Raskausviikot 13-20: Kuinka joku voi nauttia raskaana olemisesta?

Plaah taas takana yli kolmen viikon kirjoitustauko. Toki nämä kuluneet päivät ovat kyllä menneet tehokkaasti koko perheen voimin sairastellen, mutta kuvastaapa vain jotenkin näiden kuluneiden kuukausien fiilistä. Tämä raskaus on nimittäin ollut pitkä. Luonnoksissa odottelee muutamakin postaus viimeistelyä, mutta kun ei vain jaksa, ei sitten millään! Esikoisen päiväkotitaipaleen alustakin on pitänyt kirjoittaa, mutta sekin on nyt hieman jäissä tämän sairastelun myötä. Siispä kirjoittelen tästä kurimuksesta, jossa olen nyt kuukausien ajan vellonut.

Nyt mennään jo kolmannen kolmanneksen alussa (viikko 29 starttasi juuri), eli ihan viime päivien tapahtumista ei ole kyse. Itse kuitenkin etenkin esikoista odottaessani tykkäsin kovasti lukea muiden raskausviikkopostauksia, joten yritän kirjoittaa nämä viikkopostaukset kaikesta huolimatta!

Viikkojen 13-20 aikana sikiö kasvoi 8.7 senttisestä reiluun 26 senttimetrin mittaan, grammoissa 43 grammasta 360 grammaan. Havainnollisemmin ankanpoikasesta kissanpentuun. Maha alkoi näkyä selvemmin ja olo alkoi tuntua oikeasti raskaalta – ja raskaana olevalta. Liikkeitä olen tuntenut noin viikolta 16 alkaen, kuten esikoisestakin, mutta nämä toisen potkut ovat olleet huomattavasti napakampia istukan etuseinäsijainnista huolimatta. Lisäksi tyyppi potkii huomattavasti useammin kuin veljensä. Monottaminen alkaa melko lailla tarkalleen työmatkan aikana, on aamupäivällä vilkkaimmillaan ja sitten uudelleen 21-22 tienoilla alkaa sisuskalut muljahdella uudelleen. Kaikenlainen makea ja kylmä herättää kaverin ja luonnollisesti potkiskelu loppuu sillä siunaaman sekunnilla, kun tuleva isä yrittää niitä tunnustella. Kaiken kaikkiaan, on ihanaa tässä fyysisenä ihmisrauniona taaplatessa, kun saa aktiivista muistutusta kärvistelyn päätteeksi odottavasta palkinnosta.

Pahoinvointi tosiaan jatkui edelleen, joskin sain olla kiitollinen, että kyseinen maanvaiva sentään lieveni käsittämään vain aamuja. Väsymyskin jatkui, ja yleinen raihnainen olo. Ihmeemmin näillä viikoilla kivut eivät vielä vaivanneet ja harjoitussupistuksia en ole toistaiseksi vielä ikinä tuntenut. Esikoisen kohdalla stressasin niiden puuttumista ja sitä, kuinka sitten tunnistaisin ne oikeat synnytyssupistukset. No, jos joku painii saman ongelman kanssa niin trust me, ne kyllä tunnistaa.

Toisen kolmanneksen energisyyttä odottelin malttamattomana (koskaan sitä kuitenkaan saavuttamatta) rampatessani samalla harva se viikko koronatesteissä. Tänä aikana, kun jokaisesta pienestäkin flunssaoireesta olisi hyvä käydä tikutettavana, on melko kiusallista kärsiä raskauden aikaansaamasta limakalvoturvotuksesta, tukkoisuudesta ja sen seurauksena lähes joka-aamuisesta kurkkukivusta ja yskästä. Ja vielä kun se olokin on niin sairaalloisen heikko muutenkin. No, tässä vuodenvaihteen jälkeen pari kovempaa flunssaa sairastaneena uskallan jo viitata kintaalla näille raskauden aiheuttamille oireille, ja uskallan luottaa siihen, että jos oire aamun aikana häviää, se ei ole koronaa.

