Äiti-itsetunnon kehittymisestä

Aivan blogini alkutaipaleella kirjoittelin mammailuun perehtymisestä ja siitä, kuinka koin oikeastaan kaiken aikaa olevani epämukavuusalueellani vauvan kanssa tuolla muiden äitien ja isien seassa liikkuessani. Ensimmäisen kahdenkeskisen reissuni tein muutaman viikon ikäisen Maran kanssa, minnekäs muuallekaan, kuin Stockmannin Hulluille Päiville. Lähtö oli aikataulutettu sekunnilleen niin, että vauva nukkui tyytyväisenä kuivissa vaipoissa ja täydellä vatsalla vaunuissaan, enkä ole varmaan koskaan imuroinut porkkanakakkua niin nopeasti kitusiini, kuin silloin kun istahdin shoppailureissun päätteeksi ”rentoutumaan” kahville. Olisin suunnilleen kuollut, jos vaunuista olisi kajahtanut itkukonsertti kesken kaiken, ja olin jo suunnitellut takaporttina juoksevani parkkihalliin autoon imettämään, mikäli niikseen tulisi.

No, tästähän alkaa näillä näppäimillä olla vuosi aikaa, ja alan pikku hiljaa tuntea olevani tasavertainen jäsen mammayhteisössä. Enkä olisi tätä kyllä silloin Hulluilla Päivillä hikoillessani uskonut!

Nykyisin ei enää tule stressattua ruokailujen ajoittamisesta suhteessa kodin ulkopuoliseen liikkumiseen. En ole toki imettänyt enää kuukausiin, mutta uskoisin etten stressaisi, vaikka yhä imettäisinkin. Mikäli Maran ravitsemishetki sattuu ajoittumaan kaupunkireissun kanssa päällekkäin, nappaan yksinkertaisesti purkin Pilttiä, lusikan ja ruokalapun mukaan – ja syötän tarvittaessa vaikka rattaissa. Toki vauvan ruokailuajatkin ovat helpommin ennakoitavissa kuin silloin naftisti kuukauden ikäisenä, mutta merkittävin muutos omien korvieni välissä on se, etten enää pelkää mahdollista kanssaihmisten kulmia kurtistavaa välikohtausta. Vauvat nyt sattuvat itkemään, ja välillä raivoamaan ja karjumaan ihan muuten vain, mitä sitten? Yleensä siihen löytyy jokin syy, joskus taas ei, ja ehkä silloin sitten pakenemmekin sinne parkkihalliin ja suuntaamme kohti kotia. Tämä ei kuitenkaan onnekseni ole koskaan estänyt minua lähtemästä vauvan kanssa liikenteeseen, mutta voin hyvin kuvitella, kuinka joku äiti saattaa eristäytyä vauvansa kanssa neljän seinän sisälle juuri tästä syystä. Rohkaisenkin vain jalkautumaan ihmisten ilmoille, kerta toisensa perään, kyllä se joskus helpottaa!

Olen useaan otteeseen maininnut, kuinka ennen lasta koin hankalaksi hahmottaa sen vauva-arjen muuna kuin suunnattoman pelottavana hyppynä tuntemattomaan – pelkäsin, että mitäs jos en pidäkään sitten sellaisesta elämästä, jos se olisikin ainoastaan stressiä ja itkupotkuraivareita toisensa perään? Olen nyt tajunnut, että yhtenä syynä tähän tähän on ollut varmasti se, että edelleen vauva-arjella ja lapsiperhe-elämällä on jotenkin negatiivinen leima. Ruuhkavuosiensa keskellä taapertavat aikuiset yrittävät sinnitellä päivästä toiseen arjessa, jossa oma identiteetti hukkuu, parisuhde väljähtyy, ja jossa viimeisistä kunnon yöunista on vuosia aikaa. Kuulostaa aika kamalalta. Tämän lisäksi lapsiin suhtautuminen ylipäätään on jotenkin negatiivista. On itsestään selvää, että lapsia tulee hyssytellä olemaan häiritsemättä muita, mielellään siellä heille rajatulla alueellaan. Ja auta armias, jos ne lapset vain jollakin tavoin antavat kuulua olemassaolostaan. Osittain tästä syystä etenkin alkuun vauvan kanssa liikkuminen ahdisti suunnattomasti, ja pyrinkin olemaan mahdollisimman näkymätön karavaanini kanssa, ja toki pyytelemään anteeksi vuolaasti, jos vain suinkin satuin jonkun kiireisen kanssakulkijan eteen vaunuineni. Pelkäsin ravintoloita syystä, että kiljuva vauvani saattaisi pilata jonkun rauhallisen ruokailuhetken ja kenties vaatia jatkossa, ettei lapsia päästettäisi kyseiseen ravintolaan.

