Raskauskilot, muuttunut kroppa ja mieli

Minä olen kohta 32-vuotisesta elämästäni ollut varmaankin kohta kaksi kolmannesta jollakin tapaa tyytymätön kroppaani. Olen jojoillen laihduttanut luultavasti ainakin yhden aikuisen ihmisen verran kiloja, ja sadatellut tuhansia kertoja sitä, kuinka alavatsani saa minut näyttämään raskaanaolevalta myös silloin, kun en sitä todellakaan ole ollut. Jälkimmäinen ei ole vain omaa harhakuvitelmaani, vaan olen saanut lukuisia lämpimiä onnitteluja osakseni ja kiusaantuneena mutissut takaisin, että rasva se siellä vain pullistelee. Raskaana ollessani olinkin ikionnellinen, kun sain kerrankin käyttää kaikkia trikoisia maksimekkoja ja muita pullottavaa alavatsaa korostavia vaatteita – kerrankin minun ei tarvinnut pelätä raskausuteluita.

Vaihto-oppilasvuonna sairastuin syömishäiriöön, ja vaikka anorektinen käytös itsessään ei kestänytkään kuin pari kolme vuotta, jätti se tietenkin ikuisen jäljen ajatusmaailmaani. Muistot tuosta ajasta ovat monesti ajaneet minut käyttäytymään ruuan suhteen juuri päinvastaisesti, kun olen kuollakseni pelännyt luisuvani takaisin syömishäiriön syövereihin. Tämän myötä olen sallinut itselleni herkun jos toisenkin, ja antanut itselleni luvan luistaa liikunnasta harva se kerta, koska olen pelännyt ajautuvani jälleen pakkoliikunnan orjuuttamaksi.

Ennen raskautta tämä metodi olikin näyttänyt toimivuutensa kerryttämällä varteeni useampia ylikiloja liikkumattomuudella, noutoruualla, hyvillä italialaisilla punaviineillä ja juustolautasilla – mutta hei, minähän vain nautin elämästä! Minulla on aina ollut liikunnallisen ihmisen identiteetti, mutta kolmekymppisenä havahduin siihen faktaan, etten oikeastaan ollut liikkunut enää vuosiin siten kuin olisi pitänyt. Tai pitänyt ja pitänyt – juuri nämä sanat ovat ex-syömishäiriöiselle äärettömän vaarallisia – mutta edes siten, että jonkinlainen peruskunto pysyisi yllä.

Aina välillä tietenkin kyllästyin tähän ”elämästä nautiskeluuni”, ja olenkin aloittanut ja lopettanut salitreenaamisen lukuisia kertoja, aina liikaa ja liian nopeasti. Osallistuinpa kertaalleen myös Bikini Challengeen. Kaksi viikkoa jaksoin puputtaa kalkkunaleikkeitä ja porkkananpaloja, kunnes päädyin jälleen kerran toteamaan, että ei jumalauta, elämä on liian lyhyt moiseen ihmisrääkkäykseen. Ja palasin nautiskelemaan Roqueforteistani laihtumatta grammaakaan. Olisihan minun nyt pitänyt tajuta, että tuollainen ei vain minulle sovi, vaikka kaikkinensa tuo valmennus oli mielestäni erittäin ammattitaitoinen, ja ei se ruokavaliokaan nyt pelkkää kalkkunaleikettä ja porkkanaa ollut, minun vain piti vetää sekin hieman överiksi.

Jonkin verran ajatustyötä olen saanut tässä matkan varrella tehdä tiedostaakseni sen faktan, että elämä kävisi ennen pitkää vieläkin lyhyemmäksi, mikäli jokin ei muuttuisi – perustavanlaatuisesti ja ennen kaikkea oman pääni sisällä. Ja oikeasti, täysin mielitekojen perässä juokseminen ei ollut sen arvoista, että pienikin liikuntasuoritus alkoi tuntua maratonilta, ja että jokaikisen kesävaatteen alle oli puettava pyöräilyshortsit estämään yhteenhinkkautuvia sisäreisiä muodostamasta kolmannen asteen palovammaa.