Ruokahalu alkoi onneksi laajeta alun juustohampurilaisdieetin ulkopuolelle, joskin tavan kotiruoka etoi pitkälti edelleen. Pakastepizzoja, pinaattilettuja, leipää, purkkitolkulla viiliä ja jäätelöä. Siinä pitkälti noiden viikkojen ruokalista, joskin 20.viikkoa kohti tilanne alkoi jo normalisoitua ja pystyin esimerkiksi jouluna syömään kaikkea mitä halusinkin. Paitsi juomaan punaviiniä, ja tietenkin juuri tänä jouluna himoitsin erilaisia kaloja, vaikken normaalisti juurikaan voi niitä sietää.

Viikolla 21 koitti kauan odotettu rakenneultra, jota odotin jälleen kauhunsekaisin tuntein. Siinä missä toisille kyseinen tapahtuma on lähinnä sukupuolen selvittämistä varten, olin minä aivan varma, että viimeistään tässä kohtaa helposti alkanut raskaus kostautuu jollakin kammottavalla kehityshäiriöllä. Vaan onneksi ei. Siinä kohtaa kun ne kriittisimmät, aivot, sydän ja munuaiset oli käyty läpi ja julistettu normaaleiksi, taisin tirauttaa pienen onnenkyyneleen. Iso huoli putosi harteilta, ja kuten viime raskaudessakin, vasta rakenneultran tuoman lisävarmuuden jälkeen uskalsin tulla mahani kanssa kunnolla kaapista ulos. Tätä ennen tuli pidettyä lähinnä hieman mahaa piilottavia vaatteita ja pysyttyä asiasta hyvin hiljaa esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Ystäväpiiri oli toki tiennyt asiasta jo kauan aikaa, mutta jotenkin kammosin ajatusta siitä, että ensin julkistaisin raskauden koko maailmalle ja sitten kävisikin jotain. Älytön ajattelumalli sinänsä, koska ei se keskenmeno tai keskeytys kehityshäiriön vuoksi mikään häpeä olisi ollut, saati millään tavoin meidän syytämme. Olisin vieläpä luultavasti halunnut purkaa asiaa kirjoittamalla tännekin, mutta ihmismieli nyt vaan on kummallinen näissä asioissa. Ja toki neuroottinen luonteeni tiedostaa, ettei tuo rakenneultran tuoma turva kata koko loppuraskautta, vaan mitä tahansa voi tapahtua. Ammattini puolesta tiedän vielä kiusallisen paljon yksityiskohtaisemmin, mikä kaikki todella voi mennä pieleen, mutta eipä tässä auta kuin katsoa viikko kerrallaan ja luottaa siihen, että todennäköisyydet ovat meidän puolellamme.

Mitään erityisen kamalaa nämä viikot siis eivät pitäneet sisällään, mutta kaikenlaiset pienet krempat, pahoinvointi, jatkuva sairastelu, koronatesteissä ravaaminen ja työpoissaolojen aiheuttama stressi tekivät kuluneesta syksystä todella raskaan ja tosissani mietin, kuinka joku voi tästä kaikesta nauttia. Edellinenkään raskaus ei ollut mikään nautinto itsessään, ja täytyy myöntää että siinä mielessä tämä uusi raskaus tuli turhan pian. Kroppa varmaankin palautui vuodessa ihan hyvin, mutta henkinen puoli ja tämän kaiken jaksaminen ei niinkään. Siinä kohtaa kun olo oli jo monetta viikkoa aivan hirveä, tuli tosissaan kyseenalaistettua se, että oliko tähän touhuun aivan pakko lähteä näin pian uudestaan. Nyt kun viimeinen kolmannes on alkamassa, olen tietysti jo eri mieltä 🙂

Että sellaiset viikot. Jatkan viikoista 21-28 mahdollisimman pian! Muita kokemuksia toisesta raskaudesta suhteessa ensimmäiseen?