Ensimmäinen työviikko takana – selvisin hengissä!

No niin, ensimmäinen täysi työviikko takana sitten äitiysloman, vanhempainvapaan ja vuosiloman. Tasan vuoden päivät olin kotona, ja nyt oli sitten minun aikani jättää tämä pehmeän kotoinen kupla, ja ottaa äärimmäisen jännittävä askel kohti uudenlaista arkea – sellaista, jota en vielä koskaan tähän mennessä ollut elänyt. Tiesin aiemmasta, että ajoittain työn tekeminen on raskasta, ja myös kotona voi olla raskasta, joten olisiko uusi arki sitten tuplaten raskasta? Muutama huomio asiasta:

  • Voisin opetella nousemaan aikaisemmin kuin 25 minuuttia ennen auton rattiin istumista. Nyt kun käyn töissä, saan itse asiassa nukkua pidempään kuin vauvan kanssa kotona ollessa, enpä muista koska asia olisi ollut näin päin lomalta töihin palatessa. 😀 Silti torkutan viisiminuuttisen toisensa perään ja joka ikinen aamu on tullut aivan jumalaton kiire. Siinä missä saan kyllä itseni valmiiksi tuossa ajassa, en ole vieläkään osannut sisällyttää aamuuni ajallisesti sitä, etten malta lopettaa Maran halailua ja sylittelyä sitten millään. Tästä syystä olenkin myöhästynyt melkein joka aamu töistä. Huomenna on pakko virittää herätyskello varttia aikaisemmin soimaan!
  • Neljän vuoden ajalta tuttuun työyhteisöön oli aivan ihanaa palata, kun tutut työkaverit toivottelivat lämpimästi tervetulleeksi takaisin, ja kyselivät vauvavuoden kuulumisia. Myös itselleni yksi tärkeimmistä plussapuolista terveyskeskuslääkärin työssä – parhaimmillaan vuosien ajalta tutut potilaat ja pitkät hoitosuhteet – sai vahvistusta, kun tutut potilaat ilmaisivat olevansa hyvillään paluustani, ja kysyivät, miten vuosi oli mennyt.

  • Olin myös yllättynyt, kuinka luontevasti työnteko jatkui ja väliin tuntui, kuin en olisi ollut päivääkään poissa. Pois lukien tietenkin sen, että ensimmäisten parin päivän aikana raikasi kuuma linja helpdeskiin syystä, että suunnilleen joka ikinen tunnukseni oli joko vanhentunut tai unohtunut.
  • Sen sijaan helppoa ei ollut hypätä tartuntatautivastaavan saappaisiin keskellä ympäröivän epidemiatilanteen aiheuttamaa epätietoisuutta ja toisen aallon ennakointia. Onnekseni sain äärimmäisen hyvän perehdytyksen aiheeseen aiemmin tehtävässä toimineen kollegani toimesta, ja näin viikon jälkeen asiat alkavat hiljalleen hahmottua. Kaikkinensa koen tämän erittäin mielenkiintoisena haasteena – on aika jännittävää huomata yhtäkkiä toimivansa melko keskeisenä alueellisena toimijana asiassa, joka on täyttänyt uutisotsikot kuluneen puolen vuoden ajan.
  • Haaste on ollut myös lähteä kotoa aamulla näiden kahden jäädessä aamupuuropöytään suunnittelemaan päivän puistoreissua. Ja tuntuu niin epäreilulta, etten saa olla mukana! En ole jotenkin vielä saanut sisäistetyksi sitä faktaa, että minussa saman ihon alle mahtuu sekä työminä että kotiminä. Onneksi työmatkani kestää autoillen noin 25 minuuttia, ja siinä ajassa olen ehtinyt varsin mukavasti irroittautua sekä kalvavasta koti-ikävästä että päässä pyörivistä työasioista.
  • Töiden ja työmatkojen alettua minulla on noin 50 minuuttia päivässä aikaa, joka on ihan tasan tarkkaan vain minulle. Ja vieläpä niin, etten oikeastaan voi muuta kuin joko olla ajatuksineni hiljaa tai kuunnella äänikirjaa. Etenkin nyt, kun töissä on hässäkkää ja kotona odottaa samanmoinen, koen nuo hetket äärimmäisen rentouttaviksi ja ennenkaikkea palauttaviksi. Aiemmin työmatkat merkitsivät ainoastaan siirtymistä paikasta A paikkaan B. Kuluneen viikon aikana kuuntelin Heini Maksimaisen Vauvattomuusbuumin (vahva suositus, erittäin mielenkiintoinen katsaus lapsettomuuteen – sekä tahattomaan että vapaaehtoiseen sellaiseen) ja nyt aloitin pitkän aikaa listallani roikkuneen Sapiens: Ihmisen lyhyt historia (Yuval Noah Harari). Ihanaa, kun kerrankin on hyvä syy vain kuunnella äänikirjoja, nimittäin viimeiseksi mainitsemanikin on sellainen kirja, jota en luultavasti koskaan innostuisi lukemaan iltapuhteekseni, mutta kuunnellen se uppoaa varsin hyvin.

