Saako lapsiarjesta nauttia ääneen?

Taannoisena kesälauantaina kellon käydessä viittä löysin itseni leikkipuistosta lykkimässä vauhtia taaperolle sellaisessa pyörivässä härvelissä, jossa on polkupyöriä muistuttavia istuimia polkimineen. Lykittiin kierros jos toinenkin, ja välilevyt selässä rutisivat joka kierroksen päätteeksi, että tässä käydään lujaa vauhtia neljääkymppiä. Puiston aitojen ulkopuolella viheralueelle alkoi kokoontua piknik-kansaa kilisevine pusseineen ja mietin, kuinkahan paljon säälin ja myötätunnon sekaista huomiota mahdoinkaan saada osakseni. Oli aika mielenkiintoista sikäli, että muistissani on vielä varsin hyvin myös se aika omasta elämästäni ennen lapsia – ensimmäisen raskauden alusta kun on vasta 2.5 vuotta. Silloin vapautemme vuosina lasten ollessa vasta pilkkeenä verestävässä silmäkulmassa kävelimme mieheni kanssa usein sunnuntaisin läheisen leikkipuiston ohi, ja taivastelimme, kuinkahan mahtaisimme niiden (sekä kuvaannollisten että konkreettisten) kaltereiden sisälle sopeutua sitten joskus. Perheihmiset leikkipuistoissa olivat jotenkin niin ärsyttävän tervehenkisen oloisia siellä lastensa perässä hössöttäessään ja lounasta pohtiessaan, siinä missä itse saattoi miettiä vasta aamupalapizzan hakemista. Tämän muiston ollessa vielä varsin tuore olikin jokseenkin hämmentävää havaita, kuinka kaukana tuo aika oikeastaan tuntuu olevan. Ja kuinka totaalisen väärässä olinkaan ollut. Kuvittelin aina, että sopeutuisin lapsiperhe-elämään kyllä, mutta sellaisella sarkastisen realistisella tavalla, ja pitäisin kynsin hampain kiinni siitä, että lapsi tai lapset tulevat osaksi meidän elämäämme, eikä toisinpäin. Enkä suinkaan kuunaan tulisi määrittelemään itseäni ensisijassa äidiksi – se määrite saisi olla top viidessä, muttei missään tapauksessa olisi se, mitä olen.

Tuolloin lauantaina, tai nytkään, ne leikkipuiston aidat eivät kuitenkaan tuntuneet kaltereilta. Olen tietyllä tapaa hurahtanut äitiyteen ja perhe-elämään. En lastenvaatehifistelyn, sormiruokaeksperttiyden tai edes sen suhteen, että ikinä olisin niiden saamarin välikausivaatteiden suhteen ajoissa, vaan siten, että ainakin tällä hetkellä koen olevani enemmän äiti kuin mitään muuta. Tietysti jo äitiyslomalla oleminen vaikuttaa tähän katsantokantaan, mutta silti. Olen tietenkin myös vaimo, ystävä, tytär, lääkäri ja myös ihan se oma itseni, joka viihtyy omassa seurassaan silloin tällöin oikein hyvinkin. Mutta kyllä äitiys menee tällä hetkellä kaiken muun edelle, enkä oikeastaan edes osaa nolostua siitä, kuinka olenkaan kelkkani kääntänyt. Tai en tiedä voiko puhua kelkan kääntämisestä, kun en tämän saman elämäntilanteen sisällä ole muuta mieltä ollutkaan.

Elämä on muuttunut ihan hirveästi, muttei todellakaan hirveällä tavalla. Intohimoisena matkustelijana ajattelin aiemmin kauhulla, kuinka eksoottiset lomakohteet vaihtuisivat monen vuoden ajaksi Bamse-paikkoihin, ja kuinka lapsiperheille sopiva tuntui silloin lähinnä kirosanalta, joka pian ohjaisi kaikkea, mitä tekisimme. Ahdistuin siitä, kuinka tulevaisuudessa kaikki pitäisi tehdä lasten ehdoilla, käydä paikoissa joissa naperot saisivat mieleistään purtavaa, ja joka kuinka paikasta pitäisi löytyä hoitohuoneet ja leikkipaikat. Eihän sellainen elämä voisi olla muuta kuin öö, tylsää!?

