Kesän viimeinen viikonloppu

Tänä viikonloppuna sen tunsi, nimittäin kesän taittumisen kohti syksyä. Eikä haittaa tippaakaan! Vaikka olen keskikesällä syntynyt, olen henkeen ja vereen syksyihminen, ja tänäkin kesänä olin saanut helteistä tarpeekseni jo heinäkuussa. Syksyyn liittyy jollakin tapaa aina uuden alun fiilis, ja vaikken enää vuosiin ole koulunpenkille palannutkaan, ostan edelleen joka syksy uuden lukuvuosikalenterin ja kaivan stabiloni esiin. Syksyyn liittyy ihana tunne arkeen palaamisesta, rutiineista ja siitä, että elämä palautuu kesähummailujen jälkeen taas tuttuihin ja turvallisiin uomiinsa. Syksyn tullen on ihana kaivaa taas neuleet ja välikausitakit esiin, ja pukeutua housuihin ilman että yhteenhinkkautuvat sisäreidet tekevät kesämekkojen helmoissa jokaisesta päivästä painajaisen.

Tämä viikonloppu oli siis minun kalenterissani kesän viimeinen, ja aivan se kuuluisa piste iin päälle olikin!

Perjantaina ajoin nilkka suorana töistä kotiin, jossa minua tervehtivät mieheni ja kuohuviinipullo, päätimme nimittäin juhlistaa keskiviikkona olevaa kolmatta hääpäiväämme hieman etukäteen. Mara oli roudattu hoitoon mummulaan hyvissä ajoin, ja oli aivan ihana valmistautua iltaan kotona kaikessa rauhassa, musiikkia, terassilla istuskelua ja Trivial Pursuitia.

Kahdeksan maissa otimme taksin alle ja suuntasimme keskustaan. Oli aivan ihana sää, leuto tuuli syksyisine vivahduksineen ja kaupungin ylle laskeva aurinko. Ihmisiä oli liikkeellä paljon, luultavasti muutama muukin oli kietomassa kesäänsä pakettiin. Johan edellisistä ravintolatreffeistä olikin aikaa, edellisen kerran kävimme oikein kunnolla ravintolassa nimittäin ystävänpäivänä.

Ravintolaksi valikoitui pitkän pohdinnan jälkeen Periscope. Valitsimme alkupalalistalta useamman ruuan ajatuksella, ettemme ottaisi tavan pääruokaa lainkaan. Tarjoilija suositteli kolmesta neljään annosta per syöjä, ja käsittääkseni tämä pienempien annosten lista on juurikin tätä tarkoitusta ajatellen niin laaja.

Lautasille päätyi grillattua kesäporkkanaa, dumplingeja, scampicevicheä, lammaspastramia, tartaria, voissa haudutettua siikaa ja kanavarras. Ruoka oli aivan erinomaista, rohkeita makuja ja hienoja yhdistelmiä. Mutta. Sitä oli aivan liian vähän! Siinä kohtaa kun odotimme enää yhtä lautasta saapuvaksi, oli aivan pakko tilata vielä toiset dumplingit, koska nälkä oli edelleen kiljuva. Kyseessä ei suinkaan ole ainoa ravintola, jossa nykyisellään tarjoillaan pieniä annoksia jaettavaksi, ja nämä olivat kyllä vertailussa aivan todella pieniä. Kokoluokka vastasi ehkä jonkinlaisen 7-8 ruokalajin maistelumenun annoksia, eli siihen nähden tuo 3-4 annosta per syöjä ei kyllä ihan pidä paikkaansa.

Ravintolan jälkeen suuntasimme vielä ravintolan kattoterassille hetkeksi istuskelemaan ja päivittelemään sitä kuinka vanhoiksi siellä olomme tunsimme. 😀 Hieno paikka tuo terassi, jotain sellaista ulkomaafiilistä siinä oli, ja olipahan muuten tämän kesän ensimmäinen (ja viimeinen) terassivisiitti! Sen verran vanhuuttamme kuitenkin vielä alleviivasimme, että palasimme jo hieman yhdentoista jälkeen kotiin. Nykyään kun ei oikein enää tahdo jaksaa riekkua ulkona yömyöhään ensinnäkin siksi, että aikaiset aamut painavat aika paljon silmäpusseissa jo valmiiksi, ja toisekseen sitä on varsin tietoinen siitä, että seuraavana päivänäkään ei saa vain maata käsi sipsipussissa koko päivää, vaan jonkinlaisessa toimintakunnossa olisi oltava.

