Kukkuluuruu ja niin edelleen

Ennen lastani en tiennyt vauvoista oikeastaan mitään. Tai tiesin minkälaisia ne ovat anatomis-fysiologisilta ominaisuuksiltaan ja hieman niiden psykologisesta kehityksestäkin, mutta näillä tiedoillahan ei käytännön vauva-arjessa paljoa tee, jos kaikki muu on aivan hepreaa. Vähän niinkuin autoakaan ei ajeta pelkästään sillä tiedolla, mitä muttereita ja jousia siinä on. Jos jotakin oli mieleeni kouluajoilta jäänyt, oli varhaisen vuorovaikutuksen merkitys lapsen psyyken rakentumisessa. Käytännössä tällä siis tarkoitetaan vanhemman tapaa pidellä lastaan, jutella, ilmeillä ja olla ylipäätään kontaktissa lapsensa kanssa. Ongelmat varhaisessa vuorovaikutuksessa saattavat olla erittäin kauaskantoisia, koska ihmisen emotionaalinen itsesäätely ja itsetunto pohjaavat erittäin vahvasti tähän kiintymyssuhteeseen vanhemman kanssa. Hyvässä kiintymyssuhteessa kasvava lapsi tuntee olonsa turvalliseksi ja luottavaiseksi.

Lapsen saamiseen liittyy paljon odotuksia ja myöskin pelkoja – entä jos en kiinnykään vauvaan? Muistan jännittäneeni ensimmäisen ultraäänitutkimuksen yhteydessä reaktiotani ruudulle piirtyvään sydämen sykkeeseen – ensimmäinen testi hyvän vanhemmuuden koesarjassa. Ainoa oikea tapahan on itkeä vuolaasti uuden elämän ihmettä, ehkä jopa bongata kumman nenä tulokkaalla on. Minulla oli alusta alkaen hyvin käytännönläheinen suhtautuminen raskauteen ylipäätään, seurasin mielenkiinnolla raskausapplikaatioista viikoittain tapahtuvia biologisia kehitysaskeleita ja sen sijaan, että olisin kokenut jonkinlaista kokonaisvaltaista naisellista voimaantumista, ajattelin itseäni lähinnä ihmisinkubaattorina. Tiesin kyllä, etten tulisi olemaan mikään vatsaansa alituiseen silittelevä mama-to-be, mutta tuntemuksieni neutraalius yllätti silti, koska vauva oli kuitenkin hyvin toivottu. Mitä tulee tuohon ultraäänitutkimukseen, en niinkään pelännyt leimautumistani kivisydämiseksi hirviöksi terveydenhuollon silmissä, vaan ennen kaikkea omissani. No, onnekseni sain tirautettua pari kyyneltä tuossa tilanteessa sitten kuitenkin.

Mitä pidemmälle raskaus eteni, sitä enemmän aloin pelätä synnytyksen jälkeistä aikaa, entä jos en tosiaan oikeasti kiintyisikään lapseeni. Tuntui etten oikein koko raskauden aikana saanut kehitettyä paljon puhuttua tunnesidettä sikiöön ja ahdistuin valtavasti, kun luin muiden odottajien kirjoituksia siitä, kuinka he kuuntelivat päivittäin masuasukkiensa sydänääniä kotidopplereillaan ja olivat kokeneet syvää kiintymystä tätä kohtaan sillä siunaaman hetkellä, kun raskaustestiin piirtyi kaksi viivaa. Äitiys on valtavan tulenarka aihe ja suurin osa äideistä kokee tulevansa kritisoiduksi muiden äitien toimesta, oli sitten kyseessä soseiden ja sormiruokailun, imetyksen ja korvikkeen tai perhepedin ja pinnasängyn vastakkainasettelu. Moni äiti kokee ulkopuolelta tulevat paineet valtaviksi ja kuvittelee olevansa suurennuslasin alla, teki mitä teki. Osa myös varmasti asettaa itselleen näitä paineita, kuten minä. Koin nimittäin että nuo keskustelut olivat jo ensimmäinen mittari siitä kuinka hyvä äiti tulisin olemaan ja olisin jo tuossa kohdin tuomittu olemaan takakireä ja läsnäolematon vanhempi. Asiasta oli hyvin vaikea puhua missään, neuvolassakaan en oikein uskaltanut asiaa tunnustaa lähestulkoon ennakoivan lastensuojeluilmoituksen pelossa. Itse synnytystä en ehtinyt edes pelätä, kun murehdin ensireaktiotani rinnalle nostettavaan vauvaan – itkisinkö onnesta vai tuntuisiko vauva täysin vieraalta ja etäiseltä.  Onnekseni terapeuttini jaksoi hokea minulle, että tuntemukseni ovat täysin normaaleja ja että tunneside kehittyisi aivan varmasti ennemmin tai myöhemmin. Ja kyllä, luojan kiitos raskaushormoneiden, itkin kuin itkinkin tuossa tilanteessa (ja olen uskotellut itselleni, että olisin kyllä itkenyt muutenkin). Varsinainen vauvaan rakastuminen vei vielä noin vuorokauden. Varsinaisesti palaset loksahtivat paikoilleen nimittäin seuraavana aamuna, kun vauvasta otettiin ensimmäistä kertaa verikoetta ja se huusi kuin syötävä. Aloin itkeä hysteerisesti ja koin että sillä hetkellä sekä hoiva- että suojeluviettini tuota pientä ryppyistä tyyppiä kohtaan virittyivät ääriasentoonsa. Kauhistunut laboratoriohoitaja toivoi jatkossa varmaankin sijoitusta toiselle osastolle, kun koko pitkän toimenpiteen ajan hoin miehelleni, ettei antaisi hoitajan tehdä vauvallemme pahaa. Menköön sekin hormoneiden piikkiin.