Muistan kuin eilisen sen yhden kerran, kun istuin yksinäni ensimmäistä kertaa lounaalle Mara vaunuissaan nukkuen. Siis nukkuen siihen asti, että nostin ensimmäistä kertaa haarukan kohti leipäläpeäni – sitten alkoi tietenkin julmettu huuto. Hytkytin tomaatinpunaisena vaunuja paikoillaan täpötäydessä lounasravintolassa ja kirosin itseni alimpaan helvettiin siitä hyvästä, etten ollut lähtenyt kotiin hyvän sään aikana. Yhtäkkiä näin lapsiensa kanssa lounastavan naisen nousevan läheisestä pöydästä ja lähtevän kävelemään minua kohti – menin aivan paniikkiin, sillä olin varma että joutuisin jonkin sortin neuvonnan kohteeksi ja siis, paljastuisin juuri siksi keltanokkaäidiksi, joka silloin olin. Mutta ei, nainen kysyi hyvin ystävällisesti, haluaisinko että hän ottaisi vauvani hetkeksi hyssyteltäväksi, jotta saisin syödä rauhassa. Olen nimittäin ollut tuossa tismalleen samassa tilanteessa joskus, hän vielä naurahti vielä päälle niin empaattisesti, että olin siinä hormoneissani alkaa itkeä. Tokikaan en kehdannut tarjoukseen tarttua, mutta ai että tuo tilanne lämmittää sydänalaani edelleen. Aina, ja etenkin jos olen liikkeellä ilman vauvaa, yritän muistaa hymyillä jokaiselle epätoivoissaan vauvaansa hyssyttelevälle vanhemmalle, koska muistan edelleen hyvin elävästi, kuinka tuollainen tilanne saattaa ahdistaa.

Eilen lounastin Maran kanssa kahdestaan, samassa paikassa kuin silloin vajaa vuosi sitten. Mara karjui pahaenteisesti jo paikalle saapuessamme, heitteli palastelemaani sämpylää ympäriinsä, karjui sitten jotta antaisin sitä kuitenkin lisää, ja oman ruokansa syötyään karjui vielä hieman päälle, huomiota saadakseen. Söin toisella kädellä omaa salaattiani ja höpöttelin pojalle niitä näitä. Kielsin heittelemästä kaikkea ruokaansa pitkin pitäjiä, mutta myös nauroin hänen kanssaan, kun hän availi ääntään mitä käsittämättömämmin vokaaliyhdistelmin. En tiedä häiritsimmekö muita, en oikeastaan pälyillyt juurikaan ympärilleni. Olen oppinut olemaan (ainakin kohtuu) rennosti lapseni kanssa ihmisten ilmoilla ja mikä parasta, nauttimaan hänen seurastaan välittämättä siitä, pitävätkö muut ihmiset minua häpeällisenä yksilönä, jonka kuuluisi istua mieluummin kotona. Tietenkin valitsen ruokapaikkamme sen mukaan, että tiedän sen olevan ok, että lapsi on mukana.

Toinen paikka, jossa Mara mielellään testailee äänensä kantavuutta ja paikan akustiikkaa, on ruokakaupat. Mitä ruuhkaisempi aika sen parempi. On erittäin miellyttävää työnnellä kärryjä, joissa venkoileva vauva saattaa keuhkojensa pohjasta karahtavalla karjaisullaan pahimmillaan aiheuttaa jollekulle pahaa aavistamattomalle sydänhalvauksen. Hieman näitä karjahduksia ennakoiden pyrin välttämään ihmisten perässä kulkemista, mutta siinä kaikki. Yritän parhaani mukaan viihdyttää poikaa kauppareissun ajan, mutten pelkästään siksi, etteivät muut ihmiset häiriintyisi. Minun mielestänihän tuo karjahtelu on oikeastaan aika hauskaa ja välillä naurammekin salaa hyllyjen välissä koko touhulle.