Raskausaikana paino lähtikin alkuun putoamaan kiitos raskauspahoinvoinnin ja ruokavalion terveellistymisen (=juusto-, punaviini- ja salmiakkikiellon). Raskauskiloja tulikin ainoastaan yhdeksän, ja ne olivat melko lailla tiessään viikon kuluttua synnytyksestä. Miinuskilot vilisivät silmissäni kuin hedelmäpelissä, kun ryhdyin odottamaan imetyksen taianomaista painoapudottavaa vaikutusta, olisinhan pian normaalipainossani aivan kuin itsestään! No, kuten olen aiemminkin kertonut, lukeudun tosiaan siihen epäonniseen joukkoon, jolla imetys ei näin tee. Tosin ei niitä kiloja takaisinkaan tullut, vaikka ensimmäiset kaksi viikkoa laitokselta päästyäni käytännössä elin homejuustoilla ja turkinpippureilla.

Imetyksen loputtua Maran ollessa vajaa puolivuotias ajattelin, että nythän se humpsahdus sitten tapahtuisi. Hyvä kun en asetellut reilu 20 kg sitten mahtuneita farkkujani (kyllä, niitä on edelleen useampi pari ”sitten joskus”-tarralla merkityssä laatikossa) valmiiksi vaatekaappiin odottamaan tuota ilon päivää. Tästä on nyt 3kk aikaa ja edelleen odotan. Olkoonkin että toivonkipinä alkaa hiljalleen sammua ja alan tyytyä kohtalooni, jossa ne vuosien varrella kerätyt kilot on tiputettava ihan oikealla työllä. Tällä hetkellä painoni on samoissa lukemissa kuin ennen raskautta, ja matkaa sinne hyvän olon painooni on sellaiset 12kg.

Vaikkei painorintamalla ole kuluneiden kuukausien aikana tapahtunut juuri mitään, on mielenmaisemani kuitenkin muuttunut hiljalleen. En aio sanoa, että olisin edelleenkään supertyytyväinen peilikuvaani, vaan haluan edelleen pudottaa tuon 12 kg pois, koska yksinkertaisesti olo tuntuu paremmalta niin. Kuten monilla muillakin synnyttäneillä, on suhtautuminen omaa kroppaa kohtaan muuttunut kuitenkin armollisemmaksi ja tässä tavoittelemassani muutoksessa painonpudotus tuntuukin tällä hetkellä toivottavalta sivuvaikutukselta päätavoitteen ollessa kokonaisvaltainen hyvinvointi.

Haluan saada fyysisen peruskuntoni sellaiseksi, että jaksan pian juosta kävelemistä harjoittelevan poikani perässä ja nostella tuota kultamussukkaani ilman, että joudun voivottelemaan selkääni kuin mikäkin vaivaisukko. Haluan pystyä käymään elokuusta alkaen töissä ilman, että viikonloput menevät niskajumi-migreenistä toipuessa ja haluan pystyä kurottamaan tavaroita lattialla ilman, että mahani on tiellä.

Fyysistä peruskuntoa onkin tässä tullut harjoitettua, kiitos koronaviruksen, kun kaikki tapaamiset ystävien kanssa ovat olleet lähes poikkeuksetta lenkkeilyä. Kuluneen kevään aikana onkin tullut käveltyä kymmeniä tuhansia askeleita ja kymmeniä kilometrejä. Siinä missä lokakuussa puuskutin kotikadullemme vievän ylämäen ylös 95 hemoglobiinillani kymmenen lepotauon siivittämänä, jaksan harppoa mäen nykyisin melko keveästi ja jopa samalla puhuen (ainakin lyhyitä lauseita).