Eräänä toisena lauantaina päätimme käydä pitkästä aikaa ulkona syömässä, ja vimmatun pohdinnan jälkeen päädyimme (tässä kohtaa olisin kristallipalloni kanssa viimeistään ottanut maratonin mittaisen takapakin lapsihaaveiden suhteen) Prisman Oksa-ravintolaan. Koska: sinne pääsee helposti autolla, taaperolle löytyy mieleistä syötävää buffetista ja *rumpujen pärinää keskinkertaisuuden multihuipentuman merkiksi* ruoka-ja vaippaostokset voisi hoitaa samalla reissulla. Ja kuinka voikaan olla, että olen aivan totaalisen sujut tämän kaiken kanssa! Tai en tiedä voiko niinkään sanoa, koska en tule nykyisin edes kauheasti ajatelleeksi asioita ”entisen minäni” näkökulmasta (hyi että, olen antanut äitiyden määrittää minut aivan täysin uudestaan, mutta tiedättekö mitä, se ei haittaa, koska entinen minäni ei ollut aina kauhean onnellinen). Tottakai välillä sitä kaipaisi huoletonta kaupungilla hengailua ja johonkin hämärään bistroon extempore-päivälliselle istahtamista, mutta nuo hetket menevät ohitse, ja pian lapankin lautaselleni jälleen suurtalousruokaa työmiesten keskellä marketin lounaslinjastolta. Ja erittäin tyytyväisenä. Sama ideologia pätee matkailuun, jota nyt ei toki koronankaan takia olisi voinut harrastaa, mutta luulen, että olisimme pysyneet kotona tämän ajan siltikin. Muistan kuinka suunnittelimme karkaavamme viikonloppureissulle johonkin Euroopan kulttuurikaupunkiin heti, kun lapsen kehtaisi pariksi yöksi jättää. Tällä hetkellä kaipuuta matkailuun ei ylipäätään juurikaan ole, mutta luulen, että haluaisin roudata pesueeni sinnekin mukaan – ihan vain, koska nykyään nautin nimenomaan asioiden kokemisesta lasten kanssa. Ja kyllä, siellä sitä varmaan taputettaisiin ringissä Bamse-kerhossa aivan äärimmäisen onnellisena. On erittäin merkillistä kuvitella tuntevansa itsensä hyvin, ja sitten ikään kuin omaksua kokonainen uusi elämänkatsomus lasten myötä. Enkä häpeile lainkaan myöntää, että kyllä se äitiys vain on minua muuttanut ja lapset ovat mullistaneet meidän maailmamme – lapset eivät tulleet vain sivukulkijoiksi meidän elämäämme, vaan olemme saaneet perheenä opetella kokonaisen uuden tavan elää ja luonnollista se nyt kai on, että lasten ehdoilla tässä mennään ihan joka asiassa. Välillä on erittäin tervetullutta viettää aikaa myös ilman lapsia ja tehdä ns vain aikuisten asioita, mutta en jotenkin osaa ottaa sitä minään hengähdystaukona, koska en koe sellaista normaalista arjesta kaipaavani. Kai tässä jonkinlaisessa äitiyspsykoosissa ollaan sikäli, kun aivan tavallinen arki samojen tuttujen rutiinien pyörittämisineen on sitä kaikkein parasta.

Siitä huolimatta osaan myös poistua tältä uudelta mukavuusalueeltani. Nautin erittäin paljon ystävieni seurasta, ja sainkin tuossa kuluneella viikolla viettää kokonaisen illan viinilaseja pitkästä aikaa kilistellen, enkä tuollaisina iltoina suinkaan koe tarpeelliseksi jauhaa ainoastaan lapsista ja niihin liittyvästä. Voisin jopa väittää, että kykenen vallan hyvin keskustelemaan koko illan jostakin aivan muusta, vaikka ei lapsiaihe sinänsä onneksi ystäväpiirissäni mikään vaiettu aihe ole. En vain koe kohteliaaksi höpistä taaperon (ainakin omasta mielestäni hillittömän hauskoista – tätäkään asiaa en voinut aiemmin ymmärtää, koska lapset pääsääntöisesti eivät mielestäni olleet kovin hauskoja, vaikka niin väitettiinkin) touhuista muutamaa hetkeä pidempään, enkä koe noina hetkinä sille tarvettakaan. Vaikka tästä elämänvaiheesta suuresti nautinkin, on erittäin tarpeellista ja ihanaa saada puhua jostakin aivan muustakin. Kuitenkin on mielestäni tärkeää, että koen niin lapsettomien kuin lapsellistenkin ystävieni seurassa olevani tervetullut myös niiden lapsikuulumisteni kera, ja että niitä myös kysytään. Pyöriihän elämäni tällä hetkellä varsin pitkälti kotiäidin roolin ympärillä, joten siinä missä minä kysyn ystäviltäni työkuulumisia, koen tärkeäksi, että myös minun kuulumisistani ollaan kiinnostuneita. Nyt kun tätä kirjoitan, asia kuulostaa itsestäänselvältä, mutta tiedän ettei niin aina ole, mitä tulee ystävyyssuhteisiin tilanteissa, joissa toisella osapuolella on lapsia ja toisella ei. Olen ollutkin onnekas!

Hieman samaan kategoriaan menee mielestäni sellainen outo tapa, joka joillakin pariskunnilla tuntuu illallisdeiteillään olevan: lapsista ei ole sallittua puhua. Ymmärrän idean tämän taustalla, mutta mielestäni on merkillistä, että ensinnäkin niin paljon arkea koskettava aihe rajattaisiin kokonaan keskustelun ulkopuolelle, ja toiseksi, mielestäni on mahtavaa saada keskustella näistä tuotoksistamme mieheni kanssa. On mielenkiintoista analysoida taaperon käytöstä ja jutella siitä, kuinka kummatkin koemme tietyt arjen tilanteet tai ylipäätään, kuinka koemme itsemme ja toisemme uudella lailla järjestyneessä palapelissämme. Mielestäni perhe ja lapset ovat niin vahva osa meitä, niin yksilöinä kuin pariskuntanakin, että olisi aivan luonnotonta tehdä sääntö, ettei lapsista keskusteltaisi vaikkapa illallisen aikana tai viinilasillisen äärellä. Taustalla kummittelee monella varmasti se pelko, ettei sitten muuta puheenaihetta olisikaan, mutta minä näen asian nimenomaan niin, että arki hurahtaa ohi niin kamalalla vauhdilla, että on aivan ihanaa välillä istahtaa alas, ja puida oikein ajan kanssa, mitä kaikkea elämässämme on tällä hetkellä meneillään. Koska tätähän se on, eikä sitä tarvitse mielestäni pelätä. Olisihan se nyt pinnallisempaa keskustella lasten kanssa vietetyn ajan ulkopuolisista hetkistä, siis mieheni bussimatkasta töihin, työpaikkalounaasta, minun somehetkestäni lasten mentyä nukkumaan. Edes vessareissuista minulla ei olisi kerrottavaa, kun se taapero istuu sylissäni silloinkin.