Lauantaina haimme Maran kotiin, ja olipahan ihan kamala ikävä! Mummulareissu oli mennyt tosi hyvin, siellä oli painettu menemään pitkin huushollia ja tutkittu jokaikinen nurkka. Tässä kohtaa on pakko olla kyllä tyytyväinen siihen päätökseen, että vastoin kaikkia niitä huono vanhempi-fiiliksiä jätimme pojan jo muutaman kuukauden ikäisenä ensimmäistä kertaa isovanhemmilleen yökylään. Tällä hetkellä ei ole minkäänlaista epäilystä siitä, etteikö tyyppi pärjäisi yön yli jommassa kummassa mummulassa. Olemme siitä onnekkaita, että molemmat mummulat ovat parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä, ja Mara onkin nähnyt molempia isovanhempiaan hyvin säännöllisesti noin kerran viikossa. Vaikka itse toki itken edelleenkin vuolaasti jättäessäni pikkuisen hoitoon, on ihanaa kun ei tarvitse miettiä mitään vierastamisia tai itkuja – tiedän että siellä pärjätään ja poika on vallan riemuissaan ollessaan isovanhempiensa huomion keskipisteenä.

Lauantaina kävimme kiertelemässä antaumuksella Ratinan K-Marketissa ja tuhlasimme suunnilleen koko seuraavan viikon ruokabudjettimme viikonloppupäissämme tehtyihin ostoksiin. Harmikseni Mara ei oikein arvosta suomalaisten vadelmien ja pensasmustikoiden kohtuulisen kirpakkaa kilohintaa, vaan heittelee ne pitkin lattioita – itse toki konttaan sitten perässä ja pistelen tarkan markan naisena ne suuhuni.

Jos perjantaissa oli pitkästä aikaa ihanaa menotunnelmaa, tuli kiireettömästä ja verkkaisesta lauantaista nautittua sitten senkin edestä. Istuskelin pitkät tovit terassin rappusilla katselemassa kotiaan ratsaavan Maran touhuja ja nautiskelin kahvia. Illalla lämmitettiin sauna ja köllöteltiin sohvalla kaikessa rauhassa. Jos (ja kun) jatkossakin aion joskus vielä kotinurkista viihteelle lähteä, on se aivan ehdottomasti kyllä tehtävä perjantaina, jolloin pienestä kohmelostakin huolimatta seuraavana päivänä on vielä koko viikonloppu edessä.

Sunnuntaina kiireetön tunnelma jatkui. Marakin nukahti aamumaitonsa jälkeen vielä uudelleen ja vasta puoli kymmeneltä pinnasängystä kuuluva kiekuminen pakotti meidätkin ylös. Olen siis maailman aamuärein ihminen, ja kuka tahansa joka koskaan on ollut kanssani aamuisin tekemisissä tietää, ettei minulle kannata puhua ensimmäiseen puoleen tuntiin mitään. Paitsi Mara. Mutta onneksi tyypillä onkin maailman valloittavin harvahampainen hymy, jolla hän tervehtii ponnekkaasti pinnasängyssään seisoen – kyllä siinä sulaa tämänkin aamujäärän sydän.

Ystävän kanssa käydyn vajaan tunnin puhelinkeskustelun jälkeen pakkasimme karavaanimme ja otimme suunnaksi Hämeenpuiston käsityöläis- ja katuruokamarkkinat. Ihmisiä oli, muttei aivan älyttömästi kuitenkaan, turvavälejä oli kohtuullisen helppoa noudattaa. Juustohampurilainen, senegalilainen grillikana tomaattisella riisillä sekä senegalilainen lihapasteija valikoituivat meidän lounaaksemme ja hyvää kyllä oli! Mara nautiskeli omia puffejansa ja banaaniansa rattaissa muina markkinavieraina ja nauroi heikkopäisenä jokaikiselle vastaantulijalle – on muuten kohtuullisen kova nauramaan tuo tyyppi kun sille päälle sattuu. Naurusessio päättyi toki sittemmin koko Hämeenpuiston matkalta raikuvaan karjuntaan, joten päätimme suosiolla vetäytyä takavasemmalle. Odottelin pojan kanssa autossa, kun mieheni jonotti meille vielä 40 minuutin jonotusajalla palvelevasta venezuelalaiskojusta kotiinviemistä. Sekin oli hyvää, oli odottamisen väärti.