Kun olin ensimmäisiä kertoja Maran kanssa liikenteessä, pelkäsin kuollakseni sitä tilannetta, kun joko vaippa ei enää olisikaan kuiva, tai vatsa ei enää olisikaan täynnä. Siis joutuisin astumaan lastenhoitohuoneeseen. Paikkaan, jossa toimimisesta minulla ei ollut minkäänlaista käryä. Muistaakseni kysyin silloin jopa ystävääni tuekseni ihan ensimmäisellä kerralla. Pelkäsin että tekisin jotain väärin ja jälleen kerran nokkani keltaisuus paljastuisi karmeimmalla mahdollisella tavalla. Onneksi altistin itseni tälle epämukavuusalueelle aina vain uudestaan, ja nyt voin jo sanoa, etten enää ihan kauheasti pelkää noita tilanteita. Tänään sain Maran päivällisen hoidettua ihanassa ja rauhallisessa Ratinan hoitohuoneessa (vinkkinä vain muillekin tuoreille äideille, täällä on ihanat kääntyvät nojatuolit, joissa saa imettää aivan rauhassa ja kaikella epävarmuudellaolen ikuisesti kiitollinen neuvolaterkalleni tästä vinkistä, joka kenties pelasti minut neljän seinän sisään eristäytymiseltä aikoinaan) ja sitten jatkettiin matkaa. Vaipanvaihtokin sujuu jo varsin suvereenisti (olenpa yhden vaihtanut itse asiassa keskellä metsäkävelyreittiäkin), ja on oikeastaan vaikea muistaa, miksi pelkäsin tätäkin niin paljon aikoinaan. Nyt tiedän varmastikin jokaisen keskusta-alueen lastenhoitohuoneen sijainnin ja käytän niitä hyvin kiitollisena niiden olemassaolosta.

Palatakseni hieman tuohon lapsiarjen negatiiviseen leimaan, olen viimeisimpänä havahtunut sellaiseen asiaan, että tuo leima kumpuaa itse asiassa jostain aivan muualta kuin itse lapsiarjen keskeltä. Mistä sitten, en tiedä, mutta tuntuu siltä että oikeastaan kaikki perheelliset ovat hyvinkin fiiliksissä koko touhusta. Törmään jatkuvasti sellaisiin tilanteisiin ja keskusteluihin, joissa käy ilmi, että vauva-arki ja perhe-elämä ovat parasta ikinä. Ja jotenkin kaiken aikaa minusta on tuntunut siltä, että tämän ääneen sanominen olisi jotenkin väärin. Siis julkisesti lausua se, että oikeasti nauttii siitä kakkavaippojen ja puklujen sävyttämästä elämästä. Ja oikeastaan sain itsenikin kiinni juuri äsken siitä samasta asiasta, josta olin aikeissa seuraavaksi virkkeen muodostaa: miksi ihmeessä nuo saakelin kakkavaipat pitää mainita joka kerta puhuttaessa vauva-arjesta? Joo, onhan niitä lukuisia, mutta ei se elämä nyt herranen aika pelkkää kakkavaippaa ole. Mutta siis, lähes säännönmukaisesti kohtaan itsekin tunteen, että ikään kuin vauva-arjen hehkuttamisen vastapainoksi minun pitäisi muistaa mainita myös ne (kirjaimellisesti) paskat puolet. Entä jos niitä ei ole? Entä jos ihan oikeasti tämä on aivan mielettömän kivaa ja ihanaa, enkä vaihtaisi hetkeäkään pois? Mutta onhan se varmasti aika rankkaa? kysytään varmasti seuraavaksi. No, ei se itse asiassa ole. Tokikin tiedostan että meidän vauvavuotemme on sujunut varsin helposti kaikkinensa, mutta koen ikävänä siltikin sen, että minun kuuluisi tavallaan tehdä tästä rankemman kuuloista kuin tämä oikeasti on. Ja miksi, kai miellyttääkseni kysyjää ja asettuakseni tilanteeseen, jossa joku pääsee sanomaan, että sen siitä saa kun niitä lapsia tekee. Ja siis ymmärrän täysin sen, että vauva-arjen hehkuttaminen on aivan suunnattoman tökeröä tilanteissa, joissa on läsnä esimerkiksi lapsettomuutta, mutta en usko että tämä vallitseva ilmapiiri asian suhteen on kuitenkaan missään tapauksessa lähtöisin siitä. Tuntuu vain jotenkin yleisesti paheksutulta olla tyytyväinen tilanteeseensa. Eikä kyseessä tarvitse tosiaan olla edes minkään sortin hehkuttaminen, vaan yksinkertaisesti se, että on tyytyväinen elämäänsä niiden kaikkien ovista ja ikkunoista tursuavien kakkavaippavuorien keskellä. En sitten tiedä onko kyseessä jokin kansakuntaamme juurtunut kellä onni on, se onnen kätkeköön– mentaliteetti, mutta jotenkin tämä tuntuu korostuvan nimen omaan siinä, mitä tulee perhe-elämään. Ja ei, ei meidänkään elämämme ole aina yhtä onnea, sekaan mahtuu niitä aivan helvetin huonoja päiviä ja viikkoja, mutta se nyt on tietenkin vain elämää.