  • Nyt ymmärrän, mitä ihmiset tarkoittavat sillä, että työpäivän jälkeen kotona odottaa vielä toinen samanmoinen. Tai ehken ihan täysin ymmärrä vieläkään, sillä kotona minua odottaa vasta 11-kuinen vauva leikityksineen ja iltatoimineen. Vauva, joka menee nukkumaan jo seitsemältä, eikä vaadi kuskaamista harrastuksiin tai hangoittele vastaan läksyjenteossa. Ja siis oikeasti minä nautin tästä! Olen huono sietämään toimettomuutta, ja ainakin kuluneen viikon ajan olen nauttinut täysin siemauksin siitä, että työpäivän jälkeen pääsen hieromaan älynystyröitäni aivan toisenlaisessa ympäristössä kuin töissä. Ja kyllä vaan tuntuu olevan välillä kuin yksi saamarin iso Mensan testi se, kun pähkäilet kuinka pitää päiväunista kieltäytyvä rättipoikkiväsynyt vauva hereillä nukkumaanmenoaikaan asti. Tai kun joudut kehittelemään lusikalla syötettävistä ruuista lennossa sormiruokaversioita, koska EI VAAN OLE JEES SYÖDÄ LUSIKALLA. MITÄÄN.
  • On aika siistiä tulla töistä kotiin, jättää työlaukku eteiseen, vaihtaa kotivaatteisiin ja lähteä vauvan kanssa taloyhtiön hiekkalaatikolle möyrimään. Vielä siistimpää on ollut huomata, kuinka työmoodista kotimoodiin siirtyminen ei ainakaan toistaiseksi ole tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia – kaikki tapahtuu kuin itsestään tuon parikymmenminuuttisen työmatkan aikana. On myös maailman ihaninta, kun 8 tunnin poissaolon jälkeen vastaan möngertää pikkuinen, joka ilahtuu silminnähden siitä, että olet taas kotona. Myös mieheni on ollut ihan hyvillään, eikä ainoastaan siksi, että toinen vauvavahti saapuu paikalle, vaan kuukausien yhteenkietoutuneen symbioosielon jälkeen tämä tuntuu harvinaisen virkistävältä kaikkiaan.
  • On tullut myös pantua merkille, kuinka tärkeää on yrittää palautua niinä hetkinä, kun se on mahdollista. Siinä missä olen jo ennen vauvaakin ollut yleensä arkisin aivan puhki työpäivän mittaisesta sosiaalisesta kanssakäymisestä, nyt se korostuu jotenkin entisestään, kun kotonakin ensimmäinen hiljainen oma hetki koittaa vasta illalla vauvan mentyä nukkumaan. Sovimmekin, että jos alkaa ihan kunnolla hajottaa, niin molemmat saavat ilmoittaa vetäytyvänsä puoleksi tunniksi omiin oloihinsa silloin kun siltä tuntuu. Itselleni riittää usein se, että saan hetken selailla puhelinta aivan kaikessa rauhassa (joo joo, varmasti hedelmällisempää olisi vaikka meditoida tai käydä kävelyllä, mutta joku raja nyt tässä uuden opettelussa) ja sitten alankin jo kaivata takaisin tämä sirkuksen keskelle.