No, sitten kun olin saanut tuon murehditun kiintymyssuhteen aluilleen, olikin aika alkaa stressata sen vahvistamista ja ylläpitämistä. Jälleen kerran olin saanut luotua itselleni paineita jostakin. Vauvan tarpeisiin pitäisi vastata HETI, koska muuten siitä kehittyisi tunne-elämältään epävakaa stressierkki, joka putoaisi jo vauvavuotenaan yhteiskunnan ulkopuolelle. Auta armias, jos satuin olemaan esimerkiksi vessassa vauvan alkaessa huutaa, raukka tunsi varmaan itsensä täysin heitteille jätetyksi. Piru vie, taas olivat jääneet varhaiset nälkäsignaalit huomaamatta ja vauvaparka oli joutunut turvautumaan itkuun, viimeiseen oljenkorteensa. Tai sitten en ollut älynnyt vaihtaa sen vaippaa ajoissa ja annoin sen maata omissa eritteissään ties kuinka kauan. Huono äiti.

Paineen alla oppii melko nopeasti, ei sillä että olisin edelleenkään ymmärtänyt eroa vaippaitkun ja nälkäitkun välillä, mutta poissulkutekniikalla pärjäsi yllättävän pitkälle. En taaskaan kuitenkaan ymmärtänyt, että loppujen lopuksi se tarpeisiin vastaaminen oli helppoa, mitäs sitten kun on maha täynnä, puhdas vaippa, mutta vauvaa ei nukutakaan, koska se ei enää nuku vuorokauden ympäri? Oltiin varhaisen vuorovaikutuksen ytimessä.

Vauva tuijottaa minua ja odottaa selvästi jonkinlaista juttua suunnaltani. Tietenkin olen ihan oikeasti haltioissani tuosta pienestä ja lepertelen sille kaikenlaisia rakkaudenosoituksia ja tuijottelen sitä ihastuksissani takaisin, mutta varsinainen sisällöntuottaminen tähän vuorovaikutussuhteeseen tuottaa minulle haasteita. Minulla on pahimman luokan bitchy resting face, eli perusilmeeni on varsin vihaisen oloinen. Pelkäsin, että vauva kokee tästä turvattomuutta ja suunnittelin jo laitattavani jonkinlaiset suupieliä kohottavat mesolangat naamaani, jotta sillä olisi edes pieni tunne siitä, että sitä rakastetaan. Siinä sitä olisikin ollut friikkisirkus pystyssä, kun olisin lähtenyt mesolangat kireänä vaunulenkille yksin, tokikaan tätäkään ei olisi todistanut kuin satunnainen koiranulkoiluttaja. Joka paikassa hoettiin, että vauvalle pitää jutella ja moni kertoikin sosiaalisessa mediassa höpöttelevänsä vauvalleen niitä näitä. Niin mitä tarkalleen? Kuten ehkä aiemmista teksteistäni käy ilmi, niin en ole järin hyvä small talkissa. Vielä enemmän lukkoon menen silloin, kun en saa minkäänlaista vuorovaikutusta keskustelukumppaniltani. Monologihommilla oli siis mentävä kaikesta huolimatta.

Laskin tuossa yhtenä vapaana (eli kauhunsekaista odotusta täynnä olevana) vauvan unihetkenä ajan, jonka se viettää käytännössä täysin hereillä ja parhaimmillaan minun olisi viihdytettävä sitä 6 tuntia ja 24 minuuttia vuorokaudesta. Tästä on siis miinustettu imetysaika ja vaipanvaihdot, eli kyseessä on ehta silmästä silmään tuijottelu. Olin lukenut, että jos katsot vauvasta pois silloin kun se katsoo sinuun (ja odottaa vuorovaikutusta), vauva kokee hylätyksi tulemisen tunteita. Suuria tunnontuskia ja paskaäiti-viboja tuntien sometin imettäessäni toinen silmä jälleen vauvaan naulittuna valmiina tarttumaan vuorovaikutusyrityksiin.

Hanhiemon iloinen lipas ja Tiitiäisen satupuu oli melko nopeasti luettu läpi vauvan tuijottaessa minua kuin olisin ollut teatterikorkeakoulun pääsykokeissa, enkä olisi todellakaan ollut pääsemässä seuraavaan vaiheeseen. Pointti tuli selväksi viimeistään siinä kohtaa, kun luin sille Vanhaa vesirottaa ja se purskahti sydäntä särkevään itkuun. Istuin vauvan kanssa lattialla leikkimatolla ja heiluttelin sen edessä erilaisia värikkäitä leluja ja yritin lässyttää parhaani mukaan – minkäänlaista reaktiota en saanut vastineeksi, lähinnä katsoi minua kulmat kurtussa säälivästi.

Yritin kuitenkin tosissani. Testasin kerran istuttaa vauvan sitteriin keittiön lattialle ruuanlaiton ajaksi ja tunsin itseni äärettömän huonon kokkiohjelman juontajaksi, kun selitin sille makaronilaatikon vaiheita (joita on neljä). Mietin jo, että alkaisin kehitellä jonkinlaisia podcast-aiheita, joita sitten kävisin monologina läpi tuottaakseni jonkinlaista ääniärsykettä lapselleni.