Koen että edellä mainituista syistä minun oli esimerkiksi hyvin vaikea myöntää sitä, että ikävöin Maraa aivan hemmetisti aina, kun vietän aikaa ilman häntä. Jo ennen synnytystä uhosin, kuinka todellakin lähtisin ulos viettämään iltaa heti kun mahdollisuus tulisi, enkä todellakaan olisi se äiti, jonka elämä pyörisi lähestulkoon ainoastaan sen lapsensa ympärillä. Viimeisimpänä antaisin itseni muuttua ihmisenä. Puhuin jo kauan ennen äitiyslomaa siitä, kuinka todennäköisesti kaipaisin töihin jo muutaman kuukauden kuluttua synnytyksestä. Ja kuinka kävi, olisin voinut jatkaa vanhempainvapaatani loputtomiin, ja koin oikeastaan siitäkin hieman huonoa omaatuntoa siksi, etten ollutkaan pitänyt sanaani. Kuinka myös vollotan joka ikinen kerta, kun Mara lähtee yökylään mummulaansa. Ja kuinka oikeastaan elämäni pyörii hänen ympärillään – enkä voisi muuta kuvitellakaan. Vaikka visiteeraan lastenhoitohuoneissa varsin sutjakasti ja käyn reippaasti vauvani kanssa järkyttämässä kanssalounastajien ruokarauhaa, ei mikään tästä opista ole edes verrattavissa siihen osa-alueeseen äiti-itsetunnossani, jonka myötä olen hyväksynyt käyttäytyväni tässä kappaleessa mainituin tavoin. Minä olen muuttunut ihmisenä – ja olen siitä erittäin iloinen. Ja aion piru vie itkeä jatkossakin vuolaasti, kun joudun eroon lapsestani.

Rutiineista rentoutta – kuinka hemmetissä tämä paletti pidetään kasassa?

Minä olen varsin pedantti ihminen ja pidän itseäni melko kyvykkäänä siinä mitä tulee järjestelmällisyyteen ja asioiden organisointiin. Toisin sanoen siis en voi sietää sitä, että asiat ovat levällään – en sanan konkreettisessa merkityksessä enkä muutenkaan. Vaan nytpä, kun olen harjoittanut työssäkäyvän äidin elämää reilut kolme viikkoa, löydän itseni tilanne toisensa jälkeen keskeltä suoranaista leväperäisyyttä ja kaaosta. Kuten olen aikaisemminkin tainnut mainita, olen sekä sotkuinen että siisteyttä rakastava ihminen – kombinaatio, joka on jollakin ilveellä pidetty kurissa siisteyden voitoksi kuluneiden vuosien ajan. Mutta nyt. Nyt täällä elää myös pyörremyrskyn lailla etenevä vauva, jonka statuksen muuttuminen taaperoksi aivan pian ei varsinaisesti helpota asiaa.

Silloin kun Maraa ei vielä ollut ja elelimme aivan tavallista kahden työssäkäyvän aikuisen arkea, pidin itseäni hyvinkin kiireisenä ihmisenä, ja sovittelin jatkuvasti menojani kalenterin sivut viuhuen. Silloin puolestaan, kun olin Maran kanssa kotona äitiyslomalla ja vanhempainvapaalla, päivät tuntuivat vilisevän ohitse erinäisten menojen ja no, niiden rutiinien lomassa. Nyt voisin ottaa pikajunan takaisin menneisyyteen ja antaa pienen kipakan opetuksen entiselle, muka-kiireiselle, itselleni – tai kuten täällä Tampereella sanotaan: älä nyvviitti.

Olen tehnyt viimeiset kolme viikkoa kellon ympäri töitä. Siis tullut töistä kotiin ja jatkanut täällä täyttä höyryä niin, että ensimmäistä kertaa olen istunut alas usein siinä yhdeksän maissa illalla. Mieheni, joka on tosiaan loppuvuoden Maran kanssa kotona, aloitti tässä hiljan (etä)opiskelut, ja ensimmäisen viikon kissanhännänvedon jälkeen sovimme kaikessa sovussa, että arkena minä hoitaisin huushollin ja Maran töistä palattuani, jotta mieheni saisi keskityttyä opintoihinsa. Ratkaisu tyydytti molempia sikäli, että tässä lyhyiden aikablokkien tahdittamassa arjessa on aivan suoranaista haaskausta, että me molemmat pällistelisimme ruokaansa pitkin keittiötä viskelevää Maraa ja laulelisimme muina tiernapoikina siellä tuutulauluja nukkumaanmenoajan koittaessa. Mieheni saisi lukea rauhassa ja minä saisin tahdittaa arki-ilta-askareeni omalla tavallani.

