta kertonee jotain se, että viime viikollakin katsoin vähemmän stressaavaksi vaihtoehdoksi lähteä Prismaan tekemään viikon ruokaostokset, jotta saisin aikavälin aamiainen – lounas kulumaan jouhevasti. Tuplarattaissa nämä nimittäin sentään pysyvät paikoillaan.

Nyt kello on 21.33 ja tämä on ensimmäinen tauko tuon puolen päivän jälkeen. Silloinkaan taapero ei lopulta nukahtanut, vaan päiväunet otettiin kauppareissun jälkeen lopulta autossa. Tälle päivälle tuli lopulta pituutta 14 tuntia aivan yhtäjaksoista ja täyttä työtä – aivan ihanaa sellaista sellaista – mutta myöskin aivan hemmetin raskasta.

Onneksi noin pääpiirteissään jokainen päivä on edellistä helpompi henkisesti. Noin viisi viikkoa sitten olin ensimmäistä kertaa miehen kaupassa käynnin ajan kotona poikien kanssa kolmistaan. Tuo vajaa tunti oli pitkä kuin nälkävuosi ja hikikarpalot valuen huokaisin, kun avain kääntyi viimein lukossa miehen kotiinpaluun merkiksi. Nyt vaippapöksyjen kanssa menee, ei helposti, mutta hengissä selviten, jo kokonainen päivä ja uskon, että rutiinien muodostuessa ja vauvan kasvaessa tämä sujuu jo, no, rutiinilla. Onneksi terveyskeskustyössä ja paljon terveyskeskuspäivystystä tehneenä hoidon tarvetta arvioiva silmäni on harjaantunut siinä määrin, että näiden taitojen implementointi taapero- ja vauva-arkeen sujuu kuin itsestään: suurin kakkakatastrofi ja (kirjaimellisesti) kiljuvin nälkä hoidetaan ensin, pahimman ruuhkan sattuessa tehdään vain välttämättömimmät hengissä pysymistä edistävät toimenpiteet, ja hyvin usein täyden varmuuden sijaan pelataan todennäköisyyksillä. Onneksi ainakin joskus osun oikeaan. Toivon tietysti, että töissä näin olisi käynyt useamminkin, uhmaikään siirtynyt taapero kun osoittaa, että onnistumisprosenttini on täällä kotona aika matala. Tällä hetkellä suurin osa taaperon syömiseen kohdistuvasta kanssakäymisessä hikoiluttaa enemmän, kuin Super Marion loppuvastuksen kohtaaminen yhden jäljelle jääneen elämän kanssa. Esimerkki: yhtenä päivänä tarjolle esitettiin pillimehua, jota odotettiin kädet ojossa hihkuen. Kunnes. Kunnes mieheni kömpelyyttään kehtasi sihdata pillin erehdyksessä pojan ylähuuleen. Siihen jäi mehu ja tilalle tuli tunnin raivari. Vastaavanlaisia tilanteita on mahtunut viime viikkoihin lukemattomia, ja ylipäätään noin niinkuin kaikki loukkaa verisesti. Tänään viime töikseni kysyin nukkumaan mennessä, että oliko kiva päivä. Vastauksesi sain lyhyesti ja ytimekkäästi: ”Ei kai”. No ei siinä sitten, ei tässä yritettykään.