Rattaissa karjuvan vauvan viihdyttäminen on kyllä ehkä kaikkein haastavinta, mitä olen tässä äitiyshommassa tähän saakka kohdannut. Ja kun se karjuminen ei ole mitään söpöä huudahtelua, vaan sellaista huutoa, että koko poika muuttuu hetkellisesti tomaatinpunaiseksi ja lähistöllä olevien rakennusten suunnittelijat saavat toivoa, että ovat tehneet lujuuslaskemansa mieluiten hieman varman päälle.

Loppuillan olenkin siivoillut Maran vaatekaappia, varastoinut pieneksi käyneitä vaatteita ja laittanut osaa kiertoon. Tätä toimintaa toki on hieman hidastanut se, että tämä henkilö on roikkunut puolet ajasta housunlahkeessani väsymystään huutaen. Miellyttävää tuon karjumisen lisäksi nimittäin on se, kun yrität pitää vauvaa hereillä yöunille asti silloin, kun päiväunet ovat jääneet aivan liian lyhyiksi. Kokeiltiin kaikki lelut, kattila ja vispilä, Pipsa Possu ja kylpy – huutoa seurasi kaikesta. Kylpykin haavoitti sielua siinä määrin, että vihdoin omaan sänkyynsä päästyään herra laittoi pontevasti tutin itse suuhunsa ja tuijotti sen näköisenä, että tulipahan tämäkin farssi viimein päätökseensä.

Kesä 2020 oli aivan ihana, ja tämä viikonloppu sitäkin ihanampi, mutta kyllä nyt jo riittää – tervetuloa syyssateet ja sohvannurkka, olen valmis!

Ensimmäinen työviikko takana – selvisin hengissä!

No niin, ensimmäinen täysi työviikko takana sitten äitiysloman, vanhempainvapaan ja vuosiloman. Tasan vuoden päivät olin kotona, ja nyt oli sitten minun aikani jättää tämä pehmeän kotoinen kupla, ja ottaa äärimmäisen jännittävä askel kohti uudenlaista arkea – sellaista, jota en vielä koskaan tähän mennessä ollut elänyt. Tiesin aiemmasta, että ajoittain työn tekeminen on raskasta, ja myös kotona voi olla raskasta, joten olisiko uusi arki sitten tuplaten raskasta? Muutama huomio asiasta:

  • Voisin opetella nousemaan aikaisemmin kuin 25 minuuttia ennen auton rattiin istumista. Nyt kun käyn töissä, saan itse asiassa nukkua pidempään kuin vauvan kanssa kotona ollessa, enpä muista koska asia olisi ollut näin päin lomalta töihin palatessa. 😀 Silti torkutan viisiminuuttisen toisensa perään ja joka ikinen aamu on tullut aivan jumalaton kiire. Siinä missä saan kyllä itseni valmiiksi tuossa ajassa, en ole vieläkään osannut sisällyttää aamuuni ajallisesti sitä, etten malta lopettaa Maran halailua ja sylittelyä sitten millään. Tästä syystä olenkin myöhästynyt melkein joka aamu töistä. Huomenna on pakko virittää herätyskello varttia aikaisemmin soimaan!
  • Neljän vuoden ajalta tuttuun työyhteisöön oli aivan ihanaa palata, kun tutut työkaverit toivottelivat lämpimästi tervetulleeksi takaisin, ja kyselivät vauvavuoden kuulumisia. Myös itselleni yksi tärkeimmistä plussapuolista terveyskeskuslääkärin työssä – parhaimmillaan vuosien ajalta tutut potilaat ja pitkät hoitosuhteet – sai vahvistusta, kun tutut potilaat ilmaisivat olevansa hyvillään paluustani, ja kysyivät, miten vuosi oli mennyt.