Olemme alkaneet syödä terveellisemmin, oikeastaan ilman sen kummempia päätöksiä. Kasviksia on jostain syystä alkanut eksyä lautaselle ja kenties kunnon ruuan syömisen ansiosta jokailtainen turkinpippurijäätelöpurkki on saanut jäädä kaupan hyllyyn. Taloudellisista syistä olemme myös jättäneet noutoruuan odottamaan parempia päiviä, ja eipä sitä oikeastaan ole osannut edes kaivata. Tietysti nyt kun asian otin puheeksi, niin alkoi tehdä ihan julmetusti mieli siipiä. Tästä ruokavalion sattumanvaraisesta terveellistymisestä olen erityisen mielissäni, koska nyt tuntuu siltä, etten ole millään dieetillä, syön vain ruokaa ja mielestäni melko hyvääkin sellaista.

Olen läpi aikuisvuosieni etsinyt sellaista leikkauspistettä, jossa hyvä olo, tyytyväisyys omaan kehoon ja sen ylläpito elämästä samalla nauttien olisi mahdollista, ja nyt tuntuu että kerrankin olen oikealla tiellä asian suhteen.

Olen tajunnut, että vetosin vuosia syömishäiriötaustaani ja uudelleensairastumisen pelkoon, jotta sain syyn jäädä sohvalle makoilemaan juustolautasen ja punaviinilasillisen kera. Luulin tekeväni itselleni palveluksen ja vain nauttivani elämästä, kun todellisuudessa olo oli tuon herkkuhetken ulkopuolella kaikkea muuta kuin hyvä – ja terve.

En oikeastaan enää pelkää sairastuvani, mutta terveellisemmän elämän tavoittelussa ahdistaa edelleen se, kuinka helposti sitä lähtee tavoittelemaan liikoja ja asettamaan itselleen tavoitteita – löytääkseen pian itsensä jälleen siitä kuuluisasta lähtöpisteestä. Nykyisin tuntuu, ettei enää riitä se, että käy tavan kävelylenkeillä, kun pitäisi tehdä myös vauhtikestävyys- ja intervallitreenejä, pitäisi harjoittaa liikkuvuutta, joogata, rullailla lihasfaskioita auki, venytellä, tehdä lihaskuntoa ja vielä palautuakin riittävästi. Ainiin, unohtamatta tietenkään niitä kymmeniä fysioterapeuttisia harjoitteita, joita minäkin olen saanut ohjeeksi tehdä. JOKA PÄIVÄ. Pitäisi lisäksi nukkua yhdeksän tuntia yössä ja välttää sinivaloa. Ja entäs ruokarintamalla sitten, pitäisi kombinoida oikeanlaisia omegahappokoostumuksia, syödä kuituja, syödä kasviksia, syödä superfoodeja ja riittävästi proteiinia. Lähden helposti tällaiseen mukaan, kun jostain innostun. Siispä yritän nyt kerrankin pysytellä polun keskellä, syödä ja liikkua siten kuin voisin kuvitella tekeväni loppuelämäni, ei liikaa, muttei myöskään liian vähän.

Jonkinlainen positiivinen dominoefekti tässä on siis liikahtanut käyntiin. Kävelemistä on tullut harrastettua monestakin syystä, mutta yksikään niistä ei ole ollut laihtumispakko. Lautaselle eksyneet kasvikset, sopiva määrä tavallista kotiruokaa ja säännölliset ateriavälit ovat pitäneet olon mukavan virkeänä ja olen jaksanut puuhastella kaikenlaista. Toimeliaiden päivien ansiosta olen nukkunutkin melko hyvin ja puhelimenkin käyttö on jäänyt vähemmälle, kun sitä muuta mielenkiintoista tekemistä vain on niin paljon. Ehkä jonakin päivänä koen oloni niinkin virkeäksi, että otan myös ne fysioterapeuttiset harjoitteet osaksi päiviäni. Ehkä.

Paino on lähtenyt hienoiseen laskuun ja kaikkein parasta tässä on tietenkin se, etten oikeastaan koe tekeväni asian suhteen juurikaan mitään tällä hetkellä. Haluan edelleen nautiskella hyvästä ruuasta ja valitsen varmaan loppuelämäni ajan pastan sen alavatsaröllykän hävittämisen sijasta, mutta ei sen väliä. Parikymmentä vuotta siihen meni, mutta sen leikkauspisteen löytyminen alkaa olla melko lähellä – piti vain löytää ne oikeat vaikuttimet.