Vastauksena otsikon kysymykseen: en todellakaan tiedä. Arvelen kuitenkin, että tämä hektinen elämänvaihe vaatii nyt itseltäni rentoutta ja kykyä olla vaatimatta liikoja – niin itseltäni kuin sen enempää muiltakaan. Luon itselleni helposti paineita siitä, että kodin tulisi olla siistinä kaiken aikaa, ja murehdin, jos vieraille ei ole tarjota itse tehtyä tarjottavaa. En ole mikään matonhapsuja oikova siivousnatsi, mutta sekaisessa kämpässä tuntuu, että ajatuksetkin ovat sekaisin. Kuitenkin kesken päivän siivoaminen on osoittautunut aivan älyttömän turhaksi ajankäytöksi, sama sotku on edessä illalla joka tapauksessa, ja vieraatkaan tuskin pahoittavat mieltään valmispullista. Ennen kaikkea haluan olla oikeasti läsnä ja nauttia tästä saamarin kaaottisesta, mutta tähänastisen elämäni ihanimmasta ajanjaksosta kaikin siemauksin, ja tiedän, ettei se onnistu, jos kaiken aikaa syrjäsilmällä vilkuilen tiskipöydälle kasautuvaa tiskivuorta. Vaatimustason rimaksi voisi riittää nyt ensialkuun se, että päivän päätteeksi vaippapöksyillä olisi vatsassa ruokaa ja kuiva vaippa, sekä edes jonkin verran ulkoilua tai muuta mielekästä tekemistä takana. Sen lisäksi tosiaan, että lasken vaatimustasoa omalla kohdallani, on tärkeää yleisen ilmapiirin vuoksi pyrkiä tekemään niin myös muiden kohdalla. Taaperon raivarit ja älytön eipäsjuupas-meininki on huomattavasti helpompaa sietää, kun pysähtyy hetkeksi katsomaan maailmaa hänen silmiensä kautta. Ei ole niin helppoa olla väsynyt ja kiukuta kaikesta mahdollisesta vastaantulevasta ja joutua katsomaan vierestä, kun äiti heijaa vauvaa edestakaisin ison osan ajasta. Ei ole myöskään helppoa olla pieni vauva, joka ei osaa ilmaista itseään muuten kuin itkemällä, eikä myöskään ole helppoa käydä töissä ja tulla sieltä kokonaiseksi illaksi pyörittämään tätä sirkusta. Kuten olen aiemminkin todennut, huumorilla pääsee pitkälle, ja harva asia nyt oikeasti on sellainen, että maailma romahtaa, jos se tehdäänkin pienen mutkan kautta.

Opettelemista päivä (ja tunti) toisensa perään, mutta veikkaan, että kesän lopulla muistelen lämmöllä ihan jotain muuta kuin sitä, kuinka muruttomana onnistuin keittiötasot pitämään.

Tämän tekstin kirjoittamiseen menikin lopulta ainakin kolme päivää, ja ironisesti kirjoitan näitä viimeisiä sanoja tässä terassilla linnunlaulussa istuskellen koko muun talouden nukkuessa päiväunia. Voin siis hakea täältä blogista myöhemmin myös muistutteen siitä, että näitäkin hetkiä todistettavasti tulee.

(Aika ihanat) päiväni murmelina

Ihan muutamaan otteeseen olen tässä wordpressini avannut, tuijottanut tyhjällä pohjalla vilkkuvaa kursoria aikani, ja painanut sitten läppärin kannen kiinni odottamaan sitä oikeaa inspiraatiota. Mitä pidempään aikaa kuluu, sitä vaikeampaa on myöskin aloittaa, ihan kun näiden tekstien pitäisi yltää (ainakaan joka kerta) pulitzer-tasolle.

En välttämättä haluaisi kirjoittaa pelkästään taaperoarjesta, ja kuvailenhan usein itsekin blogini sisältöä hieman laajemmaksi, kattamaan kaikenlaisia elämän ilmiöitä. Tyhjästä on kuitenkin paha nyhjäistä, ja joudun nöyrtymään koronavuoden ja sen faktan edessä, että ei minulla tällä hetkellä kerta kaikkiaan ole muutakaan kirjoitettavaa, kuin se mitä täällä neljän seinän sisällä tapahtuu.

Siispä, taaperojuttuja tulossa, halusitte tai ette. Lupaan kirjoittaa jostakin muustakin sillä siunaaman sekunnilla, kun tässä tapahtumaköyhässä elämässä alkaa jotakin tapahtua! 😀

No, asiaan sitten. Sain Maran juuri unille, ja siinä viimeisiä iltapuhteita toimittaessani mietin, että kuinkahan monetta kertaa tämänkin nimenomaisen toimintoketjun jo teen – nimittäin esimerkiksi iltapalajälkien mekaanisen siivoamisen. Ensin pyyhitään mikrokuituliinalla (baby wipesit ovat piru vie lopussa, yleensä käytän surutta näitä, jos yhtään laiskemmalle päälle satun) syöttötuoli ja sitten ryömitään polvet hoosiannaa huutaen lattialla keräilemässä milloin mitäkin ruuantähteitä. Parhaassa tapauksessa taapero länttää vielä viimeiset setit käsistään hiuksiini – kiva. Sen jälkeen ruokalapun huuhtelu ja sijoittelu astiakaappiin kuivumaan, lautaselle jääneiden tähteiden siivoaminen ja lopulta vielä yleiskatsaus keittiöön. Keittiöön, joka tämänkin päivän päätteeksi näyttää siltä, että sille ei ole tehty mitään viikkoon.

