Kun vauva saapuu taloon – äidin tunnustuksia kolmiodraaman keskeltä

Seison makuuhuoneessa vauvan ylle kumartuneena ja lepertelen hänelle hiljaa. Niin hiljaa, ettei esikoinen kuule, tai ainakin niin luulen. Jään kuin jäänkin nimittäin rysän päältä kiinni, kun huomaan alle kaksivuotiaan taaperomme hiipineen oviaukkoon tuijottamaan tätä väärintekoa. ”Äiti kävi vaan laittamassa vauvalle tutin!” soperran hätäpäissäni ja luon vauvaan anteeksipyytelevän katseen salaa, kun esikoinen on jo käännähtänyt kannoillaan. Toisinaan istun samainen taapero sylissäni katselemassa Pipsa Possua, ja hymyilen maailman rakastavinta hymyäni – salaa esikoisen selän takaa sitterissä istuvalle vauvalle.

Tosiaan, äidillä on salasuhde – kolmiodraamassa osapuolina ovat taapero, äiti ja uusi vauva. Vauva, joka taaperon silmin näyttäytyy varmastikin pääasiassa pienenä kiusankappaleena, joka avaa yksitavuisen sanaisen arkkunsa aina silloin, kun äidin kanssa on erityisen kivaa kahdestaan. Yritä siinä nyt sitten selitellä asiaa jotenkin päin tässä ja nyt tunnemylläkkäänsä kokevalle alle kaksivuotiaalle. ”Kyllä siitä vauvasta ennen pitkää sinulle tulee hyvä leikkikaveri” – tyyppiset lohdutukset kun eivät kovin hedelmällisiä ole henkilölle, joka hädin tuskin ymmärtää, mitä huominen tarkoittaa. Ei sillä, itseänikään ei tuo lausahdus vielä liiemmin lämmitä.

Huono omatunto. Jatkuvasti. Kun toiselle kumarrat, toiselle pyllistät – sopii muuten yllättävän hyvin myös tämän kolmiodraaman yhteyteen ja yleensä vieläpä kirjaimellisesti. Joskin monesti myös nuo vaippapöksyt tuntuvat pyllistävän samaan aikaan vaipanvaihtoa odottaen. Kaikki pyllistävät. Kuten aiemmin todettua, olen oppinut melko nopeasti priorisoimaan niiden elintoimintoja ylläpitävien tehtävien kiireellisyyden, kuten äkäisimmän nälän sammuttamisen ja eniten laitojen yli tursuavan kakkavaipan vaihtamisen ensiksi. Mutta mitäs sitten, kun ollaankin siinä kohtuullisen harvinaislaatuisessa tilanteessa, että molemmilla on kuivaa yllä ja täysi vatsa, ja jäljellä onkin enää se viihdepuoli?

Vauva viihtyy pääasiassa sylissä ja liikkuvissa vaunuissa. Ja vaikka muualla viihtyisikin, on taapero herkulesmaisine voimineen niin rivakasti pikkuveljeään ”hellimässä”, että vaihtoehdoiksi jää pitää vauvaa joko parisänkymme keskellä tai ruokapöydällä sitterissä. Ainoastaan ensimmäinen on sellainen, että uskallan poistua huoneesta vessaan näiden jäädessä kahdestaan. Olisikin niin, että vauvan saisi edes nukkumaan välillä sinne parisänkyyn, mutta nämäpä ovat synkronoineet uni-valverytminsä ilokseni niin, että ovat yleensä samaan aikaan hereillä (kuitenkaan eivät useinkaan nuku samaan aikaan – se vasta liiallista luksusta olisikin). Jos vauva puolestaan on sylissäni, joudun jatkuvasti sydän verta itkien kieltämään taaperoa osoittamasta kovakouraista hellyyttään pikkuveljeään kohtaan tai torjumaan sylkkyynpääsy-yrityksiä (kts kohta herkulesmaiset voimat). Takaraivossani kolkuttelee noina hetkinä toteamus, kuinka jonkun tutkimuksen mukaan uusi sisarus on elinikäinen trauma lapselle ja on verrattavissa siihen, että puoliso toisi uuden heilan meidän yhteiseen kotiimme asumaan. En enää muista oliko väittämä myöhemmin kumottu, mutta eipä sillä väliä, muistan vain tuon. Samalla tunnen tietysti huonoa omaatuntoa vauvaa kohtaan – kuinkahan kauan hän joutuu purkamaan terapiassa kokemuksiaan vauva-aikana kokemastaan johtuen! Toivottavasti saavat sitten sisarusalennusta niistä terapiakäynneistään.