Meidän vappu

Siinäpä se oli, vappu 2020. Monin paikoin sai lukea uutisia siitä, kuinka vappu tulisi tänä vuonna olemaan erilainen, eikä etenkään IL:n ”hyytävä ja ankea kieltovappu” – uutisointi varsinaisesti tunnelmaa ennakkoon kohottanut.

Olemme juhlistaneet vappua joka vuosi ystäväporukalla ja kuohuvaa on tullut nautittua lasillinen jos toinenkin. Viime vappuna toki olin raskaana ja kuohuva vaihtui alkoholittomaan olueen ja muutenkin hieman rauhallisempaan vappuaattoon. Joka tapauksessa, vappu uudenvuoden ja juhannuksen ohella ovat olleet sellaisia juhlapäiviä, joita harvemmin on tullut vietettyä vain kotosalla sohvannurkkaa kuluttaen, ja tänäkin vuonna olin suunnitellut kokoavani ystäviä yhteen vappukemujen merkeissä. No, nämä suunnitelmathan menivät jäihin jo aikaa sitten, ja olosuhteiden sanelemana päädyimme mekin viettämään vapun ihan vain kotona. Ja sepä ei kuulkaas lopulta haitannut lainkaan, keli ei ollut lainkaan niin hyytävä kuin uutisotsikot antoivat odottaa, ja tunnelmakin oli oikein lämpöinen.

Mara ymmärsi välittömästi, mitä serpentiinille kuuluu tehdä – repiä pieneksi silpuksi ja levitellä ympäriinsä, tietenkin.

Olen tässä kuluneiden vuosien aikana opetellut leipomaan yhtä sun toista, mutta munkkien paistaminen on aina arveluttanut. Olen nähnyt vääjäämättömänä lopputuloksena lähinnä maan tasalle palaneen kodin, joten munkit on toistaiseksi tullut hankittua jonkun muun tekemänä. Onneksi päätin tällä kertaa ottaa riskin – sammutuspeitteen välittömässä läheisyydessä tietenkin – ja kokeilla näiden tekemistä itse. Ja eipä se vaikeaa ollutkaan, kiitos digitaalisen lämpömittarin ja onnistuneen taikinan, munkeista tuli oikein hyviä.

Vappuaattona ei tosiaan satanutkaan lumipallon kokoisia rakeita, joten lähdimme reippaasti kävellen viemään pientä munkkilähetystä mummuni palvelutalon ovelle. Google Mapsin mukaan matkaa näytti olevan suuntaansa noin 4 kilometriä, mikä kuulosti ihan kohtuulliselta. Poikkesimme matkalla ruokaostoksille ja tajusimme viimeistään siinä kohtaa, että matka tulisi olemaan reippaasti pidempi kuin olimme luulleet. Raahustimme viimeiset kilometrit syvään huokaillen ja ideaamme kiroten – ja ylämäkeen ainakin 20kg painavia rattaita työntäen (koska olihan se nyt aivan pakko ostaa samalla reissulla myös puutarhalannoitetta ja kalkkia).

Tässä kohtaa alkoi jo hiukan hymy hyytyä, kun vesikellot alkoivat pullistella kantapäissä ja varpaissa. Marakin otti kahdet päiväunet kolmituntisen reissumme aikana, ajatteli varmaan ajan kuluvan siten edes hieman nopeammin.

Viimeinen ylämäki. Pikku reissullemme tuli lopulta matkaa hieman reilu 13 kilometriä. Voin kertoa, että seuraavalla kerralla menemme autolla.

Kovinkaan paljoa meiltä ei vappurekvisiittaa löytynyt, mutta olihan sitä muutamat ilmapallot puhallettava.