  • Myös fyysinen hyvinvointi ja sen laiminlyönnin seuraukset alleviivautuivat moninkertaisesti jo kuluneen viikon aikana. Krooniset rintaranka- ja yläselkäjumit eivät varsinaisesti helpotu sillä, että ensin istut päivän toimistossa (eikä suinkaan niissä työfysioterapeutin ohjeistamissa ergonomisissa asennoissa, vaan milloin mitenkin epäergonomisesti röhnöttäen) ja sitten kotona nostelet selkä vääränä kaiken aikaa syliin pyrkivää vauvaa, joka kaiken lisäksi rakastaa sylissä hyppyyttämistä. Kaikkina väliin jäävinä hetkinä tietenkin pyyhit kyttyräselkäsi kanssa sormiruokailun todisteita ja pukluja pitkin lattioita. Tämän kaiken seurauksena heräsinkin vaihteeksi sunnuntaiaamuun aivan järkyttävän yläselkä-niskajumiin ja ohimoissa jyskyttävään migreeniin. Taidanpa taas kaivella harjanvarren ja foamrollerin tuolta naftaliinista esiin – ja yritän myös ihan oikeasti jalkauttaa niiden käytön myös käytäntöön.
  • Yksi parhaista asioista töissäkäymisessä on se, kuinka viikonloput tuntuvat jälleen viikonlopuilta. Vuoden kalenterittomuuden jälkeen oli aivan ihana havahtua siihen faktaan, että edessä olisi kaksi vapaapäivää. Vaikkei viikonloppuisin nykyisellään oikein ole mahdollisuutta nukkua pitkään, niin silti lauantaiaamuun herääminen tuntui aivan erilaiselta. Pitkästä aikaa katoin myös kunnon aamiaisen pöytään seisaaltaan lusikoidun lämmitetyn puuron sijaan, ja nautiskelimme aamupalan koko perheen voimin – Maralle olin varannut omat suolattomat sämpylät.

Viikonloppu on mennyt hujauksessa ja kohta pitäisi taas orientoitua jotenkin alkavaan viikkoon. Katsoa huomiset vaatteet esille (ehdoton edellytys nopeille aamutoimille), miettiä viikon ruokalista ja tehdä Maralle linssipyöryköitä ensi viikolle valmiiksi pakkaseen. Maanantain tulo ei kuitenkaan tunnu pahalta eikä sunnuntain illankoitossa ole samanlaista haikeutta kuin joskus aikaisemmin. Ehkä siksi, että tällä kertaa ero arjen ja viikonlopun välillä ei tunnu niin hirvittävän selkeältä kuin joskus aikaisemmin, eikä päiviä maanantaista torstaihin tule enää ajateltua jonkinlaisina lusittavina väliajanjaksoina viikonloppujen välillä. Viikonloppuisin ehtii tietenkin tehdä kaikkea erityistä, mutta suurin ero arkipäiviin on se, että silloin kaikelle on vain enemmän aikaa. Muutoin tavanomaiset rutiinit pyörivät kuten arkenakin, ja se tuntuu ihanalta – viikonlopulle ei tule asetettua samanlaisia paineita kuin ehkä joskus aikaisemmin, koska tuntuu siltä, että ne tavalliset maanantait ja tiistait ovat aivan yhtä merkityksellisiä päiviä kuin lauantait ja sunnuntaitkin.

Tiedän että tämä kuulostaa varmasti ärsyttävältä julistukselta siitä, kuinka nyt lapsen myötä elämälläni on merkitys ja tästä huumaantuneena hehkutan sitä, kuinka tiskikoneen täyttäminenkin on aivan ihanaa. Ei, se on aivan yhtä raivostuttava askare kuin aina ennenkin, jossa ei ole tasan muuta merkityksellisyyttä kuin se, että puhtaita astioita on joskus pakko saada lisää. Tiedän myös, että tulee päiviä, useitakin, joissa ei niissäkään ole mitään muuta punaista lankaa kuin yrittää selviytyä iltaan asti. Kulunut viikkokaan ei ole ollut pelkästään mitään pilvilinnoissa hihhulointia, mutta enpä minä sitä lapsen merkitystäkään lähde kieltämään – onhan se nyt selvä että uusi ihmiselämä vaikuttaa suuresti ja vielä vähän päälle. Olisi kuitenkin ehkä hieman surullista ajatella, että kaikki korvieni välissä tapahtunut muutos olisi vain ja ainoastaan seurausta siitä, että olen saanut lapsen. Kyllä suurin osa palikoista on järjestäytynyt uudelleen kuluneen vuoden ja siitä seuranneen oppimisen myötä. Kuten aiemminkin totesin, ei tässä pelkästään sitä lasta olla kasvatettu, vaan meitä vanhempia myös – kenties enemmänkin – ja tässä nyt nähdään eräs lopputulema.