Kerron lisäksi, mistä kaikesta muusta minulla on huono omatunto (luettavuuden vuoksi rajaan listan vain tähän aihepiiriin tällä kertaa, ranskalaisia viivoja kyllä riittäisi!):

  • Vauvan aikuisiän terapiaistunnoillaan käsittelemä elefantti olohuoneessa juontanee lopulta juurensa siitä, että on joutunut katselemaan mobilensa pyörivää norsuhahmoa liian pitkään. Kenties luulee sen olevan äitinsä. Oikeasti joudun välillä laittamaan virkeänä hereillä olevan kolmekuisen sänkyynsä, jotta saan puunattua naamani rauhassa. Joka kerta, kun käyn kiertämässä mobilen uudestaan pyörimään, koen olevani aika paska äiti. Vauvalle olisi varmaan tärkeämpää olla vuorovaikutuksessa sen sijaan, että äiti huolehtii rimmelinsä ojennukseen norsuäitikorvikkeen hoitaessa hommaansa rasittavan musiikin tahtiin. Kaikki oman elämänsä piapenttalat voivat kuitenkin hillitä itsensä, vauva oikeasti nauttii tuosta mobilen tuijottelusta sen viisiminuuttisen ajan.
  • Joskus taapero esittää toiveen päästä syliin lukemaan kirjaa, ja joudun vastaamaan että ”kohta, kun äiti saa tämän ja tämän asian tehtyä”. Samalla hyvin tiedostaen, että ei todellakaan olisi aikaa seisahtua sata kertaa luetun kirjan äärelle ihmettelemään siinä esiintyviä kulkuneuvoja, saatan toivoa, että taapero unohtaisi toiveensa ja keksisi jonkin hieman itsenäisemmän leikin (ei suinkaan sillä ettenkö rakastaisi näitä lukuhetkiä, vaan yleensä vauva kiekaisee juuri sillä siunaaman sekunnilla, kun ensimmäinen sivu on käännetty). Apua. Hävettää. Kuka toivoo näin? Onneksi petettyjen lupausten aiheuttamien traumojen käsittely on monen psykoterapeutin ydinosaamista.
  • Autossa saattaa joskus olla se harvinaislaatuinen tilanne, että molemmat ovat hiljaa ja tyytyväisiä (vauva huutaa nykyään 95% automatkoista, mutta rauhoittuu kuin salamaniskusta kääntyessäni kotitielle), ja saatan käyttää tuolloin kaksi minuuttia siihen, että istumme koko kopla autokatoksessa ja äiti selaa puhelintaan, jotta jaksan taas toimia sirkustirehtöörinä, kun sirkus vyöryy kotiovista sisään.
  • Joka ilta ummistan silmäni ajatellen, että seuraavana aamuna paikaltani herää itse zen Pepe Willbergin lyriikoita mukaillen, ja vietämme rauhallisen aamun vain toistemme seurasta nauttien. Joka aamu herään pieni paniikki takaraivossa, ja hyssyttelen aamun saapumista ilakoivaa vauvaa olemaan hiljaa, jottei herättäisi viereisessä huoneessa nukkuvaa veljeään. Ja vaikkei meillä oikeasti olisi mihinkään kiire, onnistun sellaisen luomaan ja lopulta sullon karavaanini autoon tai rattaisiin sellaisella meiningillä, että lapsiparat luulevat varmaan meidän pakenevan vähintään tulipaloa joka ikinen kerta.
  • Isoveljensä päiväunihetket käytän yleensä vauvan sylittelyyn ja saatan lauleskella hänelle. Niin hiljaa, ettei isoveli vain kuule, että laulan hänen tuutulaulujaan salarakkaalleni. Vaikka olen opiskellut, että tekee taaperolle hyvää nähdä äidin ja isän osoittavan hellyyttä pikkusisarukselle (liittyi jotenkin eriytymiseen), en voi sille mitään, että näytän joka ikinen kerta vauvalle lepertelystä kiinni jäädessäni samalta, kuin kleptomaani törmätessään Securitaksen vartijaan. Harmi kun evoluutio ei toimi kovin nopeasti, nimittäin ainoaksi ratkaisuksi tähän asiaan olen keksinyt kaksi päätä.
  • Illan tullen syyllisyyden niskalenkkiä ei lainkaan helpota se, että mieheni on kotona. Onhan minun aivan pakko saada tehdä kaikki itse. Vauvan mennessä kuuden jälkeen jo nukkumaan, on mahtavaa aikaa syventyä taaperon kanssa autoleikkeihin tai siihen kirjan lukemiseen. Mutta, sitten en ole saattelemassa pienokaistani höyhensaarille. Samaan aikaan olen oikeassa paikassa ollessani jomman kumman kanssa kahden, mutta sitten kuitenkin väärässä paikassa. Ei vaan voi voittaa näissä geimeissä, se on pakko todeta, ja yrittää luovia tässä syyllisyysviidakossa, jossa omatunto naputtaa joka ikisessä puskassa, joka vastaan tulee.