Tämä ilmapallo oli kuitenkin vapun hitti numero yksi. Mara tuijottelee tätä haltioituneena tuntikaupalla, siis silloin kun ei retuuta palloa narusta kiinni pitäen ja hysteerisenä nauraen. Ihme että koko pallo on edes ehjä, sen verran kovaa kyytiä se on saanut.

Illalla lämmitettiin pitkästä aikaa sauna, ja olipa ihana löylytellä oikein ajan kanssa ja hiukan panostaa ihonhoitoonkin pitkästä aikaa sen tavan pesun ja rasvaamisen lisäksi. Lumenen koivukuorinta on yksi parhaista löytämistäni markettikuorinnoista. Olen pitänyt huolen, etten osta mikromuovia sisältäviä ihonhoitotuotteita, ja tässä kuorivana ainesosana onkin koivun kaarnaa. Ihana tuoksu ja hiukan viilentävä lopputulos. Latvialainen Mossa on ollut jo pitkään yksi luonnonkosmetiikkalempparini, ja tämä muutaman minuutin Glow Cocktail Mask onkin aika nappi valinta kuorinnan päälle. Body Shopin piparminttukuorinta teki hyvää jaloille tuon masokistisen lenkin jälkeen.

Saunan jälkeen hetki terassilla viilentymistä. Saa nähdä koska uskaltaudun tuonne seuraavaksi, nimittäin tänä aamuna terassin oli vallannut jäätävän kokoinen hämähäkki, joka sittemmin hävisi jonnekin 100% varmuudella aikomuksenaan hyökätä niskaani, kun sitä vähiten odotan. Hämähäkkipelkoiselle tämä asumismuoto ei todellakaan ole se kaikkein suotuisin.

Munkkeja ja simaa. Itse tekemäni munkit katosivat hetkessä, joten onneksi saimme täydennystä anopilta. Nyt alkaa hiljalleen olla munkkikiintiö täynnä, johan niitä onkin tässä syöty muutaman päivän ajan sekä aamupalaksi että ruuan päälle. Ainakaan ei tarvitse pelätä, etteikö tuon kävelylenkkimme aiheuttama energiavaje olisi paikattu jo moninkertaisesti.

Vappupäivänä keli oli hiukan harmaa ja rakot jaloissa tekivät selväksi, että lenkille ei ainakaan lähdettäisi. Koko päivän viettäminen sisällä ahdisti kuitenkin ajatuksena, joten päätimme tarttua jo jonkin aikaa odottaneeseen pihaprojektiin.

Sammalta kasvava nurmikko ja epämääräinen pihakasvusto ovat saaneet odottaa, koska emme ole yksinkertaisesti tienneet mitä tehdä. Minun peukaloni vihreydestä kertonee se, että kuullessani ensi kerran nurmikon ilmaamisesta näin mielessäni jättimäisen ilmastointilaitteen – onneksi sain käsiini tarkempaa tietoa ennen kuin lähdin tuuletinkaupoille.

Onneksi myös lähipiiristä ja naapurustosta löytyy pihanhoidon päälle ymmärtäviä ihmisiä ja pääsimme kuin pääsimmekin alkuun. Siivosimme samaan syssyyn vielä varastomme, johon on tullut tässä kuluneiden kuukausien aikana sullottua kaikenlaista tavaraa pois silmistä. Lopulta tilanne pääsi niin pahaksi, että rattaiden mahduttaminen tavaravuoren keskelle alkoi jo käydä jättitetriksen pelaamisesta. Mutta nyt, siisti varasto ja ainakin hiukan siistimpi piha.

Kaiken kaikkiaan, tämä vappu oli hyvä juuri näin. Olin hereillä kello neljältä aamuyöllä, kuten lukuisina aiempinakin vappuina, nyt tosin vaipanvaihtohommissa. Vappupäivänä ei kivistänyt päätä, ja pääsimme aloittamaan päivän maailman aurinkoisimman energiapakkauksen kanssa peuhaten. Bilehumun sijaan nauroimme katketaksemme, kun seurasimme Maran ilakointia vappupallon kanssa.