Lapsi on nyt neljä kuukautta ja päivä päivältä vuorovaikutussuhteemme vahvistuu kaikesta huolimatta. Vauva ottaa enemmän kontaktia ja minä olen hieman rennompi, olemme tutustuneet toisiimme ja nautimme vuorovaikutuksesta keskenämme. Tuntuu hullulta, että kaiken alkujännityksen jälkeen voisin ihan oikeasti vain viettää tuntikausia vauvani ilmeitä ja eleitä seuraten, kuten sekin minun, En koe enää valtavaa syyllisyyttä, jos annan vauvan makoilla leikkimatolla itsekseen kiljahdellen ja neuvolasta saatua hymynaamaa autuaasti minuuttikaupalla tuijottaen – saatan jopa selailla siinä ohessa facebookin uutisvirran kertaalleen läpi. Yhtenä päivänä esittelin sille erilaisia eläinääniä itseni tuottamana, vauva nappasi suden ulvonnan ’auuuuu’ ja matkii jokaisella kerralla, kun teen kyseisen äänen. Ihastuipa tähän sen verran, että viime yönä heräsin tähän ulvontaan. Toki aiempi susilapsi-kauhuskenaarioni huomioiden tämä ei välttämättä ole kovinkaan tavoiteltava lopputulema. Siinä kohtaa toivon itsekin lastensuojelun interventiota, mikäli tuo vielä ensimmäisen luokan nimenhuudossa ainoastaan ulvoo.

Kaikki edellämainittu on edelleen itselleni jotenkin kovin henkilökohtaista, mutta blogin saaman palautteen myötä uskallan julkaista myös tämän tekstin. Äitiys on täynnä myyttejä, toiveita, odotuksia ja pelkoja, ja myös kauan odotetut ihanat elämänmullistukset saattavat tuottaa suunnatonta ahdistusta. Kukaan meistä ei ole kuitenkaan vanhempi syntyessään. Yhtäkkiä olet aivan uudenlaisten haasteiden edessä, ihan vaan yksi ihmiselämä mahdollisesti omilla teoillasi pilattavaksi – ei mitään paineita.

Jotkut kokevat kiintymystä jo siinä kohtaa, kun raskaustestiin piirtyy ne kaksi viivaa, toiset synnytyksen yhteydessä ja kolmannet sitten hieman myöhemmin. Joillakin vauvaan rakastuminen tapahtuu silmänräpäyksessä ja joillakin pikkuhiljaa. Joillakin tämä tapahtuu luonnollisesti, kun taas toisilla kiintymyssuhteen muodostumista saattaa vaikeuttaa esimerkiksi hyvin yleinen synnytyksenjälkeinen masennus. Tästä syystä olisikin hyvä pystyä puhumaan tästä asiasta avoimesti, jottei syntyisi käsitystä, että vain yksi reitti olisi muita oikeampi ja tarvittaessa avun hakeminen olisi helpompaa.

Toisilla vuorovaikutus tulee luonnostaan, toiset joutuvat sitä hieman hakemaan. Kuitenkin vauvakin on ihminen ja siihen tutustuminen kestää aikansa ja jokainen lapsi-vanhempi-suhde on omanlaisensa, uniikki. Tässä mammahommien suhteen aktivoituessa, muskaria ja vauvauintia aloittaessa, on uskomattoman hienoa kokea osallistuvansa näihin aktiviteetteihin vauvansa kanssa tiiminä. Siinä muskarin puolikiusallisessa kumbaya-hetkessä vauva katsoo sinuun ja hymyilee siihen malliin, että ymmärtää – parasta.

Ennakoimattomuuksia

Olen ollut yksin koko päivän. Kello oli herättämässä yhdeksältä, vaikka olin kyllä ollut hereillä jo tuntikausia unta saamatta. Aamutoimet menevät jo melko rutiinilla ja päivän alku tuntuu aina uudelta alulta kaikkinensa. Vaunulenkki suoritettiin samoissa maisemissa kuin aiemminkin, melko lailla tasan 44 minuuttia siihen kului tänäänkin. Sitten odotettiin. Ympärille levittäytyvä sotku ahdistaa, mutta tuntuu, etten kerta kaikkiaan ehdi tehdä sille mitään. Joka kerta, kun edes katson tiskipöydällä notkuvan astiavuoren suuntaan, vauva alkaa ähistä ja puhista siihen malliin, että se heräisi. Vai heräisikö sittenkään, en oikein osaa vielä tulkita sen kymmeniä eri ähinöitä. Kohta koko perhe on koolla, ja hartiani laskeutuvat muutamia senttejä alaspäin, hävettää kun en ole ehtinyt tehdä yhtikäs mitään koko päivän aikana, iltaruuaksi suunniteltu makaronilaatikko on edelleen varsin dekonstruoidussa muodossa jääkaapissa. Jos päivällä on imetetty niin illalla sitä vasta tehdäänkin, välissä suhaan ympäriinsä, otan sukan sieltä, harson täältä ja napsautan lieden päälle steriloidakseni tutit. Vauvan viihtyessä isänsä sylissä päätän nopeasti imuroida koko asunnon ja siivota keittiön, sen jälkeen on hyvä hetki vielä poiketa suihkuun, ettei aamulla tarvitse. Päivä on ohitse nopeammin kuin ehdin edes ymmärtää, tuntuu että sekä kotimme että pääkoppani ovat kaaoksen vallassa. Miten tähän ikinä tottuu?