  • Olin myös yllättynyt, kuinka luontevasti työnteko jatkui ja väliin tuntui, kuin en olisi ollut päivääkään poissa. Pois lukien tietenkin sen, että ensimmäisten parin päivän aikana raikasi kuuma linja helpdeskiin syystä, että suunnilleen joka ikinen tunnukseni oli joko vanhentunut tai unohtunut.
  • Sen sijaan helppoa ei ollut hypätä tartuntatautivastaavan saappaisiin keskellä ympäröivän epidemiatilanteen aiheuttamaa epätietoisuutta ja toisen aallon ennakointia. Onnekseni sain äärimmäisen hyvän perehdytyksen aiheeseen aiemmin tehtävässä toimineen kollegani toimesta, ja näin viikon jälkeen asiat alkavat hiljalleen hahmottua. Kaikkinensa koen tämän erittäin mielenkiintoisena haasteena – on aika jännittävää huomata yhtäkkiä toimivansa melko keskeisenä alueellisena toimijana asiassa, joka on täyttänyt uutisotsikot kuluneen puolen vuoden ajan.
  • Haaste on ollut myös lähteä kotoa aamulla näiden kahden jäädessä aamupuuropöytään suunnittelemaan päivän puistoreissua. Ja tuntuu niin epäreilulta, etten saa olla mukana! En ole jotenkin vielä saanut sisäistetyksi sitä faktaa, että minussa saman ihon alle mahtuu sekä työminä että kotiminä. Onneksi työmatkani kestää autoillen noin 25 minuuttia, ja siinä ajassa olen ehtinyt varsin mukavasti irroittautua sekä kalvavasta koti-ikävästä että päässä pyörivistä työasioista.
  • Töiden ja työmatkojen alettua minulla on noin 50 minuuttia päivässä aikaa, joka on ihan tasan tarkkaan vain minulle. Ja vieläpä niin, etten oikeastaan voi muuta kuin joko olla ajatuksineni hiljaa tai kuunnella äänikirjaa. Etenkin nyt, kun töissä on hässäkkää ja kotona odottaa samanmoinen, koen nuo hetket äärimmäisen rentouttaviksi ja ennenkaikkea palauttaviksi. Aiemmin työmatkat merkitsivät ainoastaan siirtymistä paikasta A paikkaan B. Kuluneen viikon aikana kuuntelin Heini Maksimaisen Vauvattomuusbuumin (vahva suositus, erittäin mielenkiintoinen katsaus lapsettomuuteen – sekä tahattomaan että vapaaehtoiseen sellaiseen) ja nyt aloitin pitkän aikaa listallani roikkuneen Sapiens: Ihmisen lyhyt historia (Yuval Noah Harari). Ihanaa, kun kerrankin on hyvä syy vain kuunnella äänikirjoja, nimittäin viimeiseksi mainitsemanikin on sellainen kirja, jota en luultavasti koskaan innostuisi lukemaan iltapuhteekseni, mutta kuunnellen se uppoaa varsin hyvin.

  • Nyt ymmärrän, mitä ihmiset tarkoittavat sillä, että työpäivän jälkeen kotona odottaa vielä toinen samanmoinen. Tai ehken ihan täysin ymmärrä vieläkään, sillä kotona minua odottaa vasta 11-kuinen vauva leikityksineen ja iltatoimineen. Vauva, joka menee nukkumaan jo seitsemältä, eikä vaadi kuskaamista harrastuksiin tai hangoittele vastaan läksyjenteossa. Ja siis oikeasti minä nautin tästä! Olen huono sietämään toimettomuutta, ja ainakin kuluneen viikon ajan olen nauttinut täysin siemauksin siitä, että työpäivän jälkeen pääsen hieromaan älynystyröitäni aivan toisenlaisessa ympäristössä kuin töissä. Ja kyllä vaan tuntuu olevan välillä kuin yksi saamarin iso Mensan testi se, kun pähkäilet kuinka pitää päiväunista kieltäytyvä rättipoikkiväsynyt vauva hereillä nukkumaanmenoaikaan asti. Tai kun joudut kehittelemään lusikalla syötettävistä ruuista lennossa sormiruokaversioita, koska EI VAAN OLE JEES SYÖDÄ LUSIKALLA. MITÄÄN.
  • On aika siistiä tulla töistä kotiin, jättää työlaukku eteiseen, vaihtaa kotivaatteisiin ja lähteä vauvan kanssa taloyhtiön hiekkalaatikolle möyrimään. Vielä siistimpää on ollut huomata, kuinka työmoodista kotimoodiin siirtyminen ei ainakaan toistaiseksi ole tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia – kaikki tapahtuu kuin itsestään tuon parikymmenminuuttisen työmatkan aikana. On myös maailman ihaninta, kun 8 tunnin poissaolon jälkeen vastaan möngertää pikkuinen, joka ilahtuu silminnähden siitä, että olet taas kotona. Myös mieheni on ollut ihan hyvillään, eikä ainoastaan siksi, että toinen vauvavahti saapuu paikalle, vaan kuukausien yhteenkietoutuneen symbioosielon jälkeen tämä tuntuu harvinaisen virkistävältä kaikkiaan.
  • On tullut myös pantua merkille, kuinka tärkeää on yrittää palautua niinä hetkinä, kun se on mahdollista. Siinä missä olen jo ennen vauvaakin ollut yleensä arkisin aivan puhki työpäivän mittaisesta sosiaalisesta kanssakäymisestä, nyt se korostuu jotenkin entisestään, kun kotonakin ensimmäinen hiljainen oma hetki koittaa vasta illalla vauvan mentyä nukkumaan. Sovimmekin, että jos alkaa ihan kunnolla hajottaa, niin molemmat saavat ilmoittaa vetäytyvänsä puoleksi tunniksi omiin oloihinsa silloin kun siltä tuntuu. Itselleni riittää usein se, että saan hetken selailla puhelinta aivan kaikessa rauhassa (joo joo, varmasti hedelmällisempää olisi vaikka meditoida tai käydä kävelyllä, mutta joku raja nyt tässä uuden opettelussa) ja sitten alankin jo kaivata takaisin tämä sirkuksen keskelle.