Loppujen lopuksi nämä kaksi päivää eivät eronneet normaaleista päivistämme juuri lainkaan, ja on melko ihanaa tajuta, etten juuri nyt olisi muuta kaivannutkaan. Toki tulee vielä aikansa, jolloin kuohuva taas on paikallaan, mutta toistaiseksi näin on hyvä – erittäin hyvä.

Arjen pieniä suuria iloja

Eilen nousin sängystä totaalisen väärällä jalalla. Oikeastaan tuntui siltä, kuin minulla ei olisi ollut jalkoja ollenkaan, vaan olisin raahautunut pelkän ylävartaloni varassa yhdestä paskamaisesta hetkestä toiseen. Kaiken kruunasi tietenkin se, että hampaita puskeva Mara on pisti neljättä päivää parastaan kestävyyslajissa nimeltä päiväunien välttely. Lounaan jälkeisille päiväunille nukahtamiseen meni lopulta kevyet NELJÄ tuntia ja mietin, kuka on käynyt vaihtamassa meidän säyseän vauvamme tähän demoniin. Väsyttää. Ei väsytä. Hysteeristä naurua. Hysteeristä itkua. Vaippa pitää taas vaihtaa. Nyt siellä onkin kakka. Pitäisi varmaan ruokkia. Taas väsyttää, kunnes minuutin kuluttua ei väsytä – ja lista jatkuu.

Lopulta mieheni tuli kotiin ja itse painelin nilkka suorana tuulettamaan päätäni ystävieni seuraan lenkille (kyllä, turvavälit huomioitiin). Tällä välin molemmat pojat vetivät unta palloon sellaiset kolme tuntia ja kotiin palasi hieman vähemmän kireä äiti perjantaipizzojen kera.

Eilinen päivä ei siis varsinaisesti täyttänyt luksusarjen määritelmää, mutta toisaalta, nousipahan taas arvostus niitä hieman vähemmän huonoja päiviä kohtaan. Olettaen siis, että tämä nukkumaanmenopelleily ei ole mikään kolmevuotiaaksi jatkuva vaihe.

Postaushistoriastanikin voi päätellä, että minä olen suurimman luokan arkifani, tai sellainen minusta on ainakin tässä äitiysloman pumpulissa kasvanut. Arjen luksus ei tarkoita minulle tällä hetkellä shampanjalasi kourassa vaahtokylvyssä lilluttelua (ikään kuin siihen olisi ensinnäkään varaa), vaan ennemminkin aivan pikkuisia juttuja, jotka ilahduttavat tässä varsin rutinotujen päivien jatkumossa. Ei sillä, eilen olisin mielelläni istunut vaikka pesuvatissa halvimman mahdollisen kyykkyviinipullon kera, jos sellaiseen olisi mahdollisuus suotu.

Onneksi eilinen oli kuitenkin poikkeus, ja näitä arjen ilahduttajia on kyllä aivan postaukseksi asti, olkaapa hyvät:

Aamupala. Välillä aamujen kulun sanelee äänihuulet oikosenaan kiljuva Mara, mutta niinä aamuina, kun herra (enkä tarkoita jumalaa) sen minulle suo, on mukava panostaa hieman aamiaiseen. Amerikkalaiset pannukakut ovat parasta, mitä aamiaislautaseltaan voi löytää, ja muokkasin tästä Anna-lehden reseptistä hieman arkisemman ja terveellisemmän version ihan tavan arkiaamuja sulostuttamaan:

Korvasin toisen jauhodesilitran kaurahiutaleilla ja vähensin sokerin teelusikalliseen ja vaniljasokerin hyppyselliseen. Sokeria ei oikeastaan välttämättä tarvitsisi lainkaan, etenkin jos lisukkeet ovat makeita. Itse kaivelin kaapeista pakastemustikoita, kaakaonibsejä ja agavesiirappia. Vielä hieman luksuriöösimmän vaihtoehdon saa käyttämällä ylikalliita tuontivadelmia ja -pensasmustikoita. Jos ulkona paistaa aurinko, niin sinnehän on mentävä, joten lappasin annokseni suuhuni muutamassa plussa-asteessa terassilla hytisten. Ainakin virkisti.