Tätä yksityiskohtaista siivoamisoperaatiota on tietenkin edeltänyt itse iltapala. Taaperon kiljuessa jo nälkäänsä housunlahkeeseeni tarrautuneena lämmitän pikapikaa puuron (jonka kerrankin olen muistanut laittaa aamulta jääkaappiin), odotan sen jäähtymistä (koska en taaskaan osannut arvioida lämmitysaikaa oikein), ja istutan kiukkuisen iltapalaruokailijan syöttötuoliinsa. Sanonta syödä vaikka pieniä kiviä, kun on oikein nälissään, ei todellakaan päde meidän iltapalapöydässämme, vaan yleensä reaktio on TÄYSIN päinvastainen. Aamulla hyvällä ruokahalulla hymyillen syöty puuro onkin iltakiukuissa maailman vastenmielisin lähinnä ydinjätettä muistuttava asia. Hyi olkoon, kuka perkele tällaista sontaa kehtaakin edes tarjota! Suurin osa puurosta lentää kaaressa lattialle, ja vaikka kuinka olen väistöliikkeitäni tässä kuluneiden kuukausien aikana hionut, pääsee tuo pieni pirulainen yllättämään minut välillä silti. No, ottaisikohan kitarisa väristen kiljuva herranterttuni kenties leipää? Ei. Hedelmiä? Hyi. Jogurttia? Ei missään nimessä. Jossain kohtaa luovutan, ja päädyn tulkitsemaan, että ehkä hänellä ei vain ole sitten nälkä. Sitten päästään vielä loppuhuipennukseen, jossa esikiusantekona pyyhitään kostealla talouspaperilla kasvot ja kädet (jälleen kerran, t-ö-r-k-e-ä-ä!) ja sitten vielä kirsikaksi kakun päälle: hammaspesu, tuo kaikista kurmuutuksista se kaikkein alhaisin. Guantanamossakin pääsivät taatusti helpommalla.

Muutama tunti murmelin päivässä taaksepäin: päiväunet. Lapsilla ja vauvoillahan on nukahtamisen suhteen tietty aikaikkuna. Aikaväli, jolloin ovat riittävän väsyneitä nukahtamaan, mutteivät suinkaan liian, koska yliväsyneenä nukahtamisesta ei tule mitään. Mielestäni aikaikkuna on hieman liioiteltu ilmaisu, pitäisi puhua ennemminkin kolme milliä auki olevasta räppänästä, josta saattaa onnistua luikahtaa sisään, jos käy oikein, oikein hyvä tuuri. Hyvin usein päiväunille nukahtaminen olisikin viimeisenä taaperon agendalla ja tappelu on valmis. Päiväunille menoa protestoivan mutta samalla selvästi niiden tarpeessa olevan lapsen nukuttaminen on ehkä turhauttavinta ikinä.

Ja jos vielä matkataan muutamia tunteja taaksepäin, päästään käsittelemään aihetta nimeltä aivan helvetin pitkät aamut. Havahduin tässä jokunen aika sitten nimittäin siihen faktaan, että minä en totta tosiaan saa ikinä enää nukkua pitkään. Edes viikonloppuisin. Aika jysäys päin pläsiä ihmiselle, jonka luontainen unirytmi olisi mennä aamukahdelta nukkumaan ja herätä puolen päivän tienoilla. Äitiyslomalla tähän ei jotenkin kiinnittänyt huomiota, kun päivät olivat yhtä arkea muutenkin, mutta nyt töihin palattuani onkin ollut sangen veemäistä tiedostaa, että kyllä se vain on painuttava kympin uutisten jälkeen pehkuihin viikonloppunakin, jotta jaksaa herätä seitsemän maissa aamulla. Jos nimittäin omat unet jäävät vajaiksi, niin ei niitä aamun kolmelta vuorokaudelta tuntuvia päikkäreitä edeltäviä tunteja ihan pelkällä espressolla ja pyhällä hengellä kitkutellakaan läpi.

Rutinoitunutta? Kyllä. Välillä hemmetin puuduttavaa? Voi KYLLÄ. Tunne siitä, että koko vapaus on menetetty ja täällä sitä klenkataan pallo jalassa identtisestä päivästä toiseen. No välillä. Mutta ehdottomasti myös aivan kaikkea muuta, mikä pesee edellä kuvatut kärsimysnäytelmän kohtaukset mennen tullen.