  • Myös fyysinen hyvinvointi ja sen laiminlyönnin seuraukset alleviivautuivat moninkertaisesti jo kuluneen viikon aikana. Krooniset rintaranka- ja yläselkäjumit eivät varsinaisesti helpotu sillä, että ensin istut päivän toimistossa (eikä suinkaan niissä työfysioterapeutin ohjeistamissa ergonomisissa asennoissa, vaan milloin mitenkin epäergonomisesti röhnöttäen) ja sitten kotona nostelet selkä vääränä kaiken aikaa syliin pyrkivää vauvaa, joka kaiken lisäksi rakastaa sylissä hyppyyttämistä. Kaikkina väliin jäävinä hetkinä tietenkin pyyhit kyttyräselkäsi kanssa sormiruokailun todisteita ja pukluja pitkin lattioita. Tämän kaiken seurauksena heräsinkin vaihteeksi sunnuntaiaamuun aivan järkyttävän yläselkä-niskajumiin ja ohimoissa jyskyttävään migreeniin. Taidanpa taas kaivella harjanvarren ja foamrollerin tuolta naftaliinista esiin – ja yritän myös ihan oikeasti jalkauttaa niiden käytön myös käytäntöön.
  • Yksi parhaista asioista töissäkäymisessä on se, kuinka viikonloput tuntuvat jälleen viikonlopuilta. Vuoden kalenterittomuuden jälkeen oli aivan ihana havahtua siihen faktaan, että edessä olisi kaksi vapaapäivää. Vaikkei viikonloppuisin nykyisellään oikein ole mahdollisuutta nukkua pitkään, niin silti lauantaiaamuun herääminen tuntui aivan erilaiselta. Pitkästä aikaa katoin myös kunnon aamiaisen pöytään seisaaltaan lusikoidun lämmitetyn puuron sijaan, ja nautiskelimme aamupalan koko perheen voimin – Maralle olin varannut omat suolattomat sämpylät.

Viikonloppu on mennyt hujauksessa ja kohta pitäisi taas orientoitua jotenkin alkavaan viikkoon. Katsoa huomiset vaatteet esille (ehdoton edellytys nopeille aamutoimille), miettiä viikon ruokalista ja tehdä Maralle linssipyöryköitä ensi viikolle valmiiksi pakkaseen. Maanantain tulo ei kuitenkaan tunnu pahalta eikä sunnuntain illankoitossa ole samanlaista haikeutta kuin joskus aikaisemmin. Ehkä siksi, että tällä kertaa ero arjen ja viikonlopun välillä ei tunnu niin hirvittävän selkeältä kuin joskus aikaisemmin, eikä päiviä maanantaista torstaihin tule enää ajateltua jonkinlaisina lusittavina väliajanjaksoina viikonloppujen välillä. Viikonloppuisin ehtii tietenkin tehdä kaikkea erityistä, mutta suurin ero arkipäiviin on se, että silloin kaikelle on vain enemmän aikaa. Muutoin tavanomaiset rutiinit pyörivät kuten arkenakin, ja se tuntuu ihanalta – viikonlopulle ei tule asetettua samanlaisia paineita kuin ehkä joskus aikaisemmin, koska tuntuu siltä, että ne tavalliset maanantait ja tiistait ovat aivan yhtä merkityksellisiä päiviä kuin lauantait ja sunnuntaitkin.