Kuten olen aiemminkin todennut, meikkaan yleensä päivittäin edes hiukan, kiitos teinivuosieni muistoina säilyneiden viivanohuiden kulmakarvojeni ja epätasaisen värisen pintakuivan sekaihoni. Tähän toimitukseen menee yleensä kolme minuuttia.

Varsinaista arjen luksusta on kuitenkin saada kokonaiset puoli tuntia itselleen Maran kuorsatessa aamupäiväunillaan. Tänään kaivelin pitkästä aikaa sudit ja rajauskynät esiin, ja vetelin lilaa luomiin ihan vain huvikseni. Syvä kumarrus puhelimeni etukameran automaattiselle mattaefektille, se tulee kyllä tarpeeseen, kun tällainen kolmekymppinen univajekroonikko alkaa kuvailla itseään suorassa auringonvalossa.

Metsälenkit. Olemme siitä onnekkaassa asemassa, että ulko-oveltamme kävelee pieneen metsään parissa minuutissa. Koulusuunnistaminen sai minut vuosiksi kavahtamaan kaikkea, mikä vähänkin liittyy metsään, enkä vieläkään ole mikään eräjorma, saati kuvittelisi koskaan esimerkiksi yöpyväni teltassa.

Viime vuosina olen kuitenkin huomannut nauttivani metsässä kävelemisestä aina vain enemmän ja enemmän, ja nykyisin pieni happihyppely puiden lomassa tuntuukin virkistävän huomattavasti enemmän kuin se ainainen asvalttiteillä vaunuttelu.

Kantoreppu on tähän saakka ollut harmillisen vähällä käytöllä, mutta nyt kun mieheni suostui sen pukemaan, pääsemme eräilemään kolmisinkin. Mara tuntui viihtyvän hovikuskinsa kyydissä ja itse sain pysytellä asiantuntevan ryhmänjohtajan roolissani.

Päiväkahvit ulkoilun lomassa. Ulkoilma ja kahvi saavat mielihyvähormoneideni radat siinä määrin virittyneiksi, että tekee lähestulkoon mieli rallatella – siellä metsässä hymy korvissa lompsien näytän varmastikin siltä, että olen nauttinut annoksen jos toisenkin jonkinlaisia epäsovinnaisia piristeitä.

Kolmen kerroksen suklaakakku. Tähän ei varmastikaan tarvitse kommentoida sen enempää.

Ystävien näkeminen. Kävelimme tosiaan eilen läheiselle lintutornille syömään palat tuota syntistä suklaakakkua. Ilma oli viileä kuin mikä ja varsinaiseksi liikunnaksi tuota yhdistelmää on hieman arveluttavaa kutsua, mutta virkistipä mieltä senkin edestä. Aina ei tarvitse miettiä kaloreiden kuluttamista.

Arjen luksukseksi lasken myös hyvän lounaan – ja sen, että sen saa syödä rauhassa. Ylläolevasta kuvasta on rajattu pois kaula pitkällä lattialta syömistäni kyyläävä Mara, joten tämä kuva on täyttä huijausta siinä luksusmielessä. No oli se hyvää. Elimistöni on säädetty nauttimaan ruokaa melko tarkasti neljän tunnin välein, ja on aivan ihanaa, kun aina välillä ehdin vastata sen tarpeisiin ennen kuin on helvetti irti.

Riittävä määrä kofeiinia. Raskausaikana kofeiinia sai nauttia noin 200mg päivässä, vastaten paria kahvikupillista. Säännöstelin päivän kahviannoksiani kädet täristen, ja nyt nautin suunnattomasti mahdollisuudestani juoda kahvia juuri niin paljon kuin sielu sietää. Ainiin, kofeiiniton kahvi – kuka hitto sitä juo?