Tosiaan, kuten on ehkä jo saattanut käydä selväksi, en voi sietää keskeneräisyyttä, vaan pidän siitä että asiat saatetaan kerralla loppuun. Olen myös ajanut itsenikin lähes loppuun tämän nimenomaisen asian tavoittelussa. Yleislääkärin työssä kun asiat ovat aina enemmän tai vähemmän kesken, eikä työ todellakaan lopu tekemällä – vaikka resepti- ja labrapiikin tyhjentää joka päivä, odottaa siellä seuraavana aamuna samanlainen kattaus uusia. Ja vauvan kanssa, silloin sitä vasta keskeneräisyyttä joutuu sietämäänkin. Vaikka kuinka siivoaisit ne vauvan heittelemät ruuat muina tuhkimoina pois, sama setti on siivottavana jälleen muutaman tunnin kuluttua. Kuten ne lelut. Ja pyykit. Ja ruuat ja tiskit ja IHAN KAIKKI.

Tätä keskeneräisyyden tunnetta olen sietänyt aikaisemmin kenties siksi, että se on koskettanut vain osaa elämästäni aina kerrallaan, mutta näin kokonaisvaltaisen keskeneräisyyden tunteen varalle en ole vielä kehittänyt kompensaatiomekanismeja. Ja erittäin hyvä niin, koska jossain kohtaa paska osuisi kyllä tuulettimeen – mahdollisesti kirjaimellisesti. Olen siis tullut siihen johtopäätökseen, että sikäli kun nykyinen elämäni ei ole mahdutettavissa kontrollinhaluisiin muotteihini, minä olen se jonka tulee muuttua.

Olen aikaisemmin ollut sitä mieltä, että mieluummin siivoan kerran kunnolla kuin useana päivänä vähän. Liikun mieluummin kolme kertaa viikossa hampaat irvessä kuin joka päivä hieman. Olen mieluummin yhtenä päivänä viikossa kaksi tuntia ylitöissä kuin vartin joka päivä ja toisena päivänä pesen apinanraivolla pyykkejä sen sijaan, että pesisin koneellisen päivittäin. Tajuatte varmaan ajatuksenkulkuni. Kuitenkin nyt, kun töiden jälkeen käteen jäävä aika on suunnilleen vakio, en todellakaan halua kuluttaa yhtään liikaa Mara-aikaa edellä mainittuihin asioihin, ja näinpä olen hiljalleen alkanut muokata omia tottumuksiani sen mukaisiksi.

Pyrin tekemään ruokaa kahdesti (arki)viikkoon, mahdollisimman helppoja laatikkoruokia tai isoja satseja pastaa – hyvästi kasarien parissa nyhjääminen, se on suurtalouskeittiömeininkiä nyt. Pyrin myös tässä ohessa tekemään Maralle ruokaa pakkaseen, Simppelin sormiruokakeittiön ohjeilla on tehty yhdet jos toisetkin pannarit ja linssipyörykät, ja hyvin maistuvat. Jatkossa pyrin kehittämään toimintaani vielä enemmän siihen suuntaan, että söisimme kaikki samaa ruokaa, toki suolattomana vauvalle.

Pyrin pesemään pyykkiä joka toinen päivä, näin ollen tästä maailman veemäisimmästä toiminnosta ei tule ylitsepääsemättömän tuskaisaa, vaan pyykkikoriin mahtuu aina likaisia pyykkejä – ja niitähän meinaan tulee.

Pyrin kerryttämään askeleita arjessa ainakin sen 10 000 per päivä, jos jonakin päivänä askeleet uhkaavat jäädä vajaaksi, voin lähteä Maran kanssa puistoon kävellen ja täyttää liikunta-annokseni samalla. Lisäksi pyrin jumppaamaan 15 minuutin ajan joka ilta jumppakuminauhan (well hello vanhuus!) kanssa. Tämä on ollut testissä nyt kuluneen viikon ja voin sanoa että toimii! Siinä missä en todellakaan löydä ikinä kokonaista tuntia tuon kuminauhan kanssa touhuamiseen, menee vartti helposti Maran nukahtamista valvoessa ja tauoilla tuttia nostellessa. Tällä metodilla ehtii hyvin käydä koko kropan kahdesti viikossa läpi, ja silti tuntuu, ettei siihen kulu aikaa yhtään ylimääräistä – normaalistihan selailisin Facebookia tuon nukuttamistouhun ajan.