Viimeisimpänä, muttei suinkaan vähäisimpänä, olen käynyt kuluneet päivät päässäni keskustelua siitä, pitäisinkö taaperon sittenkin loppuvuoden ajan vielä kotona. Siitähän ei ole kauaakaan, kun täälläkin pohdin kauhuissani, kuinka tulisin selviämään puolentoista kuukauden jaksosta, jonka taapero oli päiväkodista kotona. Erittäin hyvin lopulta, eikä kyse ollut edes vain hengissä selviämisestä, vaan aivan odottamattoman ihanasta ajasta kahden lapseni kanssa. Ennen äitiyslomani alkua sain perustella itselleni fläppitaulu viuhuen, kuinka on todellakin ok laittaa taapero päiväkotiin ollessani vauvan kanssa kotona. Nyt jouduin kaivamaan saman fläppitaulun esiin perustellakseni asiaa toisinpäin, koska mitään ei voi näemmä perustella vain sillä, että intuitio (näin luottamusväleihin ja p-arvoihin lähinnä uskomukseni perustavana ihmisenä kyseinen termi on minulle aika tuntematon) sanoo niin. Siispä seuraavia argumentteja heiteltiin:

  • Taapero ei saa tarpeeksi sosiaalista virikettä kotona, vaan hänestä kasvaa sosiaalinen erakko ja yhteiskunnan hylkiö, koska jatkaa päiväkotiuraansa puoli vuotta aiottua myöhemmin.
  • Taapero ei saa kotona mitään virikettä (koska salarakas), ja taantuu emotionaalisesti ja psyykkisesti leikkimään autopilotilla niillä autoillaan päivästä toiseen samoja leikkejä.
  • Taapero ei saa tarpeeksi ulkoilmaa, koska äiti ei jaksa lähteä puistoon kahdesti päivässä.
  • Taapero ei opi koskaan syömään kunnolla ruokailuvälineillä tai käymään potalla, koska äiti ei osaa opettaa. Tai jaksa.
  • Taapero joutuu joka päivä kohtaamaan hyljätyksi tulemisen tunteita katsellessaan, kun äiti sukkuloi kaksoiselämänsä keskipisteestä toiseen.
  • Vauva ei saa sellaista kahdenkeskistä aikaa kuin ansaitsisi, ja jonka isoveljensä aikanaan sai äidin kanssa.
  • Vauva niin ikään taantuu kaikilla mahdollisilla psyyken ja fyysisen kehityksen osa-alueilla, koska äiti ei ehdi, jaksa tai osaa.
  • Vauva luulee kotinsa olevan vaunukopassa, koska tulee jatkuvasti roudatuksi isoveljensä virikkeellistämiseksi kehitettyihin tapahtumiin. Vauva ei myöskään opi koskaan nukkumaan ja tulee aikuisena kärsimään unilääkeriippuvuudesta, koska on pienenä joutunut nukkumaan ties missä muualla paitsi sängyssä.
  • Äiti luulee itsestään liikoja, eikä lopulta pysty handlaamaan kotiäitiarkea kahden vaippapöksyn kanssa. Lapset kärsivät, äiti kärsii ja töistä palatessaan isä saa keräillä kaikkien mielenrippeet ja tehdä sen mitä kykenee eheän kokonaisuuden palauttamiseksi.