Omassa pihassa istuskelu. Kaltaiseni introvertti on joutunut suuremman luokan henkiseen mankeliin muuttamalla rivitaloyhtiöön, jossa kaikki naapurit tuntevat toisensa suunnilleen vuosikymmenien takaa. Kerrostalossa asuessa en tiennyt naapureistamme kuin ehkä kolme – edes seinänaapuriimme en tainnut törmätä kertaakaan (syystä että kiristin tahtia pihassa kuin mikäkin valentinkononen yhteisen hissimatkan uhan ilmaantuessa näköpiiriini).

Mieheni on onnekseni raivannut minunkin tietäni olemalla meistä se sosiaalisempi, ja kuvanottohetkeä seurasikin pieni läpänheitto kaikkien kolmen (kolmen ERILLISEN) pihanaapurimme kanssa pensasaidan harvennuksen lomassa. Ihmeekseni aidan yli huutelu olikin aika hauskaa! Oikeasti tässä naapurustossa kaikki ovat äärimmäisen mukavia ja vastaanottavaisia, eikä itselleni ole kertaakaan tullut sellainen fiilis, etteikö omaa rauhaa olisi kaikesta huolimatta. Naapurin rouvan antamat puutarhavinkit ja niitä näitä-jutustelu lämmittivät mieltäni vielä seuraavana päivänäkin. Seuraavaksi ehdotan varmaankin kommuuniin muuttamista!

Siisti koti edes hetken verran. Nyt kun tulee vietettyä kotona paljon aikaa, ehtii ensinnäkin sotkua kertyä paljon normaalia enemmän, ja sotkuahdistus puolestaan nousee eksponentiaalisesti ajan funktiona kohti taivasta.

Tänään tapahtui jotakin täydellistä auringonpimennystäkin harvinaisempaa, nimittäin olimme mieheni kanssa samaan aikaan samaa mieltä siitä, että nyt olisi siivottava. Suit sait saimme tavarat järjestykseen ja minun imuroidessani seurasi mies vanavedessäni lattiamopin kanssa. Marakin viihtyi kiitettävästi leikkimatollaan omaa kuvajaistaan taikinakulhosta ihastuneesti tuijotellen. Nyt täällä onkin jo samanlainen sotku kuin aamulla, mutta se olkoon huomisen murhe se.

Pienet kauniit sisustukselliset yksityiskohdat ja niiden jatkuva uudelleen asemointi ja mallailu. Kuvan taulu ja pussukka molemmat GIDE lahja- ja sisustusliikkeestä tilattuja. Putiikki, jonka todella toivon pärjäävän tämän korona-ajan yli.

Leikkokukat. Siis miksi, miksi en ikinä muista ostaa näitä kotiin, vaikka joka kerta kun niin teen, ihastelen kukkasia huokaillen aina niiden ohi kulkiessani.

Maran ensimmäinen vappupallo. Ajattelin, että ostetaan nyt ihan hassuttelumielessä sellainen, vaikka tokkopa siitä mitään ymmärtää. Ja vielä mitä. Kikattaa melkein tikahtuakseen tuolle hymynaamalle ja läpsii menemään kuin vanha nyrkkeilijä. Maailman parasta.

Tämä pähkinäpatukka (löytyy ainakin suuremmista Citymarketeista)! Voitaneen laskea suorastaan ruokavaliooni pakollisena terveyslisäravinteena, nyt kun olen saanut päätökseen turkinpippurijäätelö-rehabini. Sea salt ja salted caramel – kumpaa tahansa sisältävä tuote päätyy ostoskoriini satavarmasti.

Ja viimeisenä se kaikkein paras, nämä hetket tämän tyypin kanssa. ❤ Hitot mistään unikouluista, Mara nukahtaa silloin tällöin kainaloon siihen asti, kun Supernanny sen meiltä kieltää.

Mitkä asiat, suuret tai pienet, ilahduttavat juuri sinun arkeasi tällä hetkellä?