Jos päiväunet menevät pääsääntöisesti enemmän tai vähemmän alisuorittamiseksi, kuuluisi meidän saada jonkinlainen palkinto sujuvasta ja loppuun asti hiotusta yöunillenukutuksesta, jonka ansiosta Mara sammuu kuin saunalyhty klo 20.00, joka ikinen ilta. Parastahan tässä on se, että mitään unikouluja ei olla käyty, vaan puhtaasti erinomaisen lykyn ansiosta olemme tässä tilanteessa.

Minä yleensä nukutan, koska mieheni herää Maran kanssa aamuisin. Välillä toki vaihtelemme, ettei sitten tule ongelmaa, jos joskus minä en olekaan nukuttamassa. Yleensä luen pienen pätkän iltasatua ja sitten laulaa luikautan epävireisellä äänelläni Sinisen unen, Nuku nuku nurmilinnun ja Tuiki tuiki tähtösen. Ainakaan vielä ei ole tullut toiveita vaihtaa levyä – hakeutunee sitten aikuisena terapiaan purkamaan traumojansa.

Nukuttamisrutiini on kerrassaan ihana, yksi lempiasioitani koko päivässä (eikä vain siksi, että oma aika odottaa nurkan takana). Ja vaikka ääneni epävireinen onkin, niin ehkä se ei ole Maralle kovin tärkeä seikka sitten kuitenkaan. Ehkä terapian sijaan kyseiset laulut ovatkin sellaisia, jotka hän haluaa aikanaan siirtää osaksi omienkin lastensa iltarutiineja. Oli päivä ollut minkälaista sekamelskaa hyvänsä, jää unirutiinista poikkeuksetta hyvä mieli ja tunne, että pieni poika on saateltu turvallisesti taas yhdestä päivästä odottamaan seuraavaa.

Iltapalalla taivaankappaleet ovat joskus aivan sattumalta osuneet oikeaan asentoon, ja juuri sillä kertaa tarjolla oleva ruoka onkin parasta ikinä. Iloisessa synkassa tapahtuvan lusikka-leipäläpi-työskentelyn lomassa ehtii myös jopa vähän hassutella. Hammaspesu sujuu sekin noin kymmenesosalla kerroista edes joten kuten, ja kyllä se yksi onnistunut kerta kuittaa yhdeksän epäonnistunutta!

Välillä iltapesujen suorittaminen on juurikin vain suoritus, mutta joskus, ja etenkin saunapäivinä, se on suorastaan nautinto – meille kaikille. Marasta kuoriutuu oikea Sauna-Timo (ennen epäonnista kisaansa) ja alalauteella miedoissa löylyissä kelpaa hörppiä nokkamukista omaa mummunmehua polleana. Taaperon kanssa arki on täynnä tilanteita, joissa pääsee antamaan pienelle uuden kokemuksen tai näyttämään jotakin, mistä arvelee toisen tykkäävän. Tämä on mielestäni kaikkein parasta!

Silloin tällöin, kun on malttanut itsekin mennä ajoissa nukkumaan, on oikeastaan aivan älyttömän tunnelmallista heräillä pimeään talviaamuun Maran huhuillessa omasta huoneestaan. Kantaa uniselta tuoksuva poika olohuoneeseen ja valmistella aamupala kynttelikön valossa, sitten ottaa ihan vain rennosti itsekin ja seurailla sohvalta käsin tyypin touhuja. On ihan erityisen hauskaa, kun poika on oppinut antamaan tavaroita kiittäen samalla kohteliaasti. Tämä aika on siitäkin ihanaa ja toisaalta niin hurjaa, että joka ikinen päivä näkee toisen oppineen jotain uutta. Ihan eri meininki vauva-aikaan verrattuna, kun vatsalta kääntyminen tai ryömimään oppiminen saattoi olla ainoa uusi juttu moneen viikkoon. Toisaalta ei malttaisi millään odottaa, mitä seuraavaksi, mutta toisaalta nyt vasta ymmärrän, miksi vanhemmat aina kyynelehtivät, kun ne kasvavat liian nopeasti. Niin todellakin tekevät. Älä kasva enää!

On paljon muitakin ihania hetkiä, jotka oikein yrittää painaa mieleensä niin lujasti, etteivät ne ikinä unohtuisi. Nämä hetket ovat naurunremakoita keskellä arkisia puuhia, ylpeydestä pakahtumista uusien taitojen tullessa ilmi, ja kyyneleet kirvoittavia pikkuisia lepohetkiä, kun tämä sähköjänis malttaa istua syliin ja painaa päänsä ihan kiinni. Kuvituskuvatkin ovat valikoituneet ainoastaan kivoista hetkistä, harvoin kun niitä toisenlaisia tulee taltioitua.