Näitä kaikkia uhmaten ilmoitin tällä viikolla päiväkodin johtajalle, että palailemme päivähoitoon vasta ensi vuoden puolella, ehkä maaliskuussa. Ja tiedättekös, se tuntuu parhaalta päätökseltäni ikinä! Olkoonkin, että tänä aamuna täällä heiteltiin aamupalalautasia pitkin pitäjiä ja itse laskin minuutteja siihen, että voitaisiin lähteä ajelemaan kohti kymmeneltä aukeavaa Hoplopia. Koska. Taapero nauttii kotona olemisesta, ja tuntuu siltä, että äidin kanssa pikkuveljen kesken jaettu aika on siltikin parempi, kuin ei aikaa ollenkaan (HUOM! Tämä koskee vain meidän tuntemuksiamme juuri nyt, älkööt kukaan siis pahoittako mieltään näistä ajatuksistani). Hän myös saa ikäisekseen varmasti aivan riittävästi sosiaalista virikettä niiltä ihmisiltä, jotka ovat hänen elämässään kaikkein tärkeimpiä, isovanhemmat ja kummitädit kun tapaavat häntä säännöllisesti. Me myös käymme päivittäin joko puistossa tai sisäleikkipaikoissa (ainakin siihen asti kun se 2v pamahtaa mittariin ja suolainen maksu alkaa kilahdella kassakoneeseen). Hän ei myöskään varmasti kärsi siitä, että ”joutuu” välillä leikkimään itsekseen niillä autoillaan, vaan ennen kaikkea kiireetön ja vapaa leikki saattaa ruokkia hänen mielikuvitustaan ja luovuuttaan johtaen aivan päinvastaiseen, kuin mitä olen kauhuskenaarioissani pyöritellyt. Lisäksi hän näkee, kuinka äiti rakastaa myös pikkuveljeä ja ehkäpä se luokin hänellekin turvaa – äiti on tässä. Lisäksi äidin ja vauvan vuorovaikutusta seuratessaan, saattaa taaperokin oppia tunnetaidon tai parikin, vaikkei niiden kohteena itse olisikaan. Äidin, joka ei välttämättä jaksa syksyn tullen pukea sadevaatteita kahdesti päivässä, mutta ei tarvitsekaan. Harva kai oikeasti jaksaa. Mieheni tullessa töistä kotiin taapero selostaa usein hänelle kaiken päivän aikana tekemänsä, enkä ainakaan halua uskoa, että kyseessä on listaus siitä, kuinka puisevan tylsää aikaa hän on joutunut viettämään, vaan siitä, että pienen ihmisen päivä saa merkitystä yllättävän paljosta. Ja ennen kaikkea niistä jopa prikulleen samanlaisina toistuvista rutiineista – joka päivä mainitaan nimittäin syöminen, päiväunet, leikkiminen ja niin edelleen. Ja se, että oltiin äidin sylkyssä. Enkä usko, että vauvakaan kasvaa tästä ainakaan hirveän kieroon. Hän ei ehkä vietä sylissäni koko aikaväliä 8-16, mutta saa kyllä tuntea läsnäoloni muuten. Hän nauttii jo nyt isoveljensä katselemisesta, ja voin kuvitella, kuinka muutaman kuukauden kuluttua minun viihdytysyritykseni ovat jo toissijaisia – lapsi ymmärtää kuitenkin parhaiten toista lasta. Bonuksena vauva oppii nukkumaan erilaisissa ympäristöissä, eikä hätkähdä pientä hälyä ympärillä. Ja mitä fyysiseen kehitykseen tulee, yrittää vauva varmasti ottaa mahdollisimman pian jalat alleen päästäkseen isoveljensä perään. Tai häntä pakoon.

Tänään aamulla istuin hetken aikaa sohvalla molemmat vauvani sylissäni. Toinen nukkui, toinen halusi lukea kirjaa, ja jotenkin lihassyyt käsistäni paukkuen sain tämän kombinaation onnistumaan. Tuo hetki perustelee miljoonakertaisesti jokaisen tätä syksyn järjestelyä vastaan väkisin vääntämäni argumentin. Olkoonkin, että hetken kuluttua pakka oli jälleen enemmän levällään kuin ne Jokisen eväät. Ja mitä syyllisyydentuntoon tulee, yritän taklata ajatuksen kerrallaan ja muistaa, että nekin ovat vain ajatuksia – oikeasti tässä klaarataan ihan hyvin.

Kokemuksia taapero-ja vauva-arjen yhdistämisestä? Ajatuksia päiväkotiasiaan liittyen? Tai mihin vaan?