Heti Maran nukahdettua käyn nopeasti koko huushollin läpi ja vien kaikki ympäriinsä lojuvat tavarat paikoilleen, olkoonkin että ne löytyvät lattialta taas seuraavana iltana. Näin säilyy edes jonkunlainen tolkku siisteyden suhteen ja ikinä ei ole tekemistä juurikaan enempää kuin edellisenäkään iltana.

Kun olen nyt toiminut edellä mainitulla tavalla noin pari viikkoa, koen että arki on ihan oikeasti selkeämpää, vaikka joudunkin joka päivä tekemään vähän jotain. Kuitenkin suurin muutos on tapahtunut korvieni välissä, koska en tiedä missä neuroottisuudessani muuta kuvittelin, mutta elämähän on yhtä keskeneräisyyttä kaikkinensa. Jos aina ajattelee elämäänsä projektina projektin perään, tai hahmottaa oman aikajanansa ainoastaan erilaisina etappeina ja niiden väliin jäävänä harmaana massana, jää oikeasti aika paljon elämää elämättä.

On ollut aika ihanaa pysähtyä ruokapöydän ääreen ja tietoisesti antaa niiden tiskien vielä hetken olla. Käyttää mieluummin se aika määrätietoisesti bataattilohkojaan heittelevään Maraan ja oikeasti huomata se, että joistakin asioista – myös siitä omasta hallinnantarpeesta – voi tulla aivan toissijaisia kun jotain tärkeämpääkin on.

Kaksi aikuista vetovastuussa? En suosittele!

Minulla oli raskausaikana hyvin vähän mitään sen kummempia periaatteita, mitä tulisi vauva-arkeemme sen koittaessa, mutta tasa-arvoisen vanhemmuuden suhteen olin ehdoton. Toki sen laajemmassakin merkityksessä siinä mitä tulee vanhempainvapaisiin ja muuhun, mutta ennen kaikkea meidän kohdallamme halusin varmistua, etten kaikessa jääräpäisyydessäni jyräisi miestäni omien mielipiteideni alle. Kodinhoidollisissa asioissa saatan välillä sortua nalkuttamiseen, minkä toki itse miellän ennemminkin ystävällismieliseksi kehoittamiseksi, mutta kuitenkin. Ja vaikken vauvoista itsekään mitään tiennyt (toisin kuin siivoamisesta, ainakin luullakseni), pelkäsin, että vietettyäni aikaa kotona kahden kesken vauvan kanssa, alkaisin ennen pitkää besserwisseröidä ja kulkea mieheni perässä oikeaoppista vauvanhoitoa varmistellen. Tai mikä pahinta, tekisin kaiken itse omien vauvan hoidon kokonaan itselleni, koska en luottaisi varsin terävällä maalaisjärjellä varustetun kanssaeläjäni taitoihin. En myöskään halunnut, että joutuisin puhumaan siitä, kuinka mieheni auttaisi vauvan hoidossa – mitä hittoa, molempien vastuullahan se vauva on, eikä isän osallistuminen oman lapsensa hoitoon pitäisi olla mikään laupiaan samarialaisen hyvän tahdon ele, vaan itsestäänselvyys. Olin siis luonut toiveen siitä, kuinka me molemmat vanhemmat sekä haluaisimme että saisimme osallistua vauvamme hoitoon tasavertaisesti.

Onnekseni isän tahtotila osallistua vauvan hoitoon oli alusta alkaen varsin vahva, eikä minun ole kertaakaan tarvinnut vaivata tällä asialla päätäni. Erityisen vahvasti mieleeni on painunut hetki, kun mieheni opetti minua kädestä pitäen, kuinka alle kolmekiloisen ryppyisen tyypin vaippa vaihdetaan, itse kun olin maannut synnytyksen ja verenhukan aiheuttamassa horroksessa sillä välin, kun kätilö piti ensiopastuksensa.

Sen sijaan omaa päällepäsmäriyttäni jouduin hieman toppuuttelemaan, koska jostain ihmeen syövereistä se ”annas kun minä”– mentaliteetti puski kuin puskikin esiin, siis siitäkin huolimatta, että olin itsekin pihalla kuin lumiukko. Tein kaikkeni välttääkseni omien mutuilujeni korostamista (koska mutullahan sitä mentiin ja mennään suurimmaksi osaksi vieläkin). Kerran jos toisenkin purin hammasta ja laskin hitaasti kymmeneen – ei siksi, etteikö mieheni olisi osannut, vaan siksi kun tuntui niin hankalalta välillä jakaa vastuuta vauvan hoidosta. En tiedä, syytän äitihormoneita, koska mitään muutakaan syytä en keksi.