Olen pohtinut paljon, mitkä seikat tekevät tästä lapsiarjesta niin nautinnollista, enkä ole aivan yksiselitteisestä vastausta vielä löytänyt. Tietenkin jo ylipäätään toisesta ihmisestä huolehtiminen ja siinä onnistuminen tuovat ihmismielelle tyydytystä. On ihana kuulua isompaan yksikköön kuin mitä itse tai vaikkapa pelkkä parisuhde on. On todella jännittävää nähdä omissa lapsissaan omia ja puolison kasvonpiirteitä ja jopa eleitä, enkä voi edes kuvitella, miltä tuntuu, kun myös tuttuja luonteenpiirteitä alkaa putkahdella esiin. Toivottavasti pääosin hyviä sellaisia. On ihanaa seurata lapsen persoonan kehittymistä ja kliseisesti sitä, kuinka joka ikinen päivä he oppivat jotain uutta. Olla ylpeä, kun oma lapsi ojentaa pallomeressä pallon toiselle lapselle tai lohduttaa veljeään sanomalla ”ei hätää vauva”. On parasta kikattaa yhteen ääneen oman lapsensa kanssa jollekin aivan järjettömälle asialle, mitä tuo on kulloinkin saanut päähänsä tehdä ja ihmetellä, kuinka noin pieni voi olla samaan aikaan niin kekseliäs, hauska, huumorintajuinen ja fiksu. On huippua antaa lapselle uusia kokemuksia, aivan pieniäkin sellaisia, kuten ensimmäinen jäätelötötterö tai visiitti kotieläinpihalle. On sydäntä puristavan ihanaa saada olla se, johon taapero tukeutuu pelottavien ja hieman jännittävien tilanteiden äärellä, ja kuinka leikkinsä tohinassa muiden lasten keskellä hän osoittaa ja hihkaisee ”äiti”. On myös aika hellyyttävää, että saan nykyisin istua vessassa joka ikinen kerta taapero sylissä, koska ilmeisesti äitiä kaivataan nyt joka hetki. On lämmittävää kesken pyykkienlaiton tulla haetuksi mukaan autoleikkeihin, ihan vain siihen viereen istumaan, koska niin on kaikkein paras.

Kaiken tämän ohella on paljastunut myös sellainen asia, jota en olisi ikinä osannut tässä mittakaavassa odottaakaan. Nimittäin se, kuinka joka ikinen päivä saa tehdä tutkimusmatkan omaan tunnemaailmansa, sillä jokainen taaperon läpikäymä harmi, pettymys ja ilo pakottavat itsenikin peilaamaan omaa reaktiotani, reflektoimaan aiheuttamaa tunnetilaa ja sen takana piileviä vaikuttimia. Ja tämä jos mikä on hedelmällistä, jos sille vain antaa mahdollisuuden. Puhutaan usein, että lapset kasvattavat myös itseä, ja aiemmin luulin sen tarkoittavan lähinnä vastuuntuntoa ja sen sellaista, mutta ainakin omalla kohdallani koen, että käyn tässä kaiken aikaa myös omaa itseäni ja omaa pääkoppaani niin intensiivisesti läpi, että olen jo nyt vajaassa kahdessa vuodessa oppinut enemmän itsestäni kuin koskaan aikaisemmin. Ja olen sentään istunut psykoterapeutin sohvalla yli kolme vuotta. Jos jo yhden lapsen kanssa tutkimusmatka on ollut näin upea, en malta odottaa, minkälaisia kerrostumia ja oivalluksia saakaan aikaan se, että nyt heitä on kaksi. Saada seurata tätä jo nyt mieletöntä kehitystä aina vain aitiopaikalta käsin. Saada ohjata kohti terveen itsetunnon, eheän minäkuvan ja oikeaan suuntaan kehittyvän tunnemaailman ja joustavan mielen suuntaan. Saada asettua rinnalle vaikeina hetkinä ja saada pieni uskomaan, että kaikki kääntyy vielä hyväksi ja ennen kaikkea saada tuntemaan olonsa niin turvalliseksi kuin se vain suinkin on mahdollista. Ihmetellä yhdessä elämän ja tunteiden kirjoa ja antaa luottamusta siihen, että elämä kantaa.