Vauvavuosi pt2 – satunnaisia huomioita

Edellinen postaukseni käsitteli vauvavuotta enemmänkin konkreettisesta ja faktuaalisesta näkökulmasta käsin, ja tarkastelin postauksessa lähinnä imetystä, kiinteiden aloittamista, uniasioita, motorista kehitystä, synnytyksestä palautumista ja sekä minun itseni, että parisuhteeni kypsymistä tämän kaiken keskellä.

Tämä postaus sisältääkin sitten lähinnä erilaisia kuluneen vuoden aikana tekemiäni havaintoja tästä merkillisestä vauvoista ja heidän huoltajistaan koostuvasta salaseurasta nimeltä perheelliset ihmiset. Ja siis siinä missä ehkä aikaisemmin päivittelin asioita ulkoa käsin, koen että nyt vuoden perheellisen ihmisen elämää eläneenä sanoa, että ehkä minullakin on jonkin verran näkemystä taivastella näitä asioita sisältä päin.

Syvä ymmärrys. Yhtäkkiä nauran vanhemmuutta käsitteleville meemeille ja jaan niitä miehelleni Whatsapissa, joka hänkin nyökyttelee ymmärtäen tasan tarkkaan, mikä jutun pointti on. Kuinka ollakaan, emme olekaan ainoita, joiden herranterttu saa nanosekunnissa Hulkin voimat, kun pitäisi pukea päälle muutakin kuin vaippa.

Kattokaa nyt kuinka söpö tämä meidän lapsi on! Lapsen kuvien spämmääminen instagramiin. Minähän en sitä tulisi tekemään – juu ENPÄ. Onneksi en laittanut rahojani kiinni tähän uhkaukseen. Itseänihän lähinnä ärsytti muiden ihmisten lapsikuvat somessa aikaisemmin, eikö muka nyt mitään muuta voi sinne ihmisten nähtäväksi jakaa? Nykyisin kuulun toki varmastikin sinne ärsyttävimpään kastiin itsekin – vaan ihan sama, saa lopettaa seuraamisen, ellei Maran pärstä kahdeksasta eri kuvakulmasta kiinnosta. JOKA PÄIVÄ. 😀

Hei hei käsilaukut. En muista koska olisin viimeksi käyttänyt käsilaukkua, koska rattaisiin mahtuu kaikki olennainen ja vielä vähän päälle! Sen lisäksi, että rattaiden alaosioon saa heitettyä useammankin eri lämpötilaan taipuvan vaatekappaleen näissä Suomen epämääräisen vaihtelevissa syyskeleissä, saa siellä kuskattua myös painavammatkin ostokset kätevästi käsiään rasittamatta. Onkohan se kauhean omituista kuskata omaisuuttaan rattaissa vielä sittenkin, kun lapsi ei enää niihin suostu menemään?

Hengailua vauvan kanssa. Ihmettelin aina ennen, kun näin äitejä taaperoikäisten lastensa kanssa viettämässä aikaa kahviloissa. Eikö nyt mikään olisi tylsempää kuin hengailla Linkosuolla kolmen metrin säteelle sotkua tuottavan ja ennakoimattoman vauvan kanssa, josta ei kuitenkaan olisi edes oikeasti seuraksi? No jaa, ei ehkä sellaiseksi seuraksi mihin on normaalisti tottunut, mutta ainakin ikuiseksi (=vielä sittenkin kun on muuttanut pois kotoa) esiliinaksi sellaisiin hetkiin, kun tekee mieli kahvia ja kakkupalaa, mutta yksin kyseinen toimitus tuntuu jotenkin säälittävältä (ja edelleen painotan, kyseinen säälittävyys on vain minun itseni minuun itseeni kohdistamaa ja koko elämäni mittainen kestokriisi – en vain kehtaa kakutella yksin. Tai siis korjaan, en kehdannut ennen vauvaa!)

Ja esiliinana olon lisäksi, on siitä vauvasta (tai siis taaperosta, koskahan tähänkin tottuu?) oikeasti seuraa siellä kaupungilla pyöriessä. Harvoin edes mieluummin lähtisin yksin liikenteeseen, osittain toki myös siksi, että nuo rattaat nyt vain ovat niin hemmetin kätevä tapa kuljettaa ostoksia.