Olen aina halunnut äidiksi. Kuitenkin asian tultua ajankohtaiseksi, aloin kolmenkympin kriiseissäni potea ristiriitaisesti jonkinlaista pakokauhua asiaa kohtaan. Vaikka jo pidempään oli tuntunut, että elämästä puuttui se jokin täydentävä tekijä, aloin kuitenkin pelätä, että elämä muuttuisi lapsen myötä liikaa. Haastattelinkin tuolloin hyvin tarkkaan lähipiirini perheellisiä ja tenttasin olisiko se hiekkalaatikolla istuminen ihan oikeasti muka jotenkin spesiaalia hommaa ja oliko koko elämänsuuruinen muutos ihan oikeasti sen arvoista. Joko kaikki valehtelivat sukkelasti ja halusivat meidät ainoastaan jakamaan kurjuuttaan tai sitten vanhemmuus oli aivan parasta, ihan oikeasti. Onneksi päätimme sokeasti luottaa ystäviimme.

Vauva-ajatuksen kypsyessä ja matkalla esikoisemme syntymään kehittelin päässäni harvinaisen utopistisen kuvaelman tulevasta. Ajattelin, että lähes 24/7 tuhiseva vauva mahdollistaisi sen, että ehtisin pitää kodin siistinä ja pyykkikasan matalana, kokata päivällisen hyvissä ajoin valmiiksi ja kenties tehdä jonkinlaista kotitreeniäkin vaunulenkkien ohella. Kotitreenaaminen on kohdallani päättynyt tähän mennessä aina siihen, että viiden minuutin sisällä sen aloittamisesta olen maannut sohvalla instagramia selaamassa, enkä tiedä miksi kuvittelin äitiysloman muuttavan tätä mihinkään suuntaan. Harhapäissäni julistin vielä miehellenikin, kuinka kotitöiden hoitaminen olisi ehdottomasti kotivanhemman tehtävä – olisi muuten kannattanut vaan pitää leipäläpi tiukasti kiinni tuostakin asiasta.

Ensimmäiset viikothan vauva tosiaan pääasiassa söi, kakkasi ja nukkui. Ehdin toteuttaa tuota fantasiaani kotvasen: lukea aamulehden, syödä aamiaisen kaikessa rauhassa, imuroida päivittäin ja taisinpa jopa oikein harmitella, että vauva puklaili niin vähän, etten päässyt edes pyykkäämään (jos voisin matkata ajassa taaksepäin, niin palaisin ensimmäisenä läimäyttämään itseäni). Loppuajan nuuhkuttelin vauvaa ja vollotin hormonihuuruissani sohvalla pikavippimainoksille. Päivät soljuivat kerrassaan ihanasti vauvakuplan pehmeydessä ja elämä oli ruusuisen helppoa. Olin kuullut kauhutarinoita äideistä, jotka kulkevat kotona kaiket päivät yltäpäältä puklussa lapsi kainalossa rääkyen, ehtimättä itse edes vessaan saati suihkuun. Silloin kun vauva nukkuu, eikä tarvitse pyyhkiä ympäri seiniä roiskunutta sinappikakkaa, he voivat viestittää ulkomaailmaan ainoaa kanavaansa, netin keskustelupalstoja, pitkin ja hörppiä kiireellä kolmesti jäähtynyttä kahviaan. Siemailin kuumaa kauralatteani ja mietin, että minkähänlaisia ajankäytön amatöörejä nämä ihmiset oikein olivat, saisivat syyttää pukluhiuksistaan kyllä ihan itseään, elleivät näissä raameissa muka parempaan pystyisi.

Tämä harhainen kuplahan poksahti kovaan ääneen sinä päivänä kun isyysloma tuli päätökseensä ja jouduin omilleni.

Vauva toki nukkui edelleen suurimman osan päivästä, mutta yksin ollessani tuo suloinen tuhisija oli muuttunut tikittäväksi aikapommiksi. Vaikka alkuviikkoina olimme olleet mieheni kanssa molemmat aivan yhtä ulapalla vauvanhoidosta, saimme kuitenkin toisistamme henkistä turvaa. Yhtäkkiä olinkin yksin tuon ilman käyttöohjetta saapuneen muukalaisen kanssa. Sinänsä vauvan syöttäminen, pukeminen ja vaipanvaihto sujuivat jo melko hyvin, ja enää noin 95 prosenttia ajasta pelkäsin katkaisevani vauvani niskan häntä käsitellessäni. Suurin epävarmuus lankesi silloin, kun mitään varsinaista konkreettista tekemistä ei ollut, eli silloin kun vauva nukkui – melkein koko ajan. Sen sijaan että olisin nauttinut tuosta hiljaisuuden auvosta, koin sen painostavana ja pahaa enteilevänä.

Äitiyslomalla olin tottunut pitämään uuden kotimme edustuskunnossa kaiken aikaa, yllättäen koska aikaa oli vaikka muille jakaa. Imuroin päivittäin, koska inhosin kissanhiekkamuruja lattialla ja keittiön oli ehdottomasti oltava tiptop, kun menin aamulla keittämään kahvia tai muuten koko päivän ylle olisi langennut epäjärjestelmällisyyden varjo. Yhtäkkiä siisteyden tyyssijaan ilmaantuivat ympäriinsä lojuvat tutit, tuttipullot, harsot ja ennen kaikkea kamalan värikkäät leikkimatot roikkuvine leluineen saapuivat pilaamaan hartaasti rakentamani feng shuin. Usein kuulee, että ihmiset yrittävät pakonomaisella siisteydellään hallita mielensisäistä kaaostaan, mutta tämä nyt ei minuun pätenyt, minähän vain rakastin siistiä kotia, siinä kaikki.