Olemme tässä koronakevään ja kesän aikana viettäneet useamman kuukauden yhdessä perheenä niin, että miehenikin on ollut päivät kotona – kiitos vanhempainvapaiden, kesälomien, isyyslomien ja myös sen taloudellisesti hampaita kiristävän palkattoman kuukauden. Aluksi olin tietenkin suunnattoman riemuissani tästä harvinaislaatuisesta mahdollisuudesta jakaa kuluttava vauva-arki tasapuolisesti toisen aikuisen kanssa. Älkääkä käsittäkö väärin, koen edelleen, että kuluneet kuukaudet ovat olleet parasta aikaa elämässäni. Tällaista mahdollisuutta vauvavuoden perhe-elämään harvoin tulee, ja ottaisin saman mahdollisuuden koska tahansa uudelleenkin vastaan.

Mutta. Siinä missä sitä arjen vastuuta jakaa kellon ympäri kaksi aikuista, niin samalla täytyy ottaa huomioon kaiken aikaa myös kahden aikuisen – usein eriävätkin – mielipiteet asiassa kuin asiassa. Siinä missä mieheni on kylmähermoisempi sängyssään kiukkuavan ja tuttiaan viskelevän vauvan itkun suhteen, juoksen minä oitispäätä paikalle lohduttamaan, koska en kestä kuunnella toisen parkumista. Ja sitten jupisen, kuinka minä saan aina olla se, joka siellä selkä vääränä sitä tuttia metsästää pitkin lattioita. Tässä yhtenä päivänä pinnasängyssä sinnikkäästi unta uhmaava Mara oli noussut kymmenettä kertaa seisomaan, ja minä katsoin parhaaksi nostaa pojan hetkeksi lattialle touhuamaan. Tällä välin mieheni oli katsonut parhaaksi ummistaa silmänsä päivänokosia silmällä pitäen, ja siitäkös minä peliverkkarini revin. Kuinka se kehtasi katsoa oikeudekseen ottaa nokoset, kun minä jouduin (=ihan itse menin, vaikka olimme juuri sopineet, ettemme ryntää huoneeseen samoin tein, koska tutin viskominen alkoi vaikuttaa jonkinlaiselta manipulatiiviselta leikiltä) istumaan lattialla aivan yhtä väsyneenä katsomassa vauvaa, joka oli hänkin aivan yhtä väsynyt.

Mieheni mielestä on myös äärimmäisen raivostuttavaa, kun minä kehtaan tiedustella onko hän sattumoisin muistanut antaa maitoa, tai katsoa vaippatilanteen siinä kohtaa, kun Mara huutaa äänihuulet väristen toista tuntia. Kyllä. Kyllä hän on ne muistanut. Mutta mistäs helkkarista minä sen voisin tietää, minähän vain istun viereisessä huoneessa näennäisesti omaa aikaani viettämässä, enkä suinkaan kuulostele jokaista asiaa, mitä tässä huushollissa tapahtuu.

Siinä missä toisen aikuisen läsnäolo tarjoaa välillä harvinaislaatuisen mahdollisuuden jatkaa unia silloin kun väsyttää niin saamaristi, aiheuttaa tämä mahdollisuus myös jatkuvaa vääntöä siitä, kumpi on kulloinkin oikeutettu siihen tarttumaan. Vaikkei alkuun siltä suinkaan vaikuttanut, olen todennut, että loppujen lopuksi olisi huomattavasti helpompaa suhtautua näihin tuskaisiin aamuviiden herätyksiin, jos olisi vauvan kanssa kahden. Silloin pitäisi herätä ja piste.

Sama pätee ylipäätään kaikkiin vauvanhoidollisiin askareisiin aina syöttämisestä vaipanvaihtoon. Jos olisin yksin, tekisin nämä sen kummempia miettimättä ja mukisematta – ehkä saattaisin hieman kirota sen neljännen kakkavaipan kohdalla, mutta kuitenkin. Nyt kaikkien viiden ruokailun, kymmenen pissavaipan ja niiden neljän kakkavaipan kohdalla käydään sama vääntö siitä, kumpi sen tekee. Lasketaan kumpi on vaihtanut vaipan viimeksi ja käydään kauppaa sillä, että jos nyt vaihdat tämän niin minä syötän seuraavan ruuan, ja niin edelleen.