Vauva vuorovaikuttaa tuntemattomien kanssa – introverttiäidin painajainen vai ehkä sittenkin pelastus? Maran kanssa on häpeällistä matkustaa hississä, kun tyyppi kyylää ristikuulustelijan lailla jokaista kanssamatkustajaa. Ei ole vielä oppinut, että täällä Suomessa matkustetaan hississä joko a) puhelinta selaten b) pelastusohjeita kerraten tai c) kengänkärkiä tuijottaen. Ei vaan, oikeasti on aika hellyyttävää, kun järjestäen mummot ja papat intoutuvat jutskailemaan tämän pikku kyylän kanssa – poistaa hieman sosiaalista painetta minunkin harteiltani, kun kaikelta vauvalöpinältä ei edes ehditä keskusteluun nimeltä Suomen sää ja sen ilmiöt.

Halleluja kirpputorien olemassaololle. Siis käytettynä ostaminen on pienen lapsen kohdalla aivan ehdoton juttu – tai ainakin meillä oltaisiin menty vararikkoon jo alkumetreillä, jos olisimme ostaneet kaiken uutena! Vaatteet ovat suurimmaksi osaksi tietenkin ostettu käytettynä, mutta jos minä kirppiksiltä jotain olen kotiin selkä vääränä kantanut niin se on leluja! Kauhistelin tuossa aikoinaan vauvalelujen hintoja, kun joku perus Fischer Price-rämpytin maksoi pitkälle yli kaksikymppiä. Tuntui typerältä maksaa sellaisia summia, kun lapsen kiinnostus milloin mitäkin lelua kohtaan tuntui vaihtelevan kuun kierron mukaan. No, kyllä vaan pihiä mieltäni lämmitti, kun löysin kirpputorien leluvalikoimat. On meinaan kannettu jos jonkinmoista epävireistä kosketinsoitinta, marakassia, palapeliä ja kasapäin kirjoja kotiin. Kaikkein koomisinta tässä on se, että minä olen näistä uusista ostoksistani yleensä se kaikkein innostunein. Mutta joo, tässä hyvä säästövinkki. Parin euron kirppislelun käyttämättä jääminen ei kirpaise ja senkin voi myydä eteenpäin! Kannattaa tietysti miettiä pariin otteeseen, että kannattaako niitä raakkuvia soittimia ihan joka sormelle ostaa.

Sotkun sietäminen. Vihaan sotkua ja tietoa siitä, että jossain kohtaa on tiedossa sotkua. Jos voisin, pyyhkisin kaikki maailman (tai no ainakin oman kotini) sotkut hyvissä ajoin ennakkoon. Mutta tässä vauvallisessa elämässäpä tällaiselle neuroosille saa heittää katkerat heipat – sotkua on yksinkertaisesti pakko oppia sietämään. Eikä ihan vähää.

Erityisen monesti olen kironnut hetkinä, jolloin jynssään selkä vääränä kaurapuurotahroja lattialta. Siis mikään, ei mikään, ole niin veemäistä kuin pyyhkiä liisterimäisenä levittyvää kaurapuuroa lattialta. Samaan kastiin menevät myös pasta, tietyt kasvikset, suurin osa Pilteistä ja muun muassa banaani. Tai oikeastaan kaikki mitä tuo murunen yrittää leipäläpeensä viedä. Olenkin miettinyt olisiko niin outoa päällystää osa keittiön lattiasta esimerkiksi teflonilla.

Vertaistuki. Tarinat keskenään riitelevistä äityleistä ja kaikenlaisesta somekinaamisesta olivat kiirineet korviini jo kauan ennen kuin lapsi oli edes ajankohtainen. Astelinkin äitien somemaailmaan hieman ennakkoluuloisin aatoksin, mutta täytyy kyllä sanoa, että olen ollut erittäin positiivisesti yllättynyt mitä tulee kaikkeen tähän lämpimän vertaistuen määrään ja yhteisölliseen meininkiin. Tai sitten olen vain missannut ne kaikkein parhaimmat turvaistuinkeskustelut. Mutta oikeasti, kiitos ja kumarrus nykyajalle: liityin syyskuisten Facebook-ryhmäämme jo kauan ennen Maran syntymää ja vaiheessa kuin vaiheessa koen saaneeni sieltä hirvittävän määrän niin hyviä neuvoja kuin vertaistukeakin.