Kaiken tämän jälkeen kuuluisi varmastikin jatkaa sillä sanalla mutta, ja todeta nyt vähintään pienen listan verran niitä vanhemmuuden raskaita puolia. En kuitenkaan aio niin tehdä, koska jokainen yllä luettelemistani esimerkeistä peittoaa mennen tullen yksinäänkin liudan niitä vaikeampia asioita. On kuitenkin ihmeellistä, että hiukan jännitän tämän ylitsevuotavan hehkutuksen julkaisemista, koska luulen tällaisen kirjoituksen ärsyttävän melko suurtakin yleisöä. Miksi näin on, en tiedä. Voi hyvin olla että olisin itsekin ärsyyntynyt vastaavasta vielä kolmisen vuotta sitten, enkä osaa siihenkään vastata, että miksi. Kyllähän itsekin ajattelin, että lapsistaan kaiken aikaa someen postaavat ihmiset ovat jotenkin kummallisia, ikään kuin heillä ei elämässään muuta olisi. Ja kaikkein pahinta oli lukea ihmisten kirjoituksia siitä, mitä heidän lapsensa olivat kulloinkin sutkautelleet. Se oli ärsyttävää, myös silloin, kun lapsihaaveet alkoivat jo konkretisoitua. Ehkä se vaikutti jotenkin teennäiseltä tai jotain. Mutta niin sitä vain on nöyrästi todettava, että kyllä nämä lapset ovat omalla kohdallani olleet suurempi onni kuin olisin koskaan voinut kuvitella ja olen saanut enemmän kuin koskaan olisin saattanut toivoa.

Tuntuu välillä, että lapsiarjen ihanuudesta on sallittua puhua vain sellaisilla foorumeilla, jotka koostuvat muista tähän kulttiin kuuluvista lastensa ehdoilla nauravia nakkeja tilailevista tossukoista. Kaikkialla muualla koen, että vähintään siinä sivulauseessa odotetaan kuultavan niitä raskaita puolia ja taivasteltavan sitä kakkavaippojen määrää (laskin, tänään olen vaihtanut yhteensä kolme, aikaa meni tähän yhteensä kolme minuuttia, eli 0.21% koko vuorokaudesta). Ilmoittaessani olevani suhteellisen pian uudelleen raskaana, suurin osa onnentoivotuksista jatkui jotenkin, että ”no onhan siinä sitten hommaa” tai että ”kyllä sitä sitten kiirettä pitää”. No ei tässä nyt varsinaisesti laakereillaan tule kyllä levättyä, mutta miksei yksikään kommentti voinut olla yhtään positiivisempi? Ikään kuin en olisi siinä toisen lapsen kohdalla tiennyt, mihin noin suunnilleen olisin ryhtymässä, ja kun itselläni johtoajatuksena oli vain, että ”ihanaa, kun tulee toinen lapsi, ensimmäisenkin kanssa on ollut niin mahtavaa, että huippua saada vielä toinen”.

Kyllä siihen pakolliseen arjen pyörittämiseen, lasten ruokkimiseen, vaatettamiseen ja kaikkeen muuhun menee aikaa, mutta ei kai kukaan miellä omaakaan elämäänsä (toivottavasti ainakaan) ainoastaan sen kautta, mitä tulee suuhunsa laittaneeksi tai kuinka monta kertaa päivässä käy vessassa, vaikka niihinkin varmasti uppoaa hetki jos toinenkin. Miksi siis lapsiarkea pitäisi tarkastella ainoastaan tästä näkökulmasta, kun se kuitenkin on niin paljon kaikkea muuta? Onhan se raskasta, mutta on siinä niin paljon kaikkea hyvääkin, on melko tyypillinen lausahdus pikkulasten vanhempien suusta, enkä jotenkin osaa edes sanoittaa, kuinka paljon ärtymystä tuo lausahdus minussa herättää. Lähinnä siksi, että tuohon tyyliin odotetaan puhuvan. Ikään kuin pitäisi vuodesta toiseen perustella haluaan lisääntyä, ja kuinka ympärillä oleva ihmismassa oikein odottaa saavansa todistaa, kuinka se lapsiarki on niin kamalan raskastamitäs minä sanoin. Ei se minusta ole . Ymmärrän tietysti, jos jonkun mielestä on (onhan minun helppo olla tätä mieltä, kun ympärillä on hyvä tukiverkko ja elämän puitteet ovat muutoin kunnossa) mutta pointti ei olekaan se, onko lapsiarki jonkun mielestä raskasta, vaan kuinka niin automaattisesti oletetaan, ja kuinka perhe-elämästä nauttiminen tulkitaan vähintäänkin omituiseksi. Itsekin tein niin, eikä sitä edes hävetä myöntää, vaan lähinnä se saa minut tarkastelemaan tätä asiaa vieläkin laajemmalla yhteiskunnallisella tasolla, koska ei minulla varsinaisesti koskaan ole ollut mitään lapsia tai lapsiperheitä vastaan. Jossakin tuon asenteen täytyy piillä. Ja niitä lapsia kun vielä kehoitettiin tekemään, oli talkoot ja kaikki. Niihin me ainakin olemme osallistuneet kuluneen kahden vuoden aikana. Tosin siitä olen unohtanut tuntea huonoa omaatuntoa, että ilmastonmuutoksen kannalta olemme juuri tehneet pahimman mahdollisen teon. Ja vielä kahdesti.