Miten on lähtenyt töissäkäynti sujumaan loman jälkeen, ilman lapsia tai lasten kanssa?

Onko töihin pakko palata?

Ensinnäkin kiitos kaikesta vertaistuesta ja lohdullisista kommenteista, mitä edelliseen postaukseeni tulee. Sain laidasta laitaan kommentteja aina samanlaisia fiiliksiä läpikäyviltä kuin jo monen lapsen kokemuksella puhuvilta äideiltä. Haluan toki nyt vielä tarkentaa, että tyylinihän nyt sattuu olemaan hieman karrikoitu, enkä minä nyt sentään istu täällä lapseni vieressä sormi paniikkinappulalla, ainakaan ihan koko aikaa. 😉

Mutta niin, itse aiheeseen. Palaan takaisin töihin 6.8, ja tuossa kohtaa olen ollut kotona tasan vuoden (jäin sairauslomalle paria viikkoa ennen äitiysloman alkua järkyttävän yläselkäkivun ja rannekanavaoireyhtymän vuoksi). Minähän kailotin maailman turuilla ja toreilla, kuinka tuskin viihtyisin kotona muutamaa hassua kuukautta pidempään. Pohdin jo pitkään ennen äitiysloman alkua, kuinka saisin kulutettua päiväni kotona – siis henkisellä tasolla.

Olen työskennellyt yleislääkärinä nyt vajaat viisi vuotta, ja kotiin jäämisessä pelkäsin etukäteen, kuinka sietäisin kokopäiväistä epämukavuusalueellani olemista ennalta-arvaamattoman vauvan kanssa – melko hassua sikäli, että yleislääkärin työssä epävarmuus ja ennalta-arvaamattomuus ovat arkipäivää – mutta se onkin erilaista epävarmuutta, sellaista jota varten olen opiskellut kuitenkin kuusi vuotta. Nyt minulla oli yhdeksän kuukautta aikaa valmentautua tähän koitokseen. Ja ottaen huomioon, kuinka tarkalleen ottaen synnytyssaliin astumiseen saakka tuleva elämänmuutokseni kuvautui mielessäni lähinnä epäuskoisen ihanan kamalana ja absurdina mielikuvana, oli minulla tähän hommaan lähtiessäni fiilis kuin olisin mennyt tenttiin, johon en ollut lukenut päivääkään. Eli sikäli vähän eri homma. Olin tottunut tietynlaiseen päivärytmiin, ja siihen, että kun sitten kotiin pääsisin, niin voisin vain nostaa jalat sohvan selkänojalle, ja olla. Ja etenkin siihen, että jos en jotain aivan lonkalta osaisi heittää, niin asian laidan voisi aina tarkistaa kirjallisuudesta (ei tietenkään ihan aina).

Millään tavoin kotiäitejä väheksymättä (etenkään nyt), ajattelin silloin, että minun persoonalleni todennäköisesti sopisi se, että saisin käyttää tietyn osuuden päivästäni tietynlaiseen älylliseen toimintaan, ja että sitten loput ajasta olisin täällä kotona iloitsemassa pienestä lapsestani. Kuvittelin, etten voisi sietää sitä, että tuijottaisin tonnin seteli-ilmeellä vauvani edesottamuksia ja päivääni rytmittäisivät kakkavaippojen vaihtaminen, vauvan unihetket ja syöttötuolin vieressä lässyttäminen. Kuka helvetti tuollaista muka jaksaisi muutamaa kuukautta pidempään?