Tiedän että tämä kuulostaa varmasti ärsyttävältä julistukselta siitä, kuinka nyt lapsen myötä elämälläni on merkitys ja tästä huumaantuneena hehkutan sitä, kuinka tiskikoneen täyttäminenkin on aivan ihanaa. Ei, se on aivan yhtä raivostuttava askare kuin aina ennenkin, jossa ei ole tasan muuta merkityksellisyyttä kuin se, että puhtaita astioita on joskus pakko saada lisää. Tiedän myös, että tulee päiviä, useitakin, joissa ei niissäkään ole mitään muuta punaista lankaa kuin yrittää selviytyä iltaan asti. Kulunut viikkokaan ei ole ollut pelkästään mitään pilvilinnoissa hihhulointia, mutta enpä minä sitä lapsen merkitystäkään lähde kieltämään – onhan se nyt selvä että uusi ihmiselämä vaikuttaa suuresti ja vielä vähän päälle. Olisi kuitenkin ehkä hieman surullista ajatella, että kaikki korvieni välissä tapahtunut muutos olisi vain ja ainoastaan seurausta siitä, että olen saanut lapsen. Kyllä suurin osa palikoista on järjestäytynyt uudelleen kuluneen vuoden ja siitä seuranneen oppimisen myötä. Kuten aiemminkin totesin, ei tässä pelkästään sitä lasta olla kasvatettu, vaan meitä vanhempia myös – kenties enemmänkin – ja tässä nyt nähdään eräs lopputulema.

Miten on lähtenyt töissäkäynti sujumaan loman jälkeen, ilman lapsia tai lasten kanssa?

Kaksi aikuista vetovastuussa? En suosittele!

Minulla oli raskausaikana hyvin vähän mitään sen kummempia periaatteita, mitä tulisi vauva-arkeemme sen koittaessa, mutta tasa-arvoisen vanhemmuuden suhteen olin ehdoton. Toki sen laajemmassakin merkityksessä siinä mitä tulee vanhempainvapaisiin ja muuhun, mutta ennen kaikkea meidän kohdallamme halusin varmistua, etten kaikessa jääräpäisyydessäni jyräisi miestäni omien mielipiteideni alle. Kodinhoidollisissa asioissa saatan välillä sortua nalkuttamiseen, minkä toki itse miellän ennemminkin ystävällismieliseksi kehoittamiseksi, mutta kuitenkin. Ja vaikken vauvoista itsekään mitään tiennyt (toisin kuin siivoamisesta, ainakin luullakseni), pelkäsin, että vietettyäni aikaa kotona kahden kesken vauvan kanssa, alkaisin ennen pitkää besserwisseröidä ja kulkea mieheni perässä oikeaoppista vauvanhoitoa varmistellen. Tai mikä pahinta, tekisin kaiken itse omien vauvan hoidon kokonaan itselleni, koska en luottaisi varsin terävällä maalaisjärjellä varustetun kanssaeläjäni taitoihin. En myöskään halunnut, että joutuisin puhumaan siitä, kuinka mieheni auttaisi vauvan hoidossa – mitä hittoa, molempien vastuullahan se vauva on, eikä isän osallistuminen oman lapsensa hoitoon pitäisi olla mikään laupiaan samarialaisen hyvän tahdon ele, vaan itsestäänselvyys. Olin siis luonut toiveen siitä, kuinka me molemmat vanhemmat sekä haluaisimme että saisimme osallistua vauvamme hoitoon tasavertaisesti.

Onnekseni isän tahtotila osallistua vauvan hoitoon oli alusta alkaen varsin vahva, eikä minun ole kertaakaan tarvinnut vaivata tällä asialla päätäni. Erityisen vahvasti mieleeni on painunut hetki, kun mieheni opetti minua kädestä pitäen, kuinka alle kolmekiloisen ryppyisen tyypin vaippa vaihdetaan, itse kun olin maannut synnytyksen ja verenhukan aiheuttamassa horroksessa sillä välin, kun kätilö piti ensiopastuksensa.

Sen sijaan omaa päällepäsmäriyttäni jouduin hieman toppuuttelemaan, koska jostain ihmeen syövereistä se ”annas kun minä”– mentaliteetti puski kuin puskikin esiin, siis siitäkin huolimatta, että olin itsekin pihalla kuin lumiukko. Tein kaikkeni välttääkseni omien mutuilujeni korostamista (koska mutullahan sitä mentiin ja mennään suurimmaksi osaksi vieläkin). Kerran jos toisenkin purin hammasta ja laskin hitaasti kymmeneen – ei siksi, etteikö mieheni olisi osannut, vaan siksi kun tuntui niin hankalalta välillä jakaa vastuuta vauvan hoidosta. En tiedä, syytän äitihormoneita, koska mitään muutakaan syytä en keksi.