Oli niistä ei niin hauskoista hetkistä kuvia tai ei, niin arkea ovat nekin, ja hyvä niin. Ei tämän kuulukaan yhtä konfettisadetta olla. Ja vaikka kuinka joskus suoranaisesti v*tuttaa se arkinen aherrus, niin tämä arki on kuitenkin samalla Maran lapsuus. Se ainutkertainen lapsuus, jonka hän tulee joskus muistamaan tietynlaisen. Ja aina kun tämän muistan, muistan samalla itsekin hieman rentoutua ja todeta, että ehkä ne ruokasotkut voivat jonakin päivänä odottaa vielä hetkisen. Tai kaksi.

Taaperoelämää

Vajaa 2kk elämää taaperotaloudessa takana! Sanan taapero käyttäminen tuottaa edelleenkin suuria hankaluuksia – onhan kuitenkin kyseessä melkein vastasyntynyt pieni vauvani, eikä suinkaan reilu vuoden ikäinen temperamenttiaan ja omaa tahtoaankin osoittava pieni poika. Äiti ei nyt ihan pysy tässä kehityksessä perässä nimittäin.

Vaikka vauvasta tuleekin taapero käytännössä yhdessä yössä, niin eihän se vauva itsessään nyt siinä yhdessä yössä mihinkään muutu. Sen sijaan yhdessä kuukaudessa, ja etenkin kahdessa, tuntuu että muutos aiempaan on aivan valtava, ja vauvameininki alkaa hiljalleen olla muisto vain.

No, mitkä sitten ovat olleet niitä kaikkein suurimpia muutoksia tässä vauva vs taapero-asetelmassa:

Syöminen. Kun maaginen 1v napsahti tauluun, helpottuivat ruokailuun liittyvät rajoitukset ja säännöt aika lailla ja etenkin maitotuotteiden laaja käyttö helpottaa arkea tosi paljon. Käytännössä voimme syödä koko perhe tällä hetkellä samaa ruokaa, mikä on tietenkin valtava helpotus aiempaan nähden. Hieman tämä systeemi vielä hakee uomiaan, kun päätimme mieheni kanssa vähentää lihansyönnin aivan minimiin, mutta lapselle sitä toki nyt aiomme antaa. Jonkin verran eri ruokia siis tulee yhä syötyä, ja kiireisinä päivinä tietysti napsahtaa edelleen Piltti-purkin kansi auki.

Meillä rakastetaan jogurttia, juustoa, bataattia, makaronimössöä ja kaikkia mahdollisia hedelmiä. Mara on onneksi hyvin kaikkiruokainen, edellyttäen tietenkin, että saa syödä itse sormin. Aika lailla vuoden rajapyykin kohdalla alkoi julmettu protestointi lusikalla syöttämistä vastaan. Noin yksi kymmenestä lusikasta uppoaa suuhun asti ja loppujen sisältö onkin sitten pitkin verhoja, seiniä ja allekirjoittaneen naamavärkkiä. Ja siis sehän ei todellakaan auta, että tyypille antaa lusikan itselleen, se kun lentää seinään sekin. Onneksi melkein kaikesta ruuasta saa sormiruokailtavan version ja erityinen halleluja pussipuuroille – joskus iltatoimien venähtäessä sielu lepää, kun saa annostella valmiin pussipuuron siististi suoraan suuhun sen ympäri ämpäri lentelevän Elovenan sijaan.

Muutokset syömisessä eivät kuitenkaan koske Maraa, vaan myös meitä vanhempia. Nimittäin kaikki lapsemme hereilläoloaikana syöty sapuska on syötävä salassa, eikä ihan vain nurkan takana, vaan mieluiten jonkinlaisessa äänieristetyssä panic roomissa 20 metriä maan syvyydessä. Auta armias kun kilautat lusikan kipon reunaan, tai rapistat vahingossa suklaakäärepaperia – se hetki meni nimittäin siinä sitten, ja seuraavat hetket saatkin selitellä lahkeessasi roikkuvalle taaperolle, kuinka äidinkin on pakko syödä henkensä pitimiksi.

Leikit. Nyt voi jo puhua oikeasti leikkimisestä ja suurimmaksi osaksi ihan itsenäisestä sellaisesta. Mara saattaa viettää pitkiäkin aikoja itsekseen touhuillen ja se jos mikä miellyttää meikäläistä. Yritän toki aina välillä olla osallistuva vanhempi ja ottaa osaa palikoiden asetteluun tai kirjan lukemiseen, mutta hyvin nopeasti saan tuta olevani hyvinkin ylimääräinen siinä touhussa. 😀 Palikkaleikit, kirjojen selailu ja autot ovat tällä hetkellä best.