Toisin kuin olin aiemmin suurisuisesti julistanut, en siis ollutkaan noina hiljaisina hetkinä Niskavuoren emäntänä imurinvarressa tai lieden ääressä – en todellakaan. Ajallisesti olisin ehtinyt vaikka mitä, mutta todellisuudessa selasin autopilotilla eri somefeedejä toinen silmä naulittuna hetkenä minä hyvänsä heräävään vauvaan. Mieli oli jatkuvassa taistele tai pakene-moodissa, enkä kyennyt rentoutumaan oikeastaan mitenkään. Kotiaskareita en voinut tietenkään edes aloittaa, koska vain niiden tekemättä jäämistä stressaavampaa oli niiden kesken jääminen. Noin viikko yksinoloa oli takanapäin, kun tiuskaisin miehelleni, että miksei tämä voinut tehdä kotona yhtään mitään ja epäonnistumisen tunne oli valtava, kun hän neutraalisti muistutti, että olin itse halunnut olla päävastuussa noin suurinpiirtein kaikesta. Onnekseni tunneäly on mieheni suurimpia vahvuuksia ja keskustelu päättyi siihen, että kotityöt oli jaettu suunnilleen puoliksi.

Kotiaskareiden ohella ilman ennakkovaroitusta tulevat yöherätykset olivat niin ikään äärimmäisen stressaavia; saatoin uinua horroksessa koko yön odottaen varhaisia nälkäsignaaleja, ja heti kun vauva maiskautti kielensä kitalakeen, pomppasin ylös kuin palomies. En ole myöskään ikinä kyennyt nukahtamaan nopeasti, joten vauvan yöherätyksiltä uudelleen uneen pääseminen vei välillä aikaa ja sydän pamppaillen ryhdyin stressaamaan seuraavaa muutaman tunnin kuluttua koittavaa herätystä. Olihan minulla kuitenkin onneksi tekemistä kytätessäni vauvan rintakehän hengitysliikkeitä.

Neuroottisena hedonistina kauhistelin lisäksi jo raskausaikana sitä, miten ruokailutilanteeni tulisivat muuttumaan. Odotin kauhulla sitä, miten kauhoisin surkeana jäähtynyttä puuroa toisella kädellä samalla vauvaa hyssytellessäni. Tästä sisuuntuneena päätin alkuun, että söisin vasta kun siihen tarjoutuisi rauhallinen tilaisuus. Onnekseni älysin kuitenkin luopua periaatteestani siinä kohtaa kun ymmärsin, että ainoa logiikka, jota vauva noudattaa, on herätä sillä hetkellä kun äidin olisi tarkoitus syödä.

Kuten ehkä nyt on jo itsestään selvää, toimin mielelläni melko varmistetulla maaperällä ja pidän siitä että pystyn ennakoimaan tilanteita ja pysymään suunnitelmissani, mitä ne milloinkin sitten ovatkin. Kuulostaa ehkä ihan hyvältä, organisoituneelta ja pedantilta, näin paperilla, mutta oikeasti kippo on hieman kallellaan neuroottisuuden tuolle puolen. Toisin sanoen, pasmani menevät aivan sekaisin, jos suunnitelmiini tulee vähääkään minusta riippumattomia muutoksia – loistava lähtökohta vauva-arjelle etten sanoisi.

Muistan edelleen erään marraskuisen keskiviikon, kun olimme palanneet porukalla tehdyltä vaunulenkiltä ja olin suunnitellut (VIRHE!) ensin haravoivani pihan ja sitten lämmitteleväni saunassa suorituksen päätteeksi. Sanomattakin lienee selvää, että normaalisti hyvin vaunulenkin päätteeksi nukkuva vauva heräsi tuolloin vuosisadan nälkäkiukkuun ja ilta menikin maratonimetyksen parissa selkä krampissa sohvalla istuen. Tuolloin koin hetkellisesti ensimmäisen todellisen henkisen meltdownini ja itkin kilpaa vauvan kanssa – hän tyytymättömyyttään ruokailutilanteeseen ja minä sitä kuinka elämäni oli pilalla. Asia, josta jouduin luopumaan oli varsin mitätön, mutta sehän siitä juuri kaikkein kamalinta tekikin, kun tajusin, että en oikeasti voisi suunnitella tekeväni yhtään mitään. En voisi hitto vie edes hetkeä rauhassa haravoida, asia mitä ehkä normaalisti jopa välttelisi, mutta siinä hetkessä tuntui kuin viimeinenkin henkireikäni olisi tukittu umpeen.

Oloni kuitenkin helpottui heti kun ymmärsin, että ongelma oli minussa ja epärealistisissa odotuksissani, eikä siinä, että vauva tarkoituksella keskeyttäisi jokaikisen toimintoni. Sehän oli vauva, toimi täysin omien primitiivisten vaistojensa varassa ja sattumoisin nyt itku sattui olemaan sen ainoa tapa ilmaista itseään, eikä suinkaan vain tapa ärsyttää minua. Monenlaiseen olin varautunut, mutta loppujen lopuksi muutos on ollut niin järisyttävä ja ennakoimaton, että ilman terapiaa olisin luultavasti ollut erittäin suuressa riskissä synnytyksen jälkeisen masennuksen suhteen. Arvokkainta oli, että oivalsin itse, että oikeastihan minun ei edes tarvinnut tehdä mitään niistä asioista, joissa tulin keskeytetyksi – ainoa paikka missä minua oikeasti tarvittiin, oli siinä sohvalla vauva sylissäni.