Olemme tässä koronakevään ja kesän aikana viettäneet useamman kuukauden yhdessä perheenä niin, että miehenikin on ollut päivät kotona – kiitos vanhempainvapaiden, kesälomien, isyyslomien ja myös sen taloudellisesti hampaita kiristävän palkattoman kuukauden. Aluksi olin tietenkin suunnattoman riemuissani tästä harvinaislaatuisesta mahdollisuudesta jakaa kuluttava vauva-arki tasapuolisesti toisen aikuisen kanssa. Älkääkä käsittäkö väärin, koen edelleen, että kuluneet kuukaudet ovat olleet parasta aikaa elämässäni. Tällaista mahdollisuutta vauvavuoden perhe-elämään harvoin tulee, ja ottaisin saman mahdollisuuden koska tahansa uudelleenkin vastaan.

Mutta. Siinä missä sitä arjen vastuuta jakaa kellon ympäri kaksi aikuista, niin samalla täytyy ottaa huomioon kaiken aikaa myös kahden aikuisen – usein eriävätkin – mielipiteet asiassa kuin asiassa. Siinä missä mieheni on kylmähermoisempi sängyssään kiukkuavan ja tuttiaan viskelevän vauvan itkun suhteen, juoksen minä oitispäätä paikalle lohduttamaan, koska en kestä kuunnella toisen parkumista. Ja sitten jupisen, kuinka minä saan aina olla se, joka siellä selkä vääränä sitä tuttia metsästää pitkin lattioita. Tässä yhtenä päivänä pinnasängyssä sinnikkäästi unta uhmaava Mara oli noussut kymmenettä kertaa seisomaan, ja minä katsoin parhaaksi nostaa pojan hetkeksi lattialle touhuamaan. Tällä välin mieheni oli katsonut parhaaksi ummistaa silmänsä päivänokosia silmällä pitäen, ja siitäkös minä peliverkkarini revin. Kuinka se kehtasi katsoa oikeudekseen ottaa nokoset, kun minä jouduin (=ihan itse menin, vaikka olimme juuri sopineet, ettemme ryntää huoneeseen samoin tein, koska tutin viskominen alkoi vaikuttaa jonkinlaiselta manipulatiiviselta leikiltä) istumaan lattialla aivan yhtä väsyneenä katsomassa vauvaa, joka oli hänkin aivan yhtä väsynyt.

Mieheni mielestä on myös äärimmäisen raivostuttavaa, kun minä kehtaan tiedustella onko hän sattumoisin muistanut antaa maitoa, tai katsoa vaippatilanteen siinä kohtaa, kun Mara huutaa äänihuulet väristen toista tuntia. Kyllä. Kyllä hän on ne muistanut. Mutta mistäs helkkarista minä sen voisin tietää, minähän vain istun viereisessä huoneessa näennäisesti omaa aikaani viettämässä, enkä suinkaan kuulostele jokaista asiaa, mitä tässä huushollissa tapahtuu.

Siinä missä toisen aikuisen läsnäolo tarjoaa välillä harvinaislaatuisen mahdollisuuden jatkaa unia silloin kun väsyttää niin saamaristi, aiheuttaa tämä mahdollisuus myös jatkuvaa vääntöä siitä, kumpi on kulloinkin oikeutettu siihen tarttumaan. Vaikkei alkuun siltä suinkaan vaikuttanut, olen todennut, että loppujen lopuksi olisi huomattavasti helpompaa suhtautua näihin tuskaisiin aamuviiden herätyksiin, jos olisi vauvan kanssa kahden. Silloin pitäisi herätä ja piste.

Sama pätee ylipäätään kaikkiin vauvanhoidollisiin askareisiin aina syöttämisestä vaipanvaihtoon. Jos olisin yksin, tekisin nämä sen kummempia miettimättä ja mukisematta – ehkä saattaisin hieman kirota sen neljännen kakkavaipan kohdalla, mutta kuitenkin. Nyt kaikkien viiden ruokailun, kymmenen pissavaipan ja niiden neljän kakkavaipan kohdalla käydään sama vääntö siitä, kumpi sen tekee. Lasketaan kumpi on vaihtanut vaipan viimeksi ja käydään kauppaa sillä, että jos nyt vaihdat tämän niin minä syötän seuraavan ruuan, ja niin edelleen.