Suurimmaksi osaksi kiinnostavinta on kuitenkin tutkailla huushollia ja touhuilla kaiken ei-leikittäväksi tarkoitetun parissa. Etenkin WC-istuin ja itse pytty ovat erityismielenkiinnon kohteena. Hyvänä kakkosena tulee päältä käytävä kissanvessa, jonka päälle Mara on oppinut kätevästi kiipeämään niin, että ulottuu kädellään ronkkimaan sen sisältöä. Hienoa. Vieläpä, mitä enemmän ikää herralle tulee, sen enemmän tuntuu sana ei kaikuvan kuuroille korville. Ei siis usko millään, ei yhtään millään. Eikä mitään.

Pieni ja hento ote ei myöskään varsinaisesti kuvaa sydänkäpysemme tapaa silittää kissojamme tai ihan vaan vaikka tarttua meidän poskiimme niin, että kyyneleet valuvat silmistä. Toinen suosikkinsa on tunkea sormet nenääni ja puristaa kynsillä niin, että koronatesti tuntuu tämän jälkeen höyhenen kutittelulta. Tämä siis tietenkin sen perusnipistelyn ja puremisen lisäksi. Mieheni oli jo aivan kauhuissaan, että minkälainen toisten kivusta nauttiva sadisti täältä oikein kasvaa, mutta googlettelun myötä saimme oppia, että ilmeisimmin kyseessä on vain vaihe. Toivottavasti.

Onneksi aina välillä vessanpytty- ja kissanvessafetissi hieman laimenee ja Mara malttaa puuhastella esimerkiksi pakasterasioiden lajittelun merkeissä. Viime viikonloppuna kokosin pienen laatikon täyteen kaikenlaista vauvaturvallista tavaraa mittanauhasta langattomaan tietokonehiireen, ja tämän mysteeriboksin tutkailemiseen meni juuri sen verran aikaa, että äiti ehti hieman vetää happea ja kerätä voimia jatkaakseen taas pian perässä juoksemista.

Liikkuminen ja vastavuoroisuus. Liikkuminen on ylipäätään ottanut jättimäisiä harppauksia eteenpäin. Askeleita ei olla vielä otettu, mutta muuten eteneminen on mitä monimuotoisempaa. Viimeisimpänä on masteroitu sohvalle kiipeämisen taito, mikä meinaa sitä että silmistä ei voi päästää enää hetkeksikään. Ja silloin joskus kun niin erehtyy tekemään, on ympärille laskeutuva hiljaisuus sellainen punainen lippu, että hälytyskellot alkavat soida saman tien. Yleensä sitä tapaa herran syömästä esimerkiksi kissanruokaa tai paperia.

Liikkumisen lisääntymisen ja sylissä viihtymisen on havaittu olevan kääntäen verrannollisia toisiinsa. Siinä missä äiti haluaisi halia ja sylitellä pienokaistaan, rimpuilee tämä sekunnissa itsensä alas ja lähtee lipettiin ikään kuin olisi kohdannut suurtakin vääryyttä. Tämä siis myös silloin, kun hän varta vasten itse pyytää syliin. Ainoastaan hyvin väsyneenä tai juuri unilta heränneenä maltetaan sylissä istuskella vähän pidempäänkin, ja ai että kun tämä mamma sitä rakastaa.

Vaikka sanan ei suhteen kuulo vaikuttaakin harvinaisen valikoivalta, tuntuu että poika ymmärtää varsin paljon jo puhetta ja reagoikin yksinkertaisiin kehoituksiin. Ensimmäisenä sanana odotin kuulevani tietenkin, minkäs muunkaan, kuin äiti. Vaan ei. Meillä se oli kakka. KAKKA. Voi hyvänen aika oikeasti. Ehkäpä tämä kertoo kuitenkin vain lapsemme hyvästä huumorintajusta, nimittäin aikamoinen naurattaja tästä on kehkeytymässä. Poika hoksaa hyvin nopeasti nauravan reaktion saaneet temppunsa ja toistaa niitä sitten niin kauan, että lopettaa kun on huipulla sanontaa ei tässä yhteydessä varsinaisesti voi käyttää.

Hermoja raastavaa, niin ihanaa, ja joka päivä aivan ihan erilaista. Miltä taaperoelämä on näyttänyt siellä ruutujen toisella puolen?