Keskeytetyksi tuleminen kirvoittaa edelleen pienen ärräpään huulilleni, mutta ahkeran harjoittelun myötä kulloiseenkin tilanteeseen pysähtyminen ja siirtymät toimintamoodista ihan vain vauvalle läsnä olemiseen alkavat käydä aina vain jouhevammin. Luulin 31 vuoden iän saavutettuani, että vanha koira ei uusia temppuja opi, ja olin jo tyytyä kohtalooni ikuisena suorittajana, jonka kynttilä kytee kaiken aikaa vähän molemmista päistä. Onkin uskomatonta, miten jo tässä ajassa tuo pieni ihminen on opettanut sitä minkä olen kuvitellut olevan vain korulauseina valkoisten kotien seinillä – pysähtymisen, läsnäolon ja olemisen taitoa.

Tänään olen ollut koko päivän yhdessä vauvan kanssa. Heräsimme lähempänä yhtätoista, mikä on meille sopivaksi osoittautunut aika herätä. Vauva oli ollut jo hetken hereillä ennen kuin heräsin sen iloiseen kiljaisuun, olen nukkunut erittäin sikeästi ja luottanut siihen että vauva hengittää läpi yön, kuten viimeisten kuukausien aikana. Aamutoimet sujuvat edelleen mukavalla tahdilla, imetyksen ja vaipanvaihdon jälkeen vauva tuijottelee tyytyväisenä muutaman kierroksen ajan musiikkia soittavaa mobilea ja siinä ajassa ehdin itse pestä hampaat, syödä aamupalan ja käydä vessassa. Siirrymme yhdessä hetkeksi olohuoneeseen leikkimatolle, kunnes vauva alkaa haukotella, alan jo ymmärtää sen signaaleja. Päiväunet otetaan sängyssä samalla kun kirjoitan tätä tekstiä kaikessa rauhassa ja sitten lähdemme kaupungille. Tekee hyvää päästä keskustaan ihmisten ilmoille. Kotona odottaa kaaos, tämän tekstin tiskikuva on tältä päivältä ja lattialla on meneillään kissanhiekkamurujen ja pölypallojen iloinen yhteistanssi. Ruoka päätetään lennossa, tutit tulevat steriloiduiksi siinä lomassa ja vauva syötettyä silloin kun se alkaa siihen malliin itkeä – edelleen yleensä aina kun olen tekemässä jotain ihan muuta. Olen tullut tänään keskeytetyksi ainakin kaksikymmentä kertaa, kompastellut lattialla lojuvaan sitteriin ja yrittänyt saada jotain tolkkua jo ainakin kaksi viikkoa seisoneen puhtaan pyykin kasaan. Ruoka valmistui välimeren tyyliin lähempänä kello kymmentä ja söin illalliseni tyytyväisenä lusikalla lautanen imetystyynyyn nojaten samaan aikaan vauvaa syöttäen. Asunto on edelleen kaaoksen vallassa ja edellisestä imuroinnista on jo useampi päivä mutta tällä hetkellä sillä ei ole piirun vertaa väliä. Olen oppinut jotain.

Mammahommia

(Seuraava teksti on kirjoitettu pilke silmäkulmassa)

Mammat ovat eräänlainen kultti. He ovat joukko arjen supernaisia ja metatyön sankareita, jotka jonglööraavat suvereenisti kotitöiden, parisuhteen, lasten ja itsensä kehittämisen kanssa. He tietävät kaiken imetyksestä, sormiruokailusta, välikausivaatteista ja siitä mitkä toppasaappaat kannattaa ostaa ja mitkä kannattaa jättää kauppaan. He käyvät äiti-vauvajoogassa, muskarissa, vauvakahvilassa ja pitävät huolta, että vauva saa päivittäin aivoja aktivoivat loruhetkensä, selkälihaksia vahvistavat leikkimattotreeninsä ja rentouttavat vauvahierontansa. He tietävät miten tärkeää varhainen vuorovaikutus on, toimivat sen mukaisesti ja ymmärtävät miten vauvan kello toimii – siitä hermostumatta. Mammat verkostoituvat keskenään heti synnytyslaitoksella ja kulkevat sen jälkeen organisoituneena rintamana vaunulenkeillä ponnarit viuhuen, reippaimmat kahdesti päivässä. Se on mahdollista, sillä he ovat heti hyvässä kunnossa, koska ovat pitäneet itsestään ja lantionpohjistaan huolen jo raskausaikana. Vauvan nukahtaessa vaunulenkille on mammojen aika istahtaa lattekupillisen äärelle ja keskustella rintaraivareista, tiheän imun kausista, hulinoista, pöllönkaulavaiheesta, tahdistetusta pulloruokinnasta ja niskapaskoista – kaikki nämä ovat sellaisia termejä, jotka olen oppinut kuluneiden kuukausien aikana. Olo on ollut kuin kaninkolosta pöllähtäneellä suurimman osan ajasta.

Koputtelen usein pessimismin rajoja realismini kanssa ja Murphyn laki voisi olla suurimman osasta aikaa mottoni, joten olin aivan varma, että pelkäisin aamusta iltaan koko raskauden ajan kaikkea mahdollista mitä vauvalle voisi tapahtua – mutta ei. Kuten aiemmin totesin, niin pelkäsin enemmän sitä miten minä tulen pärjäämään tuossa maailmassa, mammamaailmassa.

Koska olen tietyissä asioissa kovin mustavalkoinen, olin mielessäni jakanut todennäköisyydet lähitulevaisuudelleni 50-50: joko viettäisin vauvavuotta täysin oppikirjan mukaan täysveriseksi mammaksi kasvaen tai sitten vetelehtisin koko vuoden neljän seinän sisällä ja vauvastani kasvaisi jonkinlainen susilapsi. Introvertti luonne kun olin niin näin mahdollisuuteni päästä mukaan tähän mammakulttiin yhtä hyvinä kuin saada vapaapassi vapaamuurareihin. 

Kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen sujui ihanasti vauvakuplassa, olihan mieheni kotona ja henkisenä tukena kaikessa. Mutta sitten tuli se päivä, kun jäin yksin kotiin ja piti tehdä valinta susilapsen kasvattamisen ja urbaanin kaupunkilaisäitiyden välillä. Pelkäsin etukäteen mammojen katseita, kun ensimmäistä kertaa lähtisin vaunujen kanssa liikenteeseen, osaisinko toimia lastenhoitohuoneessa oikein, vai pitikö siellä noudattaa jonkinlaista etikettiä, mihin vaunut ylipäätään kuului jättää ja istuttaisiinko kauppakeskuksen imetysteltassa kuin rippileirin iltahartaudessa? Tein pari tutkimusmatkaa kauppakeskusten lastenhoitohuoneisiin, jotta osaisin varmasti liikkua siellä vaunuineni (olivatkohan nekään oikeaa merkkiä, vai olimmeko sittenkin ostaneet liian halvat ja pistäneet eurot pienokaisemme edelle?), jotta en vaikuttaisi aivan bambilta jäällä kun ensimmäistä kertaa joutuisin tositoimiin rääkyvän vauvan kanssa.

Päätin aloittaa raflaavasti ja rikkoa jään lähtemällä pienokaiseni kanssa Hulluille Päiville ensimmäistä kertaa yksin. Ajattelin, että jos siitä selviäisin niin selviäisin mistä tahansa. Vaunujen kasaaminen oli harjoiteltu etukäteen, samoin turvakaukalon käyttö ja hoitolaukun sisältö oli moneen otteeseen tsekattu. Olin valmistautunut niin hyvin kuin se suinkin oli mahdollista. Olin myös onnekseni paikantanut katalogista jo hyvissä ajoin ne asiat, jotka halusin ostaa, ja tein ostokseni ripeästi, pyytelin vuolaasti anteeksi kaikilta vastaantulijoilta ja toivoin sydämeni pohjasta, ettei vauva alkaisi itkeä. Olin itse aina päivitellyt, kuinka joku viitsii lähteä toikkaroimaan Hulluille Päiville lastenvaunujen kanssa, mutta niin vaan kävi itsellenikin tässä avioliiton ja rivitaloasumisen jatkumossa. Totesin kuitenkin tämänkertaisen hulluttelun jäävän viimeiseksi kerraksi, koska viisien muiden lastenvaunujen kanssa hisseihin jonottaminen oli täyttä helvettiä. Siinä yritin nyökytellä muiden vanhempien kanssa ikään kuin ongelma olisi tuttu jo pitkältä ajalta, ”tässä sitä taas ollaan, me perheelliset”. Paniikissa melkein väärään kurkkuun vedetyn leivonnaisen ja kahvin jälkeen ymmärsin onnekseni lähteä kohti parkkihallia, koska hississä matkalla maan alle lapsi parkaisi ensimmäisen kertansa ja huokaisin helpotuksesta etten ollut enää lähtenyt ruokaostoksille. Lastenhuonettakaan ei tarvittu kertaakaan, koska vauva nukkui kokonaiset kolme tuntia ja ostoksetkin kulkivat kätevästi vaunujen alaosassa. Selvisin. 

Kaupoilta selvittyäni olikin jo seuraavan haasteen aika, nimittäin linja-autolla kulkemisen. Olen tosiaan asunut koko 31-vuotisen elämäni ajan keskustassa ja kosketukseni bussilla kulkemiseen oli hyvin vähäinen, miltei olematon, ja olinkin alunperin sopinut ystäväni kanssa, että hän tulisi tuekseni ensimmäiselle bussireissullemme. Edellisestä koettelemuksestani sisuuntuneena päätin kuitenkin eräänä aamuna ottaa härkää sarvista ja lähteä bussilla keskustaan sovittuun tapaamiseen. Tarkistin reitin moneen otteeseen ja olin pysäkillä hyvissä ajoin ja hyvä niin, koska ehdin opiskella TKL:n sivuilta miten linja-autossa kuuluisi vaunujen kanssa toimia. Olin edeltävästi kuullut kauhukokemuksen siitä, kuinka toista tuoretta äitiä oli tiukkaan sävyyn ojennettu siitä, miten vaunut tulisi bussissa sijoitella, joten voitte uskoa kuinka paniikissa olin. Bussikuski ei laskenut astinlautaa, joten vaunut 90 asteen kulmassa nousin kyytiin ja jälleen kerran loin pahoittelevia katseita kanssamatkustajiini ja rukoilin kohtaloa säästämään minut vauvan raivareilta täydessä linja-autossa. Kaikeksi onnekseni vauva tuntui nauttivan kyydistä. Tarkoituksenani oli jäädä pois linja-autoaseman pysäkillä ja bussin hytkyessä yritin jälleen opiskella sivustolta, miten menetellä poisjäännin suhteen. Painoin hyvissä ajoin STOP-nappia ja heti perään sinistä nappia, jossa oli vaunujen kuva, koska oletin sen liittyvän siihen että kuski madaltaisi keskikohtaa poispäästäksemme. Ilmeisesti painoin nappia liian kevyesti (nykyään tiedän, että siitä kuuluu omanlaisensa ääni) ja jälleen laskeuduin kadulle veikkagustafssonilaisittain. Mutta tästäkin selvisin, enkä (ehkä) saanut suuntaani pahansuopia katseita. 