Tämän tekstin tarkoitus ei suinkaan ole tehdä lapsista, niiden saamisesta tai lapsiperhe-elämästä mitenkään ylivertaista verrattuna toisenlaiseen elämään ja ymmärrän vallan hyvin, jos joku ei halua lapsia lainkaan. Olen lukenut aiheen tiimoilta useampia tekstejä ja kirjoja, enkä koe kaikesta tästä julistuksestani huolimatta, etteikö ihminen voisi olla onnellinen ilman lapsia tai perhettä. Tai että ihminen saisi kokea vasta lasten myötä tietynlaisen onnen tai että vasta silloin tietää mitä rakkaus on. Näitä kaikkia on mielestäni mahdollista kokea myös muutoin, ja onhan myös ihmisiä, jotka katuvat sitä, että tulivat saaneeksi lapsia. Senkin voin ymmärtää. Tietenkin tulee olla myös hyvin sensitiivinen sen suhteen, että tahatonta lapsettomuutta on hyvin paljon ympärillämme, enkä koskaan tarkoituksenmukaisesti haluaisi hihkua omalla onnellani tuottaen toisille pahaa mieltä. Lähinnä tarkoituksenani oli tuoda esille sitä, kuinka omalla kohdallani tämä koko homma pääsi yllättämään kokonaisvaltaisuudellaan ja antoisuudellaan niin jättimäisesti, että olen aivan ällikällä lyöty. Siltikään ei koskaan tulisi mieleeni tuputtaa kenellekään ajatusta lapsista tai perheen perustamisesta, ainoastaan kysyttäessä tai jonkun sitä vaihtoehtoa ääneen pohtiessa saatan todeta, että itselleni tämä on ollut, kliseistä jälleen, parasta mitä minulle on koskaan sattunut. Koska niin se on.

Mielipiteitä aiheesta otetaan mielenkiinnolla vastaan!

Taaperon ja vauvan kanssa kolmisin – kuinka tästä selviää hengissä?

Kello on 12.32, otin juuri maailmanluokan riskin ja siirsin sitteriin nukahtaneen vauvan sänkyynsä. Ei olisi kannattanut, kainalohommiksi meni. Taapero kiekuu omassa sängyssään, mutta yrittäköön hetken vielä unta.

Mun arkiviikkoni koostuu kahdenlaisista päivistä: niistä joina olen vauvan kanssa kahdestaan (tiistai ja torstai, taapero on tällöin mummulassaan) ja niistä, jolloin olen molempien vaippapöksyjen kanssa kotona. Vauvapäivinä kauppakeskuksen kahvilassa jäälattea siemaillessani saatan vilkaista vaunuissa sikeästi nukkuvaa vauvaa ja ajatella, että eihän tämä kahden alle kaksivuotiaan kanssa eläminen ole kovinkaan vaikeaa. Siispä ajattelin aloittaa tämän tekstin hetkenä, jolloin olen varsin toista mieltä ja hakea vaikkapa täältä omasta blogistani muistutteen silloin, kun erehdyn näin harhapäisesti kuvittelemaan. Vauvan ja taaperon kanssa eläminen on armotonta kamppailua aikaikkunasta toiseen siirtymisen kanssa, ja ei, kaksi ei todellakaan mene siinä missä yksi. Ei sinne päinkään.

”Onhan niistä sitten seuraa toisilleen”, argumentoin miehelleni, kun pohdimme elämää kahden lapsen kanssa alle kahden vuoden ikäerolla. No niin on, sitten joskus kahden vuoden päästä. Nyt ainoa, jolla ei ole seurasta puutetta, olen minä. Vauva pitää seurastani niin paljon, että olen varma, että se on opetellut kiskaisemaan tuttinsa suustaan vain, jotta ilahduttaisin sitä seurallani tämän tästä. Myös taapero arvostaa läsnäoloani ja näyttää sen kaivelemalla eteisen laatikostot läpi sillä välin, kun metsästän sitä tuttia kuudettatoista kertaa vauvan sängystä. On mukavaa olla haluttua seuraa!

Lisäksi olin mielestäni valmistautunut siihen, että tulisin kokemaan riittämättömyyden tunnetta kahden pienen kanssa ollessani. Se valmistautuminen oli yhtä kuin olisin valmistautunut sotaan leikkimällä vesipyssyllä. Riittämättömyyden tunne nimittäin ampuu kovilla ja kovaa, joka ikinen kerta vauvan joutuessa huutamaan hieman pidempään maitoansa, kun olen jumissa kakkavaipan vaihdossa. Tai kun syötän sitä maitoa ja taapero ilmoittaa haluavansa sylkkyyn lukemaan kirjaa. Siis ihan hirveää, miksei minulla ole neljää kättä ja kahta syliä?

Koska olen näemmä uudessa kyselyiässä, tiedustelisin käsiasian lisäksi myös, että miksi ihmeessä vauvan ”se vain nukkuu ja syö” – vaihe päättyy sillä siunaaman hetkellä, kun isyysloma tulee päätökseensä? Sen jälkeen vauva myös itkee, yleensä aina silloin, kun tarvitsisin todellakin edes ne kaksi hyödytöntä käsiksi nimettyä ulokettani. Silloin kun ne ovat vapaana, vauva yleensä nukkuu kuin pieni enkeli. Vauva myös tarkastelisi mielellään jo ympäröivää maailmaa, vain ja ainoastaan sylistä käsin tietenkin – onneksi myin kantorepun esikoisen jäljiltä tarpeettomana, idiootti minä.