No, omaksikin yllätyksekseni minä ainakin jaksaisin. Enkä voi uskoa, että tasan kahden viikon kuluttua joudun palaamaan töihin. Mihin on kadonnut pian vuosi? Ei sillä, tiedän että vastassani on aivan ihana työyhteisö ja maailman paras työ, mutta en minä vain ole vielä valmis ponnistamaan tästä kuplasta tuohon arkiseen maailmaan. Siihen maailmaan, jossa päätökset eivät pyörikään tiskikoneen tyhjentämisen, vaunulenkkien ajoittamisen, ruuanlaiton aloittamisen ja kaiken tämän, mikä nyt on kuitenkin sitä kaikkein olennaisinta elämän ydintä, ympärillä. Siihen maailmaan, jossa minä otan työssäni kantaa kaikkien muiden ihmisten asioihin – ja uskokaa minua, nautin siitä äärimmäisen paljon ja suhtaudun työhöni suurella intohimolla – mutta kuitenkin, kun minun elämäni on täällä kotona, tuon pienen vauvani luona. Ja minun kun ei pitänyt ikinä olla se ihminen, joka lässyttää tämmöisiä.

Tänään heilueassani imurinvarressa huomasin yhtäkkiä Maran nousseen kontilleen alinta rappusta vasten ensimmäistä kertaa niin, että hän jopa pysyi siinä. Laskin imurin hurruuttamaan paikoilleen alas ja jäin taustajoukkoihin kannustamaan poikaa seisomaannousuyrityksessään, ja mietin samalla, kuinka monta vastaavaa hetkeä tulisin pian menettämään. Kuinka monta spontaania yhteistä naurunremakkaa ja kuinka monta syliin käpertyneen vauvan lohduttelua minulta tulisi menemään ohitse. Kuulisin niistä tietysti työpäiväni päätteeksi, mutta eihän se nyt sama olisi. Niin, mieheni siis jää loppuvuodeksi kotiin, mikä on aivan ihanaa ja aivan sanoinkuvaamattoman arvokasta, mutta silti, kun minäkin haluan! Etenkin nyt, kun olemme olleet pari kuukautta tiiviisti perheenä yhdessä, kiitos palkattomien lomien, palkallisten lomien ja vanhempainvapaiden, minusta tuntuu siltä, että joudun jättämään tämän meidän ikioman lämpöisen arkemme ja palaamaan tuonne jonnekin, mihin en ehkä vielä kuitenkaan olisi valmis.

Tiedän, että töihin palattuani saan nopeasti jutun juonesta kiinni, ja arki saa uudet uomansa hyvinkin pian, mutta tässä kohtaa sitä on jotenkin vaikea hahmottaa. Töihinpaluuni on kaiken aikaa lähempänä, ja huomaan suhtautuvani tuosta päivästä alkavaan ajanjaksoon lähes yhtä suurella hämmennyksellä ja epävarmuudella, kuin lähestyvään synnytykseeni. Ja ollaanhan tässä totta vie jälleen yhden suuren elämänmuutoksen äärellä. Juuri kun olen tottunut uuteen rooliini äitinä, joudun omaksumaan seuraavan, työssäkäyvän äidin roolin.

Kuten olen todennut, olen kovin rationaalinen ja pidän siitä, että osaan ennakoida asioita, enkä niinkään nauti tilanteista, joissa joudun heittäytymään virran vietäväksi. Ja siinä missä jollekin tuo vertaus tarkoittaisi asuntonsa myymistä ja ulkomaille muuttamista, niin minulle se tarkoittaa minkä hyvänsä muuttuvan elämäntilanteen kohtaamista. Onnekseni kuitenkin nojaan jossain määrin myös todennäköisyyksiin, ja todennäköistähän nyt kuitenkin on, että kaikki menee tässäkin muutoksessa vallan hyvin. Nyt pitää vain yrittää uskoa siihen ja ennen kaikkea yrittää nauttia näistä viimeisistä kahdesta lomaviikosta, mitä on vielä jäljellä. Sormet ristissä toivon, että muutaman kuukauden kuluttua kirjoittelen täällä, kuinka antoisa työssäkäyvän äidin rooli on, ja totean vastauksena postauksen otsikkoon: kyllä, kyllä sinne on pakko palata, mutta ei se ole niin kamalaa.

Miten teillä on sujunut työhönpaluu äitiysloman jälkeen?