Yllätyksiä omissa tavoissa reagoida. Sikäli kun satun inhoamaan asioiden ennakoimattomuutta, odotin että hampaideni purupinta olisi vauvavuoden jäljiltä muisto vain, kiitos kaiken sen hampaiden kiristelyn. Yllätyksekseni pinnani onkin osoittautunut hyvin pitkäksi siinä, mitä kaikenlaiseen kiukutteluun ja oikutteluun tulee. Toisaalta, kyllä minullakin hermo menee ajoittain ja saatan kivahtaa lapselle siinä kohtaa, kun jokainen ruokalusikallinen lentää pitkin seiniä, tai käyn noukkimassa pinnasängystä kymmenennettä kertaa viskatun tutin. Sitten kieriskelenkin omantunnontuskissani yleensä lopun päivää. Eikä tämä ole ainoa esimerkki. Luuloistani poiketen tykkäänkin kovasti lauleskella pojalle ja ottaa osaa hänen epäloogisiin leikkeihinsä. Sen sijaan huutamiseen korvani eivät meinaa tottua sitten millään, ja takuuvarma konsti saada minut hermostumaan, onkin kaikenlainen kiljuminen ja karjuminen. Tätä ei onneksi kohtaan tapahdu.

Ihmiset ympärillämme. On aivan ihanaa kuinka paljon ihmisiä Maralla on jo nyt elämässään ja kuinka luottavaisesti hän minglaili omissa juhlissaankin vieraidensa kanssa. Henkilökohtaisesti itselleni liikuttavinta on jotenkin nähdä Mara omien pitkäaikaisten ystävieni kanssa – poika rakastaa heidän seuraansa ja ystäväni jaksavat pomputtaa ja naurattaa aivan loputtomiin tätä energiapakkausta. Tietenkin tämä on ihanaa jo pelkästään kun saa seurata heidän välisen suhteensa kehittymistä, mutta toisaalta luo sellaisen fiiliksen, että eihän tässä mikään ole muuttunut. Kiitos teille.

Minäkö hauska? Ainakin yritän, suurimmaksi osaksi siinä onnistumatta. Koen olevani ihan hauska ihminen, mutten suinkaan sellaisella tavalla, joka nyt varsinaisesti purisi tuohon yksivuotiaaseen yleisööni. Huumorini on ajoin melko mustaa, enkä juurikaan pidä hauskasta sanan vitsikirjatyyppisessä merkityksessä (oikeastaan nyt mietin, että kuka sellaisesta edes pitää!?). Mieheni on vielä pahempi, häntä ei voi kuvitellakaan vievänsä esimerkiksi stand up-keikalle, koska kollektiivinen naurunremakka muka hauskoille vitseille pakottaisi hänet lähtemään kesken kaiken pois (ja on kerran niin tehnytkin – onneksi en ollut silloin mukana!).

Mutta niin, sanomattakin siis selvää, että olemme molemmat joutuneet venymään ihan hiukan mukavuusalueidemme ulkopuolelle tässä vauvanviihdytyshommassa. Lentokonepäristelyt syöttäessä, nolot ilveilytanssit hampaita pestessä ja naaman vääntelyt huutokonsertin katkaisemiseksi – olemme tehneet tämän kaiken, vaikka pahalta on tuntunut. Ja sanattoman sopimuksen myötä haudanneet nämä vekkulihommat syvälle lukkojen taakse.

Oikeasti tietenkin suhtaudun uuteen rooliini hoviviihdyttäjänä varsin suurella kunnialla ja joka ikinen kerta meinaa sydämeni pakahtua, kun saan yleisöni nauramaan. Tai edes naurahtamaan.

On tämä vauvavuosi ollut aikamoista karusellia, ja välillä on tuntunut, että eihän tässä mihinkään edetä, vaan ympäri mennään ja yhteen tullaan aina lähtöruutuun palaten. Nyt kuitenkin kun katsoo kulunutta vuotta taaksepäin, on tietysti helppo sanoa, että eihän se näin ole ollut lainkaan. Ihana ihana vuosi takana, ja se todellakin menee juuri niin nopeasti kuin kaikki sanovat! Välillä muistelen haikeudella vauvavuoden alkua ja sitä tietynlaista fiilistä, mikä pienen vauvan kanssa kotoillessa oli, mutta sitten katson tuota 13kk ikäistä taaperoa ja totean, että juuri nyt on vieläkin parempi. ❤