Esikoisen kohdallahan ahdistuin valtavasti siitä, kuinka en osannut oikein vuorovaikuttaa ja viihdyttää häntä pikkuvauva-aikana. Nyt toisen vauvan kohdalla ei ole paljoa tarvinnut sentään tällä asialla päätään vaivata: vauva raijataan mukana siihen huoneeseen missä kulloinkin ollaan, ja luotetaan siihen, että se viihtyy. Se on ainakin tullut nimittäin selväksi, että vauva kyllä ilmoittaa selvästi sitten kun se ei enää viihdy.

Taapero jäi tosiaan päiväkodista reilun kuukauden mittaiselle lomalle, ja pohdin edelleen, kuinka ihmeessä tulen selviämään hengissä tästä kesästä ja niistä päivistä, kun olen näiden kanssa yksin. Olen havainnut, että kotona oleminen on tällä kombolla kaikista stressaavinta. Taapero siirtyy tihutyöstä toiseen heti, kun silmä välttää, ja itse juokset perässä kädettömänä vauva sylissä ja toistelet kuuroille korville kaikuvia kieltoja toisensa perään. Stressitasosta kertonee jotain se, että viime viikollakin katsoin vähemmän stressaavaksi vaihtoehdoksi lähteä Prismaan tekemään viikon ruokaostokset, jotta saisin aikavälin aamiainen – lounas kulumaan jouhevasti. Tuplarattaissa nämä nimittäin sentään pysyvät paikoillaan.

Nyt kello on 21.33 ja tämä on ensimmäinen tauko tuon puolen päivän jälkeen. Silloinkaan taapero ei lopulta nukahtanut, vaan päiväunet otettiin kauppareissun jälkeen lopulta autossa. Tälle päivälle tuli lopulta pituutta 14 tuntia aivan yhtäjaksoista ja täyttä työtä – aivan ihanaa sellaista sellaista – mutta myöskin aivan hemmetin raskasta.

Onneksi noin pääpiirteissään jokainen päivä on edellistä helpompi henkisesti. Noin viisi viikkoa sitten olin ensimmäistä kertaa miehen kaupassa käynnin ajan kotona poikien kanssa kolmistaan. Tuo vajaa tunti oli pitkä kuin nälkävuosi ja hikikarpalot valuen huokaisin, kun avain kääntyi viimein lukossa miehen kotiinpaluun merkiksi. Nyt vaippapöksyjen kanssa menee, ei helposti, mutta hengissä selviten, jo kokonainen päivä ja uskon, että rutiinien muodostuessa ja vauvan kasvaessa tämä sujuu jo, no, rutiinilla. Onneksi terveyskeskustyössä ja paljon terveyskeskuspäivystystä tehneenä hoidon tarvetta arvioiva silmäni on harjaantunut siinä määrin, että näiden taitojen implementointi taapero- ja vauva-arkeen sujuu kuin itsestään: suurin kakkakatastrofi ja (kirjaimellisesti) kiljuvin nälkä hoidetaan ensin, pahimman ruuhkan sattuessa tehdään vain välttämättömimmät hengissä pysymistä edistävät toimenpiteet, ja hyvin usein täyden varmuuden sijaan pelataan todennäköisyyksillä. Onneksi ainakin joskus osun oikeaan. Toivon tietysti, että töissä näin olisi käynyt useamminkin, uhmaikään siirtynyt taapero kun osoittaa, että onnistumisprosenttini on täällä kotona aika matala. Tällä hetkellä suurin osa taaperon syömiseen kohdistuvasta kanssakäymisessä hikoiluttaa enemmän, kuin Super Marion loppuvastuksen kohtaaminen yhden jäljelle jääneen elämän kanssa. Esimerkki: yhtenä päivänä tarjolle esitettiin pillimehua, jota odotettiin kädet ojossa hihkuen. Kunnes. Kunnes mieheni kömpelyyttään kehtasi sihdata pillin erehdyksessä pojan ylähuuleen. Siihen jäi mehu ja tilalle tuli tunnin raivari. Vastaavanlaisia tilanteita on mahtunut viime viikkoihin lukemattomia, ja ylipäätään noin niinkuin kaikki loukkaa verisesti. Tänään viime töikseni kysyin nukkumaan mennessä, että oliko kiva päivä. Vastauksesi sain lyhyesti ja ytimekkäästi: ”Ei kai”. No ei siinä sitten, ei tässä yritettykään.