Myös oman ajan käsite häilyy vakavasti, toki tietyt harrastukset, lenkillä käynti, ystävien näkeminen ynnä muut ovat asia erikseen, mutta muutoin sen oman ajan ottaminen ihan kotona loikoillen on täysi mahdottomuus tässä yhtälössä, ellei sitä sitten erikseen sovita jonkinlaisella vuoromeinigillä. Tulee huono omatunto itse vetäytyä puhelimen kanssa sohvalle, kun toinen viihdyttää vauvaa, mutta sitten toisaalta tuntuu hölmöltä sekin, että istumme molemmat siinä lattialla lässyttämässä kuinka hienosti Mara hakkaa epävireistä kosketinsoitinta. Jos jompi kumpi meistä olisi vauvan kanssa kahden, ei tällaista loikoilumahdollisuutta juuri olisi, ja se olisi sitten sillä selvä, ei siinä mitään. En sitten tiedä olisiko ollut järkevämpää jakaa päivät jotenkin muutaman tunnin vastuuvuoroihin, mutta se nyt kuulostaa ajatuksenakin jotenkin luotaantyöntävältä. Ollessani tuon yhden viikonlopun Maran kanssa kaksin, oli se tietenkin raskasta, mutta toisaalta nautin siitä, että minulla oli hyvin selvät sävelet kaiken suhteen ja mieheni on samaa mieltä niistä hetkistä, kun rooli on toisinpäin.

Kaiken tämän jälkeen tulimme yhdessä siihen lopputulokseen, että kyllä se vain on kaikkien kannalta parempi, että toinen meistä on pääsääntöisesti töissä ja toinen vetovastuussa siitä vauvan hoidosta sillä välin. Tai ainakin me tulisimme hulluiksi, jos meillä jostain kumman syystä olisi varaa jatkaa tätä kolmisin kotona olemista tästä eteenpäin. Päivärutiinit tulee luotua aivan eri tavalla, kun vauvan kanssa on vain yksi aikuinen, ja toisaalta toisen työssäolo rytmittää myös sen kotona olevan arkea.

Eilen oli minun ensimmäinen työpäiväni vuoden kotona olon jälkeen, ja jo tämän yhden päivän perusteella tuntuu siltä, että arjen palaset alkavat loksahdella paikoilleen. Kotiin tultuani vietin enemmän kuin mielelläni melkein koko illan Maran kanssa, hoidin iltapuurot, -pesut ja nukuttamisen, ihan vain koska oli niin kova ikävä, enkä siksi, että oli minun vuoroni ottaa vetovastuu – sellaisesta emme olleet edes sopineet. Tasa-arvoinen arkivanhemmuus on erittäin tärkeää, mutta se ei suinkaan tarkoita sitä, että jokaikinen kakkavaippa vaihdetaan puoliksi.

Kaiken tämän purnaamisen jälkeen totean vielä kerran, etten vaihtaisi kuluneita kuukausia mistään hinnasta mihinkään. Arkisista asioista on kiistelty, ja omia paikkojamme haettu, mutta vieläkin enemmän yhdessä on naurettu ja ihmetelty tuon pienen tyypin kehittymistä kokonaan omaksi persoonakseen. On myös Maralle aivan ainutlaatuisen ihanaa, että molemmat vanhemmat ovat olleet kotona läsnä näin kauan, eikä minkäänlaista toiseen ripustautumista ole ainakaan vielä tullut esiin (sitähän tässä toki nyt työt aloittaneena sydän sykkyrällä odotan, että niin käy).

Kaikken parasta on se, että voimme molemmat varmasti allekirjoittaa olevamme ja ennen kaikkea tuntea olevamme täysin tasaveroisia siinä, mitä vauvan hoitoon tulee. 92-vuotias mummuni päivitteli tuossa eräänä päivänä, että kai se (mieheni) Maran kanssa kotona pärjää, ja tuo kysymys tuntui jotenkin niin absurdilta – miksei pärjäisi? Toki ymmärrän sukupolvien eron siinä mitä tulee isän osallistumiseen lasten hoitoon, mutta tiedän kyllä aivan omankin sukupolveni äitejä, jotka epäröivät isän kykenevyyttä hoitaa lasta. Ehkä siinä helposti käy niin, että äiti ottaa vauvan hoidon herkemmin omalle kontolleen, jolloin tietenkin toisen kokemus jää vähäisemmäksi. Mikä tässä sitten on taustalla, sitä en tiedä, eikä minulla asian ratkaisemiseksi mitään poppaskonsteja ole jakaakaan. On kuitenkin selvää, että siinä missä nämä kuluneet kuukaudet on kasvatettu lasta, niin ehkä vielä enemmän on kasvatettu kahta aikuista.

Miten teillä jakaantuu vauvan hoito? Onko hankaluuksia antaa tilaa toiselle tämän asian suhteen?