Myös oman ajan käsite häilyy vakavasti, toki tietyt harrastukset, lenkillä käynti, ystävien näkeminen ynnä muut ovat asia erikseen, mutta muutoin sen oman ajan ottaminen ihan kotona loikoillen on täysi mahdottomuus tässä yhtälössä, ellei sitä sitten erikseen sovita jonkinlaisella vuoromeinigillä. Tulee huono omatunto itse vetäytyä puhelimen kanssa sohvalle, kun toinen viihdyttää vauvaa, mutta sitten toisaalta tuntuu hölmöltä sekin, että istumme molemmat siinä lattialla lässyttämässä kuinka hienosti Mara hakkaa epävireistä kosketinsoitinta. Jos jompi kumpi meistä olisi vauvan kanssa kahden, ei tällaista loikoilumahdollisuutta juuri olisi, ja se olisi sitten sillä selvä, ei siinä mitään. En sitten tiedä olisiko ollut järkevämpää jakaa päivät jotenkin muutaman tunnin vastuuvuoroihin, mutta se nyt kuulostaa ajatuksenakin jotenkin luotaantyöntävältä. Ollessani tuon yhden viikonlopun Maran kanssa kaksin, oli se tietenkin raskasta, mutta toisaalta nautin siitä, että minulla oli hyvin selvät sävelet kaiken suhteen ja mieheni on samaa mieltä niistä hetkistä, kun rooli on toisinpäin.

Kaiken tämän jälkeen tulimme yhdessä siihen lopputulokseen, että kyllä se vain on kaikkien kannalta parempi, että toinen meistä on pääsääntöisesti töissä ja toinen vetovastuussa siitä vauvan hoidosta sillä välin. Tai ainakin me tulisimme hulluiksi, jos meillä jostain kumman syystä olisi varaa jatkaa tätä kolmisin kotona olemista tästä eteenpäin. Päivärutiinit tulee luotua aivan eri tavalla, kun vauvan kanssa on vain yksi aikuinen, ja toisaalta toisen työssäolo rytmittää myös sen kotona olevan arkea.

Eilen oli minun ensimmäinen työpäiväni vuoden kotona olon jälkeen, ja jo tämän yhden päivän perusteella tuntuu siltä, että arjen palaset alkavat loksahdella paikoilleen. Kotiin tultuani vietin enemmän kuin mielelläni melkein koko illan Maran kanssa, hoidin iltapuurot, -pesut ja nukuttamisen, ihan vain koska oli niin kova ikävä, enkä siksi, että oli minun vuoroni ottaa vetovastuu – sellaisesta emme olleet edes sopineet. Tasa-arvoinen arkivanhemmuus on erittäin tärkeää, mutta se ei suinkaan tarkoita sitä, että jokaikinen kakkavaippa vaihdetaan puoliksi.

Kaiken tämän purnaamisen jälkeen totean vielä kerran, etten vaihtaisi kuluneita kuukausia mistään hinnasta mihinkään. Arkisista asioista on kiistelty, ja omia paikkojamme haettu, mutta vieläkin enemmän yhdessä on naurettu ja ihmetelty tuon pienen tyypin kehittymistä kokonaan omaksi persoonakseen. On myös Maralle aivan ainutlaatuisen ihanaa, että molemmat vanhemmat ovat olleet kotona läsnä näin kauan, eikä minkäänlaista toiseen ripustautumista ole ainakaan vielä tullut esiin (sitähän tässä toki nyt työt aloittaneena sydän sykkyrällä odotan, että niin käy).

Kaikken parasta on se, että voimme molemmat varmasti allekirjoittaa olevamme ja ennen kaikkea tuntea olevamme täysin tasaveroisia siinä, mitä vauvan hoitoon tulee. 92-vuotias mummuni päivitteli tuossa eräänä päivänä, että kai se (mieheni) Maran kanssa kotona pärjää, ja tuo kysymys tuntui jotenkin niin absurdilta – miksei pärjäisi? Toki ymmärrän sukupolvien eron siinä mitä tulee isän osallistumiseen lasten hoitoon, mutta tiedän kyllä aivan omankin sukupolveni äitejä, jotka epäröivät isän kykenevyyttä hoitaa lasta. Ehkä siinä helposti käy niin, että äiti ottaa vauvan hoidon herkemmin omalle kontolleen, jolloin tietenkin toisen kokemus jää vähäisemmäksi. Mikä tässä sitten on taustalla, sitä en tiedä, eikä minulla asian ratkaisemiseksi mitään poppaskonsteja ole jakaakaan. On kuitenkin selvää, että siinä missä nämä kuluneet kuukaudet on kasvatettu lasta, niin ehkä vielä enemmän on kasvatettu kahta aikuista.

Miten teillä jakaantuu vauvan hoito? Onko hankaluuksia antaa tilaa toiselle tämän asian suhteen?