Vastauksena otsikon kysymykseen: en todellakaan tiedä. Arvelen kuitenkin, että tämä hektinen elämänvaihe vaatii nyt itseltäni rentoutta ja kykyä olla vaatimatta liikoja – niin itseltäni kuin sen enempää muiltakaan. Luon itselleni helposti paineita siitä, että kodin tulisi olla siistinä kaiken aikaa, ja murehdin, jos vieraille ei ole tarjota itse tehtyä tarjottavaa. En ole mikään matonhapsuja oikova siivousnatsi, mutta sekaisessa kämpässä tuntuu, että ajatuksetkin ovat sekaisin. Kuitenkin kesken päivän siivoaminen on osoittautunut aivan älyttömän turhaksi ajankäytöksi, sama sotku on edessä illalla joka tapauksessa, ja vieraatkaan tuskin pahoittavat mieltään valmispullista. Ennen kaikkea haluan olla oikeasti läsnä ja nauttia tästä saamarin kaaottisesta, mutta tähänastisen elämäni ihanimmasta ajanjaksosta kaikin siemauksin, ja tiedän, ettei se onnistu, jos kaiken aikaa syrjäsilmällä vilkuilen tiskipöydälle kasautuvaa tiskivuorta. Vaatimustason rimaksi voisi riittää nyt ensialkuun se, että päivän päätteeksi vaippapöksyillä olisi vatsassa ruokaa ja kuiva vaippa, sekä edes jonkin verran ulkoilua tai muuta mielekästä tekemistä takana. Sen lisäksi tosiaan, että lasken vaatimustasoa omalla kohdallani, on tärkeää yleisen ilmapiirin vuoksi pyrkiä tekemään niin myös muiden kohdalla. Taaperon raivarit ja älytön eipäsjuupas-meininki on huomattavasti helpompaa sietää, kun pysähtyy hetkeksi katsomaan maailmaa hänen silmiensä kautta. Ei ole niin helppoa olla väsynyt ja kiukuta kaikesta mahdollisesta vastaantulevasta ja joutua katsomaan vierestä, kun äiti heijaa vauvaa edestakaisin ison osan ajasta. Ei ole myöskään helppoa olla pieni vauva, joka ei osaa ilmaista itseään muuten kuin itkemällä, eikä myöskään ole helppoa käydä töissä ja tulla sieltä kokonaiseksi illaksi pyörittämään tätä sirkusta. Kuten olen aiemminkin todennut, huumorilla pääsee pitkälle, ja harva asia nyt oikeasti on sellainen, että maailma romahtaa, jos se tehdäänkin pienen mutkan kautta.

Opettelemista päivä (ja tunti) toisensa perään, mutta veikkaan, että kesän lopulla muistelen lämmöllä ihan jotain muuta kuin sitä, kuinka muruttomana onnistuin keittiötasot pitämään.

Tämän tekstin kirjoittamiseen menikin lopulta ainakin kolme päivää, ja ironisesti kirjoitan näitä viimeisiä sanoja tässä terassilla linnunlaulussa istuskellen koko muun talouden nukkuessa päiväunia. Voin siis hakea täältä blogista myöhemmin myös muistutteen siitä, että näitäkin hetkiä todistettavasti tulee.

Hankinnat toisen lapsen kohdalla

Laajan esikoisen kohdalla kirjoittamani postauksen vauvahankinnoista löydät täältä. Esikoisen ja kuopuksen välille tuli noin 1v 8 kk ikäeroa, joten melkoisen pienillä hankinnoilla on pärjätty, vaikka ne Lindexin vauvanvaaterekit niiiin houkuttelivatkin. Onnistuin kuitenkin pitämään pääni kylmänä ja kukkaronnyörit supussa, koska olin tietysti säästänyt kaikki vauva-ajan vaatteet ja tarvikkeet aina rintapumpuista ensisänkyyn, joten loppujen lopuksi toisen kohdalla ei olisi tarvinnut oikeastaan ostaa mitään. Raskauden loppuvaiheessa alkoi kuitenkin tuntua, että jotain pientä olisi kiva uudelle tulokkaallekin hankkia, ja siinä kohtaa kun pesänrakennusvietti alkoi lyödä kunnolla vettä myllyyn, klikkailinkin jo Jollyroomilla tavaraa ostoskoriin. Olihan tulevalle vauvalle nyt aivan ehdottomasti saatava esimerkiksi MOOSESKORI! 😀

Onneksi sain toppuuteltua tätä kevyttä hankintaintoani kuitenkin, ja lopullinen lista näyttää siis tältä:

  • No se mooseskori. Kyseessä siis kantokopan näköinen punottu kori (kuvassa), jossa vauva voi nukkua, ja jota voi siirtää huoneesta toiseen (ei kuitenkaan vauva kyydissä). Vaavisänkyä mietimme alkuun helpon siirreltävyytensä vuoksi, mutta joka paikkaan kiipeävä taapero sai miettimään asiaa uudelleen. Kantokoppa tai äitiyspakkauksen laatikkohan olisi ajanut ihan saman asian, mutta kun nyt päähäni sain tarpeen mooseskorista, oli se saatava – vaikken aiemmin edes tiennyt mikä se on, kiitos vaan Instagram! Otin korin reunapehmusteet vielä turvallisuuden vuoksi pois ja vauva nukkuu tässä ihan tyytyväisenä yleensä päiväuniansa niin olohuoneessa kuin terassin varjossakin.
  • Tuplarattaat. Asia joka ahdisti jo etukäteen, eikö tämä saakelin rattaidenmetsästys jo kertaalleen tehty!? Ei muuta kuin jälleen kerran sukellus Facebookin asiantuntijaryhmiin. Alkuun olin vakuuttunut, että haluaisin rattaat, jossa vauva ja taapero matkustaisivat vierekkäin, olkoonkin että olisivat hieman leveämmät. Joka paikassa hehkutettiin Bugaboo Donkey 3 Duo-rattaita, jotka kieltämättä hivelivät silmää ja onhan kyseiseltä merkiltä yleisesti laatua odotettavissakin. Ikävää vain, että kyseiset rattaat maksavat uutena reilut 1500 euroa ja käytettynäkin ihan riittävästi jäädäkseen meidän budjettimme ulkopuolelle. Toisena vaihtoehtona olivat Mountain Buggy Duetit, ja ne olisimme varmaan ostaneetkin, ellen olisi sattunut puhumaan vaunuasiasta työkaverini kanssa. Heillä oli nimittäin tarve yksilörattaille tuplien jäädessä tarpeettomiksi, joten vaihdoimme päikseen ja saimme Britaxin B-Readyt, jotka kaiketi ovat jo poistuneet markkinoilta. Vaihtokauppa oli sikäli aivan unelma, että ylipäätään Britaxit olivat tutut aiemmasta (esikoisella Smilet) ja kaiken lisäksi turvakaukalon (Britax i-size Baby Safe 2) saa näihinkin vain napsauttamalla – aivan ehdoton ominaisuus kauppareissuja ym ajatellen. Se, että vauva ja taapero matkustavatkin päällekkäin rinnakkaisten systeemien sijaan, ei oikeastaan edes ole sekään hassumpi ratkaisu. Etenkin, kun rattaat mahtuvat nyt helposti kulkemaan ovista. Säästimme siis ensinnäkin rahaa, ja toiseksi ja tärkeimmäksi vaivannäön uusien hankinnalta ja vanhojen myymiseltä.

Rattaiden tärkeimmät ominaisuudet meille:

  • Saa myös yksilörattaiksi/-vaunuiksi, koska enemmän sitä tulee nyt vauvan kanssa kuljettua kaksistaan esikoisen ollessa päivähoidossa
  • Turvakaukalo mahdollista kiinnittää suoraan runkoon
  • Menevät kasaan näppärästi, eikä tuplien kasaamiseen mene liikaa aikaa tai vaivaa (kasaaminen vaatii kaksi klikkausta tilaa lisäävistä adaptereista ja kaksi vaunukopasta ja ratasosasta – melko näppärää)
  • Kulkevat pienessä tilassa ja etupyörät kääntyvät, mutta ne saa tarvittaessa lukittua
  • Kulkevat kohtuullisen keveästi lähinnä asfaltilla ja hiekkatiellä, mihinkään isompaan lumisohjoon rattaiden ei meillä tarvitse taipua
  • Ainoa puuttuva asia ovat ilmakumirenkaat, joiden ansiosta tärähtely jäisi pienemmäksi, mutta kuten sanottua, meidän liikkumismaastoissamme tällä ei ole niin väliä. Enemmän vaunupohdintaa löytyy tosiaan tuolta aiemmasta postauksesta.
  • Baby’s Only – kevytlämpöpussi. Esikoinen syntyi syksyllä ja silloin kevääseen asti käytössä oli toppapussi niin kaukalossa kuin vaunuissakin. Kevätvauvaa ajatellen päädyin tilaamaan kyseisen kevytpussin ja oli kyllä hyvä hankinta! Pussi menee viisipistevöiseen turvakaukaloon ja vauvan saa nostettua pussissa pois sitä avaamatta. Menee myös ohuena patjana lattialla ja vaunuissa, jos makuupussityyppiselle ratkaisulle ei kelien puolesta ole tarvetta. Viileämmillä keleillä vauva on pussissa ihan sisävaatteilla ja tälle on varmasti käyttöä pitkälle syksyynkin, ennen kuin siirrytään toppapussiin. Tätä kyttäsin torissa ja vauvakirppiksillä aikani, mutta ovat ilmeisen haluttua tavaraa, joten uutena ostettiin.
  • Uusi itkuhälytin. Esikoinen ei oikein nukkunut vaunuissa ja myimme edellisen itkuhälyttimemme pois, tajutaksemme sitten kesällä, että sitä olisi voinut käyttää myös vauvan nukkuessa sisällä, kun itse istuskelimme kesäillassa terassilla. Onneksi appivanhemmat lahjoivat meitä nyt sitten uudella Philipsin hälyttimellä, jota ei varmasti myydä pois ennen kuin kaikki mahdolliset käyttötarkoitukset on koluttu läpi!
  • Uusi mobile. Hankintalistalla vielä, pelastaa aamun hammaspesu-vessa-kahvikuppi käteen-viuhahduksen!

Tämän lisäksi oikeastaan ainoastaan uusia tutteja, tuttipulloja, harsoja, harsotaitoksia, tops-puikkoja, baby oilia, sinkkivoidetta, bepanthenia ja talkkia. Näin vastasyntyneellä käytössä nyt ei tarvitse juurikaan tavaraa ollakaan, melko vähällä pärjää ja mielestäni aiemman postaukseni listaus pitää hyvin paikkansa edelleen. Näillä mennään siis siihen asti, kunnes se saamarin välikausivaaterumba alkaa tämänkin kohdalla 😀