Kun vauvan kanssa liikkuminen oli otettu joten kuten haltuun, oli aika pureutua mammaelämän ytimeen: osallistua vauvatreffeille. Jännitin kyseistä tilaisuutta niin paljon, että meinasin perua osallistumiseni moneen otteeseen. Olen aina ahdistunut suunnattomasti kaikenlaisesta small talkista ja sellaisista tilanteista, joissa vapaa suunvuoro otetaan itse. Yleensä mietin sanomisiani tarkasti etukäteen ja odotan hetkeä, jolloin kukaan muu ei osoita aikomusta jatkaa keskustelua. Useinkaan en siis saa sanotuksi yhtään mitään, koska sellaista hetkeä harvemmin isoissa porukoissa tulee. Psyykkasin itseäni tulevaan suoritukseen ja ajattelin, että menisin paikalle vaikka sitten istumaan hiljaa nurkassa – ja kuten muistakin koettelemuksistani tähän saakka, tästäkin ihmetyksekseni selvisin. Puhuin muutamia virkkeitä (toki tarkkaan etukäteen sanottavani miettien, onnekseni ajoitukseni osui siten, ettei kukaan muu vetänyt henkeä aloittaakseen oman puheenvuoronsa) ja koin että sovin porukkaan ihan hyvin. Itse asiassa, kaikki olivat äärettömän mukavia, tavallisia ja ennen kaikkea keskenään erilaisia ihmisiä, ja mikä parasta, kaikki tuntuivat olevan kutakuinkin yhtä ulalla äitiydestä. Koin että olin siinä hetkessä osa erilaista yhteisöä kuin koskaan aiemmin ja se oli omalla tavallaan äärimmäisen virkistävää. Kuten nimittäin aiemmin todettua, operoin mielelläni mukavuusalueellani ja minut kauimmin tuntenut rakas ystäväni jopa kutsui minua tyttönimelläni päivitellessään osallistumistani kyseiseen tapaamiseen – kertonee jotain siitä kuinka luontaista tällainen toiminta minulle on. Uskallan ehkä osallistua seuraavaan vauvatapaamiseen hieman löysemmin rantein.

Paljosta olen siis selvinnyt, ja viimeistään silloin, kun samaan hissiin osunut vanhempi tiedusteli minulta PO.P:n (Polarn o pyret – luojan kiitos olin juuri juonut kahvin, aivoni raksuttivat täydellä teholla ja hoksasin mistä puhutaan) sijaintia kauppakeskuksessa, koin olevani uskottava vaunuineni, vieläpä kun tiesin oikean vastauksen.

Kokemistani koettelemuksista voisi kirjoittaa paljon laajemminkin, mutta tässä nyt tärkeimmät tällä erää, ehkäpä vielä jonain päivänä saatan kokemukseni seikkailuromaanin muotoon. Kuitenkin, tänä päivänä uskallan lähteä vauvan kanssa liikkeelle ja ennen kaikkea nautin siitä, että voin poiketa muina mammoina keskenäni kahville.

Lähipiirini tietääkin kammoni yksin kahvitteluun. Olen julistanut suureen ääneen aiemmin, kuinka en kuunaan tulisi istumaan yksin kakkupalasen kanssa kahvilassa, koska jokainen tilanteen todistaja ajattelisi minun olevan säälittävä yksinäinen nainen hakemassa lohtua elämänsä ainoasta ilosta – kakkupalasta. Totean heti perään, että tämä oletus koski aina vain ja ainoastaan itseäni, enkä ole itse koskaan luonut sääliviä katseita soolokakuttelijoita kohtaan. Tämä onkin mahdollisesti suurin meriittini tämän kehityskaareni ajalta, nautiskelen nykyään leivonnaiseni hyvän kahvin kera kahvilassa sen suurempia miettimättä ja ennen kaikkea omasta rauhallisesta hetkestäni nauttien, ehkä lienen parantunut myös jonkinlaisesta narsisismista, koska ketä nyt oikeasti kiinnostaa toisen ihmisen kahvilatilaukset ja taustat niiden takana – ei yhtään ketään. 

Olen saanut kosketuspintaa pelkäämääni mammaelämään ja saanut ilokseni samalla todeta, ettei mitään myyttistä, homogeenista mammajoukkoa ole olemassakaan. Tässä tekstissä tuomani esimerkit lienevät suurimmalle osalle ihmisistä aivan arkipäiväisiä ja toki nyt tätä itsekin lukiessani vaikutan kieltämättä harvinaisen estyneeltä ihmiseltä, mutta olen tyytyväinen, että olen kyennyt astumaan sille kuuluisalle epämukavuusalueelleni ja luomaan uudenlaista arkea tällä saralla. Ensimmäinen kolmannes vauvavuotta on pian takana ja innolla odotan tulevaa, olemme ilmoittautuneet muskariin ja vauvauintiin ja äiti-vauvajumppaa olisi myös tarkoitus kokeilla – siis sitä kaikkea mitä hentoinen sarkasmin vivahde äänessäni aiemmin päivittelin. Kaikki tämä kumpuaa kerrankin halusta tehdä näitä asioita, eikä suorittaa tätä vuotta jonkinlaista mammameriittiä tavoitellen. Mammoja on niin paljon erilaisia kuin on ihmisiäkin ja koen että olen pikkuhiljaa löytämässä oman tapani tehdä näitä mammahommia, suuresti tästä ainutlaatuisesta ajanjaksosta nauttien.